Lue keskustelun säännöt.
Onko olemassa naisia, jotka myöntävät, että varsinkin 15-30 ikävälillä valitsivat ihan vääriä miehiä ja
Kommentit (416)
Vierailija kirjoitti:
Kiltin miehen syndrooma lyhyesti: parhaimmat tytöt ovat aina varattuja ja seurustelevat väärien tyyppien kanssa sinne kolmekymppisiksi, jolloin tajuavat virheidensä kautta, että haluavatkin kiltin miehen. Kiltti sinnittelee ikisinkkuna nuoruutensa ja joskus neljänkympin kieppeillä alkaa vientiä olla. Silloin ei vain paljoa enää kiinnosta muiden lasten kasvattaminen ja elättäminen, kun omat lapset jääneet haaveiksi. Traagista.
En tunnista tätä ilmiötä. Omasta mielestäni kaikkien tuttujen naisten miesystävät olivat aika semitylsiä taviksia parikymppisinä, samoin nykyisin 40+ ikäisenä. Jotkut ovat edelleen saman kanssa, jonka löysivät vähän yli 20-vuotiaana, jotkut eivät, mutta ei kenelläkään ole ollut mitään sellaisia miehiä, joista tulisi mieleen käyttää sanaa "jännä". Kaksi poikkeusta! Yksi on aina hengaillut rokkareiden kanssa, mutta hän on itsekin sellainen monen mielestä ehkä jännä rock-nainen. Ja sitten on yksi taiteilijapariskunta, joilla molemmilla on vähän tavallisesta poikkeava tapa elää ja ajatella, mutta sopivat varmaan toisilleen oikein hyvin ja ovat hankkineet lapsiakin yhdessä - että ainakaan se nainen ei halunnut kilttiä tavista perheen perustamiseen, vaan otti mieluummin köyhemmän taiteilijamiehen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Kiltin" miehen syndrooma.
Yläasteikä menee ihaillessa röökipaikan finninaamaisia poikia jotka kovaan ääneen ölisevät keksityistä panojutuistaan.
Amisaikana rakastutaan palavasti tyttökalenterin toukokuun malliin ja suututaan, kun se ei tule kotiovelta hakemaan. Illat menee nettiä selaten, niitä yläasteen poikia edelleen ihaillen. Vahingossa löytyvät tasoteorioista sun muusta hölynpölystä kertovat nettisivut.
Loppuelämä menee edelleen niitä yläasteen poikia ihaillessa, uutena tunteena naisten vihaaminen ja sen ihmettely, miksei kukaan halua suhteeseen katkeran ja ilkeän "kiltin" miehen kanssa.Ei vaan kiltti mies menee lukioon ja sen jälkeen yliopistoon. Muistaa mielessään ympäristön sanat: "Fiksut tytöt kiinnostuvat sun kaltaisista pojista sitten vähän myöhemmin". 30-vuotiaana kiltti mies ymmärtää, että "joskus myöhemmin" tuskin tulee tapahtumaan.
On se jännä, että ympäristö tarjoilee kilteille pojille tuollaista passiivista odottamista. Itse olin aika ujo tyttö, josta kukaan ei ollut koskaan kiinnostunut. Ei minulle ainakaan sanottu, että odota vaan apaattisena kotona, niin "sitten joskus" joku huomaa sen miten ihana olet. Minulle sanottiin, että "mene vaan rohkeasti juttelemaan sen ihastuksesi kanssa" ja "olisit tosi nätti, jos laittaisit vähän meikkiä, edes vähän ripsiväriä".
Ei vaan tokaisu tulee sen jälkeen, kun tuli pakit 74. kerran peräkkäin. Kiltti mies on aina "hyvä mies mutta jollekulle toiselle".
Niin? Eli mitä sen kiltin miehen olisi kannattanut/kannattaa nyt tehdä? Kun ei me naiset edelleenkään tällä tiedolla tehdä yhtään mitään. Ja ketjun kysymys on kuitenkin suunnattu naisille.
Okei, eli se, että naiset valitsevat vääriä kumppaneita johtuukin siitä, että naiset halveksivat ja vihaavat ns. kilttimiehiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä37520 kirjoitti:
Joo. Valitsin kiltin ja kunnollisen miehen. Menimme naimisiin ja teimme lapset. Oli omakotitalo, farmariauto ja koira. Lapset kasvoivat isoksi ja otin eron miehestä. Nyt tapailen upeita nuoria miehiä satunnaisen seksin merkeissä. Matkustelen ja harrastan, tulen hyvin toimeen itse ansaitsemallani palkalla. Arvostan itsenäisyyttäni ja omaa kotiani.
