"Sisaruksista on seuraa toisilleen ja aikuisena ovat toistensa tukena" - pitikö tämä kohdallasi paikkansa?

Kyllä tuo on pitänyt paikkansa. Lapsena olin läheisempi pikkuveljeni kanssa, koska meillä oli vain vuosi ikäeroa. Toki leikittiin lapsena aina kolmestaan.

Aikuisena taas neljä vuotta nuoremman pikkusiskoni kanssa jutellaan paljon enemmän, mutta tiedän saavani veljeltä tukea milloin tahansa.

Siskoni ja veljeni taas olivat teini-iässä todella läheisiä ja heillä oli osittain sama kaveripiirikin.

Nykyään sisarusten välinen väkivalta on lastensuojeluasia, ja hyvä niin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on isoveli, ikäeroa 2,5 vuotta. Isoveli oli syntyessäni äärimmäisen mustasukkainen musta ja purki tätä v*kivallalla muhun vuosikaudet (tuohon aikaan ei asiaan puututtu). Koskaan ei leikitty yhdessä mitään, kun ei ollut turvallista mun kannalta ja mitäpä yhteistä meillä olisi ollut. Minä leikin tyttömäisiä pikkulasten leikkejä, isoveljellä oli omat jutut. Kouluiässä olin vaan nuorempana siskona nolo, eikä edes koulun pihalla moikattu toisiamme. Eikä aikuisenakaan olla mitenkään läheisiä tai toistemme tukena. En itse yhtään ymmärrä tätä sisarusten hehkuttamista. Ei nimittäin ole automaatio, että sisarukset ovat mitään parhaita kavereita lapsena tai myöhemmin.

Täysin sama kokemus. Äärettömän mustasukkainen ja sen myötä väkivaltainen isoveli, ikäero vähän alle 2 v. Veli kyllä yrittänyt lämmitellä välejä aikuisena mutta itse en pysty unohtamaan tai antamaan anteeksi. Väkivalta jatkui niin pitkäänkin, loppui vasta kun veli lähti opiskelemaan.

Mutta omat kaksi tytärtäni samalla ikäerolla on kyllä ihan erilaiset. Teinejä jo ja parhaat kaverit edelleen.

Tutulta kuulostaa tuo, ettei pysty unohtamaan ja antamaan anteeksi sisaruksen taholta kohdattua väkivaltaa. Jollain tasolla jopa koen syyllisyyttä, kun en halua juurikaan pitää yhteyttä sisarukseeni, joka oli aikoinaan väkivaltainen. Sen verran syvät arvet jäi, että en usko tilanteen koskaan korjaantuvan. Teoriassa olemme tekemisissä silloin tällöin, mutta mitenkään lämpimät välit eivät omalta puoleltani ole.

Ymmärrän täysin, ettette pysty antamaan anteeksi eikä teidän tarvitsekaan. Pääsyy kuitenkin lienee vanhemmissanne. He eivät ole pyrkineet saamaan väkivaltaa loppumaan eivätkä ehkä ole yrittäneet tehdä mitään mustasukkaisuudelle, joka se juurisyy on väkivaltaan ollut. Väkivalta on aina väärin, mutta 2-vuotiaalla ei vielä muita keinoja ole vaikeisiin tunteisiin ja tilanteisiin. Jos vanhemmilta ei saa apua vaikeisiin tunteisiin, väkivallasta tulee normaalia ja myöhäisemmällä iällä sitä onkin jo paljon vaikeampi saada loppumaan.

Vanhemmat yrittivät kyllä, hakivat ammattiapuakin. Mutta väkivaltaa oli etenkin jos olimme veljen kanssa kaksin. Syynä lienee ennen kaikkea veljen äkkipikainen, helposti tulistuva luonne. On hankala ihminen muidenkin kanssa.

Keskimmäinen kirjoittaja

Mulla on vuoden nuorempi veli, joka on ollut koko elämäni mulle läheinen henkilö. Satutaan vielä näin aikuisenakin asumaan samalla puolella Suomea, muut nuoremmat sisarukset asuu lähempänä lapsuudenkotia/kodissa.

Tullaan kyllä koko porukalla hyvin toimeen ja viihdytään hyvin, nuorimpien kanssa en ehkä ole niin läheinen, mutta mukava heitä on nähdä aina synnyinseuduilla käydessä. Meillä on perheenä paljon yhteistä historiaa ja sisäpiirijuttuja, jotka kannattelevat vielä nytkin ja lomilla kokoontuessa jutellaan, nauretaan ja muistellaan pitkälle yöhön.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on yksi veli, ja hän on etäinen.

Lapseni Eivät myöskään ole kovin läheisiä keskenään. Enemmän kyllä kuin minä ja veljeni. He saivat sisarpuolia ja uuden puolisisaruksen ollessaan 11-12 v. Olivat vuoroviikkolapsia, nyt jo aikuisia. Eivät ole missään tekemisissä toistensa kanssa.

