"Sisaruksista on seuraa toisilleen ja aikuisena ovat toistensa tukena" - pitikö tämä kohdallasi paikkansa?

Yleensä sisarukset erkaantuvat jonkin verran perhekiireiden myötä, mutta vanhempana löytävät taas toisensa ja ympyrä sulkeutuu. Ikäerokaan ei välttämättä ole tässä ratkaiseva

Itse olen läheinen siskon ja veljen kanssa.

Ehdottomasti. Vaikka minulla on paljon ystäviä, sisarukset ovat parhaat ystäväni. Lyhyet ikäerot meillä ja iso sisaruskatras.

Ei, en ole tekemisissä sisarusteni kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Omalla kohdallani pitää paikkansa. Erityisesti nyt lähivuosina, kun molemmat vanhemmat muuttivat hoivakotiin, lapsuudenkotia tyhjätty ja myyty, toinen vanhemmista menehtynyt.

Voin kuvitella, miten raskasta tuo kaikki yllämainittu olisi ollut ilman sisaruksia.

Olen kiitollinen heistä.

Minulla tuossa kohtaa auttoivat rakkaat ystäväni ja läheiset sukulaiset. Sisaruskin on, mutta kehitysvammansa vuoksi hänkin on enemmän autettava. Elämässä on kyllä onni, että elämän vaikeissa hetkissä on rinnalla ihmisiä. Eikä sen aina tarvitse tarkoittaa verisukulaisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on isoveli, ikäeroa 2,5 vuotta. Isoveli oli syntyessäni äärimmäisen mustasukkainen musta ja purki tätä v*kivallalla muhun vuosikaudet (tuohon aikaan ei asiaan puututtu). Koskaan ei leikitty yhdessä mitään, kun ei ollut turvallista mun kannalta ja mitäpä yhteistä meillä olisi ollut. Minä leikin tyttömäisiä pikkulasten leikkejä, isoveljellä oli omat jutut. Kouluiässä olin vaan nuorempana siskona nolo, eikä edes koulun pihalla moikattu toisiamme. Eikä aikuisenakaan olla mitenkään läheisiä tai toistemme tukena. En itse yhtään ymmärrä tätä sisarusten hehkuttamista. Ei nimittäin ole automaatio, että sisarukset ovat mitään parhaita kavereita lapsena tai myöhemmin.

Täysin sama kokemus. Äärettömän mustasukkainen ja sen myötä väkivaltainen isoveli, ikäero vähän alle 2 v. Veli kyllä yrittänyt lämmitellä välejä aikuisena mutta itse en pysty unohtamaan tai antamaan anteeksi. Väkivalta jatkui niin pitkäänkin, loppui vasta kun veli lähti opiskelemaan.

Mutta omat kaksi tytärtäni samalla ikäerolla on kyllä ihan erilaiset. Teinejä jo ja parhaat kaverit edelleen.

Tutulta kuulostaa tuo, ettei pysty unohtamaan ja antamaan anteeksi sisaruksen taholta kohdattua väkivaltaa. Jollain tasolla jopa koen syyllisyyttä, kun en halua juurikaan pitää yhteyttä sisarukseeni, joka oli aikoinaan väkivaltainen. Sen verran syvät arvet jäi, että en usko tilanteen koskaan korjaantuvan. Teoriassa olemme tekemisissä silloin tällöin, mutta mitenkään lämpimät välit eivät omalta puoleltani ole.

Ymmärrän täysin, ettette pysty antamaan anteeksi eikä teidän tarvitsekaan. Pääsyy kuitenkin lienee vanhemmissanne. He eivät ole pyrkineet saamaan väkivaltaa loppumaan eivätkä ehkä ole yrittäneet tehdä mitään mustasukkaisuudelle, joka se juurisyy on väkivaltaan ollut. Väkivalta on aina väärin, mutta 2-vuotiaalla ei vielä muita keinoja ole vaikeisiin tunteisiin ja tilanteisiin. Jos vanhemmilta ei saa apua vaikeisiin tunteisiin, väkivallasta tulee normaalia ja myöhäisemmällä iällä sitä onkin jo paljon vaikeampi saada loppumaan.

