Onko olemassa naisia, jotka myöntävät, että varsinkin 15-30 ikävälillä valitsivat ihan vääriä miehiä ja

Vierailija kirjoitti:

Naisen todellisesta miesmausta kertoo se milllaisen miehen nainen valitsee silloin kun ei ole mitään tarpeita.

Ei tarvita miestä perheen takia, ei yhteisen elintason takia.

Vain intohimo ratkaisee.

Se valinta on erilainen mies kuin se joka valitaan perheenisäksi, ellei nainen sitten ole niin tasokas että saa molemmat samassa paketissa. Ja se on harvinaista, vaikka palstalla satuiltaisiin mitä.

Tämä voi äkkiseltään kuulostaa järkeenkäyvältä, mutta tarkemmin tarkasteltuna tässä on muutamakin ajatusvinouma.

Ensinnäkin tuo ajatus, että nainen tarvitsee miehen elintason takia, ei kuulosta siltä, että puhuttaisiin suomalaisesta yhteiskunnasta. Se voisi päteä jossain kehitysmaassa tai suurien tuloerojen ja olemattoman sosiaaliturvan maassa, jossa sukupuoliroolit ovat todella perinteiset ja naisten ei odoteta käyvän töissä. Se voisi jopa päteä jossain määrin Yhdysvalloissa. Mutta Suomessa kaikki kasvavat todellisuuteen, jossa naiset ja miehet käyvät oletusarvoisesti töissä, ja jossa toisaalta ei ole erityisen suurta tarvetta juosta elintason perässä. Suomessa pienituloisenkin elämä voi nimittäin olla hyvää. Olen itse keskiluokkaisesta perheestä, ja olen tottunut näkemään, miten naisilla on omat ammatit, rahaa, omaa perintöä, yms. Todellakaan kukaan ei mieti, miten saisi elintason miehen kautta.

Ja sitten lopulta tavallisessa keskiluokkaisessakin elämässä ei ole niin merkittävä muutaman tuhannen euron ero käyttörahoissa, että se olisi syy ryhtyä suhteeseen jonkun miehen kanssa. Elämme kuitenkin kulttuurissa, jossa oletus ja ajatus on se, että suhteeseen ryhdytään rakkaudesta.

Myös ajatus valitsemisesta tökkii tässä. Eihän ihmiset yleensä kumppania etsi jokin tarve edellä, vaan aika usein pariutuminen tapahtuu niin, että jossain yhteydessä (vaikka töissä, harrastuksissa, opiskeluissa) kahden ihmisen välille kehittyy kemiaa ja he aloittavan sen vuoksi suhteen. Ei siis niin, että kumpikin tahollaan haluavan ensin suhteen ja käyvät läpi jonkin määrän vaihtoehtoisia kumppaniehdokkaita, joista sitten valitsevat tarpeisiinsa sopivan yksilön. Tämä on todella omituinen ajattelutapa. Jossain deittipalstalla tai Tinderissä se saattaa vaikuttaa siltä, mutta ei sielläkään mitään katalogia ole, josta vaan valitaan.

Ja sitten toisaalta se, ettei ihmisen mies- tai naismaku voi mitenkään olla ainoa rehellinen kriteeri pariutumiseen, ainakaan, jos siinä puhutaan vain ulkonäöstä ja muista ulkoisista ominaisuuksista, Tottakai myös toiveet suhteen sisällöstä, haluaako kumpikin lapsia yms vaikuttavat - ja ne eivät ole myöskään henkilöstä erillään olevia asioita. Kyllä ainakin minulle arvomaailma, elämäntapa ja se, osuuko lapsitoiveet yksiin, on ihan olennaisia asioita. Ei se silti sitä tarkoita, että jos unelmien kumppanin kanssa olisi mennyt lapsitoiveet ristiin, olisin sitten etsinyt jonkun täysin toisentyyppisen henkilön vain lapsitoive edellä - joko olisin löytänyt jonkun uuden omien toiveitteni mukaisen, jonka kanssa myös lapsiasiasta oltaisiin oltu samoilla linjoilla, tai sitten olisin tehnyt lapset yksin. 

Intohimo on kyllä hyvä mittari sen suhteen, onko oikean ihmisen kanssa yhdessä. Mutta pelkkä miesmaku ei ainakaan minulla vielä takaa intohimoa. Voisin tässä luetella listan ominaisuuksia, joita unelmien miehellä olisi, ja sitten jos eteeni tuotaisiin kymmenen miestä, jotka täyttävät ne ominaisuudet, en silti vielä minkäänlaista intohimoa. Intohimo kohdistuu minulla yksilöön, tiettyyn ihmiseen, ei vain johonkin ihmistyyppiin (tässä tapauksessa miestyyppiin).

Kyllä. Valitsin narsistin lasteni isäksi ja eronkin jälkeen kärsin siitä edelleen puhumattakaan lapsista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Virheitä sattuu"

Kyllä, mutta ne ovat aina samoja virheitä kaikilla naisilla. Ne väärät miehet ovat aina itsevarmoja röyhkimyksiä, pelimiehiä, jänniä miehiä, tai komistuksia joille nainen on vain hetken huvi.

Ainoastaan palstatarinoissa nuorena pariudutaan ujojen nörtien kanssa ja sitten 35v tienoilla komean urheilija-yrittämiljonäärin kanssa.

Tuohon on sellainenkin syy että nainen vertaa 30+ aviomiestänsä siihen 18v lukioikäiseen poikaystävään.

Se vanhempi mies on tietysti itsevarmempi, menestyneempi ja miehekkäämpi.

Oikeampi vertailu olisi millainen se 18v poikaystävä oli verrattuna oman ikäisiin? Aika usein kyseessä oli kuin olikin porukan itsevarmin ja naisten kanssa röyhkein tyyppi.

