"Kun oma lapsi lyö" - dokkari

Mutta entä jos oma lapsi lyö, vaikka nyt 16- vuotias kun häntä rajoittaa jotenkin. Jos esim autismi/adhd/käytöshäiriö taustalla, ei asiaan puutu edes lastensuojelu. Lapsi saa rauhassa hakata konetta yöt ja nukkua koulupäivät jos hänellä on autismikirjon diagnoosi, eikä kukaan voi mitään. Vanhemmat joutuvat pärjäämään yksin. Eihän nuoren asioita edes pääse hoitamaan jos nuori ei itse halua, joten saattaa olla kaiken avun ulkopuolella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nämä asiantuntijoiden neuvot on aina tota luokkaa, että ota lasta kädestä kiinni ja sano ”kulta, ei saa lyödä”.

Mulla on 5v, joka alkanut nyt lyödä, kun suuttuu. Ei lyö muita, mutta vanhempiaan lyö. Kun otan kädestä kiinni ja selitän, että ei saa lyödä, niin lapsi raivostuu ja yrittää lyödä tosissaan. Mitä enemmän asiasta puhun, sitä raivoisannin hän huutaa, että hän ei tottele ketään.

Mikä tällaiseen auttaa? Käytös huolettaa tosi paljon. On reipas tyttö muuten ja saa päiväkodissa kehuja.

Ei siinä tarvitse muuta puhua kuin napakka, ei saa lyödä. Kädestä kiinni ja sillä selvä. Ei siinä puheet auta. Sitten kun on rauhallista, yhdessä vaikkapa piirrellään voi puhua mitä voi tehdä kun oikein suututtaa tai mitä sinä teet kun suututtaa. Kyllä 5v vielä painissa pienikin nainen voittaa.

Jos otan asian puheeksi, lapsi saa uudet raivarit. Koska ei halua totella.

Eikä muuten voita. Kokeilin kerran sitä rauhoittumispaikka ja vanhempi pitää sylissä, kunnes lapsi rauhoittuu-neuvoa. Painimme lattialla 45 min. Koko sen ajan lapsi karjui täyttä kurkkua , potki, vääntelehti itseään irti jne. Lopulta multa vaan loppui voimat. Lapsi ei rauhoittunut vaan pääsi karkuun. Ei halunnutbolla sylissä.

Molemmilla on yhä kurja muisto tuosta rauhoitteluyrityksestä.

Älä selitä, vaan yhden kerran sanot älä lyö.

Ja tuo kiinni pitäminen on kyllä ihan sairasta, ajattele omalla järjellä, jos sinua oikein v... taisi ja joku tulisi ja pitäisi kiinni väkisin, ihan sairas ajatuskin. Meillä riehuva 5v lähetettiin omaan huoneeseen, jälkeenpäin sitten kyseltiin mikä niin hermostutti, ei heti kun oli rauhoittunut vaan esim illalla ja jos kerran haluaa päättää keksikää mistä asioista voi itse päättää. Oma paras oivalluksen lapsen kasvatuksessa on, että vanhempien pitää myös kasvaa ja antaa lapselle pikku hiljaa valtaa omasta elämästä.

Kirjoitinkin jo aiemmin, miten itse otan ranteista kiinni ennen iskua. Sitten napakka yhden tai kahden sanan kielto. Jos mielekkääseen tekeminen ohjaaminen ei auta eikä kiinni pito, niin voisiko lapsen tosiaan antaa mennä yksin rauhoittumaan johonkin huoneeseen? Mä välillä myös otan napakan otteen lapsen käsivarresta, niin että vähän tuntuu, mutta ei satu ja talutan toiseen huoneeseen. Mielestäni tuo napakka ote on rauhoittanut lasta, kävelee silloin kiltisti vieressä toiseen tilaan. Huoneessa sitten minimoidaan aistiärsykkeet. Joillakin voi olla liian herkät tai vajaat aistit, kuten tuntoaisti ja siksi tietty paineentunne tai pieni puristus voi olla parempi, kuin liian kevyt kosketus.

Minua mietityttää, että missä dokumentissa esiintyneen pojan isä on?

Kurinpalautus kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin tein työtä vaativien ja aggressiivisten autistien parissa muutaman vuoden. Ihmettelen nyt jälkeenpäin, että sekoamatta jaksoin sitä hulluutta. Ne ihmiset hajottivat kaiken mitä käsiinsä saivat. Repivät hampaillaan huonekalujen verhoilut, liinavaatteet ja verhot. Heittivät hoitajia kaikella mitä käsiinsä saivat. Syy saattoi olla vaikka se, että hoitaja laittoi astiakaapin oven kiinni, vaikka autisti oli (sitä ääneen sanomatta) halunnut vielä nähdä lautasia. Näin ei saisi sanoa, mutta työstä jäi syvä ja elinikäinen inho ja pelko autisteja kohtaan, en voi sietää edes 'tavallisia' asseja.

Kuulostaa osittain tutulta. Itseäni on lyöty, revitty hiuksista, potkittu, syljetty, yritetty tulla pyörätuolilla päälle ym. Työtä tehdessä noillekin vaan jotenkin sokeutu, oli pakko kehittää itselleen yliluonnollinen sietokyky ja työntää pelko muualle. Kerran eräs heilui terävän leipäveitsen kanssa heilutellen veistä ohjaajaansa kohti. Jotkut murisevat eläimellisesti ja kiljuvat. Hakkaavat itseään. Laittavat suuhun kaikkea mahdollista ja repivät vaatteisiinsa reikiä.

Nyt jälkikäteen, jotenkin tuosta selvinneenä, on tullut inho ja pelko. En kestä yhtäkään lähelle tulevaa autistia. Varmaan saisin paniikin jo asumisyksikön eteisessä.

Huh kamalaa, niin tuttua. Siinä on tosiaan aivan valtava ristiriita, että ihmisellä jolla on oikeasti todella heikko kognitiivinen kapasiteetti saa määrätä omasta elämästään ja useinhan se oikeasti menee niin, että hitit hän mitään päätöksiä kykene tekemään vaan se vanhempi vastaa loppujen lopuksi lapsestaan.

