"Sisaruksista on seuraa toisilleen ja aikuisena ovat toistensa tukena" - pitikö tämä kohdallasi paikkansa?

Ei pidä paikkansa meillä. Minulla on kaksi isosisarusta ja he ovat lähes kuin tuntemattomia minulle. Emme siis riitele tai mitään sen suuntaista vaan oikeastaan päinvastoin: meillä ei ole toisillemme mitään sanottavaa. Olemme vain erilaisia. Yhdessäolo on tästä syystä kiusallista ja vaivaannuttavaa...

Ehdottomasti. Sisarukseni olivat parhaita ystäviäni ja ovat sitä edelleen. Joka päivä ollaan whatsapp-ryhmässä yhteyksissä ja nähdään koko porukalla noin kaksi kertaa vuodessa. Siskoja viisi, veljiä neljä.

Olen kaksonen ja minun elämäni olisi helpompaa, jos veljeä ei olisi. Hän on täysi vastakohtani: laiska, saamaton, pitkäaikaistyötön (ja tuskin tulee koskaan töihin pääsemäänkään), epäsiisti ja em. syistä tullee olemaan koko elämänsä yksin parisuhdemielessä. Hänen henkinen hyvinvointinsa on jatkuvana huolena, koska tämä on todella yksinäinen ja tosiaan voisi jopa sanoa että syrjäytynyt. Kaksosilla on lisäksi aika voimakas henkinen yhteys, koska lapsena ollaan oltu väistämättä todella paljon yhdessä, että sitä ei niin vain napsaista pois päältä ja "olla välittämättä". 

Olen toki saanut muutaman kerran tukea/apua sisaruksiltani, ja olen myös itse auttanut sisaruksiani.

Olen kuitenkin oppinut, että aina, kun sopii sisaruksen kanssa jotain, pitää varautua siihen, että hän tekee oharit.

Siskoni on paras ystäväni. Veli taas on jäänyt aavistuksen etäisemmäksi kun ikäeroa sen verran, mutta hyvät välit kuitenkin.

Minulla on yksi veli, ja hän on etäinen.

Lapseni Eivät myöskään ole kovin läheisiä keskenään. Enemmän kyllä kuin minä ja veljeni. He saivat sisarpuolia ja uuden puolisisaruksen ollessaan 11-12 v. Olivat vuoroviikkolapsia, nyt jo aikuisia. Eivät ole missään tekemisissä toistensa kanssa.

2v vanhempi isosisko ja 9v nuorempi pikkuveli. Isosisko ja minä ollaan ihan vastakkaiset luonteeltamme ja meillä on erilainen moraalikäsitys. Sisko kiusasi usein kun oltiin lapsia ja nyt aikuisenakin yli kolmekymppisenä yrittää edelleen vetää alaspäin ja vittuilla. Olen kade niille joilla siskot ovat positiivisia ja kannustavia ja tekevät yhdessä asioita. Kyllä mekin tehdään aina silloin tällöin mutta sitten sisko taas napsahtaa jostain ja huutaa kuin leijona. Veljeen on hyvät välit, vaikka meilläkään ei paljoa ole yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Ei riidellä koskaan ja voidaan jutella paljolti asioista. 

Siskon kanssa ollaan edelleen aikuisiällä hyvinkin läheisiä, tekemisissä lähes päivittäin. Häneen itseasiassa luotan eniten.

Elämäni olisi ollut parempi ilman sisaruksiani tai oikeastaan erilaiset vanhemmat olisi riittäneet. Äitini sairastuttua isä pakeni töihin välittämättä mistään ja vastuu nuoremmista sisaruksistani valui minulle ja jouduin kohtuuttomiin tilanteisiin. Koulut ei kärsinyt mutta mielenterveys meni kotoa muuton jälkeen vuosikausia jatkuneen stressin purkautuessa. Oli ollut vain pakko jaksaa huolehtia nuoremmista koska olisivat muuten jääneet täysin heitteille. Erityisesti nuorimpiin sisaruksiin on erityinen suhde mutta sanoisin että miettikää kenen kanssa teette lapsia ja montako jaksatte itse hoitaa jos toinen vanhempi putoaa pois pelistä. Tavallaan myös tämä hiertää minun ja sisarusten välejä koska minun näkemys perhe-elämästämme on hyvin eri kuin sisaruksillani. Sisarusten mielestä oli aina ruokaa pöydässä ja vaatteet puhtaat. No joo kun minä tein ne ruuat ja pyykkäykset.

