Lue keskustelun säännöt.
En halua aikuista lasta enää tänne asumaan..
07.02.2021 |
Tyttäreni on 22v, asunut omassa kodissaan lukion jälkeen eli melkein 3 vuotta. Hiljattain hän muutti opintojen perässä toiselle paikkakunnalle..
Nyt hänellä on tulossa työharjoittelujaksoja, jotka hän haluaisi suorittaa täällä vanhalla kotipaikkakunnalla. Ja ajatuksena tulla siis asumaan "kotiin" niiden ajaksi.
En oikeastaan edes tiedä miksi, mutta ajatus tuntuu minusta vaikealta. Hän on käynyt yksittäisiä viikonloppuja täällä, ja asunut meillä, mikä on ok ja kivaakin, mutta silti tuntuu aina ihan kivalta kun lähtee takaisin. Koti on taas oma... ajatus useammasta parin kuukauden pätkästä tuntuu nyt kyllä siltä, että en jaksaisi. Mies on samoilla linjoilla tässä kanssani, meillä on vihdoinkin talo ns omassa käytössä, kun nuorinkin muutti hiljattain pois ja nyt taas pitäisi sopeutua siihen, että täällä asuukin taas yksi nuori aikuinen.
Meillä on tyttären kanssa ihan hyvät välit noin muuten, mutta aika erilainen temperamentti. Hän on puhelias, seurallinen, koko ajan touhuamassa. Itse taas rauhallinen, viihdyn hiljaisuudessa, en jaksa koko ajan rupatella.
Saa kivittää.
Kommentit (775)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma äitini sanoi aina että aikuiset lapset aina tervetulleita kotiin asumaan, ja kaikki kolme olemme vuorollamme siellä yhteishuushollissa asuneet, kaksi jopa perheineen ja lapsineen.
Ja kaikki sujui hienosti.
Minäkin olen kahdelle aikuiselle lapselleni sanonut että kotiin voi tulla koska tahansa, jos elämässä jaksoja jolloin äidin rakkaus ja kodin turva ja jääkaappikin tuntuu tarpeelliselta. Vanhempi sinkku 30v ja risat on asunutkin useita muutaman kuukauden jaksoja silloin kun huolet liikaa painaneet --kotona elämä helpottaa.
Koti on aina koti, sinne saa palata iästä riippumatta omilla avaimillaan, milloin tahansa.
Samoin meillä. Koti on aina koti, ja lapseni ovat aina sinne tervetulleita.
Asumaan vaikka kuinka pitkäksi aikaa? Etkö halua, että lapsesi itsenäistyvät? Heistä tulee mammanpoikia ja tyttöjä, jotka eivät koskaan perustaa omaa perhettä tai kotia?
Tässä taas hyvä kuvaus siitä mikä on jotenkin tosi vinksallaan suomalaisessa perheessä. Kuvitellaan että lapsi ei itsenäisty, jos häntä autetaan tarvittaessa ja että hänellä on perheen tuki elämässä . Kuvitellaan, että pitää potkaista pellolle mahdollisimman varhain karaistumaan. Ilmankos nuoret aikuiset voivat niin huonosti. Ei ole ketään jonka puoleen luottamuksella kääntyä. Jollei sitten onnekkaasti joku hyvä ystävä. Isä ja äiti haluavat vain päästä eroon näin suoraan sanottuna
Tämä! Kiitos tästä!
Ja se pahoinvointi näkyy jo varhain. Koululaistenkin pitää pärjätä omillaan niissä perheissä, joissa vanhemmilla on "oikeus toteuttaa itseään" ja varoa visusti, ettei vaan uhriudu.
Surullista. Niin surullista.
Olen pahoillani myös tämän tyttären puolesta. Voimia!
Voimia? Kenelle? Miksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Monella alalla harjoittelupaikat ovat kiven alla ja monesti tiedustellaankin olisiko jollakin mahdollisuutta suorittaa harjoittelua kotipaikkakunnalla. Minusta olisi kohtuullista auttaa lasta tuollaisessa tilanteessa.