Menin autistien ryhmäkotiin nuorena ja ammatti-innokkaana oppimaan vaihtoehtoista kommunikaatiota ja muuta shittiä ruusuisin fantasioin. 8-paikkaisessa itsenäiseen asumiseen tehtäävässä yksikössä asui useampi autistinen kehitysvammainen, jotka olivat eläneet laitoksessa eristyksissä väkivaltaisuudet tähden, eivätkä siis soveltuneet millään lailla ryhmäkotielämään. He tuhosivat tavarat ja tilat uudelleen ja uudelleen, hakkasivat, purivat potkivat ohjaajia ilman syytä ja vanhemmat vakuuttuneina lapsensa älykkyydestä kävivät fasilitoiden "keskusteluja näistä tilanteista" ja ohjaajat leikkivät mukana. Eivät he oikeasti osanneet kommunikoida, vanhemmat eivät halunneet kohdata totuutta ja elivät unelmissaan. Se oli ihan hirveää asumista kaikille, he pieksivät muita asukkaita siinä missä ohjaajia.

Nykyisin pelkään vammaisia hirveästi ja pulssini nousee lähes kuuluvaksi jos olen suljetussa tilassa sellaisen kanssa. He ovat herkkiä, se on kyllä totta, olen huomannut että he tuntevat pelkoni ja provosoituvat nopeasti. Olen traumatisoitunut. Tiedän kollegoja jotka ovat saaneet esimerkiksi aivovaurion työskenneltyään samanmoisissa paikoissa.

Kurinpalautus kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistakaa että kehitysvammainen on lapsen tasolla. Ei alle 15 vuotiaitakaan vankilaan laiteta tai tuomita. Hoitolaitos on oikea paikka ja niinhän lopussa sanotaan että sille aletaan etsiä uutta kotia.

Kehitysvammaisella on kuitenkin aikuisen itsemääräämisoikeus ja juuri tässä asiat tökkääkin. On aikuisen oikeudet, mutta pikkulapsen velvollisuudet ja ymmärrys ja sitten käy näin. Sitten vedetään retukorttia esille aina, kun se on retun itsensä mukavuuden kannalta otollisinta

Juuri näin! Aikuisen koko ja ulkomuoto yhdistettynä lapsen ymmärrykseen aikuisten oikeuksilla, kuitenkin ilman vastuuseen joutumista, on paha ja järjetön yhdistelmä!! Miksi tämmöistä tuetaan Suomessa?! Miksi ihmiset, jotka eivät ole kehitykseltään ja ymmärrykseltään "normaaleja", saavat pelotella ja hallita omaisiaan, hoitohenkilökuntaa tai naapurustoaan? Ihan kokemuksesta voin kertoa, miten huonot turvasysteemit ja tilat monissa paikoissa on. Jopa kurkistusreiät huoneeseen on kielletty. Lukkojen takana saa pitää vain hetken jne jne."

Erittäin haastava yhdistelmä kyllä jos ajattelee että kookkaan aikuisen miehen koko ja voimat yhdistettyinä äärimmäistapauksessa taaperon kiukutteluun ja ymmärrykseen.

Korjatkaa, kiitos etukäteen, heti tämä jos olen väärän tiedon varassa, mutta käsittääkseni Kirkkonummen Killinmäellä on ollut aikoinaan (nyt jo lakkautettu)erittäin  tasokas hoitokoti , missä myös kattava ja valvottu ammatillinen oma osasto henkilökuntineen väkivaltaisesti käyttäyttyville aikusille kehitysvammaisille. 

Miksi ihmeessä tuokin on sittemmin lakkautettu jos se kerran yksikkönä oli arvostettu ja tarpeellinen. Lieneekö taas kustannusasiat menneet edelle?

Kurinpalautus kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nämä asiantuntijoiden neuvot on aina tota luokkaa, että ota lasta kädestä kiinni ja sano ”kulta, ei saa lyödä”.

Mulla on 5v, joka alkanut nyt lyödä, kun suuttuu. Ei lyö muita, mutta vanhempiaan lyö. Kun otan kädestä kiinni ja selitän, että ei saa lyödä, niin lapsi raivostuu ja yrittää lyödä tosissaan. Mitä enemmän asiasta puhun, sitä raivoisannin hän huutaa, että hän ei tottele ketään.

Mikä tällaiseen auttaa? Käytös huolettaa tosi paljon. On reipas tyttö muuten ja saa päiväkodissa kehuja.

Ei siinä tarvitse muuta puhua kuin napakka, ei saa lyödä. Kädestä kiinni ja sillä selvä. Ei siinä puheet auta. Sitten kun on rauhallista, yhdessä vaikkapa piirrellään voi puhua mitä voi tehdä kun oikein suututtaa tai mitä sinä teet kun suututtaa. Kyllä 5v vielä painissa pienikin nainen voittaa.

Jos otan asian puheeksi, lapsi saa uudet raivarit. Koska ei halua totella.

Eikä muuten voita. Kokeilin kerran sitä rauhoittumispaikka ja vanhempi pitää sylissä, kunnes lapsi rauhoittuu-neuvoa. Painimme lattialla 45 min. Koko sen ajan lapsi karjui täyttä kurkkua , potki, vääntelehti itseään irti jne. Lopulta multa vaan loppui voimat. Lapsi ei rauhoittunut vaan pääsi karkuun. Ei halunnutbolla sylissä.

Molemmilla on yhä kurja muisto tuosta rauhoitteluyrityksestä.

Älä selitä, vaan yhden kerran sanot älä lyö.

Ja tuo kiinni pitäminen on kyllä ihan sairasta, ajattele omalla järjellä, jos sinua oikein v... taisi ja joku tulisi ja pitäisi kiinni väkisin, ihan sairas ajatuskin. Meillä riehuva 5v lähetettiin omaan huoneeseen, jälkeenpäin sitten kyseltiin mikä niin hermostutti, ei heti kun oli rauhoittunut vaan esim illalla ja jos kerran haluaa päättää keksikää mistä asioista voi itse päättää. Oma paras oivalluksen lapsen kasvatuksessa on, että vanhempien pitää myös kasvaa ja antaa lapselle pikku hiljaa valtaa omasta elämästä.

