"Kun oma lapsi lyö" - dokkari

24 vuotta mukana ollut kirjoitti:

Olen miettinyt kirjoitustasi pitkään

ja pahoittanut mieleni.

Ole ollut kehitysvammaisten kanssa 24 vuotta, ja en ole koskaan kohdannut asioita, joista kerrot.

( tai kaksi henkilö on ollut joilla ei voinut olla oikeaa vuodetta, vaan oli turvallisempaa nukkua lattialla patjalla.)

Haasteellisimmassakin tapauksessa on löytynyt ratkaisu.

Hoitaja pulan vuoksi on kyllä vahinkoja sattunut,

se EI ole kehitysvammaisen syy , vaan valvonnan.

Kaksi hoitajaa ei riitä aamutoimiin.

Kommunikaatio, jos sinulla ei ole puhetta, tai mahdollisuutta kertoa asioita

( ihan niitä yksinkertaisiakin juttuja mitä haluat juoda , syödä ), varmasti turhaudut.

Kokeile itse tehdä harjoitus, jossa saa vain vastata kyllä tai ei kortilla.

Paljon jää sanomatta.

Intiimi asioista voidaan jutella missä se on sallittu . esim kylpyhuone.

Uloste juttu , valvonnan puutetta.

Tavaroiden rikkoutuminen, ja vaateiden turmelu jossain määrin tuttua, mutta kielii turhautumisesta.

Lääkitys ??

Ohjaus ??

Eikö kulutusta, kursseja, tietoutta ole enää vammaisuudesta.

Kuulosti tosi oudolle kertomasi asiat. Noin 100 vuotta sitten olikin ehkä noin!

Itse olen sitä mieltä, että

Koska meillä on kyky ja mahdollisuus pitää hengissä ne keskosetkin ,

jotka mahdollisesti ovat lopullaan vammaisia lapsi, nuoria - yhteiskunnan pitää huolehtia heistä myös loppuun asti hyvin !

Ja sitä geenivirheittä kun ei voi valita.

Ollakko söpö rett -tyttö vai turhautunut autisti .

–

=Vierailija]

Vierailija kirjoitti:

Kurinpalautus kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin tein työtä vaativien ja aggressiivisten autistien parissa muutaman vuoden. Ihmettelen nyt jälkeenpäin, että sekoamatta jaksoin sitä hulluutta.

Kuulostaa osittain tutulta. Itseäni on lyöty, revitty hiuksista, potkittu, syljetty, yritetty tulla pyörätuolilla päälle ym. Työtä tehdessä noillekin vaan jotenkin sokeutu, oli pakko kehittää itselleen yliluonnollinen sietokyky ja työntää pelko muualle. Kerran eräs heilui terävän leipäveitsen kanssa heilutellen veistä ohjaajaansa kohti. Jotkut murisevat eläimellisesti ja kiljuvat. Hakkaavat itseään. Laittavat suuhun kaikkea mahdollista ja repivät vaatteisiinsa reikiä.

Nyt jälkikäteen, jotenkin tuosta selvinneenä, on tullut inho ja pelko. En kestä yhtäkään lähelle tulevaa autistia. Varmaan saisin paniikin jo asumisyksikön eteisessä.

Huh kamalaa, niin tuttua. Siinä on tosiaan aivan valtava ristiriita, että ihmisellä jolla on oikeasti todella heikko kognitiivinen kapasiteetti saa määrätä omasta elämästään ja useinhan se oikeasti menee niin, että hitit hän mitään päätöksiä kykene tekemään vaan se vanhempi vastaa loppujen lopuksi lapsestaan.

Menin autistien ryhmäkotiin nuorena ja ammatti-innokkaana oppimaan vaihtoehtoista kommunikaatiota ja muuta shittiä ruusuisin fantasioin. 8-paikkaisessa itsenäiseen asumiseen tehtäävässä yksikössä asui useampi autistinen kehitysvammainen, jotka olivat eläneet laitoksessa eristyksissä väkivaltaisuudet tähden, eivätkä siis soveltuneet millään lailla ryhmäkotielämään. He tuhosivat tavarat ja tilat uudelleen ja uudelleen, hakkasivat, purivat potkivat ohjaajia ilman syytä ja vanhemmat vakuuttuneina lapsensa älykkyydestä kävivät fasilitoiden "keskusteluja näistä tilanteista" ja ohjaajat leikkivät mukana. Eivät he oikeasti osanneet kommunikoida, vanhemmat eivät halunneet kohdata totuutta ja elivät unelmissaan. Se oli ihan hirveää asumista kaikille, he pieksivät muita asukkaita siinä missä ohjaajia.