Ei voi ymmärtää. Muutama kuukausi??? Teidän väleille voi tehdä vaan hyvää, että olette saman katon alla. Nuorella aikuisella voi olla kiinnostavia näkökulmia maailman menoon. Ap käyttäytyy kuin olisi 5-vuotias tulossa kylään.
No itse koen, että on aika inhimillistä ajatella noin. Kyllähän useamman aikuisen yhdessäelo aina vaatii tasapainoilua, oli välit kuinka hyvät vaan. Tytär on kuitenkin jo 3 (??) vuotta asunut omassa kodissa, siinä on ehtinyt oppia omat tavat, rutiinit ja tyylin elää. Lapsuudenkodissa roolit voivat myös olla hankalia.
Toki silti koen, että tyttären avustaminen tässä on ihan kohtuullista. Eiköhän se siitä lutviudu ja asetu, monesti se ensimmäinen tunne on vain reaktio siihen, että omat kuviot muuttuvat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse kyllä loukkaantuisi jos vanhemmat sanoisivat ei :( mutta.. no.. ehkä hän ymmärtää.. minä varmaan ottaisin etäisyyttä.
Kyllä minä sen ymmärrän hyvin. Ehkä sitä peilaa omiinkin elämänvalintoihin. Kun itse kotoa lähdin, en ole sen jälkeen varsinaisesti halunnut, pyytänyt, ottanut vanhemmiltani mitään isompaa apua (vaikka meillä on hyvät välit myös!) Itsenäisyys on tässä mielessä itselle aina ollut hyvin tärkeää. Ap
Tämä oli rehellisesti pohdittu. Ap on itse jostain syystä kokenut tärkeysjärjestyksen noin, eikä hänen ole ollut koskaan pakko pohtia periaatteitaan. Kysymys kuitenkin kuuluu, onko hän itse nyt hiukan rajaton yrittäessään pakottaa seuraavan polven samaan muottiin.
Toinen kysymys. Onko ap varma, ettei hän ole kateellinen lapselleen siitä, että tämä kehtaa uskaltaa haluta kotiin? Jos hän itse on pitänyt itsenäisyyttä liiankin tärkeänä, silloin tarvitsevuuden näyttäminen on paheksuttavaa röyhkeyttä. Koska itselle se ei olisi tullut mieleenkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihme asenne ihmisillä täällä. Ihan kuin ainoat vaihtoehdot olisivat elämänsä lapsille omistava megaäiti (ei ihminen tai nainen, vaan ainoastaan äiti) tai tunteeton robotti.
Meillä on enää nuorimmainen kotona. Ahdistaisi minua, jos toinen vanhemmista haluaisi muuttaa takaisin, edes lyhyeksi ajaksi. Ollaan juuri saatu oma makuuhuone ja teinillä on myös oma huone. Odotan myös sitä, kun nuorimmainen muuttaa omilleen, niin saamme paremman makkarin ja tilaa omille harrastuksille. Silloinkin ahdistaisi, kun joutuisi siirtymään takaisin olkkariin harrastamaan, juuri kun on saanut siihen odotetun tilan. Se, että olen lapsistani erillinen ihminen, jolla on omia tarpeita, ei tee minusta yhtään huonompaa äitiä.
Mutta ei se myöskään tarkoita, etten auttaisi, jos lapsilla on tarpeita. He kuitenkin ovat minun lapsia, joita rakastan enemmän kuin mitään. Varmasti olisi mukavaakin saada viettää heidän kanssa enemmän aikaa näin aikuisina.