Kirjoitinkin jo aiemmin, miten itse otan ranteista kiinni ennen iskua. Sitten napakka yhden tai kahden sanan kielto. Jos mielekkääseen tekeminen ohjaaminen ei auta eikä kiinni pito, niin voisiko lapsen tosiaan antaa mennä yksin rauhoittumaan johonkin huoneeseen? Mä välillä myös otan napakan otteen lapsen käsivarresta, niin että vähän tuntuu, mutta ei satu ja talutan toiseen huoneeseen. Mielestäni tuo napakka ote on rauhoittanut lasta, kävelee silloin kiltisti vieressä toiseen tilaan. Huoneessa sitten minimoidaan aistiärsykkeet. Joillakin voi olla liian herkät tai vajaat aistit, kuten tuntoaisti ja siksi tietty paineentunne tai pieni puristus voi olla parempi, kuin liian kevyt kosketus.

Lisäisin vielä äänenpainojen ja ilmeiden merkityksestä. Nepsy ei välttämättä pysty ottamaan vastaan monisanaista ja - tasoista puhetta. Niin hirveältä kuin se voi itsestä tuntua, käskyttää omaa lasta, niin joillekin se on se toimivin keino. Se voi olla viesti, minkä he parhaiten ymmärtävät. Katsekontakti ja napakka "Ei" tai "lopeta" tai "nyt omaan huoneeseen". Kiihtymystila muutenkin vaikeuttaa asioiden käsittelyä ja viestien vastaanottamista. Niinpä asiat on pidettävä simppeleinä. Hellyyslepertelystä tuollaisessa tilanteessa ei ole hyötyä, sen aika on myöhemmin. Mikäli sellaiseen sortuu tilanteessa, mitätöi se sanotun viestin.

Vierailija kirjoitti:

Kurinpalautus kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin tein työtä vaativien ja aggressiivisten autistien parissa muutaman vuoden. Ihmettelen nyt jälkeenpäin, että sekoamatta jaksoin sitä hulluutta. Ne ihmiset hajottivat kaiken mitä käsiinsä saivat. Repivät hampaillaan huonekalujen verhoilut, liinavaatteet ja verhot. Heittivät hoitajia kaikella mitä käsiinsä saivat. Syy saattoi olla vaikka se, että hoitaja laittoi astiakaapin oven kiinni, vaikka autisti oli (sitä ääneen sanomatta) halunnut vielä nähdä lautasia. Näin ei saisi sanoa, mutta työstä jäi syvä ja elinikäinen inho ja pelko autisteja kohtaan, en voi sietää edes 'tavallisia' asseja.

Kuulostaa osittain tutulta. Itseäni on lyöty, revitty hiuksista, potkittu, syljetty, yritetty tulla pyörätuolilla päälle ym. Työtä tehdessä noillekin vaan jotenkin sokeutu, oli pakko kehittää itselleen yliluonnollinen sietokyky ja työntää pelko muualle. Kerran eräs heilui terävän leipäveitsen kanssa heilutellen veistä ohjaajaansa kohti. Jotkut murisevat eläimellisesti ja kiljuvat. Hakkaavat itseään. Laittavat suuhun kaikkea mahdollista ja repivät vaatteisiinsa reikiä.

Nyt jälkikäteen, jotenkin tuosta selvinneenä, on tullut inho ja pelko. En kestä yhtäkään lähelle tulevaa autistia. Varmaan saisin paniikin jo asumisyksikön eteisessä.

Huh kamalaa, niin tuttua. Siinä on tosiaan aivan valtava ristiriita, että ihmisellä jolla on oikeasti todella heikko kognitiivinen kapasiteetti saa määrätä omasta elämästään ja useinhan se oikeasti menee niin, että hitit hän mitään päätöksiä kykene tekemään vaan se vanhempi vastaa loppujen lopuksi lapsestaan.

Menin autistien ryhmäkotiin nuorena ja ammatti-innokkaana oppimaan vaihtoehtoista kommunikaatiota ja muuta shittiä ruusuisin fantasioin. 8-paikkaisessa itsenäiseen asumiseen tehtäävässä yksikössä asui useampi autistinen kehitysvammainen, jotka olivat eläneet laitoksessa eristyksissä väkivaltaisuudet tähden, eivätkä siis soveltuneet millään lailla ryhmäkotielämään. He tuhosivat tavarat ja tilat uudelleen ja uudelleen, hakkasivat, purivat potkivat ohjaajia ilman syytä ja vanhemmat vakuuttuneina lapsensa älykkyydestä kävivät fasilitoiden "keskusteluja näistä tilanteista" ja ohjaajat leikkivät mukana. Eivät he oikeasti osanneet kommunikoida, vanhemmat eivät halunneet kohdata totuutta ja elivät unelmissaan. Se oli ihan hirveää asumista kaikille, he pieksivät muita asukkaita siinä missä ohjaajia.

Nykyisin pelkään vammaisia hirveästi ja pulssini nousee lähes kuuluvaksi jos olen suljetussa tilassa sellaisen kanssa. He ovat herkkiä, se on kyllä totta, olen huomannut että he tuntevat pelkoni ja provosoituvat nopeasti. Olen traumatisoitunut. Tiedän kollegoja jotka ovat saaneet esimerkiksi aivovaurion työskenneltyään samanmoisissa paikoissa.

Ihan järkyttävää luettavaa!! Ja tuollaisiin paikkoihin sitten laitetaan nuoriakin opiskelijatyttösiä oppimaan ja karaistumaan.

Mä taidan kans olla traumatisoitunut. Aiemmin en pelännyt tai kammonnut, mutta kun pitkän ajan jälkeen jouduin autistisen kanssa samaan tilaan, tuli järjetön pelko ja kauhu. Meinasin juosta saman tien rakennuksesta ulos. Kerran saattokeikalla tk:n autistisen kanssa, tarttui kiinni toiseen potilaaseen. Ei sinänsä tehnyt mitään pahaa, mutta ilmeisesti pelkäsi lääkäriä ja takertui vieraaseen ihmiseen. Nykyään jos mahdollista, kierrän nämä kaukaa.