En tiedä montako prosenttia lukiolaisista seurustelee lukiovuosinaan, mutta leikitään että 20 % lukiolaistytöistä. Eikö se tarkoita, että silloin myös niitä porukan itsevarmimpia ja röyhkeimpiä tyyppejä on vastaavasti pojista 20 %? Kuulostaa aika paljolta.

Mistä juontaa tämä röyhkeyden ihailu palstamiesten keskuudessa? Oman kokemukseni mukaan yläasteella oli ehkä vielä jänniksiä ja tietynlaista röyhkeyttä, mutta lukiolaisissa oli kyllä vain enemmän tai vähemmän itsevarmoja ja sosiaalisia nuoria ihmisiä. Sosiaalisuus ei ole röyhkeyttä, päinvastoin.

Hyvä kysymys. Olen huomannut saman. En keksi muuta selitystä kuin se, että he ovat itse yläasteella salaa ihailleet luokan häirikköpoikia ("ai että kun noi uskaltavat!!!") ja omassa huonossa itsetunnossaan kuvitelleet, miten jännittävää oma elämä olisi, jos pääsisi niiden jännien poikien jengiin. Ja sitten lukioon ilmeisesti ei mentykään, koska käsitys nuorisokulttuurista perustunee omiin yläasteaikaisiin kuvitelmiin - ja ilmeisesti myös joihinkin amerikkalaisiin nuorisosarjoihin, koska niistäkin näkee kaikuja noissa omituisissa seurustelukuvitelmissa, eli ilmeisesti on sitten koulun jälkeen katsottu ajan kuluksi telkkaria. Lukiossa tosiaan ollaan jo aika aikuisia ja nimenomaan nuo yläasteen röökipaikalla notkuvat koululintsarit eivät edes tulleet sinne. 

Tässä on sama ilmiö kuin siinä, miten nuo palstamiehet luulevat naisten unelmamiehiksi. He kuvittelevat naisten ihailevan samoja miehiä ja samoja ominaisuuksia/asioita kuin itse ihailevat. Ja siksi je luulevat, että pahispoikien yläastejengin lisäksi naisia kiinnostaa todella paljon autot, jääkiekko, lentokoneellä lentäminen, jne. Ja siksi luullaan naisten haaveilevan jääkiekkoilijoista, lentöjistä ja miehistä, joilla on hieno auto - koska nämä miehet ovat itse fanittaneet lätkänpelaajia, leikkineet pienenä lentäjää, ja olleet 2-vuotiaasta asti ylenpalttisen kiinnostuneita autoista. 

Väärin.

Olennainen sana tuossa voisi olla kapteeni. Se mies voi olla jäkisjoukkueen kapteeni tai lentokoneen kapteeni. Naista kiinnostaa status. Amisporukoissa jäkisjoukkueen kapteeni on kaveriporukan kingi ja tämän miehen nainen kokee olevansa porukan korkea-arvoisin nainen koska hän on porukan pomon valitsema. Lentokoneen kapteeni puolestaan tienaa hyvin, ja on AMK-duunarinaisen unelmavalinta.

 

Hahhah. Eipä tullut mieleen kapteenit, koska en seuraa jääkiekkoa, eli en edes tiennyt, että eri pelaajilla on nimitykset. Tai no maalivahdin tiesin. Miten minua voisi kiinnostaa jääkiekkojoukkueen pelaajan status, jos en edes ole tietoinen siitä? Ja amisporukoista en tiedä mitään, menin lukioon, sen jälkeen yliopistoon.

Edelleen tuo kirjoituksesi kuulostaa siltä, mitä miehet itse ihailevat. Miehiä (tai ainakin sinua?) kiinnostaa nuo mainitsemasi "statukset" ja siksi selität, että naisiakin kiinnostaa ne. Jäkisjoukkueen kapteeni kaveriporukan kinginä kuulostaa vain mukaelmalta amerikkalaisesta nuorisosarjasta, jossa amerikkalaisen jalkapallojoukkueen kapteeni on kaikkien mielestä "kingi". Ainakaan meidän yläasteella tai lukiossa aikoinaan ei erottunut tuollaisia "kingejä", myöhemmin yliopistomaailmassa tuollaisen selittäminen kuulostaisi jo suorastaan harhaiselta.

Amismaailmassa (16-18v) kingi on jäkisjoukkueen kapteeni.

AMK-maailmassa (20+ ja etenkin 25+) kingi on lentokoneen kapteeni.

Yliopistomaailmassa (20+ ja etenkin 25+) kingi on professori, johtava tutkija, think thankin karismaattinen perustaja, tms.

Kaikissa yhteistä on status.

Täytyy kyllä naisena kommentoida, että alkoi minullakin olla enemmän vientiä silloin, kun tein elämässäni jotain kiinnostavaa ja kun "olin jotain", verrattuna siihen, kun olin työtön ja olin "vaan joku random". Kaipa se sitten on niin, että jos ihminen tekee jotain kiinnostavaa elämässään, se lisää kiinnostavuutta. Pitää sitten liikkua niissä piireissä, joissa juuri sitä omaa juttua arvostetaan. Eli jos et ole lätkänpelaaja, älä sitten hengaa amispiireissä, jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naisen todellisesta miesmausta kertoo se milllaisen miehen nainen valitsee silloin kun ei ole mitään tarpeita.

Ei tarvita miestä perheen takia, ei yhteisen elintason takia.

Vain intohimo ratkaisee.

Se valinta on erilainen mies kuin se joka valitaan perheenisäksi, ellei nainen sitten ole niin tasokas että saa molemmat samassa paketissa. Ja se on harvinaista, vaikka palstalla satuiltaisiin mitä.

Tämä voi äkkiseltään kuulostaa järkeenkäyvältä, mutta tarkemmin tarkasteltuna tässä on muutamakin ajatusvinouma.