Jos olisin miljönääri, niin mieluummin ostaisin lapsille omat talot läheltä, kuin rakentaisin ison kartanon kaikille. Ymmärrän silti, että on heitäkin, jotka mieluummin rakentaisivat sen kartanon. Mutta keskustelun perusteella he eivät taida ymmärtää meitä muita. Ikään kuin omista lapsista ei saisi olla koskaan negatiivisia ajatuksia. Ja kyllä tiedän, että keskimmäisen lapsen kanssa olisi näistä kolmesta minun mieluisinta asua, kun mies varmaan asuisi mieluiten nuorimmaisen kanssa. Sopii luonteet ja elämäntavat tällä hetkellä parhaiten yksiin. Ei se tarkoita, että muita rakastaisi vähemmän. Muiden kanssa tekisin muita asioita mieluummin taas kuin toisten.
Sympatiat ap:lle. Ehkä moni hänet tuomitseva on vielä 0-13-vuotiaan äiti?
Jos tilanne olisi sama, ajattelisin samoin kuin ap. Rakastan kotoa pois muuttaneita lapsiani hulluna. Soittelemme usein. Samalla paikkakunnalla asuvaa tapaan melkein joka viikko, kaukana asuvaa paljon harvemmin, mutta kumpaakin ikävöin joka päivä. Meillä on läheiset, lämpimät välit. Tuen heitä aina tarvittaessa.
Silti, jos toinen näistä 20+ nuorista ilmoittaisi, että tarvitsisi viikoiksi tai kuukausiksi majapaikan lapsuudenkodistaan, en ilahtuisi. Tästä on tullut "minun kotini", jossa voin työpäivän päälle heittäytyä sohvalle lukemaan kirjaa tai katsomaan Netflixiä ja ruokkia itseäni vaikka pelkillä hedelmillä loppuillan. Voin kuunnella mielimusiikkiani nupit kaakossa, saunoa keskellä päivää tai keskellä yötä, kutsua omia ystäviä kylään, koska haluan (ei nyt korona-aikana mutta muuten), kasvattaa keittiön työtasoilla tomaatin taimia, jumpata olohuoneessa ja nukkua viikonloppuisin rauhassa ilman heräämistä siihen, että joku tulee kotiin keskellä yötä - tai jos herään itse sunnuntaina jo kuudelta, voin kolistella keittiössä ihan rauhassa, ei tarvitse ajatella muiden unta.
Tietysti lapseni olisi tervetullut asumaan luokseni. Mutta en ilahtuisi. Moni asia pitäisi keskustella huolella, jottemme hermostuisi toisiimme turhaan.
Hyvin muistan, miten tukalaa oli vähän päälle 20-vuotiaana olla paria päivää pidempään omilla vanhemmilla tai anoppilassa. Vaikka rakkaita olivat, niin onhan se hankalaa itse jo aikuisena "pyöriä toisten nurkissa".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No ottaisin kyllä takaisin asumaan, jos ja kun kyse olisi tuommoisesta lyhytaikaisesta asumisesta. Mutta tilaa pitäisi kyllä olla jonkin verran, että hermot ei menisi.
Olettaisin myös että elää ihmisiksi, ei rieku pitkin yötä. Hoitaa osaltaan kotityöt, kokkailut siivoukset, pyykinpesun. Rahaa en pyytäisi opiskelijalta.
Aika itsekäs ap. Tod näk omat lapset hoidatettu toisilla. Äidillään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos kiellät tulemasta, ne kivat välit on ohi. Lopullisesti.
Onko vanhemmalla sitten oikeus koska tahansa mennä aikuisen lapsensa kotiin asumaan?