Yksi pelkoni kohdistuukin juuri tuohon, että jos saisi aivovaurion tai muun fyysisen vamman. Kun on jo muutenkin kremppaa ja kömpelyyttä kehossa, niin en tiedä miten selviäisin iskuista.

Vierailija kirjoitti:

Nämä asiantuntijoiden neuvot on aina tota luokkaa, että ota lasta kädestä kiinni ja sano ”kulta, ei saa lyödä”.

Mulla on 5v, joka alkanut nyt lyödä, kun suuttuu. Ei lyö muita, mutta vanhempiaan lyö. Kun otan kädestä kiinni ja selitän, että ei saa lyödä, niin lapsi raivostuu ja yrittää lyödä tosissaan. Mitä enemmän asiasta puhun, sitä raivoisannin hän huutaa, että hän ei tottele ketään.

Mikä tällaiseen auttaa? Käytös huolettaa tosi paljon. On reipas tyttö muuten ja saa päiväkodissa kehuja.

Kiinni aina siitä kädestä jolla yrittää lyödä. Lopultahan siinä pidetään sitten molemmista käsistä kiinni. Huutakoot ja raivotkoot siinä väsymiseen ja itkuun asti. Seuraavalla kerralla kun tämä on tapahtumassa uudestaan, sanot lapselle että muistatko miten viimeksi kävi? Nyt olisi paikka estää saman toistuminen, kun siihen menee niin paljon aikaakin lapselta, ja lopuksi jää vain paha mieli, eikä lyömistä siltikään ikinä koskaan sallita, joten nyt pitää keksiä joku toinen tyyli purkaa kiukku kuin lyöminen. Ja tehän vanhempin tiedätte varmasti parhaiten mitkä ne muut keinot lapsellenne olisivat, ja perhetyöstä saa apua jos on itse ulalla.

Mulla on neurologisesti pikkeava jo aikuinen lapsi, joka on itsekin hyvillään siitä että lapsena jo opetettiin ja selkeästi kerrottiin ihan fyysisestikin mitä saa ja ei saa tehdä.  Sanoo nyt kun ymmärtää oman poikkeavuutensa, ja että olisi varmaan nykyään väkivaltainen mikäli olisi saanut potkia ja hakata kuten moni ikäisensä sai, ja nyt kun hän katsoo sisarukseni lapsia joista vanhempi, 7v saa hakata purra ja potkia vanhempiaan, pyörittelee vain silmiään että miksei noita laiteta kuriin ennen kuin pahempaa sattuu?

Varhaisteininähän hän piti minua väkivaltaisena hulllluna, mutta ei pidä enää. 

Vierailija kirjoitti:

Inhottava katsella kun tuo hakkaajapoika vain virnuilee ja hymyilee koko ajan.

Ei tuollaisten pitäisi asua kotona ja liikkua vapaasti, jos ilman mitään syytä alkavat lyödä toisia naamaan.

Kun olin lapsi 80-luvulla, olin aina ikäluokkani pienin ja heiveröisin tytönrääpäle, paljon muita piskuisempi. Tarhassamme oli semmoinen yläasteikäisen kokoinen (ainakin minusta tuntui siltä) kehvammainen poika, ja karkasi hakkaamaan minua kun mentiin päivälevolle. Kolmantena kertana sanoin hoitajalle että en uskalla mennä nukkumaan, ja kieltäydyin siis totaalisesti, mikä oli minulle todella epätyypillistä käytöstä, koska olin ujo, arka ja hiljainen lapsi. tuo oli ainoa kerta kun minua uskottiin, kun tämä kehpoika minut nähtyään säntäsi perääni nyrkit ojossa, ja jahtasi minua ympäri salia niin kauan että hoitajat ottivat hänet kiini ja kaatoivat maahan. 

Minulle sanottiin vain että minun pitää 5-vuotiaana ymmärtää, että poika on vammainen, ja siksi lyö. Kyllähän minä sen ymmärsin, mutta en sitä miksi hänen annettiin pahoinpidellä minua, monta kertaa pienempää ja nuorempaa tyttöä, ja sanottiin vain että minun pitää ymmärtää kestää ja jaksaa.

" Meillä töissä hoitajakolleega hakattiin sairaalakuntoon.

Pomot lässytti, että olisit näyttänyt kuvilla, että älä lyö"

Tämä on vaiettu asia maassamme.

Hoitaja saattaa huomata, että jää täysin vaille esimiesten/työyhteisön tukea joutuessaan työssään pahoinpidellyksi. Se kuitataan ammattitaidottomuutena ellei ehdi suojautua täysin ennakoimattomia hyökkäyksiä vastaan.

MOT vois tehdä ohjelman vaietusta asiasta : aikuisten kehitysvammaisten laitoksissa työskenteleviin hoitajiin kohdistuneista pahoinpitelyistä.

Tämän keskustelun aloittanut  harvinainen ja hyvintehty dokumentti toimi tärkeänä pään avauksena asiasta joihin tulee löytää uusia toimivampia ammatillisia ratkaisuja.

Muistakaa vanhemmat aina salavideoida lapsen käyttäytymistä kotonla ennen ammattilaisten pakeille menoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nämä asiantuntijoiden neuvot on aina tota luokkaa, että ota lasta kädestä kiinni ja sano ”kulta, ei saa lyödä”.

Mulla on 5v, joka alkanut nyt lyödä, kun suuttuu. Ei lyö muita, mutta vanhempiaan lyö. Kun otan kädestä kiinni ja selitän, että ei saa lyödä, niin lapsi raivostuu ja yrittää lyödä tosissaan. Mitä enemmän asiasta puhun, sitä raivoisannin hän huutaa, että hän ei tottele ketään.

Mikä tällaiseen auttaa? Käytös huolettaa tosi paljon. On reipas tyttö muuten ja saa päiväkodissa kehuja.