Sisaruspuoli ja puolisisarus lienee sama asia?

"sisko- tai velipuolinimityksillä viitataan biologiseen sukulaisuuteen eli lapsen sellaisiin sisaruksiin, joiden kanssa hänellä on yksi yhteinen biologinen vanhempi."

Kyllä meistä oli paljon seuraa toisillemme lapsena. Nykyään en voi sanoa, että oltaisiin superläheisiä, mutta mä olen muutenkin vähän semmoinen ihminen, että päästän harvoja kovin lähelle. Sisarukset on siis aika samalla "tasolla" muiden läheisimpien ystävieni kanssa. On asioita, joista en puhu heidän kanssaan, mutta on myös asioita, joista en puhu kaikkien muidenkaan ystävieni kanssa. Se on vähän niin, että toisen kanssa pystyn puhumaan avoimesti tietyistä asioista ja toisen kanssa sitten jostain muista. On oikeastaan vain yksi ystävä, jonka kanssa pystyn puhumaan ihan kaikesta, mutta en koe, että hän välttämättä olisi sen parempi ystävä kuin joku toinen. Ei hän välttämättä ole se, jolle menen kaikesta ensimmäisenä puhumaan. Joistain asioista kerron ensin vaikkapa siskolle. :)

Minä pidän äitinä osasyyllisenä huonoihin väleihin. Hän on ajattelemattomuuttaan joskus lapsena tuonut esille jotain, missä minä olen hyvä tai mitä minussa arvostaa. Tämä on aiheuttanut toisessa siskossani niin suurta ahdistusta, että purkaa sitä aikuisenakin minuun. Olen kuulemma äidin lemmikki ja niin edelleen. 

Tavallaan joo ja tavallaan ei. Pidän siskoistani, ikäeroa 10 v ja 2 v itseeni, mutta ei olla kauheasti tekemisissä. Rakastan heitä ja tapaan mielelläni, mutta eivät ole niitä ihmisiä kenelle ensiksi soitan jos elämässä jotain isoa tapahtuu. Olemme persoonina hyvin erilaisia, siskoni on tosi kova vouhottamaan esim. siitä että opettajat saa kauhean pientä palkkaa ja sitä ja tätä ja mihinkään ei ole varaa. Ja sitten itse en jaksa sellaista kun palkkani on tonnin matalampi ja silti pärjään ihan hyvin. Että jotenkin kun ollaan niin erilaisia niin ei sitten ehkä tulla niin läheisiksikään. Ei ole ollut yhteisiä kavereita eikä mitään edes aikuisina kun ikäerolla sinänsä ei ole enää väliä. Mutta silti, rakastan molempia tosi paljon. :)

Kirjoitin aiemmin että huonot välit kasvatuksen takia. Mulle kävi niinkin että otin äidin kanssa puheeksi meidän eriarvoisen kohtelun ja kuinka sisaruksen huonoon käytökseen ei koskaan puututtu. Jos hän hajotti tavaroitani ja suutuin, tilanteelle naurettiin. Siis tämän tyylistä. Kun otin näitä esille, äidin reaktio oli keksiä äkkiä päästään joku tilanne jossa minä olisin kohdellut sisarusta epäreilusti. Tuo tapahtui tai ei tapahtunut, en muista. Joku pikkuasia se kuitenkin oli, ja vaikutti keksityltä. Eli kun keskustelu on tuolla tasolla vanhemman kanssa, voi kuvitella millä tasolla se kasvatus on. En inhoa sisarustani, mutta vanhempi käyttäytyy täysin narsistisesti. Hän myös syyllistää siitä kun meillä ei ole hyvät välit nykyään sisaruksen kanssa. Wonder why? Ei ne etäiset ja riitaisat välit yhtäkkiä muutu niin että ollaan parhaat kaverit. Niitä välejä pitää edesauttaa lapsesta asti.

Vierailija kirjoitti:

Meillä juuri näin. Viestiä laitellaan lähes päivittäin, välimatkaa yli 400km ja nähdään monta kertaa vuodessa.

Uskon että tämäkin asia liittyy kotikasvatukseen, aina vähän ihmetellyt (ja harmitellut) näitä sisaruksia jotka vain riitelevät ja lopulta välit katkeaa kokonaan.

Voi liittyä kotikasvatukseen tai olla liittymättä. Minulla ja sisarellani oli mitä ihanimmat vanhemmat. Jotenkin vain elämä meni niin, että isosisko oli minulle kateellinen ihan kaikesta jo pienestä pitäen. Nyt ikää meillä on 55–61 vuotta. Harvoin ollaan tekemisissä, ja välillä oli pitkä totaalitauko, kun sisko pilasi maineeni koko suvun silmissä ihan hyvää hyvyyttään.