??? Ap:n tytär on menossa TYÖHARJOITTELUN takia VÄIAIKAISESTI asumaan vanhemmilleen. Hänellä siis tuskin on aikomustakaan jäädä vanhempien nurkkiin huvikseen määräämättömäksi ajaksi. Itse en voisi kuvitellakaan, että kieltäisin poikaani tulemasta väliaikaisesti meidän nurkkiin opintoihin liittyvien asioiden takia, jos oikein muutakaan mahdollisuutta ei olisi. Todella kylmää kohtelua omaa lastaan kohtaan ap:lta, enkä kyllä ihmettele, jos välit tyttäreensä kylmenevät. Ja tuokin, kun ap kertomansa mukaan on introvertti luonteeltaan ja tytär päinvastainen; kai sille aikuiselle tyttärelle voi tehdä selväksi, (jos siis pääsee muuttamaan ap:n luo) että äiti haluaa sitten välillä olla ihan itsekseen omassa rauhassaan. Kyllä aikuisen ihmisen pitäisi tuollainen ymmärtää.
Vierailija kirjoitti:
Sympatiat ap:lle. Ehkä moni hänet tuomitseva on vielä 0-13-vuotiaan äiti?
Jos tilanne olisi sama, ajattelisin samoin kuin ap. Rakastan kotoa pois muuttaneita lapsiani hulluna. Soittelemme usein. Samalla paikkakunnalla asuvaa tapaan melkein joka viikko, kaukana asuvaa paljon harvemmin, mutta kumpaakin ikävöin joka päivä. Meillä on läheiset, lämpimät välit. Tuen heitä aina tarvittaessa.
Silti, jos toinen näistä 20+ nuorista ilmoittaisi, että tarvitsisi viikoiksi tai kuukausiksi majapaikan lapsuudenkodistaan, en ilahtuisi. Tästä on tullut "minun kotini", jossa voin työpäivän päälle heittäytyä sohvalle lukemaan kirjaa tai katsomaan Netflixiä ja ruokkia itseäni vaikka pelkillä hedelmillä loppuillan. Voin kuunnella mielimusiikkiani nupit kaakossa, saunoa keskellä päivää tai keskellä yötä, kutsua omia ystäviä kylään, koska haluan (ei nyt korona-aikana mutta muuten), kasvattaa keittiön työtasoilla tomaatin taimia, jumpata olohuoneessa ja nukkua viikonloppuisin rauhassa ilman heräämistä siihen, että joku tulee kotiin keskellä yötä - tai jos herään itse sunnuntaina jo kuudelta, voin kolistella keittiössä ihan rauhassa, ei tarvitse ajatella muiden unta.
Tietysti lapseni olisi tervetullut asumaan luokseni. Mutta en ilahtuisi. Moni asia pitäisi keskustella huolella, jottemme hermostuisi toisiimme turhaan.
Hyvin muistan, miten tukalaa oli vähän päälle 20-vuotiaana olla paria päivää pidempään omilla vanhemmilla tai anoppilassa. Vaikka rakkaita olivat, niin onhan se hankalaa itse jo aikuisena "pyöriä toisten nurkissa".
En tajua miten ihmeessä yksikään noista luettelemistasi asioista olisi jotenkin poissuljettu (no joo tuo nupit kaakossa musiikin huudattaminen keskellä yötä kyllä) aikuisen lapsen yöpyessä kotona. Miten aikuinen lapsesi estäisi sinua katselemasta Netflixiä tai vaikeuttaisi tomaattien kasvattamista, jumppaamista jne jne?
Käy mielessä, että miksi tällaiset ihmiset ylipäätään hankkivat lapsia? Kun yhtäkkiä kaikista asioista saadaan väännettyä jotenkin ylitsepääsemättömän vaikeita. Lapset taitaakin olla kivoja ja ihania vain pikkulapsina ja vauvoina. Sillon ei haittaa lasten tuomat ”rajoitukset” pätkääkään, mutta heti kun napsahtaa täysi-ikä mittariin, niin lapsi ei voi tulla yöksi kotiin, kun mamma ei voi katsoa Netflixiä (miksi ei?). Ei sitä aikuista lasta tarvitse hyysätä joka välissä ja hissutella aamukymmeneen, että kullannuppu saa unta. Ihan normaalisti se eläminen onnistuu, ellei itse tee asioista ongelmia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sympatiat ap:lle. Ehkä moni hänet tuomitseva on vielä 0-13-vuotiaan äiti?