Ei siinä tarvitse muuta puhua kuin napakka, ei saa lyödä. Kädestä kiinni ja sillä selvä. Ei siinä puheet auta. Sitten kun on rauhallista, yhdessä vaikkapa piirrellään voi puhua mitä voi tehdä kun oikein suututtaa tai mitä sinä teet kun suututtaa. Kyllä 5v vielä painissa pienikin nainen voittaa.

Jos otan asian puheeksi, lapsi saa uudet raivarit. Koska ei halua totella.

Eikä muuten voita. Kokeilin kerran sitä rauhoittumispaikka ja vanhempi pitää sylissä, kunnes lapsi rauhoittuu-neuvoa. Painimme lattialla 45 min. Koko sen ajan lapsi karjui täyttä kurkkua , potki, vääntelehti itseään irti jne. Lopulta multa vaan loppui voimat. Lapsi ei rauhoittunut vaan pääsi karkuun. Ei halunnutbolla sylissä.

Molemmilla on yhä kurja muisto tuosta rauhoitteluyrityksestä.

Eli teit pahimman mahdollisen virheen, annoit lapselle periksi juuri silloin kun ei olisi saanut antaa!! Nyt lapsesi tietää että kunhan hän vain tarpeeksi kauan huutaa ja vääntää niin hän see kyllä periksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Inhottava katsella kun tuo h

"Kun olin lapsi 80-luvulla, olin aina ikäluokkani pienin ja heiveröisin tytönrääpäle, paljon muita piskuisempi.

Tarhassamme oli semmoinen yläasteikäisen kokoinen (ainakin minusta tuntui siltä) kehvammainen poika, ja karkasi hakkaamaan minua kun mentiin päivälevolle.

Kolmantena kertana sanoin hoitajalle että en uskalla mennä nukkumaan, ja kieltäydyin siis totaalisesti, mikä oli minulle todella epätyypillistä käytöstä, koska olin ujo, arka ja hiljainen lapsi.

Tuo oli ainoa kerta kun minua uskottiin, kun tämä kehpoika minut nähtyään säntäsi perääni nyrkit ojossa, ja jahtasi minua ympäri salia niin kauan että hoitajat ottivat hänet kiini ja kaatoivat maahan. 

Minulle sanottiin vain että minun pitää 5-vuotiaana ymmärtää, että poika on vammainen, ja siksi lyö. Kyllähän minä sen ymmärsin, mutta en sitä miksi hänen annettiin pahoinpidellä minua, monta kertaa pienempää ja nuorempaa tyttöä, ja sanottiin vain että minun pitää ymmärtää kestää ja jaksaa."

Onneksi nykyään (tasokkaissa!) päiväkodeissa , mikäli on integroitu mukaan kehitysvammainen tai erityislapsi on hänellä oma henkilökohtainen erityisavustaja joka on lapsen kanssa myös nukkumaanmeno/lepo aikoina ja päiväkotiaika on valvottua ja ohjattua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nämä asiantuntijoiden neuvot on aina tota luokkaa, että ota lasta kädestä kiinni ja sano ”kulta, ei saa lyödä”.

Mulla on 5v, joka alkanut nyt lyödä, kun suuttuu. Ei lyö muita, mutta vanhempiaan lyö. Kun otan kädestä kiinni ja selitän, että ei saa lyödä, niin lapsi raivostuu ja yrittää lyödä tosissaan. Mitä enemmän asiasta puhun, sitä raivoisannin hän huutaa, että hän ei tottele ketään.

Mikä tällaiseen auttaa? Käytös huolettaa tosi paljon. On reipas tyttö muuten ja saa päiväkodissa kehuja.

Alapeukkujen sijaan voisi joku kertoa, mitä tässä tilanteessa tehdään? Mitä enemmän yritän sanoittaa ja puhua asiasta, sitä raivoisamnaksi lapsi käy.

Olen itse tosi rauhallinen ihminen. En ole ikinä lyönyt ketään. Lapsi on superaktiivinen, ollut vauvasta saakka. Hänen kanssaan on aina touhuttu paljon, koska energiaa on ollut pakko kanavoida jotenkin, muuten menee reuhomiseksi.

Päiväkodissa ja harrastuksissa on iloinen, mukava lapsi. Kotona saa silmittömiä raivareita. En ymmärrä, miksi.

Lapsella on selvästi paha olla. Päiväkodissa tai harrastuksissa ei olekaan niin kivaa kun olette ymmärtäneet?

Lapsi saattaa käyttää koko kapasiteettinsa loppuun päivän tohinoissa, ja tästä syystä raivopaikkana toimii koti.  Ei adhd jne tarkoita että lapsio on tyhmä, vaan monesti päinvastoin. Kyllä hän tietää että muualla on pakko käyttäytyä, ja kumn kaikki käytöskapasiteetti on mennyt kodin uolkopuolella loppuun, niin voi arvata millaista kotona on. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nämä asiantuntijoiden neuvot on aina tota luokkaa, että ota lasta kädestä kiinni ja sano ”kulta, ei saa lyödä”.

Mulla on 5v, joka alkanut nyt lyödä, kun suuttuu. Ei lyö muita, mutta vanhempiaan lyö. Kun otan kädestä kiinni ja selitän, että ei saa lyödä, niin lapsi raivostuu ja yrittää lyödä tosissaan. Mitä enemmän asiasta puhun, sitä raivoisannin hän huutaa, että hän ei tottele ketään.

Mikä tällaiseen auttaa? Käytös huolettaa tosi paljon. On reipas tyttö muuten ja saa päiväkodissa kehuja.

Lastenpsykiatrille mars. Kuulostaa autistisen lapsen meltdownilta, kuten tuo aikaisempi väkivaltainen nuori. Lapsi uskaltaa purkaa pahan olonsa teihin, koska olette kaikista läheisimpiä. Vaikka se on tietysti väärin. 

Kuule, ollaan käyty. Lapsi on siellä juttelevainen, herttainen, leikkii hienosti, on taitava kaikessa, mitä psykiatri keksii tehdä ja ehdottaa. Vastaus huoliimme on, että normaalia vilkkaampi, mutta sosiaalinen ja reipas ja fiksu lapsi. Että huolehdimme turhaan ja lapset on lapsia ja joskus tunteet lyö yli jne.