Ensinnäkin tuo ajatus, että nainen tarvitsee miehen elintason takia, ei kuulosta siltä, että puhuttaisiin suomalaisesta yhteiskunnasta. Se voisi päteä jossain kehitysmaassa tai suurien tuloerojen ja olemattoman sosiaaliturvan maassa, jossa sukupuoliroolit ovat todella perinteiset ja naisten ei odoteta käyvän töissä. Se voisi jopa päteä jossain määrin Yhdysvalloissa. Mutta Suomessa kaikki kasvavat todellisuuteen, jossa naiset ja miehet käyvät oletusarvoisesti töissä, ja jossa toisaalta ei ole erityisen suurta tarvetta juosta elintason perässä. Suomessa pienituloisenkin elämä voi nimittäin olla hyvää. Olen itse keskiluokkaisesta perheestä, ja olen tottunut näkemään, miten naisilla on omat ammatit, rahaa, omaa perintöä, yms. Todellakaan kukaan ei mieti, miten saisi elintason miehen kautta.

Ja sitten lopulta tavallisessa keskiluokkaisessakin elämässä ei ole niin merkittävä muutaman tuhannen euron ero käyttörahoissa, että se olisi syy ryhtyä suhteeseen jonkun miehen kanssa. Elämme kuitenkin kulttuurissa, jossa oletus ja ajatus on se, että suhteeseen ryhdytään rakkaudesta.

Myös ajatus valitsemisesta tökkii tässä. Eihän ihmiset yleensä kumppania etsi jokin tarve edellä, vaan aika usein pariutuminen tapahtuu niin, että jossain yhteydessä (vaikka töissä, harrastuksissa, opiskeluissa) kahden ihmisen välille kehittyy kemiaa ja he aloittavan sen vuoksi suhteen. Ei siis niin, että kumpikin tahollaan haluavan ensin suhteen ja käyvät läpi jonkin määrän vaihtoehtoisia kumppaniehdokkaita, joista sitten valitsevat tarpeisiinsa sopivan yksilön. Tämä on todella omituinen ajattelutapa. Jossain deittipalstalla tai Tinderissä se saattaa vaikuttaa siltä, mutta ei sielläkään mitään katalogia ole, josta vaan valitaan.

Ja sitten toisaalta se, ettei ihmisen mies- tai naismaku voi mitenkään olla ainoa rehellinen kriteeri pariutumiseen, ainakaan, jos siinä puhutaan vain ulkonäöstä ja muista ulkoisista ominaisuuksista, Tottakai myös toiveet suhteen sisällöstä, haluaako kumpikin lapsia yms vaikuttavat - ja ne eivät ole myöskään henkilöstä erillään olevia asioita. Kyllä ainakin minulle arvomaailma, elämäntapa ja se, osuuko lapsitoiveet yksiin, on ihan olennaisia asioita. Ei se silti sitä tarkoita, että jos unelmien kumppanin kanssa olisi mennyt lapsitoiveet ristiin, olisin sitten etsinyt jonkun täysin toisentyyppisen henkilön vain lapsitoive edellä - joko olisin löytänyt jonkun uuden omien toiveitteni mukaisen, jonka kanssa myös lapsiasiasta oltaisiin oltu samoilla linjoilla, tai sitten olisin tehnyt lapset yksin. 

Intohimo on kyllä hyvä mittari sen suhteen, onko oikean ihmisen kanssa yhdessä. Mutta pelkkä miesmaku ei ainakaan minulla vielä takaa intohimoa. Voisin tässä luetella listan ominaisuuksia, joita unelmien miehellä olisi, ja sitten jos eteeni tuotaisiin kymmenen miestä, jotka täyttävät ne ominaisuudet, en silti vielä minkäänlaista intohimoa. Intohimo kohdistuu minulla yksilöön, tiettyyn ihmiseen, ei vain johonkin ihmistyyppiin (tässä tapauksessa miestyyppiin).

Voin kertoa sinulle, mistä se ajatusvinouma tulee:

Nämä tyypit ovat hakeneet kaiken "tietonsa" miehistä, naisista ja parisuhteista jenkkiläisiltä nettisivuilta. En ole varma ovatko nämä kaikki "teoriat" saaneet alkunsa vitsistä, sitäkin mahdollisuutta on väläytelty ja melkein toivoisin niin. Valitettavasti on aina muutama pelle joka ottaa kaiken liian tosissaan, uskoo lukemaansa ja vielä levittää sitä eteenpäin pyhänä totuutena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Kiltin" miehen syndrooma.

Yläasteikä menee ihaillessa röökipaikan finninaamaisia poikia jotka kovaan ääneen ölisevät keksityistä panojutuistaan.

Amisaikana rakastutaan palavasti tyttökalenterin toukokuun malliin ja suututaan, kun se ei tule kotiovelta hakemaan. Illat menee nettiä selaten, niitä yläasteen poikia edelleen ihaillen. Vahingossa löytyvät tasoteorioista sun muusta hölynpölystä kertovat nettisivut.

Loppuelämä menee edelleen niitä yläasteen poikia ihaillessa, uutena tunteena naisten vihaaminen ja sen ihmettely, miksei kukaan halua suhteeseen katkeran ja ilkeän "kiltin" miehen kanssa.

Ei vaan kiltti mies menee lukioon ja sen jälkeen yliopistoon. Muistaa mielessään ympäristön sanat: "Fiksut tytöt kiinnostuvat sun kaltaisista pojista sitten vähän myöhemmin". 30-vuotiaana kiltti mies ymmärtää, että "joskus myöhemmin" tuskin tulee tapahtumaan.

On se jännä, että ympäristö tarjoilee kilteille pojille tuollaista passiivista odottamista. Itse olin aika ujo tyttö, josta kukaan ei ollut koskaan kiinnostunut. Ei minulle ainakaan sanottu, että odota vaan apaattisena kotona, niin "sitten joskus" joku huomaa sen  miten ihana olet. Minulle sanottiin, että "mene vaan rohkeasti juttelemaan sen ihastuksesi kanssa" ja "olisit tosi nätti, jos laittaisit vähän meikkiä, edes vähän ripsiväriä".