Jos tilanne olisi sama, ajattelisin samoin kuin ap. Rakastan kotoa pois muuttaneita lapsiani hulluna. Soittelemme usein. Samalla paikkakunnalla asuvaa tapaan melkein joka viikko, kaukana asuvaa paljon harvemmin, mutta kumpaakin ikävöin joka päivä. Meillä on läheiset, lämpimät välit. Tuen heitä aina tarvittaessa.
Silti, jos toinen näistä 20+ nuorista ilmoittaisi, että tarvitsisi viikoiksi tai kuukausiksi majapaikan lapsuudenkodistaan, en ilahtuisi. Tästä on tullut "minun kotini", jossa voin työpäivän päälle heittäytyä sohvalle lukemaan kirjaa tai katsomaan Netflixiä ja ruokkia itseäni vaikka pelkillä hedelmillä loppuillan. Voin kuunnella mielimusiikkiani nupit kaakossa, saunoa keskellä päivää tai keskellä yötä, kutsua omia ystäviä kylään, koska haluan (ei nyt korona-aikana mutta muuten), kasvattaa keittiön työtasoilla tomaatin taimia, jumpata olohuoneessa ja nukkua viikonloppuisin rauhassa ilman heräämistä siihen, että joku tulee kotiin keskellä yötä - tai jos herään itse sunnuntaina jo kuudelta, voin kolistella keittiössä ihan rauhassa, ei tarvitse ajatella muiden unta.
Tietysti lapseni olisi tervetullut asumaan luokseni. Mutta en ilahtuisi. Moni asia pitäisi keskustella huolella, jottemme hermostuisi toisiimme turhaan.
Hyvin muistan, miten tukalaa oli vähän päälle 20-vuotiaana olla paria päivää pidempään omilla vanhemmilla tai anoppilassa. Vaikka rakkaita olivat, niin onhan se hankalaa itse jo aikuisena "pyöriä toisten nurkissa".
En tajua miten ihmeessä yksikään noista luettelemistasi asioista olisi jotenkin poissuljettu (no joo tuo nupit kaakossa musiikin huudattaminen keskellä yötä kyllä) aikuisen lapsen yöpyessä kotona. Miten aikuinen lapsesi estäisi sinua katselemasta Netflixiä tai vaikeuttaisi tomaattien kasvattamista, jumppaamista jne jne?
Käy mielessä, että miksi tällaiset ihmiset ylipäätään hankkivat lapsia? Kun yhtäkkiä kaikista asioista saadaan väännettyä jotenkin ylitsepääsemättömän vaikeita. Lapset taitaakin olla kivoja ja ihania vain pikkulapsina ja vauvoina. Sillon ei haittaa lasten tuomat ”rajoitukset” pätkääkään, mutta heti kun napsahtaa täysi-ikä mittariin, niin lapsi ei voi tulla yöksi kotiin, kun mamma ei voi katsoa Netflixiä (miksi ei?). Ei sitä aikuista lasta tarvitse hyysätä joka välissä ja hissutella aamukymmeneen, että kullannuppu saa unta. Ihan normaalisti se eläminen onnistuu, ellei itse tee asioista ongelmia.
Täysin samaa mieltä. Miksi se oma elämä pitäisi jotenkin muuttaa, jos aikuinen lapsi muuttaa väliaikaisesti asumaan? Todella kummallista. Mun molemmat lapset on tosiaan asuneet erilaisia pätkiä eri syiden johdosta ja olen ihan sanat harrastukset kotona tottakai saanut pitää, elää kuten muulloinkin. Minkälaiset välit on omiin lapsiin, jos pitää elää jotain kulissielämää lasten paikalla ollessa. Tekeekö ihmiset lapsia vain siksi kun pitää? Siltä se aika monen kommentoijan kohdalla vaikuttaa "nyt kun pääsin niistä eroon, saan alkaa elämään" niinkö???