Vakikuvio. Betamies on työnsä tehnyt -> ero.
Höpö höpö. Yleisin syy on siinä, että mies ei ole tehnyt työtään. Ei kannata olla kotona patalaiska passattava, nainen voi ihan oikeasti lähteä kun siitä sanookin etukäteen.
P*skapuhetta.
Jos näin olisi, mies saisi fudut ruuhkavuosina eikä vasta sen jälkeen.
Todellinen syy on että naisen valintaa ohjasi perheen perustaminen, joka sai naisen ihastumaan tasaiseen ja turvalliseen mieheen. Kun perheprojekti on pitkälti maalissa eli lapset kasvatettu ja kenties omaisuuttakin hankittu, jäljelle jää vain se mies ja intohimo tätä miestä (ei siis kokonaisuutta johon kuuluu perhe ja kulissit) kohtaan. Ja sellaista ei koskaan ollutkaan - siksi se mies valittiin kolmekymppisenä eikä parikymppisenä, jolloin valittin intohimon perusteella sellainen mies joka on eron jälkeen panokamuna.
Määrittele ensin ruuhkavuodet.
Etkö ole ajatellut, että naisella ei lasten ollessa pieniä ole yksinkertaisesti jaksamista tehdä kaikkea eroon liittyvää järjestelyä? Ehkä nainen kuitenkin toivoo tilanteen paranevan lapsen kasvaessa. Miehet voivat myös itse aktiivisesti eriyttää itseään perheestä, kun he eivät halua tehdä mitään lasten kanssa. Perheessä on sitten kaksi eri yksikköä, toinen äiti lapsineen ja toinen mies.
Kun lapset kasvavat ja alkavat itsenäistyä, nainen huomaa, että hänellä ja miehellä ei ole mitään yhteistä eikä edes mitään puhuttavaakaan. Nainen on saanut tarpeekseen passaamisesta ja kun lapset lähtevät, nainen huomaa, että kotiin jää vielä yksi linnunpoikanen hoivattavaksi. Jos mies ei huomaa, että hänen pitää muuttua, nainen voi lähteä kun tajuaa, että ei stana, tämä sama kotiorjuus jatkuu vielä vuosikymmeniä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä37520 kirjoitti:
Joo. Valitsin kiltin ja kunnollisen miehen. Menimme naimisiin ja teimme lapset. Oli omakotitalo, farmariauto ja koira. Lapset kasvoivat isoksi ja otin eron miehestä. Nyt tapailen upeita nuoria miehiä satunnaisen seksin merkeissä. Matkustelen ja harrastan, tulen hyvin toimeen itse ansaitsemallani palkalla. Arvostan itsenäisyyttäni ja omaa kotiani.
Vakikuvio. Betamies on työnsä tehnyt -> ero.
Höpö höpö. Yleisin syy on siinä, että mies ei ole tehnyt työtään. Ei kannata olla kotona patalaiska passattava, nainen voi ihan oikeasti lähteä kun siitä sanookin etukäteen.
P*skapuhetta.
Jos näin olisi, mies saisi fudut ruuhkavuosina eikä vasta sen jälkeen.
Todellinen syy on että naisen valintaa ohjasi perheen perustaminen, joka sai naisen ihastumaan tasaiseen ja turvalliseen mieheen. Kun perheprojekti on pitkälti maalissa eli lapset kasvatettu ja kenties omaisuuttakin hankittu, jäljelle jää vain se mies ja intohimo tätä miestä (ei siis kokonaisuutta johon kuuluu perhe ja kulissit) kohtaan. Ja sellaista ei koskaan ollutkaan - siksi se mies valittiin kolmekymppisenä eikä parikymppisenä, jolloin valittin intohimon perusteella sellainen mies joka on eron jälkeen panokamuna.
Jos se parikymppisenä valittu mies sanookin kolmenkympin jälkeen, että hän ei sittenkään halua lapsia, niin mitä lapsia haluava nainen voi tuossa tilanteessa tehdä? Pitääkö naisen luopua omista unelmistaan vai täytyykö miehen tehdä pari lasta vain naisen mieliksi? Kun eroaminen on näköjään kielletty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Kiltin" miehen syndrooma.