Ei vaan tokaisu tulee sen jälkeen, kun tuli pakit 74. kerran peräkkäin. Kiltti mies on aina "hyvä mies mutta jollekulle toiselle".

Niin - tiedän tunteen. Minä menin kyllä "rohkeasti juttelemaan" koska kuvittelin sen jotenkin auttavan, mutta koskaan se juttelu ei tuonut tulosta. Ihastuin joihinkin luokkakavereihin, kerran vuotta nuorempaan poikaan. Ja jos joku nyt luulee, että olivat luokan suosituimpia poikia, niin eivät kyllä olleet. Se nuorempi oli aika hiljainen kaveri, istuskeli paljon itsekseen välitunneilla. Kehittelin mielessäni kuvitelman, että hän voisi olla se romanttinen poika, jollaisen olisin halunnut löytää.

No, kukaan ei ollut koskaan minusta kiinnostunut. En meikannut, vaikka sitä ehdoteltiin, mutta olin hoikka, pitkätukkainen, en mitenkään ruma vaikken tietysti mikään seksikäs kaunotarkaan. Eli ehkä minäkin olin "ihan hyvä, mutta jollekin toiselle"?

Jep. Mä oon kuullut lukemattomia kertoja, "olisit täydellinen nainen jollekulle" tai "niin mehän ollaan vain kavereita, eikö?". Viimeksi viime kesänä kun uskalsin ihastustani lähestyä. Ikää ei ole enää 17 vaan 37. Mikään ei ole muuttunut, olen edelleen epäsuosittu, vaikka olen hoikka, nätti, sosiaalinen, elämässä hyvin pärjäävä nainen. 

Ero on kuitenkin siinä ettei tämä tee minusta katkeraa. Koska oma elämäni on kiinni minusta, ei kenestäkään miehestä. Joskus harmittaa etten saanut mahdollisuutta lapsiin tms, mutta lopulta mulla on kiva, mielekäs, iloa tuottava elämä ja voin käyttää suhdejutuista säästyneen ajan vaikkapa vapaaehtoistöihin. En vihaa enkä syytä miehiä jostain itse kuvittelemastani asiasta, vaan totean asian niin kuin se on: en vain ole vielä sattunut tapaamaan miestä jonka kanssa olisi synkannut molemminpuolisesti. Uskon edelleen että niin voi käydä, vaikka tänään. Mutta jos ei käy, sekin on ok.

Jos olet lähelläkään normaalinnäköistä ja -luonteista naista, niin tuollaista pitäisi olla käytännössä mahdoton kuulla naisena.

Koska en halua uskoa, että olisit jotenkin pahasti epämuodostunut/ kehitysvammainen tai näkyvästi mielenterveysongelmainen, niin ainoa vaihtoehto mikä jää, on että olet kerta toisensa jälkeen kiinittänyt huomiota itseäsi huomattavasti suositumpiin miehiin. En voi käsittää miksi jotkut naiset tekevät tätä, miksi he kerta toisensa jälkeen hakkaavat päätään seinään itseään parempien miesten kanssa.

t. 2/5 mies, joka lakkasi hakkaamasta päätään seinään itsensä tasoisten naisten kanssa, ja otti 1/5 naisen, joka on rujo mutta rakastaa

Vierailija kirjoitti:

15-vuotias on ihan erilainen kuin 17 v tai 18 v. Jälkimmäiset ovat jo enemmän aikuisia muutenkin kuin lain mukaan, 15 v ei ole.

Väärille miehille seksin antaminen on ihan yhtä väärin 15-vuotiaana kuin 30-vuotiaanakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Kiltin" miehen syndrooma.

Yläasteikä menee ihaillessa röökipaikan finninaamaisia poikia jotka kovaan ääneen ölisevät keksityistä panojutuistaan.

Amisaikana rakastutaan palavasti tyttökalenterin toukokuun malliin ja suututaan, kun se ei tule kotiovelta hakemaan. Illat menee nettiä selaten, niitä yläasteen poikia edelleen ihaillen. Vahingossa löytyvät tasoteorioista sun muusta hölynpölystä kertovat nettisivut.

Loppuelämä menee edelleen niitä yläasteen poikia ihaillessa, uutena tunteena naisten vihaaminen ja sen ihmettely, miksei kukaan halua suhteeseen katkeran ja ilkeän "kiltin" miehen kanssa.

Ei vaan kiltti mies menee lukioon ja sen jälkeen yliopistoon. Muistaa mielessään ympäristön sanat: "Fiksut tytöt kiinnostuvat sun kaltaisista pojista sitten vähän myöhemmin". 30-vuotiaana kiltti mies ymmärtää, että "joskus myöhemmin" tuskin tulee tapahtumaan.

On se jännä, että ympäristö tarjoilee kilteille pojille tuollaista passiivista odottamista. Itse olin aika ujo tyttö, josta kukaan ei ollut koskaan kiinnostunut. Ei minulle ainakaan sanottu, että odota vaan apaattisena kotona, niin "sitten joskus" joku huomaa sen  miten ihana olet. Minulle sanottiin, että "mene vaan rohkeasti juttelemaan sen ihastuksesi kanssa" ja "olisit tosi nätti, jos laittaisit vähän meikkiä, edes vähän ripsiväriä".

Ei vaan tokaisu tulee sen jälkeen, kun tuli pakit 74. kerran peräkkäin. Kiltti mies on aina "hyvä mies mutta jollekulle toiselle".