Vierailija kirjoitti:
Ei voi ymmärtää. Muutama kuukausi??? Teidän väleille voi tehdä vaan hyvää, että olette saman katon alla. Nuorella aikuisella voi olla kiinnostavia näkökulmia maailman menoon. Ap käyttäytyy kuin olisi 5-vuotias tulossa kylään.
No mutta kun apllä oli nyt juuri alkamassa villin keittiönpöytäseksin kausi niin ymmärtäähän sen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ilman muuta lapselle täytyy tarjota asunto tuoksi ajaksi. Voitte itsekin vielä kaivata
hänen seuraansa ja apua kun olette vanhoja ja raihnaisia.
Ap n ei varmaan aikanaan tartte ihmetellä kun mummoa ei pyydellä vauvaa hoitamaan.
Mut hei muista tämä oman aikasi himo sitten!
Jokainen perhe toimii omalla tavallaan. Tämä palsta on kamalan negatiivinen, jos joku toimii eri tavalla kuin Minä, Minä itse. Inhoan kaikenlaista jeesustelua ja oman itsensä korottamista ja samalla toisten alentamista. Tärkeintä on rakastava suhde aikuisiin lapsiin, asuvat he sitten kotona tai jossain muualla.
Mikä ratkaisu palveleekaan parhaiten ylisukupolvista vaurastumista on paras.
Vierailija kirjoitti:
Jokainen perhe toimii omalla tavallaan. Tämä palsta on kamalan negatiivinen, jos joku toimii eri tavalla kuin Minä, Minä itse. Inhoan kaikenlaista jeesustelua ja oman itsensä korottamista ja samalla toisten alentamista. Tärkeintä on rakastava suhde aikuisiin lapsiin, asuvat he sitten kotona tai jossain muualla.
Niinku tää on keskustelupalsta, jossa ihmiset kertoo erilaisia mielipiteitään. En näe täällä itsensä korostamista, vaan ihmiset kertoo miten suhtautuvat aikuisen lapsen asumiseen. Pitäisikö kaikkien olla aina aloittajan kanssa samaa mieltä, että olisi ok??
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sympatiat ap:lle. Ehkä moni hänet tuomitseva on vielä 0-13-vuotiaan äiti?
Jos tilanne olisi sama, ajattelisin samoin kuin ap. Rakastan kotoa pois muuttaneita lapsiani hulluna. Soittelemme usein. Samalla paikkakunnalla asuvaa tapaan melkein joka viikko, kaukana asuvaa paljon harvemmin, mutta kumpaakin ikävöin joka päivä. Meillä on läheiset, lämpimät välit. Tuen heitä aina tarvittaessa.
Silti, jos toinen näistä 20+ nuorista ilmoittaisi, että tarvitsisi viikoiksi tai kuukausiksi majapaikan lapsuudenkodistaan, en ilahtuisi. Tästä on tullut "minun kotini", jossa voin työpäivän päälle heittäytyä sohvalle lukemaan kirjaa tai katsomaan Netflixiä ja ruokkia itseäni vaikka pelkillä hedelmillä loppuillan. Voin kuunnella mielimusiikkiani nupit kaakossa, saunoa keskellä päivää tai keskellä yötä, kutsua omia ystäviä kylään, koska haluan (ei nyt korona-aikana mutta muuten), kasvattaa keittiön työtasoilla tomaatin taimia, jumpata olohuoneessa ja nukkua viikonloppuisin rauhassa ilman heräämistä siihen, että joku tulee kotiin keskellä yötä - tai jos herään itse sunnuntaina jo kuudelta, voin kolistella keittiössä ihan rauhassa, ei tarvitse ajatella muiden unta.
Tietysti lapseni olisi tervetullut asumaan luokseni. Mutta en ilahtuisi. Moni asia pitäisi keskustella huolella, jottemme hermostuisi toisiimme turhaan.