Sitten kotona käydään joka päivä järjettömiä taisteluja esim vaatteiden pukemisesta.

Just, samanlaista kun vuosina 2001-02. Tottakai lievemmin autistiset, ja ei edes tarvi olla mikään autisti vaan vaikkapa adhd/add-tyttö, niin hän osaa kyllä mukautua ja esittää. Vitsit kun pistää vihaiseksi... Mikään ei ole muuttunut 20 vuodessa, varsinkaan tyttöjen nepsy-ongelmia ei tunnisteta. 

- nrot 1, 3, 7

No mutta mikä tässä auttaa? Millä lapsen käytöksen saa muuttumaan? Saa pienistä asioista ihan järkyttäviä raivokohtauksia. Joku muki vaikka hänen muelestä väärässä paikassa....

Onko dysfasian mahdollisuus tutkittu? Minusta tuo kuulostaa dysfasian ja adhd yhdistelmältä, myös autismi mahdollinen. Tosi mikä vaan voi saada noita piirteitä esiin, jopa hyväksikäyttö. Pukeutumisessa dysfasiaan auttaa kuvasarja, jossa on piirrettynä lapsen vaatteet siinä järjestyksessä kuin ne pitää pukea. Lapsi voi osata puhua ja jopa lukea täysin normaalisti, mutta ei silti ymmärrä kunnolla, mitä hänelle puhutaan. t. ohis

Kyse ei ole siitä, että lapsi ei osaisi pukea. Hän ei vain halua. Vaatteet tuntuu inhottavalle, ei halua ulos, ei halua päiväkotiin, ei halua sitä tai tätä. Ulkona ollessa ei halua sisälle, jne.

Lapsi ymmärtää kyllä erinomaisen hyvin, mitä puhutaan. Liiankin hyvin välillä ymmärtää, mitä on kuullut, vaikka on luultu että esim nukkuu viereisessä huoneessa, kun aikuiset katsoo uutisia.

Oma nyt jo aikuinen adhdtyttäreni kasvoi hitaammin henkisesti kuin muut ikätoverit. Hänelläkin oli 5 veenä vasta uhma joka oli muilla pari vuotta aiemmin. Teini-ikä hänellä oli paljon pitempi kuin muilla, ja vasta nyt 20vuotiaana hän on nippanappa 28-vuotiaan tasolla.

" Minäkin tein työtä vaativien ja aggressiivisten autistien parissa muutaman vuoden.

Ihmettelen nyt jälkeenpäin, että sekoamatta jaksoin sitä hulluutta.

Ne ihmiset hajottivat kaiken mitä käsiinsä saivat.

Repivät hampaillaan huonekalujen verhoilut, liinavaatteet ja verhot.

Heittivät hoitajia kaikella mitä käsiinsä saivat.

Syy saattoi olla vaikka se, että hoitaja laittoi astiakaapin oven kiinni, vaikka autisti oli (sitä ääneen sanomatta) halunnut vielä nähdä lautasia.

Näin ei saisi sanoa, mutta työstä jäi syvä ja elinikäinen inho ja pelko autisteja kohtaan, en voi sietää edes 'tavallisia' asseja."

- - .-

"Kuulostaa osittain tutulta.

Itseäni on lyöty, revitty hiuksista, potkittu, syljetty, yritetty tulla pyörätuolilla päälle ym.

Työtä tehdessä noillekin vaan jotenkin sokeutui, oli pakko kehittää itselleen yliluonnollinen sietokyky ja työntää pelko muualle.

Kerran eräs heilui terävän leipäveitsen kanssa heilutellen veistä ohjaajaansa kohti.

Jotkut murisevat eläimellisesti ja kiljuvat.

Hakkaavat itseään. Laittavat suuhun kaikkea mahdollista ja repivät vaatteisiinsa reikiä.

Nyt jälkikäteen, jotenkin tuosta selvinneenä, on tullut inho ja pelko.

En kestä yhtäkään lähelle tulevaa autistia.

Varmaan saisin paniikin jo asumisyksikön eteisessä."

- - -

"Menin autistien ryhmäkotiin nuorena ja ammatti-innokkaana oppimaan vaihtoehtoista kommunikaatiota ja muuta shittiä ruusuisin fantasioin.

8-paikkaisessa itsenäiseen asumiseen tehtäävässä yksikössä asui useampi autistinen kehitysvammainen, jotka olivat eläneet laitoksessa eristyksissä väkivaltaisuudet tähden,

eivätkä siis soveltuneet millään lailla ryhmäkotielämään.

He tuhosivat tavarat ja tilat uudelleen ja uudelleen,

hakkasivat,

purivat potkivat ohjaajia ilman syytä,

ja vanhemmat vakuuttuneina lapsensa älykkyydestä kävivät fasilitoiden "keskusteluja näistä tilanteista" ja ohjaajat leikkivät mukana.

Eivät he oikeasti osanneet kommunikoida, vanhemmat eivät halunneet kohdata totuutta ja elivät unelmissaan. Se oli ihan hirveää asumista kaikille, he pieksivät muita asukkaita siinä missä ohjaajia."

- - -

"Nykyisin pelkään vammaisia hirveästi

ja pulssini nousee lähes kuuluvaksi jos olen suljetussa tilassa sellaisen kanssa.

He ovat herkkiä, se on kyllä totta, olen huomannut että he tuntevat pelkoni ja provosoituvat nopeasti.

Olen traumatisoitunut.

Tiedän kollegoja jotka ovat saaneet esimerkiksi aivovaurion työskenneltyään samanmoisissa paikoissa."

- - -

Miksi näistä järkyttävistä asioista avaudutaan vasta nyt?

Onneksi kuitenkin edes  nyt.

Perjantai-ohjelmassa sekoitettiin kaksi asiaa.  Dokumentti kertoi kehitysvammaisesta pojasta, joka ei vastaa esim oikeudessa teoistaan. Asia olisi vaatinut ihan oman ohjelmansa.