Sisko on mulle läheisin ja tärkein ihminen koko maailmassa. OIemme yhteydessä lähes päivittäin milloin mistäkin asiasta. Hyppäisin luodin eteen koska tahansa. Ikäeroa on jonkin verran, mutta ei se ole koskaan haitannut yhtään. 

No ei. Tapellaan vaan ja vittuillaan toisillemme sivistyneesti. Kaikilla omat elämät. Voin vaan kuvitella, että välit menee rikki lopullisesti jos saadaan jotain perintöä vanhemmilta tai muualta joskus tulevaisuudessa.

Lapsena olimme todella läheisiä ja parhaita kavereita. Kun alkoi muita lapsia olla ympärillä, saimme omat ystäväpiirimme.

Voin aina luottaa häneen ja meidän vanhemmat ovat sanoneet tietävät me emme ikinä tule tappelemaan perinnöstä. Kaikki tulemme hoitamaan yhdessä.

Emme ole läheisiä, mutta tuki ja turva on aina.

Minulla on kaksi siskoa, olen itse keskimmäinen. Ollaan kyllä tekemisissä ja nähdään säännöllisesti, yleensä vanhempiemme luona. Jos olen jomman kumman kanssa kahden kesken, tilanne on aina vähän vaivaantunut. Puhuttavaa on hankala keksiä ja puhummekin sitten jostain yleisistä asioista, kuten lapsista, töistä jne. Ikinä ei mistään syvällisemmästä eikä varsinkaan omista tunteista. Emme myöskään jaa mitään huolia tai murheita toisillemme. Mutta saatetaan käydä yhdessä vaikka urheilemassa, kaupoilla jne. Se on ihan ok ja mukavaa. Kuitenkaan en pysty olemaan avoimesti oma itseni, enkä usko että hekään pystyvät.

Mielestäni tämä on seurausta koko perheemme dynamiikasta ja kasvatuksesta. Koskaan ei puhuttu tunteista, päin vastoin ne piti piilottaa ja itse ainakin häpesin esim. itkemistä todella paljon. Menin vessaan piiloon ja vaikka kaikki takuulla tiesivät mitä siellä tein, kukaan ei sanonut mitään. Riidat vaiettiin kuoliaaksi ja lakaistiin maton alle ilman anteeksipyyntöjä.

En voisi kuvitellakaan puhuvani siskojeni kanssa esim. parisuhteestani, saati seksielämästä, kuten jotkut tekevät.

Lapsena leikin isosiskoni kanssa paljon, meillä on 3 vuotta ikäeroa. Pikkusisko on nuorempi ja siksi ei luonnollisesti yhteisiä puuhia ollut.

Pitää paikkansa kohdallani, isosisko 1,5v vanhempi ja pikkuveli 2v nuorempi. Vaikkei kaikkea yksityiskohtaisesti jaetakaan arjessa, ollaan aina toistemme apuna ja tukena kun tarve on.

Tässä nyt on tullut monta sisaruksia hehkuttavaa kommenttia, taitaa olla kielestä päätellen samasta kynästä...

Vierailija kirjoitti:

Voi, kun toi sisarusbingo olisikin sellainen, että saat varmasti kivan, samanhenkisen ja läheisen sisaruksen. Totuus on kuitenkin se, että sieltä sisarusbingosta saattaa putkahtaa myös esim. seuraavaa:

-Sisarus, joka on temperamentiltaan ja persoonaltaan täysin vastakohtasi. Jos itse olet rauhallinen ja kiltti, sisaruksesi voi olla pomottava, vaativa ja levoton tapaus, joka vie sinua 6-0 jo lapsesta asti. Yritäpä siinä sitten tulla toimeen. Tuskin kaveriksikaan haluaisit täysin vastakkaista tyyppiä, miksi sisaruksen kohdalla se olisi sen toivotumpaa?

-Sinun ja sisaruksen välit ovat jostain syystä vaikeat. Sisarus on mustasukkainen sinusta ja osoittaa sen käytöksellään tai riitelette jatkuvasti pienistä asioista ja arki on jatkuvaa vääntämistä. Riidan saa aikaiseksi milloin mistäkin ja arkea saattaa joutua rajoittamaan niin, että ette ole samassa paikassa yhtä aikaa. Ei ole rasittavaa ainoastaan sisaruksille itselleen, vaan myös vanhemmille, sukulaisille ja muille kavereille.