Eipä ole kivaa eikä helppoa aina. Surullista, mutta maailmanlaajuisesti aika tavallista.

Elämä on. Ihminen on.

Ei todellakaan, joskus ihan pieninä leikittiin yhdessä, kaikki muuttui kun kouluun meno alkoi, siskoni osallistui kiusaajien kanssa minun kiusaamiseeni, meitä on 6,yhdenkään sisarukseni kanssa en niin läheinen, nyt aikuisena jokainen elää omaa elämäänsä, ei soitella eikä nähdä toisiamme sen kummemmin. 415

Ap:n kysymykseen vastaus joo ja joo. Myös omat lapset viihtyvät erittäin hyvin keskenään. Itsellä ja lapsillani vain yksi sisarus kullakin. En siis osaa kertoa suuremmista perheistä omakohtaisesti.

Ei. Tulemme kyllä toimeen hyvin, mutta emme paljoa pidä yhteyttä ja välimatkat ovat pitkät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä juuri näin. Viestiä laitellaan lähes päivittäin, välimatkaa yli 400km ja nähdään monta kertaa vuodessa.

Uskon että tämäkin asia liittyy kotikasvatukseen, aina vähän ihmetellyt (ja harmitellut) näitä sisaruksia jotka vain riitelevät ja lopulta välit katkeaa kokonaan.

Voi liittyä kotikasvatukseen tai olla liittymättä. Minulla ja sisarellani oli mitä ihanimmat vanhemmat. Jotenkin vain elämä meni niin, että isosisko oli minulle kateellinen ihan kaikesta jo pienestä pitäen. Nyt ikää meillä on 55–61 vuotta. Harvoin ollaan tekemisissä, ja välillä oli pitkä totaalitauko, kun sisko pilasi maineeni koko suvun silmissä ihan hyvää hyvyyttään.

Eipä ole kivaa eikä helppoa aina. Surullista, mutta maailmanlaajuisesti aika tavallista.

Elämä on. Ihminen on.

Oletko varma että oli ihanimmat vanhemmat? Ehkä he kohtelivat vain sinua ihanasti, etkä huomannut miten siskoa kohdellaan. Ja kuitenkin jos vanhemmat huomaavat siskon olevan kateellinen niin he voisivat ohjata ajattelemaan toisin. Eli kyllä minä kasvatusta syytän. Toki onhan joku muu syy aina mahdollinen mille ei voi mitään, mutta kuitenkin. Itse kyllä huonosti kohdeltuna näen että meillä syypää oli äiti, ei missään nimessä sisarukseni. 

Mulla on 4 lasta, vanhimman ja nuorimman ikäero 21v. Vanhimmat ovat syntyneet 9v sisällä ja heillä on etenkin nyt aikuisina todella paljon yhteistä. Lastenlapset leikkivät keskenään, tapaavat joko jonkun sisaruksen luona tai meillä täällä kun tulevat kaikki syömään n 1x kk. Lomilla on oltu eri kokoonpanoilla jne.

Kun 2 vanhinta oli juuri täysi-ikäistyneet isoveli soitti lauantaiöisin siskolle ja tarkisti että tämä oli päässyt baanalta kotiin. Sama toistui toisen siskon kohdalla kun hän aikuistui, kaksi vanhempaa tarkisti nuoremman tulemiset ja menemiset:) Nuorin nyt 19v ja tilanne vähän eri mutta edelleenkin nuo vanhemmat ovat tämän nuorimman tukena nyt kun ylppärit, ammatinvalinta, kotoamuutto, opiskelu ja työt yms on ajankohtaisia. Mun ei tarvitse neuvoa eikä naputtaa - siskot hoitaa sen:D

Minulle on ”tehty” sisarus kaveriksi kun olin 2-vee..lapsesta asti ei olla tultu toimeen yhtään eikä olla missään tekemisissä. Minulla on myös 8-vuotta nuorempi sisarus joka oli ”vahinko” ja hänen kanssaan on hyvät välit😊Aattelisin, että se on enenmän persoona kysymys..itselläni on suurperhe ja kyllä sen huomaa että osa viihtyy enenmän toisten seurassa kuin toisten..sukupuolella en ole huomannut tähän vaikutusta olevan.

Vierailija kirjoitti:

Sisarusten välisestä henkisestä väkivallasta

ei puhuta.

Mä kasvoin tietämään, että isosisko vihasi mua. Siis ihan vain siksi että olin olemassa.

Äiti kylvi taitavasti eripuraa epätasa-arvousella kohtelulla.

Opin siis pyytämään anteeksi pelkkää olemassaoloani.