Yläasteikä menee ihaillessa röökipaikan finninaamaisia poikia jotka kovaan ääneen ölisevät keksityistä panojutuistaan.
Amisaikana rakastutaan palavasti tyttökalenterin toukokuun malliin ja suututaan, kun se ei tule kotiovelta hakemaan. Illat menee nettiä selaten, niitä yläasteen poikia edelleen ihaillen. Vahingossa löytyvät tasoteorioista sun muusta hölynpölystä kertovat nettisivut.
Loppuelämä menee edelleen niitä yläasteen poikia ihaillessa, uutena tunteena naisten vihaaminen ja sen ihmettely, miksei kukaan halua suhteeseen katkeran ja ilkeän "kiltin" miehen kanssa.Ei vaan kiltti mies menee lukioon ja sen jälkeen yliopistoon. Muistaa mielessään ympäristön sanat: "Fiksut tytöt kiinnostuvat sun kaltaisista pojista sitten vähän myöhemmin". 30-vuotiaana kiltti mies ymmärtää, että "joskus myöhemmin" tuskin tulee tapahtumaan.
On se jännä, että ympäristö tarjoilee kilteille pojille tuollaista passiivista odottamista. Itse olin aika ujo tyttö, josta kukaan ei ollut koskaan kiinnostunut. Ei minulle ainakaan sanottu, että odota vaan apaattisena kotona, niin "sitten joskus" joku huomaa sen miten ihana olet. Minulle sanottiin, että "mene vaan rohkeasti juttelemaan sen ihastuksesi kanssa" ja "olisit tosi nätti, jos laittaisit vähän meikkiä, edes vähän ripsiväriä".
Ei vaan tokaisu tulee sen jälkeen, kun tuli pakit 74. kerran peräkkäin. Kiltti mies on aina "hyvä mies mutta jollekulle toiselle".
Niin - tiedän tunteen. Minä menin kyllä "rohkeasti juttelemaan" koska kuvittelin sen jotenkin auttavan, mutta koskaan se juttelu ei tuonut tulosta. Ihastuin joihinkin luokkakavereihin, kerran vuotta nuorempaan poikaan. Ja jos joku nyt luulee, että olivat luokan suosituimpia poikia, niin eivät kyllä olleet. Se nuorempi oli aika hiljainen kaveri, istuskeli paljon itsekseen välitunneilla. Kehittelin mielessäni kuvitelman, että hän voisi olla se romanttinen poika, jollaisen olisin halunnut löytää.
No, kukaan ei ollut koskaan minusta kiinnostunut. En meikannut, vaikka sitä ehdoteltiin, mutta olin hoikka, pitkätukkainen, en mitenkään ruma vaikken tietysti mikään seksikäs kaunotarkaan. Eli ehkä minäkin olin "ihan hyvä, mutta jollekin toiselle"?
Myönnän. Menin myös naimisiin. Nyt nelikymppisenä olen edelleen valinnan kanssa naimisissa eikä asiat niin huonosti ole, mutta kyllä nyt tekisin kuitenkin eri valinnan. Mutta saattaahan se olla, että näin tapahtuisi myös taas kymmenen vuoden päästä. Joskushan se valinta on tehtävä ja lyötävä lukkoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tapasin mieheni kun olin 18v, edelleen sama mies 26 vuotta myöhemmin. So? Kuvitteletko ap että 15-vuotiaan pitäisi olla sen ensimmäisen kanssa yhdessä loppuelämän? Ootko uskovainen vai muuten vaan yksinkertainen?
No aika pitkään olet jo saman kanssa ollut.
Ps.uskovaisuus ei tarkoita yksinkertaisuutta
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Virheitä sattuu"
Kyllä, mutta ne ovat aina samoja virheitä kaikilla naisilla. Ne väärät miehet ovat aina itsevarmoja röyhkimyksiä, pelimiehiä, jänniä miehiä, tai komistuksia joille nainen on vain hetken huvi.
Ainoastaan palstatarinoissa nuorena pariudutaan ujojen nörtien kanssa ja sitten 35v tienoilla komean urheilija-yrittämiljonäärin kanssa.
Tuohon on sellainenkin syy että nainen vertaa 30+ aviomiestänsä siihen 18v lukioikäiseen poikaystävään.