-Olette "eriarvoisia" perheen tai suvun kesken. Toista saatetaan suosia esimerkiksi sukupuolen, syntymäjärjestyksen, persoonallisuuden piirteiden tai muiden vuoksi. Säännöt saattavat olla perheessä erilaiset sisaruksille tai toinen saa etuja, joista toinen saa vain haaveilla. Mustasukkaisuus ja katkeruus nostavat helposti päätään. Eivät lapset ole typeriä, kyllähän sen aistii, jos toinen saa erilaista kohtelua kuin itse saa. Mustasukkaisuus puolestaan nostaa herkästi ikäviä ilmiöitä sisarusten välille, kiusaamista jne.

-Sisaruksesi on vaativa tapaus esimerkiksi sairauden tai käytöshäiriöiden vuoksi. Vanhempien energia ja aika menee sisaruksen kanssa, tunnelma perheessä on raskas ja sinä saat selvitä omillasi. Pahimmillaan jäät vaille vanhempien kanssa vietettyä aikaa ja rakkautta, kun vanhemmat ravaavat sisaruksen kanssa sairaalassa, terapiassa tai kaikenlaisissa kasvatuskeskusteluissa. Ei sairaus ole kenenkään syy, mutta sen sisaruksen vaikea elämäntilanne voi viedä toiselta ns. normaalin lapsuuden.

Tämä!! Kaikille se sisarus ei oo mikään maailman paras kaveri, vaan osalle jopa taakka. Eihän tätä saisi ääneen sanoa, mutta kyllä monien elämä ilman tuollaisia sisaruksia olisi helpompaa.

Itselläni sisaruksia kymmenkunta. Kotona oli aina leikkikavereita eli oli seuraa. Toisaalta myös riideltiin paljon. Nykyään ollaan ihan ok väleissä, joidenkin kanssa läheisempiä kuin toisten. Mutta - jos joku meistä on pulassa, sisaruksilta tulee kyllä tukea. Ainakin henkistä tukea, jos ei muuta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on isoveli, ikäeroa 2,5 vuotta. Isoveli oli syntyessäni äärimmäisen mustasukkainen musta ja purki tätä v*kivallalla muhun vuosikaudet (tuohon aikaan ei asiaan puututtu). Koskaan ei leikitty yhdessä mitään, kun ei ollut turvallista mun kannalta ja mitäpä yhteistä meillä olisi ollut. Minä leikin tyttömäisiä pikkulasten leikkejä, isoveljellä oli omat jutut. Kouluiässä olin vaan nuorempana siskona nolo, eikä edes koulun pihalla moikattu toisiamme. Eikä aikuisenakaan olla mitenkään läheisiä tai toistemme tukena. En itse yhtään ymmärrä tätä sisarusten hehkuttamista. Ei nimittäin ole automaatio, että sisarukset ovat mitään parhaita kavereita lapsena tai myöhemmin.

Täysin sama kokemus. Äärettömän mustasukkainen ja sen myötä väkivaltainen isoveli, ikäero vähän alle 2 v. Veli kyllä yrittänyt lämmitellä välejä aikuisena mutta itse en pysty unohtamaan tai antamaan anteeksi. Väkivalta jatkui niin pitkäänkin, loppui vasta kun veli lähti opiskelemaan.

Mutta omat kaksi tytärtäni samalla ikäerolla on kyllä ihan erilaiset. Teinejä jo ja parhaat kaverit edelleen.

Tutulta kuulostaa tuo, ettei pysty unohtamaan ja antamaan anteeksi sisaruksen taholta kohdattua väkivaltaa. Jollain tasolla jopa koen syyllisyyttä, kun en halua juurikaan pitää yhteyttä sisarukseeni, joka oli aikoinaan väkivaltainen. Sen verran syvät arvet jäi, että en usko tilanteen koskaan korjaantuvan. Teoriassa olemme tekemisissä silloin tällöin, mutta mitenkään lämpimät välit eivät omalta puoleltani ole.