Toistan vielä, en yritä saada teitä antamaan anteeksi veljillenne, mutta ehkä tästä jotain ajattelemisen aihetta saatte. Ainakin siihen suuntaan, ettette itse ehkä kokisi enää niin suurta surua ja vihaa siitä, että olette joutuneet väkivaltaa tuntemaan.

Itselläni on isot ikäerot isosiskoon ja isoveljeen ja välit poikki aikuisina. He kyykytti, nöyryytti, simputti ja kiusasi lapsena ja sama jatkui aikuisena.

Omilla tyttärilläni on kahden vuoden ikäero ja he asuvatkin samassa kiinteistössä ja ovat aina olleet ylimmät ystävät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on isoveli, ikäeroa 2,5 vuotta. Isoveli oli syntyessäni äärimmäisen mustasukkainen musta ja purki tätä v*kivallalla muhun vuosikaudet (tuohon aikaan ei asiaan puututtu). Koskaan ei leikitty yhdessä mitään, kun ei ollut turvallista mun kannalta ja mitäpä yhteistä meillä olisi ollut. Minä leikin tyttömäisiä pikkulasten leikkejä, isoveljellä oli omat jutut. Kouluiässä olin vaan nuorempana siskona nolo, eikä edes koulun pihalla moikattu toisiamme. Eikä aikuisenakaan olla mitenkään läheisiä tai toistemme tukena. En itse yhtään ymmärrä tätä sisarusten hehkuttamista. Ei nimittäin ole automaatio, että sisarukset ovat mitään parhaita kavereita lapsena tai myöhemmin.

Täysin sama kokemus. Äärettömän mustasukkainen ja sen myötä väkivaltainen isoveli, ikäero vähän alle 2 v. Veli kyllä yrittänyt lämmitellä välejä aikuisena mutta itse en pysty unohtamaan tai antamaan anteeksi. Väkivalta jatkui niin pitkäänkin, loppui vasta kun veli lähti opiskelemaan.

Mutta omat kaksi tytärtäni samalla ikäerolla on kyllä ihan erilaiset. Teinejä jo ja parhaat kaverit edelleen.

Tutulta kuulostaa tuo, ettei pysty unohtamaan ja antamaan anteeksi sisaruksen taholta kohdattua väkivaltaa. Jollain tasolla jopa koen syyllisyyttä, kun en halua juurikaan pitää yhteyttä sisarukseeni, joka oli aikoinaan väkivaltainen. Sen verran syvät arvet jäi, että en usko tilanteen koskaan korjaantuvan. Teoriassa olemme tekemisissä silloin tällöin, mutta mitenkään lämpimät välit eivät omalta puoleltani ole.

Ymmärrän täysin, ettette pysty antamaan anteeksi eikä teidän tarvitsekaan. Pääsyy kuitenkin lienee vanhemmissanne. He eivät ole pyrkineet saamaan väkivaltaa loppumaan eivätkä ehkä ole yrittäneet tehdä mitään mustasukkaisuudelle, joka se juurisyy on väkivaltaan ollut. Väkivalta on aina väärin, mutta 2-vuotiaalla ei vielä muita keinoja ole vaikeisiin tunteisiin ja tilanteisiin. Jos vanhemmilta ei saa apua vaikeisiin tunteisiin, väkivallasta tulee normaalia ja myöhäisemmällä iällä sitä onkin jo paljon vaikeampi saada loppumaan.

Toistan vielä, en yritä saada teitä antamaan anteeksi veljillenne, mutta ehkä tästä jotain ajattelemisen aihetta saatte. Ainakin siihen suuntaan, ettette itse ehkä kokisi enää niin suurta surua ja vihaa siitä, että olette joutuneet väkivaltaa tuntemaan.