Se vanhempi mies on tietysti itsevarmempi, menestyneempi ja miehekkäämpi.
Oikeampi vertailu olisi millainen se 18v poikaystävä oli verrattuna oman ikäisiin? Aika usein kyseessä oli kuin olikin porukan itsevarmin ja naisten kanssa röyhkein tyyppi.
En tiedä montako prosenttia lukiolaisista seurustelee lukiovuosinaan, mutta leikitään että 20 % lukiolaistytöistä. Eikö se tarkoita, että silloin myös niitä porukan itsevarmimpia ja röyhkeimpiä tyyppejä on vastaavasti pojista 20 %? Kuulostaa aika paljolta.
Mistä juontaa tämä röyhkeyden ihailu palstamiesten keskuudessa? Oman kokemukseni mukaan yläasteella oli ehkä vielä jänniksiä ja tietynlaista röyhkeyttä, mutta lukiolaisissa oli kyllä vain enemmän tai vähemmän itsevarmoja ja sosiaalisia nuoria ihmisiä. Sosiaalisuus ei ole röyhkeyttä, päinvastoin.
Hyvä kysymys. Olen huomannut saman. En keksi muuta selitystä kuin se, että he ovat itse yläasteella salaa ihailleet luokan häirikköpoikia ("ai että kun noi uskaltavat!!!") ja omassa huonossa itsetunnossaan kuvitelleet, miten jännittävää oma elämä olisi, jos pääsisi niiden jännien poikien jengiin. Ja sitten lukioon ilmeisesti ei mentykään, koska käsitys nuorisokulttuurista perustunee omiin yläasteaikaisiin kuvitelmiin - ja ilmeisesti myös joihinkin amerikkalaisiin nuorisosarjoihin, koska niistäkin näkee kaikuja noissa omituisissa seurustelukuvitelmissa, eli ilmeisesti on sitten koulun jälkeen katsottu ajan kuluksi telkkaria. Lukiossa tosiaan ollaan jo aika aikuisia ja nimenomaan nuo yläasteen röökipaikalla notkuvat koululintsarit eivät edes tulleet sinne.
Tässä on sama ilmiö kuin siinä, miten nuo palstamiehet luulevat naisten unelmamiehiksi. He kuvittelevat naisten ihailevan samoja miehiä ja samoja ominaisuuksia/asioita kuin itse ihailevat. Ja siksi je luulevat, että pahispoikien yläastejengin lisäksi naisia kiinnostaa todella paljon autot, jääkiekko, lentokoneellä lentäminen, jne. Ja siksi luullaan naisten haaveilevan jääkiekkoilijoista, lentöjistä ja miehistä, joilla on hieno auto - koska nämä miehet ovat itse fanittaneet lätkänpelaajia, leikkineet pienenä lentäjää, ja olleet 2-vuotiaasta asti ylenpalttisen kiinnostuneita autoista.
Väärin.
Olennainen sana tuossa voisi olla kapteeni. Se mies voi olla jäkisjoukkueen kapteeni tai lentokoneen kapteeni. Naista kiinnostaa status. Amisporukoissa jäkisjoukkueen kapteeni on kaveriporukan kingi ja tämän miehen nainen kokee olevansa porukan korkea-arvoisin nainen koska hän on porukan pomon valitsema. Lentokoneen kapteeni puolestaan tienaa hyvin, ja on AMK-duunarinaisen unelmavalinta.
Hahhah. Eipä tullut mieleen kapteenit, koska en seuraa jääkiekkoa, eli en edes tiennyt, että eri pelaajilla on nimitykset. Tai no maalivahdin tiesin. Miten minua voisi kiinnostaa jääkiekkojoukkueen pelaajan status, jos en edes ole tietoinen siitä? Ja amisporukoista en tiedä mitään, menin lukioon, sen jälkeen yliopistoon.
Edelleen tuo kirjoituksesi kuulostaa siltä, mitä miehet itse ihailevat. Miehiä (tai ainakin sinua?) kiinnostaa nuo mainitsemasi "statukset" ja siksi selität, että naisiakin kiinnostaa ne. Jäkisjoukkueen kapteeni kaveriporukan kinginä kuulostaa vain mukaelmalta amerikkalaisesta nuorisosarjasta, jossa amerikkalaisen jalkapallojoukkueen kapteeni on kaikkien mielestä "kingi". Ainakaan meidän yläasteella tai lukiossa aikoinaan ei erottunut tuollaisia "kingejä", myöhemmin yliopistomaailmassa tuollaisen selittäminen kuulostaisi jo suorastaan harhaiselta.
