"Sisaruksista on seuraa toisilleen ja aikuisena ovat toistensa tukena" - pitikö tämä kohdallasi paikkansa?

Itselläni on 4 sisarusta, enkä osaa kuvitellakaan elämää ilman heitä. Tosi läheisiä ollaan kaikki keskenämme, vaikka ikäeroakin on aika reilusti (vanhimman ja nuorimmaan välillä ikäeroa 12 vuotta). Mun sisarukset on mun parhaita ja oikeastaan myös ainoita kavereita :D yksinäistä ois elämä ilman heitä. Varmaan aika tapauskohtaista kylläkin, meillä kävi varmaan vain hyvä tuuri kun tullaan kaikki niin hyvin toimeen keskenään. Jos itse teen joskus lapsia, niin mieluusti ainakin se 2, en halua riistää mun lapsilta mahdollisuutta elinikäseen parhaaseen kaveriin!

Ollaan läheisempiä nyt aikuisena kuin lapsina (ehkä siksi että ikäeroa 3,5 v.), tosin kumpikin tykkää aika paljon olla omissa oloissaan, joten mitenkään hirveän tiivistä yhteydenpito ei ole. Kyllä minusta on ollut monella tavalla kiva asia, että minulla on isoveli.

Velipoika 2v nuorempi, oltiin lapsina läheisiä ja ollaan edelleen vaikka välimatkaa on reilut 300km. Soitellaan viikottain, kyläillään puolin ja toisin, vietetään pyhät yhdessä. Hän on yks mun parhaista ystävistä :)

En ole kovin paljon tekemisissä yhden sisarukseni kanssa, mutta tiedän, että hän on se, joka vastaa aina puheluuni ja auttaa, jos koko elämä menisi solmuun.

Me oltiin siskoni kanssa läheisiä lapsena, ikäeroa 2 vuotta. Asuttiin maalla eikä muita leikkikavereita oikein ollut tarjolla. Nyt aikuisena sisko asuu toisella puolella maapalloa, ei siis olla sillä tavalla läheisiä että nähtäisiin usein, mutta on meillä kuitenkin tietty side ja siskon seurassa pystyy olemaan eri lailla rennosti kuin kavereiden.

Sisko oli lapsena maailman rakkain mutta myös rasittavin. Kyllä meistä oli paljon seuraa toisillemme. Ollaan edelleen läheisiä, vaikka välimatkaa on ja elämäntilanne erilainen.

Omista lapsista näkee myös kuinka rakkaita he ovat toisilleen, vaikka ovat myös koko ajan toistensa kimpussa. Tosin he ovat vielä aika pieniä, saa nähdä miten tilanne muuttuu kun kasvavat ja menevät kouluun.

Joo ja ei.

Meitä siskoksia on yhteensä neljä ja olen toiseksi vanhin. Isosiskoni kanssa ei olla aikuisiällä enää missään tekemisissä, vaikka ikäeroa on alle kaksi vuotta. Hän oli aina todella väkivaltainen minua kohtaan lapsena ja myös vielä aikuisena, joten en hänen kanssaan ole enää tekemisissä lainkaan.

Sen sijaan pikkusiskojeni kanssa olen läheinen ja autellaan puolin ja toisin. Ikäeroa minulla pikkusiskoihini on 7 ja 10 vuotta, mutta silti oltiin aina läheisiä ja hyvissä väleissä jo lapsina. Toki silloin minä enemmän auttelin heitä, mutta pidin siitä, joten eipä se ole haitannut lainkaan.

Kamalaa olisi, jos meidän perheen lapsiluku olisi jäänyt vain kahteen eikä minulla nyt aikuisena olisi lainkaan sisaruksia. Pikkusiskojeni syntymät ovat ehdottomasti olleet parasta mitä minulle lapsuudessa tapahtui.

Kyllä. Isosisko on paras ystäväni ja on aina ollut, enkä tiedä mitä tekisin ilman häntä. Ikäeroa 4 vuotta. Mutta tietystikään tämä ei ole mikään automaatio, koen olevani todella onnekas että olemme aina tulleet niin hyvin toimeen.