Mulla on isosisko ja pikkuveli joiden kanssa olen nyt aikuisenakin läheinen, viestitellään päivittäin/viikottain ja kunhan korona hellittää pyritään tapaamaan aina muutaman kerran kuussa. Lisäksi mulla on eron takia kaksi siskopuolta, tavataan ehkä kerran vuodessa ja viestitellään kerran parissa kuukaudessa. Harmittaa sinällään että ei olla niin läheisiä, mutta toisaalta meillä on myös paljon ikäeroa ja olemme hyvin erilaisia, verrattaen esim. siihen miten samanlainen olen isosiskon ja veljen kanssa. Jotenkin se on myös vaikuttanut paljon, että ne joiden kanssa on kasvanut saman katon alla ovat läheisempiä, kuin ne joita tapasi vain etävanhempien viikonloppuna.

Kun oltiin lapsia, niin kyllä meistä oli seuraa toisillemme ja olemme pysyneet hyvissä väleissä, vaikka joskus pientä riitaa tuleekin. Muistelen lämmöllä lapsuuttani, koska hyvin pitkälti sisarukseni tekivät siitä niin mahtavan.

Eli toisiensanoen kohdallani pitää paikkansa, mutta ei kaikkien kohdalla.

Meillä oli 4,5 v vuotta ikäeroa ja loppujen lopuksi aika vähäiseksi jäi yhteinen leikkiaika. Kun isosisaruksesta tuli teini niin ei sitä kiinnostanut lasten jutut. Tultiin läheisemmiksi oikeastaan vasta kun itse aloin olla teini-ikäinen. Asutaan kaukana toisistamme, joten satunnaisia viesteillä oikeastaan mennään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei tosiaan.

Long story short - katkaisin viimein välit, enkä ole katunut hetkeäkään muuta kuin etten tehnyt sitä aiemmin.

Meilläkin väljähtyneet välit. Olen syitä miettinyt kymmeniä vuosia ja tullut tulokseen että lapsena vanhempien pitää ohjata sisarusten välejä rakkaudelliseen suuntaan. Meitä ei kasvatettu ja neuvottu joten syntyi vihan, koston, kateuden, pilkkaamisen ja kiusaamisen ilmapiiri. Hyviä hetkiä oli mutta harvoin ja ne kesti vain ohikiitävän hetken. Ei pidetä yhteyksiä kuin hyvin vähän.

Meidän vanhemmat oli todella huonoja lasten kanssa, heidän ajatukset taisivat pyöriä vain omien elämiensä ympärillä.

Olen samaa mieltä! Hyvät tai neutraalit välit sisarukseen voi syntyä sattumaltakin, jos henkilökemiat menee niin. Mutta jos välit ovat huonot, katseeni kääntyy ensimmäisenä vanhempiin: eikö sisaruksia ole opetettu tulemaan toimeen toistensa kanssa? Ei lapsia voi toki ylimmiksi ystävyksiksi tehdä, mutta voi edes opettaa jättämään toinen rauhaan. Valitettavasti varsinkin menneinä vuosikymmeninä sisarusten välistä väkivaltaa pidettiin normaalina eikä siihen kaikissa perheissä puututtu. Vieläkin on osin samaa ongelmaa, mutta onneksi tässäkin asiassa on monilla silmät avautumassa.

Siskoni on paras kaverini ja veljenikin on mulle tosi läheinen. Meillä ei ikinä pienenpänäkään ollut mitään riitoja, aina ollut hyvät välit. T. N26

Äitini kuoleman lähestyminen ja aika sen jälkeen lähensi paljon minua ja sisarustani. Aina tosin ollaan kyllä oltu toistemme tukena, mutta nyt soitellaan ja viestitellään päivittäin ja nähdään pari kertaa kuussa. Osaltani, totta.