Niin - tiedän tunteen. Minä menin kyllä "rohkeasti juttelemaan" koska kuvittelin sen jotenkin auttavan, mutta koskaan se juttelu ei tuonut tulosta. Ihastuin joihinkin luokkakavereihin, kerran vuotta nuorempaan poikaan. Ja jos joku nyt luulee, että olivat luokan suosituimpia poikia, niin eivät kyllä olleet. Se nuorempi oli aika hiljainen kaveri, istuskeli paljon itsekseen välitunneilla. Kehittelin mielessäni kuvitelman, että hän voisi olla se romanttinen poika, jollaisen olisin halunnut löytää.

No, kukaan ei ollut koskaan minusta kiinnostunut. En meikannut, vaikka sitä ehdoteltiin, mutta olin hoikka, pitkätukkainen, en mitenkään ruma vaikken tietysti mikään seksikäs kaunotarkaan. Eli ehkä minäkin olin "ihan hyvä, mutta jollekin toiselle"?

Jep. Mä oon kuullut lukemattomia kertoja, "olisit täydellinen nainen jollekulle" tai "niin mehän ollaan vain kavereita, eikö?". Viimeksi viime kesänä kun uskalsin ihastustani lähestyä. Ikää ei ole enää 17 vaan 37. Mikään ei ole muuttunut, olen edelleen epäsuosittu, vaikka olen hoikka, nätti, sosiaalinen, elämässä hyvin pärjäävä nainen. 

Ero on kuitenkin siinä ettei tämä tee minusta katkeraa. Koska oma elämäni on kiinni minusta, ei kenestäkään miehestä. Joskus harmittaa etten saanut mahdollisuutta lapsiin tms, mutta lopulta mulla on kiva, mielekäs, iloa tuottava elämä ja voin käyttää suhdejutuista säästyneen ajan vaikkapa vapaaehtoistöihin. En vihaa enkä syytä miehiä jostain itse kuvittelemastani asiasta, vaan totean asian niin kuin se on: en vain ole vielä sattunut tapaamaan miestä jonka kanssa olisi synkannut molemminpuolisesti. Uskon edelleen että niin voi käydä, vaikka tänään. Mutta jos ei käy, sekin on ok.

Jos olet lähelläkään normaalinnäköistä ja -luonteista naista, niin tuollaista pitäisi olla käytännössä mahdoton kuulla naisena.

Koska en halua uskoa, että olisit jotenkin pahasti epämuodostunut/ kehitysvammainen tai näkyvästi mielenterveysongelmainen, niin ainoa vaihtoehto mikä jää, on että olet kerta toisensa jälkeen kiinittänyt huomiota itseäsi huomattavasti suositumpiin miehiin. En voi käsittää miksi jotkut naiset tekevät tätä, miksi he kerta toisensa jälkeen hakkaavat päätään seinään itseään parempien miesten kanssa.

t. 2/5 mies, joka lakkasi hakkaamasta päätään seinään itsensä tasoisten naisten kanssa, ja otti 1/5 naisen, joka on rujo mutta rakastaa

Sinä et ole ansainnut naistasi.

Vierailija kirjoitti:

Ja sellaista ei koskaan ollutkaan - siksi se mies valittiin kolmekymppisenä eikä parikymppisenä, jolloin valittin intohimon perusteella sellainen mies joka on eron jälkeen panokamuna.

Eikös noissa teikäläisten fantasioissa kaikki alfat naiskentele nuoria naisia eikä mitään neliviitosia eronneita mammoja?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

15-vuotias on ihan erilainen kuin 17 v tai 18 v. Jälkimmäiset ovat jo enemmän aikuisia muutenkin kuin lain mukaan, 15 v ei ole.

Väärille miehille seksin antaminen on ihan yhtä väärin 15-vuotiaana kuin 30-vuotiaanakin.

Vinkuva naisvihaajako sitten olisi se oikea mies? Lisäksi kuulostaa todella, todella pahalta kun puhut seksin antamisesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Kiltin" miehen syndrooma.

Yläasteikä menee ihaillessa röökipaikan finninaamaisia poikia jotka kovaan ääneen ölisevät keksityistä panojutuistaan.

Amisaikana rakastutaan palavasti tyttökalenterin toukokuun malliin ja suututaan, kun se ei tule kotiovelta hakemaan. Illat menee nettiä selaten, niitä yläasteen poikia edelleen ihaillen. Vahingossa löytyvät tasoteorioista sun muusta hölynpölystä kertovat nettisivut.

Loppuelämä menee edelleen niitä yläasteen poikia ihaillessa, uutena tunteena naisten vihaaminen ja sen ihmettely, miksei kukaan halua suhteeseen katkeran ja ilkeän "kiltin" miehen kanssa.

Ei vaan kiltti mies menee lukioon ja sen jälkeen yliopistoon. Muistaa mielessään ympäristön sanat: "Fiksut tytöt kiinnostuvat sun kaltaisista pojista sitten vähän myöhemmin". 30-vuotiaana kiltti mies ymmärtää, että "joskus myöhemmin" tuskin tulee tapahtumaan.

On se jännä, että ympäristö tarjoilee kilteille pojille tuollaista passiivista odottamista. Itse olin aika ujo tyttö, josta kukaan ei ollut koskaan kiinnostunut. Ei minulle ainakaan sanottu, että odota vaan apaattisena kotona, niin "sitten joskus" joku huomaa sen  miten ihana olet. Minulle sanottiin, että "mene vaan rohkeasti juttelemaan sen ihastuksesi kanssa" ja "olisit tosi nätti, jos laittaisit vähän meikkiä, edes vähän ripsiväriä".

Ei vaan tokaisu tulee sen jälkeen, kun tuli pakit 74. kerran peräkkäin. Kiltti mies on aina "hyvä mies mutta jollekulle toiselle".