Nykyisin pelkään vammaisia hirveästi ja pulssini nousee lähes kuuluvaksi jos olen suljetussa tilassa sellaisen kanssa. He ovat herkkiä, se on kyllä totta, olen huomannut että he tuntevat pelkoni ja provosoituvat nopeasti. Olen traumatisoitunut. Tiedän kollegoja jotka ovat saaneet esimerkiksi aivovaurion työskenneltyään samanmoisissa paikoissa.

Kehitysvammaisten laitoshoito on ihan helvetistä. Naisvaltainen työ, jota tyypilliseen tapaan vähätellään ja kuvitellaan että se on siistiä sisätyötä, mutta totuus on vähän toinen. Ne asukkaat käyttäytyvät, anteeksi vaan, kuin eläimet. Syövät paskaansa ja kaikkia ruumiineritteitä, runkkaavat lastenohjelmille, hajottavat paikkoja, möykkäävät, metelöivät, kiljuvat, huutavat, paukuttavat nyrkeillä pleksisuojattuja ikkunoita, lyövät toisiaan ja ohjaajiaan, sylkevät ja heittelevät ruokaa jne. Niiden aistihuoneisiin, viriketoimintaan ja kaiken maailman jumppaan ja toimintaterapioihin suorastaan kaadetaan rahaa. Yksikään niistä ei kuitenkaan kehity, vaan pysyy samalla yksivuotiaan primitiivisellä tasolla koko elämänsä. Hakaten ohjaajiaan ja muita asukkaita. Mulle riitti tuo työ 5 liian pitkän vuoden jälkeen. +50v ihana työkaveri sai yhden autistin toimesta kovan iskun päähän ja menehtyi siihen kuukauden kooman jälkeen. Asiasta vaiettiin sen arkaluontoisuuden vuoksi TÄYSIN! Mediaan se ei tietenkään päätynyt. Sama autistimies asioi yhden ainoan saattajan (usein pieni nainen) kanssa edelleen esim. kirjastoissa ja kaupoissa.

Kehitysvammaisia on hyvin eritasoisia, eivätkä useimmat todellakaan ole väkivaltaisia. Olen ollut töissä erityyppisissä paikoissa kehitysvamma- ja autismipuolella, ja eniten väkivaltaa koin autismiopetuksessa. Lähes joka päivä lyömistä, potkimista, raapimista, hiuksista vetämistä tai puremista. En sitä työtä kovin kauaa jaksanutkaan, kun tuntuu, ettei hommassa ole mitään järkeä. Miksi pitää yrittää pakottaa sellaisia lapsia istumaan luokassa oppitunnin ajan tekemässä tehtäviä, joilla ei kerta kaikkiaan riitä siihen taidot ja jaksaminen? Sitten olet siinä avustajana nyrkkeilysäkkinä kun lapsella hermot menee. Tätä pidettiin vielä jokseenkin normaalina ja työhön kuuluvana, eikä tilanteita purettu jälkikäteen, vaikka olisit saanut kunnolla turpiisi. Lisäksi tilat sijaitsevat tavallisessa koulussa, niin joudut avustajana sydän kurkussa vahtimaan, ettei joku lapsista hyökkää toisten oppilaiden kimppuun välitunnilla tai yleisissä tiloissa liikuttaessa. Ei millään tavalla toimiva systeemi mielestäni, ja olen iloinen, ettei tarvitse enää niitä töitä tehdä.

Meillä on kaksi hoitajaa per haastavalla henkilölle .

Näin ennakoidaan, turvataan, työkaveri että muut asukkaat.

EM

=Vierailija]

24 vuotta mukana ollut kirjoitti:

Olen miettinyt kirjoitustasi pitkään

ja pahoittanut mieleni.

Ole ollut kehitysvammaisten kanssa 24 vuotta, ja en ole koskaan kohdannut asioita, joista kerrot.

( tai kaksi henkilö on ollut joilla ei voinut olla oikeaa vuodetta, vaan oli turvallisempaa nukkua lattialla patjalla.)

Haasteellisimmassakin tapauksessa on löytynyt ratkaisu.