Voi, kun toi sisarusbingo olisikin sellainen, että saat varmasti kivan, samanhenkisen ja läheisen sisaruksen. Totuus on kuitenkin se, että sieltä sisarusbingosta saattaa putkahtaa myös esim. seuraavaa:

-Sisarus, joka on temperamentiltaan ja persoonaltaan täysin vastakohtasi. Jos itse olet rauhallinen ja kiltti, sisaruksesi voi olla pomottava, vaativa ja levoton tapaus, joka vie sinua 6-0 jo lapsesta asti. Yritäpä siinä sitten tulla toimeen. Tuskin kaveriksikaan haluaisit täysin vastakkaista tyyppiä, miksi sisaruksen kohdalla se olisi sen toivotumpaa?

-Sinun ja sisaruksen välit ovat jostain syystä vaikeat. Sisarus on mustasukkainen sinusta ja osoittaa sen käytöksellään tai riitelette jatkuvasti pienistä asioista ja arki on jatkuvaa vääntämistä. Riidan saa aikaiseksi milloin mistäkin ja arkea saattaa joutua rajoittamaan niin, että ette ole samassa paikassa yhtä aikaa. Ei ole rasittavaa ainoastaan sisaruksille itselleen, vaan myös vanhemmille, sukulaisille ja muille kavereille.

-Olette "eriarvoisia" perheen tai suvun kesken. Toista saatetaan suosia esimerkiksi sukupuolen, syntymäjärjestyksen, persoonallisuuden piirteiden tai muiden vuoksi. Säännöt saattavat olla perheessä erilaiset sisaruksille tai toinen saa etuja, joista toinen saa vain haaveilla. Mustasukkaisuus ja katkeruus nostavat helposti päätään. Eivät lapset ole typeriä, kyllähän sen aistii, jos toinen saa erilaista kohtelua kuin itse saa. Mustasukkaisuus puolestaan nostaa herkästi ikäviä ilmiöitä sisarusten välille, kiusaamista jne.

-Sisaruksesi on vaativa tapaus esimerkiksi sairauden tai käytöshäiriöiden vuoksi. Vanhempien energia ja aika menee sisaruksen kanssa, tunnelma perheessä on raskas ja sinä saat selvitä omillasi. Pahimmillaan jäät vaille vanhempien kanssa vietettyä aikaa ja rakkautta, kun vanhemmat ravaavat sisaruksen kanssa sairaalassa, terapiassa tai kaikenlaisissa kasvatuskeskusteluissa. Ei sairaus ole kenenkään syy, mutta sen sisaruksen vaikea elämäntilanne voi viedä toiselta ns. normaalin lapsuuden.

Sisarusten välisestä henkisestä väkivallasta

ei puhuta.

Mä kasvoin tietämään, että isosisko vihasi mua. Siis ihan vain siksi että olin olemassa.

Äiti kylvi taitavasti eripuraa epätasa-arvousella kohtelulla.

Opin siis pyytämään anteeksi pelkkää olemassaoloani.

Systerin viha ei haihtunut aikuisena, eikä mun tarve hyvittää sitä että olen.

Mutta nyt olen vapaa ja yritän opetella arvostamaan itseäni.

Lapsena oltiin läheisiä, leikittiin myös paljon yhdessä,ainakin pienempinä. Ikäero 4v. Aikuisina nähdään muutaman kerran vuodessa.Ei olla mitään super-läheisiä.Ollaan hyvin erilaisia ja eri elämäntilanteissa, tullaan kuitenkin toimeen keskenämme. Omat lapset on ihan ok-välit sisaruksina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on isoveli, ikäeroa 2,5 vuotta. Isoveli oli syntyessäni äärimmäisen mustasukkainen musta ja purki tätä v*kivallalla muhun vuosikaudet (tuohon aikaan ei asiaan puututtu). Koskaan ei leikitty yhdessä mitään, kun ei ollut turvallista mun kannalta ja mitäpä yhteistä meillä olisi ollut. Minä leikin tyttömäisiä pikkulasten leikkejä, isoveljellä oli omat jutut. Kouluiässä olin vaan nuorempana siskona nolo, eikä edes koulun pihalla moikattu toisiamme. Eikä aikuisenakaan olla mitenkään läheisiä tai toistemme tukena. En itse yhtään ymmärrä tätä sisarusten hehkuttamista. Ei nimittäin ole automaatio, että sisarukset ovat mitään parhaita kavereita lapsena tai myöhemmin.