Niin - tiedän tunteen. Minä menin kyllä "rohkeasti juttelemaan" koska kuvittelin sen jotenkin auttavan, mutta koskaan se juttelu ei tuonut tulosta. Ihastuin joihinkin luokkakavereihin, kerran vuotta nuorempaan poikaan. Ja jos joku nyt luulee, että olivat luokan suosituimpia poikia, niin eivät kyllä olleet. Se nuorempi oli aika hiljainen kaveri, istuskeli paljon itsekseen välitunneilla. Kehittelin mielessäni kuvitelman, että hän voisi olla se romanttinen poika, jollaisen olisin halunnut löytää.

No, kukaan ei ollut koskaan minusta kiinnostunut. En meikannut, vaikka sitä ehdoteltiin, mutta olin hoikka, pitkätukkainen, en mitenkään ruma vaikken tietysti mikään seksikäs kaunotarkaan. Eli ehkä minäkin olin "ihan hyvä, mutta jollekin toiselle"?

Jep. Mä oon kuullut lukemattomia kertoja, "olisit täydellinen nainen jollekulle" tai "niin mehän ollaan vain kavereita, eikö?". Viimeksi viime kesänä kun uskalsin ihastustani lähestyä. Ikää ei ole enää 17 vaan 37. Mikään ei ole muuttunut, olen edelleen epäsuosittu, vaikka olen hoikka, nätti, sosiaalinen, elämässä hyvin pärjäävä nainen. 

Ero on kuitenkin siinä ettei tämä tee minusta katkeraa. Koska oma elämäni on kiinni minusta, ei kenestäkään miehestä. Joskus harmittaa etten saanut mahdollisuutta lapsiin tms, mutta lopulta mulla on kiva, mielekäs, iloa tuottava elämä ja voin käyttää suhdejutuista säästyneen ajan vaikkapa vapaaehtoistöihin. En vihaa enkä syytä miehiä jostain itse kuvittelemastani asiasta, vaan totean asian niin kuin se on: en vain ole vielä sattunut tapaamaan miestä jonka kanssa olisi synkannut molemminpuolisesti. Uskon edelleen että niin voi käydä, vaikka tänään. Mutta jos ei käy, sekin on ok.

Jos olet lähelläkään normaalinnäköistä ja -luonteista naista, niin tuollaista pitäisi olla käytännössä mahdoton kuulla naisena.

Koska en halua uskoa, että olisit jotenkin pahasti epämuodostunut/ kehitysvammainen tai näkyvästi mielenterveysongelmainen, niin ainoa vaihtoehto mikä jää, on että olet kerta toisensa jälkeen kiinittänyt huomiota itseäsi huomattavasti suositumpiin miehiin. En voi käsittää miksi jotkut naiset tekevät tätä, miksi he kerta toisensa jälkeen hakkaavat päätään seinään itseään parempien miesten kanssa.

t. 2/5 mies, joka lakkasi hakkaamasta päätään seinään itsensä tasoisten naisten kanssa, ja otti 1/5 naisen, joka on rujo mutta rakastaa

Tuo selitys parempien katselemisesta ontuu kun ensimmäinen otti esille "ympäristön sanat". Onko siis totta että miehet kasvatetaan istumaan passiivisena ja naiset itse hakeutumaan kiinnostavien seuraan?

Koska tälläinen kuva tästä nyt tulee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naisen todellisesta miesmausta kertoo se milllaisen miehen nainen valitsee silloin kun ei ole mitään tarpeita.

Ei tarvita miestä perheen takia, ei yhteisen elintason takia.

Vain intohimo ratkaisee.

Se valinta on erilainen mies kuin se joka valitaan perheenisäksi, ellei nainen sitten ole niin tasokas että saa molemmat samassa paketissa. Ja se on harvinaista, vaikka palstalla satuiltaisiin mitä.

Tämä voi äkkiseltään kuulostaa järkeenkäyvältä, mutta tarkemmin tarkasteltuna tässä on muutamakin ajatusvinouma.

Ensinnäkin tuo ajatus, että nainen tarvitsee miehen elintason takia, ei kuulosta siltä, että puhuttaisiin suomalaisesta yhteiskunnasta. Se voisi päteä jossain kehitysmaassa tai suurien tuloerojen ja olemattoman sosiaaliturvan maassa, jossa sukupuoliroolit ovat todella perinteiset ja naisten ei odoteta käyvän töissä. Se voisi jopa päteä jossain määrin Yhdysvalloissa. Mutta Suomessa kaikki kasvavat todellisuuteen, jossa naiset ja miehet käyvät oletusarvoisesti töissä, ja jossa toisaalta ei ole erityisen suurta tarvetta juosta elintason perässä. Suomessa pienituloisenkin elämä voi nimittäin olla hyvää. Olen itse keskiluokkaisesta perheestä, ja olen tottunut näkemään, miten naisilla on omat ammatit, rahaa, omaa perintöä, yms. Todellakaan kukaan ei mieti, miten saisi elintason miehen kautta.

Ja sitten lopulta tavallisessa keskiluokkaisessakin elämässä ei ole niin merkittävä muutaman tuhannen euron ero käyttörahoissa, että se olisi syy ryhtyä suhteeseen jonkun miehen kanssa. Elämme kuitenkin kulttuurissa, jossa oletus ja ajatus on se, että suhteeseen ryhdytään rakkaudesta.

Myös ajatus valitsemisesta tökkii tässä. Eihän ihmiset yleensä kumppania etsi jokin tarve edellä, vaan aika usein pariutuminen tapahtuu niin, että jossain yhteydessä (vaikka töissä, harrastuksissa, opiskeluissa) kahden ihmisen välille kehittyy kemiaa ja he aloittavan sen vuoksi suhteen. Ei siis niin, että kumpikin tahollaan haluavan ensin suhteen ja käyvät läpi jonkin määrän vaihtoehtoisia kumppaniehdokkaita, joista sitten valitsevat tarpeisiinsa sopivan yksilön. Tämä on todella omituinen ajattelutapa. Jossain deittipalstalla tai Tinderissä se saattaa vaikuttaa siltä, mutta ei sielläkään mitään katalogia ole, josta vaan valitaan.