Asuttiin tosi ahtaasti neljälapsisena perheenä. Vielä lukiossakin jouduin jakamaan huoneen sisaruksen kanssa, olen edelleen vähän katkera koska se vaikutti koulunkäyntiin. Asiaa ei auttanut äitini joka oli/on edelleen todennäköisesti tietämättään kunnon riidankylväjä, eli siis piti huolen että käännytti lapset toisiaan vastaan. Kahdelle heistä en ole puhunut sanaakaan viiteen vuoteen, en näe heitä missään koska en halua käydä joulunakaan kotona.

Minun veljeni ei vastaa minulle puhelimeen. Ilmeisesti olen suututtanut hänet jollain tavalla. Ei vastaa, ei kerro, ei mitään. Mutta ei ota asiasta painetta. Tiedän, että hän varmaan toimii omaksi parhaakseen,. Näin on jatkunut 8 vuotta. Ehkä vanhempieni hautajaisissa törmätään. Tiedän, että hän toimii samoin  myös muutamalle muulle sukulaiselle. 

Minulla on monta veljeä ja siskoa. Yhteensä meitä on 7. Olemme läheisiä, kylästelemme, autamme toisiamme. Emme ole uskonnollisesta kodista. Olen huomannut, että monet, joilla on vain yksi sisarus, ovat etäisiä tämän kanssa. Itse olen jo lapsena oppinut arvostamaan yhteenkuuluvuutta, sukua. Närn vaivaa jotta sisarussuhteeni pysyvät hyvinä. En yritä hyväksikäyttää heitä esim ilmaisena työvoimana. Raha-asiat hoidetaan asiallisesti. Suuri lapsuudenkotini on muovannut minusta ahkeran, reilun ja hyvän työkaverin joka ei valita tyhjästä.

Meitä on 5. Omalla kohdalla voin sanoa, että sisarussuhteet ovat jollain lailla syvempiä ja voimakkaampia kuin mitkään muut suhteet. Tämä tosin pätee myös pahassa. Yhden sisarukseni kanssa olen ajautunut niin syvään riitaan, että en tiedä saammeko sitä koskaan selvitettyä. Yleensä en jaksa olla suuttunut kenellekään, mutta kun oma sisarus loukkaa pahasti, siinä on jotain vielä satuttavampaa niin, että vaikka jollekin muulle saman asian antaisi anteeksi niin sisarukselle ei pysty.

Muiden kanssa olen vielä aikuisena läheisissä väleissä. Yhden kanssa nähdään hyvin harvoin eikä paljoa pidetä edes yhteyttä, mutta siinäkin suhteessa tuntuu erityinen läheisyys silloin kun tavataan. Tietynlainen vieraskoreus, mitä ehkä tietämättäänkin muiden kanssa ylläpitää, puuttuu kokonaan.

Emme olleet lapsena millään tavoin läheisiä ja nyt aikuisina emme missään tekemissä. Viimeksi olemme yhteydessä ehkä kolmisen vuotta sitten. Asumme noin 50 kilometrin päässä toisistamme. Veljeni on minulle täysin vieras ihminen.

Pitää minun kohdalla paikkansa. Sisko asuu naapurikaupungissa ja pidämme yhteyttä ja tapaamme säännöllisesti.  Pitää myös meidän lasten kohdalla paikkansa.  Asumme niin ikään naapurikaupungeissa kaikki, ja pidämme yhteyttä ja tapaamme, ja lapset tapaavat toisiaan, ovat lastenvahteina, käyvät harrastuksissa, ostoksilla, kahvilla jne.  Mies ei tapaa sisaruksiaan kovin usein, asuvat ulkomailla ja Suomessakin olevat muutaman sadan km:n päässä. Välit ovat silti hyvät.

Olen sisarusten kanssa todella läheinen. Näemme lähes viikottain ja luotamme toisiimme. Olen todella onnekas, että on niin hyvät sisarukset.

Pitää täysin paikkansa. Ainoa syy, miksi emme ole enemmän tekemisissä, on pitkät välimatkat.

Vierailija kirjoitti:

Sisarukseni lähinnä kiusasivat ja nälvivät minua koko lapsuuteni, sellaisilla ovelilla tavoilla jotka olivat olevinaan "hauskoja" ja vanhempani menivät tähän mukaan. Pelkäsin jotain -> minua altistettiin sille, naurua, vanhempien "vooi voii hehehh" kommentit jne.

Pistin takaisin sillä mitä osasin, mitä pieni lapsi osaa, eli viha -> olin "hankala" lapsi. 