Täysin sama kokemus. Äärettömän mustasukkainen ja sen myötä väkivaltainen isoveli, ikäero vähän alle 2 v. Veli kyllä yrittänyt lämmitellä välejä aikuisena mutta itse en pysty unohtamaan tai antamaan anteeksi. Väkivalta jatkui niin pitkäänkin, loppui vasta kun veli lähti opiskelemaan.

Mutta omat kaksi tytärtäni samalla ikäerolla on kyllä ihan erilaiset. Teinejä jo ja parhaat kaverit edelleen.

Tutulta kuulostaa tuo, ettei pysty unohtamaan ja antamaan anteeksi sisaruksen taholta kohdattua väkivaltaa. Jollain tasolla jopa koen syyllisyyttä, kun en halua juurikaan pitää yhteyttä sisarukseeni, joka oli aikoinaan väkivaltainen. Sen verran syvät arvet jäi, että en usko tilanteen koskaan korjaantuvan. Teoriassa olemme tekemisissä silloin tällöin, mutta mitenkään lämpimät välit eivät omalta puoleltani ole.

Ymmärrän täysin, ettette pysty antamaan anteeksi eikä teidän tarvitsekaan. Pääsyy kuitenkin lienee vanhemmissanne. He eivät ole pyrkineet saamaan väkivaltaa loppumaan eivätkä ehkä ole yrittäneet tehdä mitään mustasukkaisuudelle, joka se juurisyy on väkivaltaan ollut. Väkivalta on aina väärin, mutta 2-vuotiaalla ei vielä muita keinoja ole vaikeisiin tunteisiin ja tilanteisiin. Jos vanhemmilta ei saa apua vaikeisiin tunteisiin, väkivallasta tulee normaalia ja myöhäisemmällä iällä sitä onkin jo paljon vaikeampi saada loppumaan.

Toistan vielä, en yritä saada teitä antamaan anteeksi veljillenne, mutta ehkä tästä jotain ajattelemisen aihetta saatte. Ainakin siihen suuntaan, ettette itse ehkä kokisi enää niin suurta surua ja vihaa siitä, että olette joutuneet väkivaltaa tuntemaan.

Jep. Kyllä se vastuu kuuluisi mitä suuremmalta osin vanhemmille

Vanhemmilla on olennainen rooli siinä, millaisiksi sisarussuhteet muodostuvat.

Minä olen iltatähti, ja lapsena olin käytännössä ainoa lapsi. Ikinä ei sisaruksista ollut iloa tai seuraa, lähinnä pelkäsin heidän yhteenottojaan.

Nyt kun olen 45 ja sisarukset lähempänä kuuttakymmentä, on hirmuisen kiva soitella. Muistan paljon asioita mitä luulin unohtaneeni. Äidin hautajaisista se läheneminen alkoi.

Lapsena tapeltiin paljon, mutta muita vastaan pidettiin toistemme puolta. Nokkimisjärjestys sisarusparvessa oli myös aika kova ja vasta nyt aikuisena olen ymmärtänyt että olen aina yrittänyt kelvata veljelleni, enkä kelpaa vaikka menisin solmuun. Ei olla kenenkään sisaruksen kanssa paljon tekemisissä ja meitä on monta.

Olen onnellinen, että on sisaruksia. Varsinkin nyt kun vanhemmat on vanhoja.