Ja sitten toisaalta se, ettei ihmisen mies- tai naismaku voi mitenkään olla ainoa rehellinen kriteeri pariutumiseen, ainakaan, jos siinä puhutaan vain ulkonäöstä ja muista ulkoisista ominaisuuksista, Tottakai myös toiveet suhteen sisällöstä, haluaako kumpikin lapsia yms vaikuttavat - ja ne eivät ole myöskään henkilöstä erillään olevia asioita. Kyllä ainakin minulle arvomaailma, elämäntapa ja se, osuuko lapsitoiveet yksiin, on ihan olennaisia asioita. Ei se silti sitä tarkoita, että jos unelmien kumppanin kanssa olisi mennyt lapsitoiveet ristiin, olisin sitten etsinyt jonkun täysin toisentyyppisen henkilön vain lapsitoive edellä - joko olisin löytänyt jonkun uuden omien toiveitteni mukaisen, jonka kanssa myös lapsiasiasta oltaisiin oltu samoilla linjoilla, tai sitten olisin tehnyt lapset yksin. 

Intohimo on kyllä hyvä mittari sen suhteen, onko oikean ihmisen kanssa yhdessä. Mutta pelkkä miesmaku ei ainakaan minulla vielä takaa intohimoa. Voisin tässä luetella listan ominaisuuksia, joita unelmien miehellä olisi, ja sitten jos eteeni tuotaisiin kymmenen miestä, jotka täyttävät ne ominaisuudet, en silti vielä minkäänlaista intohimoa. Intohimo kohdistuu minulla yksilöön, tiettyyn ihmiseen, ei vain johonkin ihmistyyppiin (tässä tapauksessa miestyyppiin).

Ei nainen tarvitsekaan Suomessa miestä peruselämästä selviämiseen. Nainen tarvitsee miestä ja miehen rahoja siihen, että nainen voi kehuskella muille naisille 300 neliön kämpällä Etelä-Helsingissä, ja samppanjakutsuilla joihin kutsutaan miehen tuntemia hienoja ihmisiä. Tämä on se naisen tavoite. Ja jos miehen ammatti ja/ tai varallisuus vie naista lähemmäksi tuota tavoitetta, niin pilde kostuu.

Juuri tästä syystä kehitysmaassa tavallinen keskiarvopalkkaa ja keskiarvoduunia vääntävä mies on arvossaan, mutta Suomessa naiset ei anna mitään arvoa. Suomalaiset naiset ovat äärimmäisen vaativia että mies tarjoaisi ammattinsa ja varallisuutensa kautta naiselle asioita, mutta samalla suomalaiset naiset laskevat vain 20-30% miehistä edes jotenkin kelvollisiksi näissä asioissa. Siinä missä kehitysmaassa ihan tavallinen työmies on jo arvossaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naisen todellisesta miesmausta kertoo se milllaisen miehen nainen valitsee silloin kun ei ole mitään tarpeita.

Ei tarvita miestä perheen takia, ei yhteisen elintason takia.

Vain intohimo ratkaisee.

Se valinta on erilainen mies kuin se joka valitaan perheenisäksi, ellei nainen sitten ole niin tasokas että saa molemmat samassa paketissa. Ja se on harvinaista, vaikka palstalla satuiltaisiin mitä.

Tämä voi äkkiseltään kuulostaa järkeenkäyvältä, mutta tarkemmin tarkasteltuna tässä on muutamakin ajatusvinouma.

Ensinnäkin tuo ajatus, että nainen tarvitsee miehen elintason takia, ei kuulosta siltä, että puhuttaisiin suomalaisesta yhteiskunnasta. Se voisi päteä jossain kehitysmaassa tai suurien tuloerojen ja olemattoman sosiaaliturvan maassa, jossa sukupuoliroolit ovat todella perinteiset ja naisten ei odoteta käyvän töissä. Se voisi jopa päteä jossain määrin Yhdysvalloissa. Mutta Suomessa kaikki kasvavat todellisuuteen, jossa naiset ja miehet käyvät oletusarvoisesti töissä, ja jossa toisaalta ei ole erityisen suurta tarvetta juosta elintason perässä. Suomessa pienituloisenkin elämä voi nimittäin olla hyvää. Olen itse keskiluokkaisesta perheestä, ja olen tottunut näkemään, miten naisilla on omat ammatit, rahaa, omaa perintöä, yms. Todellakaan kukaan ei mieti, miten saisi elintason miehen kautta.

Ja sitten lopulta tavallisessa keskiluokkaisessakin elämässä ei ole niin merkittävä muutaman tuhannen euron ero käyttörahoissa, että se olisi syy ryhtyä suhteeseen jonkun miehen kanssa. Elämme kuitenkin kulttuurissa, jossa oletus ja ajatus on se, että suhteeseen ryhdytään rakkaudesta.

Myös ajatus valitsemisesta tökkii tässä. Eihän ihmiset yleensä kumppania etsi jokin tarve edellä, vaan aika usein pariutuminen tapahtuu niin, että jossain yhteydessä (vaikka töissä, harrastuksissa, opiskeluissa) kahden ihmisen välille kehittyy kemiaa ja he aloittavan sen vuoksi suhteen. Ei siis niin, että kumpikin tahollaan haluavan ensin suhteen ja käyvät läpi jonkin määrän vaihtoehtoisia kumppaniehdokkaita, joista sitten valitsevat tarpeisiinsa sopivan yksilön. Tämä on todella omituinen ajattelutapa. Jossain deittipalstalla tai Tinderissä se saattaa vaikuttaa siltä, mutta ei sielläkään mitään katalogia ole, josta vaan valitaan.