Toisaalta ohjelmassa viitattiin noihin teinisurmiin ja teinien väkivaltaiseen käyttäytymiseen. Se on aivan eri asia, jos tavallinen nuori osallistuu raakaan väkivaltaan. 

Molemmille ohjelmakokonaisuuksille pitäisi olla omat asiantuntijansa. 

Minulle jäi omituinen olo ohjelman jälkeen, miksi nämä niputettiin samaan ohjelmaan?

Asuin joskus erään laitoksen vieressä ja sen asukkaat saivat ulkoilla vapaasti. Olin koiran kanssa lenkillä ja yksi asukas seurasi meitä ja halusi silittää koiraani. Pysähdyin ja olin että joo silitä vain. Se hemmetti alkoi hakkaamaan koiraani! Koira onneksi juoksi heti ekan iskun jälkeen pois tämän henkilön lähettyviltä ja lähdettiin juoksemaan sitä karkuun ja tämä tyyppi jäi huutamaan vaan perään, että "koira takaisin" ja huitoi käsiään ja huusin perään, ettei noin koiria silitetä. Sääliksi käy ja vähän vihastuttaa, kun eivät ne ymmärrä tekevänsä pahaa, mutta tekevät sitä silti. Enää en anna kenenkään tuntemattoman koskea koiraani, sen verran järkyttävä tilanne ja teki koirastani paljon aremman muita ihmisiä kohtaan.

Kurinpalautus kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kurinpalautus kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin tein työtä vaativien ja aggressiivisten autistien parissa muutaman vuoden. Ihmettelen nyt jälkeenpäin, että sekoamatta jaksoin sitä hulluutta. Ne ihmiset hajottivat kaiken mitä käsiinsä saivat. Repivät hampaillaan huonekalujen verhoilut, liinavaatteet ja verhot. Heittivät hoitajia kaikella mitä käsiinsä saivat. Syy saattoi olla vaikka se, että hoitaja laittoi astiakaapin oven kiinni, vaikka autisti oli (sitä ääneen sanomatta) halunnut vielä nähdä lautasia. Näin ei saisi sanoa, mutta työstä jäi syvä ja elinikäinen inho ja pelko autisteja kohtaan, en voi sietää edes 'tavallisia' asseja.

Kuulostaa osittain tutulta. Itseäni on lyöty, revitty hiuksista, potkittu, syljetty, yritetty tulla pyörätuolilla päälle ym. Työtä tehdessä noillekin vaan jotenkin sokeutu, oli pakko kehittää itselleen yliluonnollinen sietokyky ja työntää pelko muualle. Kerran eräs heilui terävän leipäveitsen kanssa heilutellen veistä ohjaajaansa kohti. Jotkut murisevat eläimellisesti ja kiljuvat. Hakkaavat itseään. Laittavat suuhun kaikkea mahdollista ja repivät vaatteisiinsa reikiä.

Nyt jälkikäteen, jotenkin tuosta selvinneenä, on tullut inho ja pelko. En kestä yhtäkään lähelle tulevaa autistia. Varmaan saisin paniikin jo asumisyksikön eteisessä.

Huh kamalaa, niin tuttua. Siinä on tosiaan aivan valtava ristiriita, että ihmisellä jolla on oikeasti todella heikko kognitiivinen kapasiteetti saa määrätä omasta elämästään ja useinhan se oikeasti menee niin, että hitit hän mitään päätöksiä kykene tekemään vaan se vanhempi vastaa loppujen lopuksi lapsestaan.

Menin autistien ryhmäkotiin nuorena ja ammatti-innokkaana oppimaan vaihtoehtoista kommunikaatiota ja muuta shittiä ruusuisin fantasioin. 8-paikkaisessa itsenäiseen asumiseen tehtäävässä yksikössä asui useampi autistinen kehitysvammainen, jotka olivat eläneet laitoksessa eristyksissä väkivaltaisuudet tähden, eivätkä siis soveltuneet millään lailla ryhmäkotielämään. He tuhosivat tavarat ja tilat uudelleen ja uudelleen, hakkasivat, purivat potkivat ohjaajia ilman syytä ja vanhemmat vakuuttuneina lapsensa älykkyydestä kävivät fasilitoiden "keskusteluja näistä tilanteista" ja ohjaajat leikkivät mukana. Eivät he oikeasti osanneet kommunikoida, vanhemmat eivät halunneet kohdata totuutta ja elivät unelmissaan. Se oli ihan hirveää asumista kaikille, he pieksivät muita asukkaita siinä missä ohjaajia.

Nykyisin pelkään vammaisia hirveästi ja pulssini nousee lähes kuuluvaksi jos olen suljetussa tilassa sellaisen kanssa. He ovat herkkiä, se on kyllä totta, olen huomannut että he tuntevat pelkoni ja provosoituvat nopeasti. Olen traumatisoitunut. Tiedän kollegoja jotka ovat saaneet esimerkiksi aivovaurion työskenneltyään samanmoisissa paikoissa.

Ihan järkyttävää luettavaa!! Ja tuollaisiin paikkoihin sitten laitetaan nuoriakin opiskelijatyttösiä oppimaan ja karaistumaan.

Mä taidan kans olla traumatisoitunut. Aiemmin en pelännyt tai kammonnut, mutta kun pitkän ajan jälkeen jouduin autistisen kanssa samaan tilaan, tuli järjetön pelko ja kauhu. Meinasin juosta saman tien rakennuksesta ulos. Kerran saattokeikalla tk:n autistisen kanssa, tarttui kiinni toiseen potilaaseen. Ei sinänsä tehnyt mitään pahaa, mutta ilmeisesti pelkäsi lääkäriä ja takertui vieraaseen ihmiseen. Nykyään jos mahdollista, kierrän nämä kaukaa.

Yksi pelkoni kohdistuukin juuri tuohon, että jos saisi aivovaurion tai muun fyysisen vamman. Kun on jo muutenkin kremppaa ja kömpelyyttä kehossa, niin en tiedä miten selviäisin iskuista.