Vanhempani kommunikoivat muiden sisarusten kanssa ihan eri tavalla kuin minun, koska olin "hankala" niin olin myös normaaleissa vuorovaikutustilanteissa odotusarvoisesti häiritsevä tai ärsyttävä. Jos siskoni puhui jotain äitini kanssa ja aistin mukavaa vuorovaikuttamista, ja yritin päästä mukaan lapsekkaalla kommentilla niin vastassa oli lasittuneet katseet ja "joo joo", uudestaan: "JOO" uudestaan "älä häiritse nyt koko ajan" -> suuttumus jne.

Erityisesti veljeni hakkasi minua paljon, ei antanut olla yhteisessä huoneessamme ja kiusasi kaikin mahdollisin tavoin.

En ole monilapsisen perheen suurin kannattaja. Näen vastaavaa dynamiikkaa aikuisena muualla. Näen myös päinvastaista, se on hienoa. Mutta moni tulee vuosien varrella sokeaksi sille, miten kohtelee lapsiaan. Lapsille myös oletetaan joku luonne, vaikka käytös voi olla reaktiivista. Minä olisin voinut olla lapsena minä, empaattinen, iloinen ja huolehtiva. Minusta tehtiin vihainen ja edelleen sukujuhlissa muistellaan minua sellaisena, mitä jouduin olemaan, ja häpeän sitä lasta joka olin. Ja se vaikuttaa myös siihen, minkälainen aikuinen minun oletetaan olevan. 

Voi ei. :( Älä häpeä sitä, millaiseen rooliin jouduit lapsena, koska et sitä itse valinnut vaan sinut laitettiin siihen rooliin. Häpeä on vanhempiensi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä juuri näin. Viestiä laitellaan lähes päivittäin, välimatkaa yli 400km ja nähdään monta kertaa vuodessa.

Uskon että tämäkin asia liittyy kotikasvatukseen, aina vähän ihmetellyt (ja harmitellut) näitä sisaruksia jotka vain riitelevät ja lopulta välit katkeaa kokonaan.

Voi liittyä kotikasvatukseen tai olla liittymättä. Minulla ja sisarellani oli mitä ihanimmat vanhemmat. Jotenkin vain elämä meni niin, että isosisko oli minulle kateellinen ihan kaikesta jo pienestä pitäen. Nyt ikää meillä on 55–61 vuotta. Harvoin ollaan tekemisissä, ja välillä oli pitkä totaalitauko, kun sisko pilasi maineeni koko suvun silmissä ihan hyvää hyvyyttään.

Eipä ole kivaa eikä helppoa aina. Surullista, mutta maailmanlaajuisesti aika tavallista.

Elämä on. Ihminen on.

Oletko varma että oli ihanimmat vanhemmat? Ehkä he kohtelivat vain sinua ihanasti, etkä huomannut miten siskoa kohdellaan. Ja kuitenkin jos vanhemmat huomaavat siskon olevan kateellinen niin he voisivat ohjata ajattelemaan toisin. Eli kyllä minä kasvatusta syytän. Toki onhan joku muu syy aina mahdollinen mille ei voi mitään, mutta kuitenkin. Itse kyllä huonosti kohdeltuna näen että meillä syypää oli äiti, ei missään nimessä sisarukseni. 

Useimmiten vanhemmat EIVÄT huomaa sisarusten kateellisuutta.

Ihanaa, että joillakin on läheiset välit sisarusten kanssa. Munkin puolisollani on.

Itselläni ei ole läheiset välit, koska oli hyvin väkivaltainen sisarussuhde. Vanhemmat eivät juuri puuttuneet. Veljeni sai häiriöttä esim. uhkailla tappavansa minut. Jos sanoi samaa naapurin pojalle, sai kuulla kunniansa kyllä. Mutta sisarusten välinen väkivalta, sitä pidettiin asiaan kuuluvana.

Isäni kohdalla väite on taas pitänyt vahvasti paikkaansa, äitini kohdalla ei. On mm. joutunut periaatteessa hoitamaan kaikki ikääntyvien vanhempiensa asiat, perheen ainoana tyttärenä. Lapsuudessa veljet eivät oikein suostuneet leikkimään hänen kanssaan, vaikka ikäerot eivät olleet suuria. On sitä mieltä, että minulla on ollut antoisampi lapsuus vaikka olen ainokainen, kavereita mulla on aina ollut.