Ymmärrän täysin, ettette pysty antamaan anteeksi eikä teidän tarvitsekaan. Pääsyy kuitenkin lienee vanhemmissanne. He eivät ole pyrkineet saamaan väkivaltaa loppumaan eivätkä ehkä ole yrittäneet tehdä mitään mustasukkaisuudelle, joka se juurisyy on väkivaltaan ollut. Väkivalta on aina väärin, mutta 2-vuotiaalla ei vielä muita keinoja ole vaikeisiin tunteisiin ja tilanteisiin. Jos vanhemmilta ei saa apua vaikeisiin tunteisiin, väkivallasta tulee normaalia ja myöhäisemmällä iällä sitä onkin jo paljon vaikeampi saada loppumaan.

Toistan vielä, en yritä saada teitä antamaan anteeksi veljillenne, mutta ehkä tästä jotain ajattelemisen aihetta saatte. Ainakin siihen suuntaan, ettette itse ehkä kokisi enää niin suurta surua ja vihaa siitä, että olette joutuneet väkivaltaa tuntemaan.

Olen tuo ensimmäinen kommentoija. Olisikin niin, että väkivalta olisi rajoittunut pariin vuoteen. Ei toki ihan pieni lapsi ole vastuussa niin kuin isompi on, mutta meillä väkivalta loppui vasta veljen täyttäessä 18 (olin itse 15). Eikä perheväkivaltaan tuolloin parikymmentä vuotta sitten puututtu, sitä pidettiin vielä melko normaalina (vaikka oli pitkään ollut laitonta). Lukuisat ammattiauttajat tiesivät tilanteestani, mutta en saanut apua. Apua sain vasta tuolloin 15-vuotiaana, kun lopulta yksi ammattiauttajista sanoi suorat sanat veljelleni, että tämän on loputtava tai hän tekee rikosilmoituksen, kun veljeni täysi-ikäistyy. Olen aikuisena käynyt pitkässä terapiassa puimassa menneisyyttäni. Ei se poista sitä, miten vahvasti minuun on ihmisenä vaikuttanut se, että ensimmäiset 15 vuotta arki oli täynnä väkivaltaa ja pelkoa omassa kodissa.

Lapsina olimme melko etäisiä. Olemme eri sukupuolta, ja meillä on neljän vuoden ikäero. Tavallisena arkena emme oikeastaan koskaan viettäneet veljeni kanssa aikaa keskenämme, mutta esim. lomamatkoilla meillä oli hauskaa yhdessä.

Kunnolla olemme oikeastaan alkaneet lähentyä nyt aikuisina, kun asumme taas samassa kaupungissa ja meillä on sama elämänvaihe: kumpikin käy töissä ja perheetkin on. Meistä ja puolisoistamme oli toisillemme suuri apu esim. pikkuvauva-aikana, ja nytkin kyläilemme usein toistemme luona ja annamme lapset toisillemme hoitoon. 

Siskoa aina toivoin ja sellaisen kanssa olisin todennäköisesti ollut aina läheisempi, mutta näinkin on oikein hyvä. Olen tyytyväinen, etten ole ainoa lapsi.

Minulla on 4v nuorempi sisarus. Ei lapsena oikein leikitty keskenään, liian iso ikäero. Ja jos leikittiin, tämä pienempi riehui ja rikkoi lelujani. Vanhempi puolusteli kuitenkin aina häntä. Nyt sitten ihmettelee kun emme ole oikein väleissä. En ole katkera mistään leluista, mutta eihän tuollainen kasvatus saa sisaruksia lähentymään, välittämään toisistaan tai olemaan edes tekemisissä. Siitä olen siis harmissani. Vanhempi myös myrkyttää nuorempaa mielipiteillään, eli on luultavasti puhunut minusta jotain pahaa. Hän on sen tyylinen vanhempi. Olen joskus yrittänyt jutella kahdestaan sisaruksen kanssa kyllä ihan hyvässä hengessä mutta juttu ei oikein kulje, meillä ei ole mitään puhuttavaa. Eli kyllä mä syytän kasvatusta ja liian isoa ikäeroa. 

Toisaalta vaikka olisi pienellä ikäerolla monta sisarusta, ei ne välit silti välttämättä ole erityisen lämpimät. Puolisollani on juuri noin, ja silti yhteydenpito on harvempaa ja tietysti kun asuvat 500km päässä toisistaan niin eihän sitä oikein tule nähtyä. Ihan hyvissä väleissä ovat, mutta ei kai kauhean tiiviisti.