Olen itse sh psyk osastolla. Olen aiemmin ollut asumisyksikössä, ja ero näissä paikoissa on se, että jos täällä kuka tahansa käyttäytyy uhkaavasti (kyllä, meille tulee ne keh.vat jotka ovat liian väk.valtaisia asumisyksiköihin odottelemaan sopivampaa paikkaa) niin hänet eristetään, ja laitetaan tarvittaessa lepareihin. Asumisyksikössä olisin ollut vain joku vammaistenhakkaaja joka ei sovellu työhönsä, jos olisin itseäni tai muita puolustanut. Siitä tuli se pelko. Et voi etkä saa puolustaa itsesäsi etkä toisia vaan keh.va on se suojeltava ja hoidettava vaikka olisi tappotilanne käsillä. Psyk. osastolla on keinoja ja ihan turvasumutettakin jos tarvitaan, siellä toisesa paikassa pitäisi vain jäädä hakattavaksi. 

Vierailija kirjoitti:

Kurinpalautus kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin tein työtä vaativien ja aggressiivisten autistien parissa muutaman vuoden. Ihmettelen nyt jälkeenpäin, että sekoamatta jaksoin sitä hulluutta. Ne ihmiset hajottivat kaiken mitä käsiinsä saivat. Repivät hampaillaan huonekalujen verhoilut, liinavaatteet ja verhot. Heittivät hoitajia kaikella mitä käsiinsä saivat. Syy saattoi olla vaikka se, että hoitaja laittoi astiakaapin oven kiinni, vaikka autisti oli (sitä ääneen sanomatta) halunnut vielä nähdä lautasia. Näin ei saisi sanoa, mutta työstä jäi syvä ja elinikäinen inho ja pelko autisteja kohtaan, en voi sietää edes 'tavallisia' asseja.

Kuulostaa osittain tutulta. Itseäni on lyöty, revitty hiuksista, potkittu, syljetty, yritetty tulla pyörätuolilla päälle ym. Työtä tehdessä noillekin vaan jotenkin sokeutu, oli pakko kehittää itselleen yliluonnollinen sietokyky ja työntää pelko muualle. Kerran eräs heilui terävän leipäveitsen kanssa heilutellen veistä ohjaajaansa kohti. Jotkut murisevat eläimellisesti ja kiljuvat. Hakkaavat itseään. Laittavat suuhun kaikkea mahdollista ja repivät vaatteisiinsa reikiä.

Nyt jälkikäteen, jotenkin tuosta selvinneenä, on tullut inho ja pelko. En kestä yhtäkään lähelle tulevaa autistia. Varmaan saisin paniikin jo asumisyksikön eteisessä.

Huh kamalaa, niin tuttua. Siinä on tosiaan aivan valtava ristiriita, että ihmisellä jolla on oikeasti todella heikko kognitiivinen kapasiteetti saa määrätä omasta elämästään ja useinhan se oikeasti menee niin, että hitit hän mitään päätöksiä kykene tekemään vaan se vanhempi vastaa loppujen lopuksi lapsestaan.

Menin autistien ryhmäkotiin nuorena ja ammatti-innokkaana oppimaan vaihtoehtoista kommunikaatiota ja muuta shittiä ruusuisin fantasioin. 8-paikkaisessa itsenäiseen asumiseen tehtäävässä yksikössä asui useampi autistinen kehitysvammainen, jotka olivat eläneet laitoksessa eristyksissä väkivaltaisuudet tähden, eivätkä siis soveltuneet millään lailla ryhmäkotielämään. He tuhosivat tavarat ja tilat uudelleen ja uudelleen, hakkasivat, purivat potkivat ohjaajia ilman syytä ja vanhemmat vakuuttuneina lapsensa älykkyydestä kävivät fasilitoiden "keskusteluja näistä tilanteista" ja ohjaajat leikkivät mukana. Eivät he oikeasti osanneet kommunikoida, vanhemmat eivät halunneet kohdata totuutta ja elivät unelmissaan. Se oli ihan hirveää asumista kaikille, he pieksivät muita asukkaita siinä missä ohjaajia.

Nykyisin pelkään vammaisia hirveästi ja pulssini nousee lähes kuuluvaksi jos olen suljetussa tilassa sellaisen kanssa. He ovat herkkiä, se on kyllä totta, olen huomannut että he tuntevat pelkoni ja provosoituvat nopeasti. Olen traumatisoitunut. Tiedän kollegoja jotka ovat saaneet esimerkiksi aivovaurion työskenneltyään samanmoisissa paikoissa.

Kehitysvammaisten laitoshoito on ihan helvetistä. Naisvaltainen työ, jota tyypilliseen tapaan vähätellään ja kuvitellaan että se on siistiä sisätyötä, mutta totuus on vähän toinen. Ne asukkaat käyttäytyvät, anteeksi vaan, kuin eläimet. Syövät paskaansa ja kaikkia ruumiineritteitä, runkkaavat lastenohjelmille, hajottavat paikkoja, möykkäävät, metelöivät, kiljuvat, huutavat, paukuttavat nyrkeillä pleksisuojattuja ikkunoita, lyövät toisiaan ja ohjaajiaan, sylkevät ja heittelevät ruokaa jne. Niiden aistihuoneisiin, viriketoimintaan ja kaiken maailman jumppaan ja toimintaterapioihin suorastaan kaadetaan rahaa. Yksikään niistä ei kuitenkaan kehity, vaan pysyy samalla yksivuotiaan primitiivisellä tasolla koko elämänsä. Hakaten ohjaajiaan ja muita asukkaita. Mulle riitti tuo työ 5 liian pitkän vuoden jälkeen. +50v ihana työkaveri sai yhden autistin toimesta kovan iskun päähän ja menehtyi siihen kuukauden kooman jälkeen. Asiasta vaiettiin sen arkaluontoisuuden vuoksi TÄYSIN! Mediaan se ei tietenkään päätynyt. Sama autistimies asioi yhden ainoan saattajan (usein pieni nainen) kanssa edelleen esim. kirjastoissa ja kaupoissa.