Amismaailmassa (16-18v) kingi on jäkisjoukkueen kapteeni.
AMK-maailmassa (20+ ja etenkin 25+) kingi on lentokoneen kapteeni.
Yliopistomaailmassa (20+ ja etenkin 25+) kingi on professori, johtava tutkija, think thankin karismaattinen perustaja, tms.Kaikissa yhteistä on status.
No mutta tästäpä päästään ratkaisuun. Yliopiston miesprofessoreissa ja tutkijoissa on todella paljon sellaisia tylsäntavallisen oloisia miehiä, joilla ei ole lihaksia, jotka voivat olla mitä tahansa hinteliä rillipäitä, joten eikös tuo olisi keino sille kilttimiehelle hankkia status ja sitä kautta naisia - tai edes yksi nainen? Yliopistossa on vieläpä ainavalikoima todella laaja, eli voi valita vaikka oman nörttikiinnostuksen perusteella. Ja jos sattuu tykkäämään humanistisista aineista, on plussaa se, että opsikelijoissa on enemmistö naisia. Joten hyvällä tuurilla löytää tyttöystävän jo ennen kuin pääsee tutkijaksi.
Ja yliopistossa (ainakin humanistisessa) on naisia, jotka arvostavat miehessä muita ominaisuuksia kuin lätkänpelaamista, lentokoneen ohjaamista, rahaa tai autoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Valitsin aina ihan vääriä miehiä. Kriteerinä oli vain se että mies oli minusta kiinnostunut. Hetken ainakin.
Olisin tietysti voinut valita olla yksinkin.
Mulla ihan sama plus että miehen kautta sai hetkeksi sitä kaipaamaansa seuraa ja elämää jota yksinäisenä ei muuten ollut. Sitä siis oli ihan käsittämättömän pskoissakin suhdeviritelmissä ja sieti oikeastaan ihan mitä vaan kunhan ei vaan jäisi taas yksin. Eikä nämä miehet tosiaan olleet mitä suosittuja ja suulaita naistennaurattajia tai edes järin sosiaalisia vaan näillä oli kuitenkin se jonkunlainen (moniongelmainen) tuttava- ja kaveripiiri mikä itseltä taasen puuttui kokonaan.
Luonnollisestikaan nämä miehet ei olleet yhtään sen "tervepäisempiä" vaan omituisia comboja sitoutumiskammoa ja läheisriippuvuutta sekä mustasukkaisuutta. Ja päihteitä. Ei enää aikuisena pysty käsittämään yhtään kuinka kummallisiin asioihin sitä nuorena olikaan valmis mukautumaan ja kuinka sitä kelpuutti seurustelukumppaniksi käytännössä ihan kenet tahansa joka hiemankin osoitti huomiota. Ei nimittäin ollut yksikään näistä miehistä millään muotoa sellainen, että meillä olisi ollut jotenkin yhteinen ajatus- tai arvomaailma eikä tulevaisuudesta puhuttu ikinä koska sen vaan tiesi että tässä on vaan sen aikaa että se "oikea" elämä alkaa.
Ei minusta ollut muutaman tuollaisen jutun jälkeen enää minkäänlaiseen normaaliin parisuhteeseen ja sitten kun alkoi olla, niin se olikin jo myöhäistä koska aikaa perheenperustamiselle ei enää ollut eikä sitä itselle sopivaa kumppania löytynyt.
Vierailija kirjoitti:
En mä oon "valinnut" mitään miehiä :D Mulla oli teini-iässä pari poikaystävää, joiden kanssa aloin seurustella tutustumisen jälkeen. En osaa sanoa, olivatko he mulle vääriä vai oikeita. Olimme kaikki teini-ikäisiä. Opiskeluaikana mulla oli yksi sellainen mies, jota tapailin pitempään, mutta emme koskaan oikein seurustelleet. Tapailu alkoi tutustumisesta ja molemminpuolisesta kiinnostumisesta. Mutta kriteerit? HÄn oli musta mukava ja ihan komea. Mutta ei siitä mitään tullut, meissä molemmissa oli paljon vikaa. Sitten tapasin nykyisen aviomieheni. En nyt voi sanoa, että olisin kauheasti valinnut miehiä. Olen tutustunut ihmisiin, ja joistat tuttavuuksista on tullut seurustelua tai jotain sen tyyppistä. En ole ollut nuorena erityisen kypsä. En tiedä, olenko vieläkään kovin hyvä ihmissuhteissa.