Kehitysvammaisia on hyvin eritasoisia, eivätkä useimmat todellakaan ole väkivaltaisia. Olen ollut töissä erityyppisissä paikoissa kehitysvamma- ja autismipuolella, ja eniten väkivaltaa koin autismiopetuksessa. Lähes joka päivä lyömistä, potkimista, raapimista, hiuksista vetämistä tai puremista. En sitä työtä kovin kauaa jaksanutkaan, kun tuntuu, ettei hommassa ole mitään järkeä. Miksi pitää yrittää pakottaa sellaisia lapsia istumaan luokassa oppitunnin ajan tekemässä tehtäviä, joilla ei kerta kaikkiaan riitä siihen taidot ja jaksaminen? Sitten olet siinä avustajana nyrkkeilysäkkinä kun lapsella hermot menee. Tätä pidettiin vielä jokseenkin normaalina ja työhön kuuluvana, eikä tilanteita purettu jälkikäteen, vaikka olisit saanut kunnolla turpiisi. Lisäksi tilat sijaitsevat tavallisessa koulussa, niin joudut avustajana sydän kurkussa vahtimaan, ettei joku lapsista hyökkää toisten oppilaiden kimppuun välitunnilla tai yleisissä tiloissa liikuttaessa. Ei millään tavalla toimiva systeemi mielestäni, ja olen iloinen, ettei tarvitse enää niitä töitä tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan samaa mietin minäkin, itse aspergerina + add:na. Olin väkivaltainen teini, ja mua ei otettu sisään mihinkään laitokseen. Olin kuulemma liian lievä tapaus: olin koulussa hyvä, en käyttänyt päihteitä ja mulla oli muutama hyvä kaveri. Ja se vasta nähtiinkin hyvänä asiana, että purin kaiken pahan vanhempiini. Hakkaamista ja äidin h*rittelua ja isän m*lkuttelua vähäteltiin. Koulussa olin kuin enkeli mutta kotona ihan kammottava. Mä olisin tarvinnut ainakin jonkinlaista kodin ulkopuolista sijoitusta, jos ei sairaala niin lastenkoti. 

Tietäisittepä vaan, millaisen vuosien helvetin ympäristön taholta saavat osakseen jo muutenkin - henkisesti ja fyysisesti - murjotut äiti ja isä, kun antavat yhden poikkeavan lapsensa ammattilaisten hoiviin ja laitokseen, koska mikään kotituki tai terapia ei auta, lapsi on hyvin arvaamaton ja väkivaltainen ja näkee halluja joihin reagoi, yleensä vihalla. Lapsella neurologinen diagnoosi ja pari muuta, ja alkoipa vaan olla liian iso uhka pikkusisarelleenkin. Pahinta kaikesta, että jopa osa laitoshenkilökuntaa, sillon sijoituksen alussa, haukkui päin naamaa. Turpaan vaan olis pitäny meidän ottaa loputtomiin, sietää kaiken rikkominen kotona, pelätä koska lapsi kuristaa pikkusisaren, sietää seiniin pirstoutuvat lautaset ja pään (silmän) ohi lentävät ruokailuvälineet, unettomat yöt, sotku, kipu, metakka, pelko, kaaos.. Kuka moista sietää?! Keneltäkään omassa kodissaan taikka missään, vaikka nyt 30 v joka päivä? Tyytyväinen ratkaisuumme olen. Siinä säilyi muu perhe täyspäisenä. Yksi toivoton (edelleen yhtä arvaamaton) olis voinu hajottaa aika monta muuta ihmistä, jopa tappaa.

Todella ikävää, että jouduitte tuollaisen kohteeksi. Onneksi kuitenkin piditte päänne, koska se oli ainoa oikea vaihtoehto. Teillä oli kuitenkin toinenkin lapsi, jonka hyvinvoinnista (ja elävänä säilymisestä) teidän oli pakko huolehtia. Yhtälailla kuin omasta elämästänne. 

Pelkäämme 4.12. henkirikoksen jälkeen paljon enemmän vapaalla jalalla kulkevia, ei-kehitysvammaisia lapsia ja nuoria!

Uudet julmat, tunnekylmät, impulsiiviset, valehtelevat ja päiväkodeissa ja kouluissa toisia lapsia kiusaavat termiitit ovat kasvamassa.