Systerin viha ei haihtunut aikuisena, eikä mun tarve hyvittää sitä että olen.

Mutta nyt olen vapaa ja yritän opetella arvostamaan itseäni.

Oho, voisi olla omasta kynästä lähtöisin! Mulla ihan sama, että jo lapsena tiesin ja itkin sitä, että isosisko vihaa minua. Aikuisena ymmärsin, että äitini lietsoi tilannetta ja jollain sairaalla tavalla nautti siitä. Ja siskon viha ei ole mihinkään haihtunut aikuisena, pahentunut vain. Koko lapsuuden ja varhaisaikuisuuden yritin miellyttää ja tulla hyväksytyksi, kunnes tervehdyin ja tajusin, että toinen tulee aina vihaamaan, vaikka mitä tekisin. Enpä yritä enää.

Vierailija kirjoitti:

Isoveljelläni ja minulla on ikäeroa viisi vuotta. Hän on väkivaltainen ja päihdeongelmainen, jonka ongelmat alkoivat jo teininä. Minun lapsuuteni päättyi siihen, kun olin 10-vuotias. Olen monesti toivonut hänen kuolemaansa, koska tämä on kaikille niin raskasta. Jouduin erityisesti lapsena (mutta myös aikuisena) pelkäämään häntä. Katkaisin välit kunnes hän sai lapsia. Lapsista olen pitänyt huolta, kun veljeni ongelmat edelleen jatkuvat ja he ovat niihin syyttömiä. Jos saisin valita, niin en olisi tekemisissä. On todella raskasta seurata, mitä hän aiheuttaa lapsilleen.

Lasu? Älä ole mahdollistamassa veljesi sikailua ja lastensa laiminlyöntiä. Heräätköön tuollainen pas.. tai antakoon lapsnsa parempaan kotiin/ perheeseen. Missäs äiti on, vai onko samanlainen hulttio kuin isäkin? Sinä olet ilmoitusvelvollinen, jos todella näet lasten kärsivän. Kunpa meitä olisi joka pienempänä auttanut, mutta siihen aikaan ei kukaan uslaltanut/ välittänyt puuttua. Auta sinä niitä lapsia joita voit.

Me emme tulleet lainkaan toimeen lapsena, kotona kohdeltiin niin eriarvoisesti kaikkia lapsia, että se loi todella syvää kuilua sisarussuhteisiin. Teineinä vasta vihasimmekin toisiamme.

Aikuisiällä olemme liittoutuneet omaa ikääni lähimpänä olevan sisarukseni kanssa vanhempiamme vastaan ja olemme todella läheisiä, parhaita ystäviä. Olen hänestä kiitollinen joka päivä. Nuorempiin (niihin vanhempien lellikkeihin) minulla on ihan kohteliaat ja asialliset välit mutta valitettavasti näkemyserot lapsuuden kodista ovat vieläkin vahvasti läsnä.

Sisarukseni lähinnä kiusasivat ja nälvivät minua koko lapsuuteni, sellaisilla ovelilla tavoilla jotka olivat olevinaan "hauskoja" ja vanhempani menivät tähän mukaan. Pelkäsin jotain -> minua altistettiin sille, naurua, vanhempien "vooi voii hehehh" kommentit jne.

Pistin takaisin sillä mitä osasin, mitä pieni lapsi osaa, eli viha -> olin "hankala" lapsi. 

Vanhempani kommunikoivat muiden sisarusten kanssa ihan eri tavalla kuin minun, koska olin "hankala" niin olin myös normaaleissa vuorovaikutustilanteissa odotusarvoisesti häiritsevä tai ärsyttävä. Jos siskoni puhui jotain äitini kanssa ja aistin mukavaa vuorovaikuttamista, ja yritin päästä mukaan lapsekkaalla kommentilla niin vastassa oli lasittuneet katseet ja "joo joo", uudestaan: "JOO" uudestaan "älä häiritse nyt koko ajan" -> suuttumus jne.

Erityisesti veljeni hakkasi minua paljon, ei antanut olla yhteisessä huoneessamme ja kiusasi kaikin mahdollisin tavoin.

En ole monilapsisen perheen suurin kannattaja. Näen vastaavaa dynamiikkaa aikuisena muualla. Näen myös päinvastaista, se on hienoa. Mutta moni tulee vuosien varrella sokeaksi sille, miten kohtelee lapsiaan. Lapsille myös oletetaan joku luonne, vaikka käytös voi olla reaktiivista. Minä olisin voinut olla lapsena minä, empaattinen, iloinen ja huolehtiva. Minusta tehtiin vihainen ja edelleen sukujuhlissa muistellaan minua sellaisena, mitä jouduin olemaan, ja häpeän sitä lasta joka olin. Ja se vaikuttaa myös siihen, minkälainen aikuinen minun oletetaan olevan.