En minäkään sanoisi "valinneeni" miehiä. Sehän kuulostaa siltä kuin minulla olisi ollut paljonkin valinnanvaraa. Ei niitä kiinnostuneita ollut kuin pari ja molempien kanssa seukkasin, siis eri aikoina toki. Sen jälkeen ei ole kiinnostuneita näkynyt, että ne taisi olla siinä kaikki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eiköhän se nuorilla miehillä ole sama juttu kuin nuorilla naisillakin, nuorena ei ole kokemusta mistään, joten kokeilun kautta mennään..
Ja tuossa vaiheessa jos päätyy yhteen jonkun sellaisen kanssa joka kohtelee huonosti (ja varsinkin jos tuo on tavallista muillakin kaveripiirissä) niin herkästi sitä alkaakin kuvitella että tällaista se seurustelu ja parisuhteet on. Etenkin jos vielä kuulee vähän joka puolelta näitä kuinka rakkaus ei vaan ole mitään ruusuilla tanssimista ja kyllä se päivä paistaa vielä risukasaankin eikä pidä luovuttaa tai että se vaihtamalla paranisi blaablaablaa..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Kiltin" miehen syndrooma.
Yläasteikä menee ihaillessa röökipaikan finninaamaisia poikia jotka kovaan ääneen ölisevät keksityistä panojutuistaan.
Amisaikana rakastutaan palavasti tyttökalenterin toukokuun malliin ja suututaan, kun se ei tule kotiovelta hakemaan. Illat menee nettiä selaten, niitä yläasteen poikia edelleen ihaillen. Vahingossa löytyvät tasoteorioista sun muusta hölynpölystä kertovat nettisivut.
Loppuelämä menee edelleen niitä yläasteen poikia ihaillessa, uutena tunteena naisten vihaaminen ja sen ihmettely, miksei kukaan halua suhteeseen katkeran ja ilkeän "kiltin" miehen kanssa.Ei vaan kiltti mies menee lukioon ja sen jälkeen yliopistoon. Muistaa mielessään ympäristön sanat: "Fiksut tytöt kiinnostuvat sun kaltaisista pojista sitten vähän myöhemmin". 30-vuotiaana kiltti mies ymmärtää, että "joskus myöhemmin" tuskin tulee tapahtumaan.
On se jännä, että ympäristö tarjoilee kilteille pojille tuollaista passiivista odottamista. Itse olin aika ujo tyttö, josta kukaan ei ollut koskaan kiinnostunut. Ei minulle ainakaan sanottu, että odota vaan apaattisena kotona, niin "sitten joskus" joku huomaa sen miten ihana olet. Minulle sanottiin, että "mene vaan rohkeasti juttelemaan sen ihastuksesi kanssa" ja "olisit tosi nätti, jos laittaisit vähän meikkiä, edes vähän ripsiväriä".
Ei vaan tokaisu tulee sen jälkeen, kun tuli pakit 74. kerran peräkkäin. Kiltti mies on aina "hyvä mies mutta jollekulle toiselle".
Niin - tiedän tunteen. Minä menin kyllä "rohkeasti juttelemaan" koska kuvittelin sen jotenkin auttavan, mutta koskaan se juttelu ei tuonut tulosta. Ihastuin joihinkin luokkakavereihin, kerran vuotta nuorempaan poikaan. Ja jos joku nyt luulee, että olivat luokan suosituimpia poikia, niin eivät kyllä olleet. Se nuorempi oli aika hiljainen kaveri, istuskeli paljon itsekseen välitunneilla. Kehittelin mielessäni kuvitelman, että hän voisi olla se romanttinen poika, jollaisen olisin halunnut löytää.
No, kukaan ei ollut koskaan minusta kiinnostunut. En meikannut, vaikka sitä ehdoteltiin, mutta olin hoikka, pitkätukkainen, en mitenkään ruma vaikken tietysti mikään seksikäs kaunotarkaan. Eli ehkä minäkin olin "ihan hyvä, mutta jollekin toiselle"?