Hyvin muistan, miten tukalaa oli vähän päälle 20-vuotiaana olla paria päivää pidempään omilla vanhemmilla tai anoppilassa. Vaikka rakkaita olivat, niin onhan se hankalaa itse jo aikuisena "pyöriä toisten nurkissa".
En tajua miten ihmeessä yksikään noista luettelemistasi asioista olisi jotenkin poissuljettu (no joo tuo nupit kaakossa musiikin huudattaminen keskellä yötä kyllä) aikuisen lapsen yöpyessä kotona. Miten aikuinen lapsesi estäisi sinua katselemasta Netflixiä tai vaikeuttaisi tomaattien kasvattamista, jumppaamista jne jne?
Käy mielessä, että miksi tällaiset ihmiset ylipäätään hankkivat lapsia? Kun yhtäkkiä kaikista asioista saadaan väännettyä jotenkin ylitsepääsemättömän vaikeita. Lapset taitaakin olla kivoja ja ihania vain pikkulapsina ja vauvoina. Sillon ei haittaa lasten tuomat ”rajoitukset” pätkääkään, mutta heti kun napsahtaa täysi-ikä mittariin, niin lapsi ei voi tulla yöksi kotiin, kun mamma ei voi katsoa Netflixiä (miksi ei?). Ei sitä aikuista lasta tarvitse hyysätä joka välissä ja hissutella aamukymmeneen, että kullannuppu saa unta. Ihan normaalisti se eläminen onnistuu, ellei itse tee asioista ongelmia.
Täysin samaa mieltä. Miksi se oma elämä pitäisi jotenkin muuttaa, jos aikuinen lapsi muuttaa väliaikaisesti asumaan? Todella kummallista. Mun molemmat lapset on tosiaan asuneet erilaisia pätkiä eri syiden johdosta ja olen ihan sanat harrastukset kotona tottakai saanut pitää, elää kuten muulloinkin. Minkälaiset välit on omiin lapsiin, jos pitää elää jotain kulissielämää lasten paikalla ollessa. Tekeekö ihmiset lapsia vain siksi kun pitää? Siltä se aika monen kommentoijan kohdalla vaikuttaa "nyt kun pääsin niistä eroon, saan alkaa elämään" niinkö???
Kyllä se, että kodissa on joku toinen ihminen muuttaa elämää. Ei välttämättä aina negatiiviseen suuntaan, mutta elämä on erilaista. Jos toinen katsoo siinä olohuoneessa telkkaa, laitatko sen pois ja alat jumppaamaan? Etkö herää jos joku kolistelee kotiisi kolmelta yöllä tai alatko imuroimaan jos toinen vielä nukkuu? Mitä jos se toinen vahingossa sammuttaa kasvatuslampun ja tomaatit kuolee? Mitä jos toinenkin haluaa tulla sinne saunaan? Mitä jos lapsi ei kestä kauhuelokuvia ja sinä haluat katsoa? Yleensä ihmiset haluavat ottaa toiset huomioon ja niin yhdessä eläminen on helpompaa, kaikki elää yhdessä ja tekee kompromissejä. Silloin kun asuu yksin saa tehdä mitä haluaa milloin haluaa. Onhan se kivempaa, siksi ihmiset eivät yleensä asu kommuunissa tai kaikki sukupolvet saman katon alla.
Toisille niitä mukavia puolia, seura, joku auttaa kotitöissä, saa tutustua lapseen enemmän jne. on kivempia. Jotkut taas tarvitsee enemmän omaa tilaa, varsinkin kun työelämä on näinä päivinä mitä on.
Tämä! Kiitos tästä!
Ja se pahoinvointi näkyy jo varhain. Koululaistenkin pitää pärjätä omillaan niissä perheissä, joissa vanhemmilla on "oikeus toteuttaa itseään" ja varoa visusti, ettei vaan uhriudu.
Surullista. Niin surullista.
Olen pahoillani myös tämän tyttären puolesta. Voimia!