Lapsen ja nuoren julmaa ja väkivaltaista käytöstä edesauttaa täysin pielessä oleva, rajaton, välinpitämätön ja piittaamaton kotikasvatus. Laiskat ja välinpitämättömät vanhemmat kasvattavat kodeissaan julmureita.

Pelottaa!!!

Vierailija kirjoitti:

Kurinpalautus kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin tein työtä vaativien ja aggressiivisten autistien parissa muutaman vuoden. Ihmettelen nyt jälkeenpäin, että sekoamatta jaksoin sitä hulluutta. Ne ihmiset hajottivat kaiken mitä käsiinsä saivat. Repivät hampaillaan huonekalujen verhoilut, liinavaatteet ja verhot. Heittivät hoitajia kaikella mitä käsiinsä saivat. Syy saattoi olla vaikka se, että hoitaja laittoi astiakaapin oven kiinni, vaikka autisti oli (sitä ääneen sanomatta) halunnut vielä nähdä lautasia. Näin ei saisi sanoa, mutta työstä jäi syvä ja elinikäinen inho ja pelko autisteja kohtaan, en voi sietää edes 'tavallisia' asseja.

Kuulostaa osittain tutulta. Itseäni on lyöty, revitty hiuksista, potkittu, syljetty, yritetty tulla pyörätuolilla päälle ym. Työtä tehdessä noillekin vaan jotenkin sokeutu, oli pakko kehittää itselleen yliluonnollinen sietokyky ja työntää pelko muualle. Kerran eräs heilui terävän leipäveitsen kanssa heilutellen veistä ohjaajaansa kohti. Jotkut murisevat eläimellisesti ja kiljuvat. Hakkaavat itseään. Laittavat suuhun kaikkea mahdollista ja repivät vaatteisiinsa reikiä.

Nyt jälkikäteen, jotenkin tuosta selvinneenä, on tullut inho ja pelko. En kestä yhtäkään lähelle tulevaa autistia. Varmaan saisin paniikin jo asumisyksikön eteisessä.

Huh kamalaa, niin tuttua. Siinä on tosiaan aivan valtava ristiriita, että ihmisellä jolla on oikeasti todella heikko kognitiivinen kapasiteetti saa määrätä omasta elämästään ja useinhan se oikeasti menee niin, että hitit hän mitään päätöksiä kykene tekemään vaan se vanhempi vastaa loppujen lopuksi lapsestaan.

Menin autistien ryhmäkotiin nuorena ja ammatti-innokkaana oppimaan vaihtoehtoista kommunikaatiota ja muuta shittiä ruusuisin fantasioin. 8-paikkaisessa itsenäiseen asumiseen tehtäävässä yksikössä asui useampi autistinen kehitysvammainen, jotka olivat eläneet laitoksessa eristyksissä väkivaltaisuudet tähden, eivätkä siis soveltuneet millään lailla ryhmäkotielämään. He tuhosivat tavarat ja tilat uudelleen ja uudelleen, hakkasivat, purivat potkivat ohjaajia ilman syytä ja vanhemmat vakuuttuneina lapsensa älykkyydestä kävivät fasilitoiden "keskusteluja näistä tilanteista" ja ohjaajat leikkivät mukana. Eivät he oikeasti osanneet kommunikoida, vanhemmat eivät halunneet kohdata totuutta ja elivät unelmissaan. Se oli ihan hirveää asumista kaikille, he pieksivät muita asukkaita siinä missä ohjaajia.

Nykyisin pelkään vammaisia hirveästi ja pulssini nousee lähes kuuluvaksi jos olen suljetussa tilassa sellaisen kanssa. He ovat herkkiä, se on kyllä totta, olen huomannut että he tuntevat pelkoni ja provosoituvat nopeasti. Olen traumatisoitunut. Tiedän kollegoja jotka ovat saaneet esimerkiksi aivovaurion työskenneltyään samanmoisissa paikoissa.

Tämä on oikeasti hirveää. Olin itse kerran harjoittelussa jossain kehitysvammaisten ja autistien päivätoiminta-hommassa. Meno ei ollut ihan niin rankkaa kuin teillä, mutta kyllä meni perille se miten "ihania" persoonia ovat. Oikeasti piti kehua jostain sonnan teosta.

En lyö ketään ilman syytä mutta jos tulee tupakan täyskielto ja sen jälkeen vaikeevammanen hyökkää mun kimppuun aion tappaa sen vaikeevammasen