Jep. Mä oon kuullut lukemattomia kertoja, "olisit täydellinen nainen jollekulle" tai "niin mehän ollaan vain kavereita, eikö?". Viimeksi viime kesänä kun uskalsin ihastustani lähestyä. Ikää ei ole enää 17 vaan 37. Mikään ei ole muuttunut, olen edelleen epäsuosittu, vaikka olen hoikka, nätti, sosiaalinen, elämässä hyvin pärjäävä nainen.
Ero on kuitenkin siinä ettei tämä tee minusta katkeraa. Koska oma elämäni on kiinni minusta, ei kenestäkään miehestä. Joskus harmittaa etten saanut mahdollisuutta lapsiin tms, mutta lopulta mulla on kiva, mielekäs, iloa tuottava elämä ja voin käyttää suhdejutuista säästyneen ajan vaikkapa vapaaehtoistöihin. En vihaa enkä syytä miehiä jostain itse kuvittelemastani asiasta, vaan totean asian niin kuin se on: en vain ole vielä sattunut tapaamaan miestä jonka kanssa olisi synkannut molemminpuolisesti. Uskon edelleen että niin voi käydä, vaikka tänään. Mutta jos ei käy, sekin on ok.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Naisen todellisesta miesmausta kertoo se milllaisen miehen nainen valitsee silloin kun ei ole mitään tarpeita.
Ei tarvita miestä perheen takia, ei yhteisen elintason takia.
Vain intohimo ratkaisee.
Se valinta on erilainen mies kuin se joka valitaan perheenisäksi, ellei nainen sitten ole niin tasokas että saa molemmat samassa paketissa. Ja se on harvinaista, vaikka palstalla satuiltaisiin mitä.
Tässä olen. Niin tasokas nainen etten nuorena, enkä nyt ole ikinä ollut suhteessa miehen kanssa jota en himoitsisi. Nykyinen alfani on myös lapseni isä, lapsen jonka hän halusi kanssani.
Kyllä myönnän että valitsin väärät miehet. Mielestäni kuitenkin oikeilla perusteilla; ne ovat edelleen samat: hyväsydämminen, huumorintajuinen, rento, luotettava ja hänen tulee viihtyä seurassani ja toki sitä kuuluisaa kemiaa pitää olla.
Valitettavasti kaikki miehet paljastuivat aikaa myöden itserakkaiksi k.sipäiksi. No, sentään tietääkseni kukaan ei ole pettänyt.
En todellakaan enää luota siihen, että osaisin valita itselleni miehen. Olen nyt ollut 3 vuotta sinkkuna. Kai jossain vaiheessa taas päädyn suhteeseen, joka sekin sitten menee persiilleen.
Vierailija kirjoitti:
15-vuotiaat ovat vielä lapsia ja aivan varmasti iso osa heistä ei osaa tehdä virheettömiä valintoja. Aivojen kehitys jatkuu tuosta vielä 10 vuotta eteenpäin, joten ihan jokainen muuttuu noina vuosina henkisesti.
Se selittää miksi osa on niin kehittymättömiä koko loppuelämsä. Kun se aivojen kehitys päättyy 22-vuotiaana. jooooooooooooooooooooooo. Urpot.
Yksi huono valinta tuli tehtyä. Olin ujo ja kiltti 15-vuotias tyttö, hieman kateellinen suosituille tytöille, joilla oli poikaystäviä. Aloin sitten seurustella ensimmäisen pojan kanssa, joka minut suostui ottamaan. Meillä ei ollut mitään yhteistä eikä hän ollut mielestäni edes millään lailla söpö. Olin vain niin epätoivoinen, etten koskaan löytäisi poikaystävää. Erosimme onneksi lopulta eroavaisuuksiemme vuoksi ja 18-vuotiaana aloin seurustella nykyisen aviomieheni kanssa. Hänen kanssaan kaikki on tuntunut heti alusta asti oikealta.
Outoa niputtaa 15-vuotiaat kolmekymppisiin. 20-30 voi laittaa samaan, mutta ei 15-17 tai 18-19. Aivot lakkaavat kehittymästä sitten toisilla paljon myöhemmin, kuin siinä 20 v.
15-vuotias on ihan erilainen kuin 17 v tai 18 v. Jälkimmäiset ovat jo enemmän aikuisia muutenkin kuin lain mukaan, 15 v ei ole.
Silläkö ihmisellä on hyvä, kiltti ja ymmärtävä luonne, joka päivästä toiseen jankuttaa tätä vauvalla?