Ja sitten toisaalta se, ettei ihmisen mies- tai naismaku voi mitenkään olla ainoa rehellinen kriteeri pariutumiseen, ainakaan, jos siinä puhutaan vain ulkonäöstä ja muista ulkoisista ominaisuuksista, Tottakai myös toiveet suhteen sisällöstä, haluaako kumpikin lapsia yms vaikuttavat - ja ne eivät ole myöskään henkilöstä erillään olevia asioita. Kyllä ainakin minulle arvomaailma, elämäntapa ja se, osuuko lapsitoiveet yksiin, on ihan olennaisia asioita. Ei se silti sitä tarkoita, että jos unelmien kumppanin kanssa olisi mennyt lapsitoiveet ristiin, olisin sitten etsinyt jonkun täysin toisentyyppisen henkilön vain lapsitoive edellä - joko olisin löytänyt jonkun uuden omien toiveitteni mukaisen, jonka kanssa myös lapsiasiasta oltaisiin oltu samoilla linjoilla, tai sitten olisin tehnyt lapset yksin. 

Intohimo on kyllä hyvä mittari sen suhteen, onko oikean ihmisen kanssa yhdessä. Mutta pelkkä miesmaku ei ainakaan minulla vielä takaa intohimoa. Voisin tässä luetella listan ominaisuuksia, joita unelmien miehellä olisi, ja sitten jos eteeni tuotaisiin kymmenen miestä, jotka täyttävät ne ominaisuudet, en silti vielä minkäänlaista intohimoa. Intohimo kohdistuu minulla yksilöön, tiettyyn ihmiseen, ei vain johonkin ihmistyyppiin (tässä tapauksessa miestyyppiin).

Ei nainen tarvitsekaan Suomessa miestä peruselämästä selviämiseen. Nainen tarvitsee miestä ja miehen rahoja siihen, että nainen voi kehuskella muille naisille 300 neliön kämpällä Etelä-Helsingissä, ja samppanjakutsuilla joihin kutsutaan miehen tuntemia hienoja ihmisiä. Tämä on se naisen tavoite. Ja jos miehen ammatti ja/ tai varallisuus vie naista lähemmäksi tuota tavoitetta, niin pilde kostuu.

Juuri tästä syystä kehitysmaassa tavallinen keskiarvopalkkaa ja keskiarvoduunia vääntävä mies on arvossaan, mutta Suomessa naiset ei anna mitään arvoa. Suomalaiset naiset ovat äärimmäisen vaativia että mies tarjoaisi ammattinsa ja varallisuutensa kautta naiselle asioita, mutta samalla suomalaiset naiset laskevat vain 20-30% miehistä edes jotenkin kelvollisiksi näissä asioissa. Siinä missä kehitysmaassa ihan tavallinen työmies on jo arvossaan.

Millä planeetalla sinä elät? Onko lempiohjelmasi Kauniit ja rohkeat? Roikutko hieman liikaa instassa? Aivan naurettavaa tekstiä ja kovin kaukana normaalista elämästä.

Myönnän tietysti. Elän sen väärän kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Virheitä sattuu"

Kyllä, mutta ne ovat aina samoja virheitä kaikilla naisilla. Ne väärät miehet ovat aina itsevarmoja röyhkimyksiä, pelimiehiä, jänniä miehiä, tai komistuksia joille nainen on vain hetken huvi.

Ainoastaan palstatarinoissa nuorena pariudutaan ujojen nörtien kanssa ja sitten 35v tienoilla komean urheilija-yrittämiljonäärin kanssa.

Tuohon on sellainenkin syy että nainen vertaa 30+ aviomiestänsä siihen 18v lukioikäiseen poikaystävään.

Se vanhempi mies on tietysti itsevarmempi, menestyneempi ja miehekkäämpi.

Oikeampi vertailu olisi millainen se 18v poikaystävä oli verrattuna oman ikäisiin? Aika usein kyseessä oli kuin olikin porukan itsevarmin ja naisten kanssa röyhkein tyyppi.

En tiedä montako prosenttia lukiolaisista seurustelee lukiovuosinaan, mutta leikitään että 20 % lukiolaistytöistä. Eikö se tarkoita, että silloin myös niitä porukan itsevarmimpia ja röyhkeimpiä tyyppejä on vastaavasti pojista 20 %? Kuulostaa aika paljolta.

Mistä juontaa tämä röyhkeyden ihailu palstamiesten keskuudessa? Oman kokemukseni mukaan yläasteella oli ehkä vielä jänniksiä ja tietynlaista röyhkeyttä, mutta lukiolaisissa oli kyllä vain enemmän tai vähemmän itsevarmoja ja sosiaalisia nuoria ihmisiä. Sosiaalisuus ei ole röyhkeyttä, päinvastoin.

Hyvä kysymys. Olen huomannut saman. En keksi muuta selitystä kuin se, että he ovat itse yläasteella salaa ihailleet luokan häirikköpoikia ("ai että kun noi uskaltavat!!!") ja omassa huonossa itsetunnossaan kuvitelleet, miten jännittävää oma elämä olisi, jos pääsisi niiden jännien poikien jengiin. Ja sitten lukioon ilmeisesti ei mentykään, koska käsitys nuorisokulttuurista perustunee omiin yläasteaikaisiin kuvitelmiin - ja ilmeisesti myös joihinkin amerikkalaisiin nuorisosarjoihin, koska niistäkin näkee kaikuja noissa omituisissa seurustelukuvitelmissa, eli ilmeisesti on sitten koulun jälkeen katsottu ajan kuluksi telkkaria. Lukiossa tosiaan ollaan jo aika aikuisia ja nimenomaan nuo yläasteen röökipaikalla notkuvat koululintsarit eivät edes tulleet sinne. 

Tässä on sama ilmiö kuin siinä, miten nuo palstamiehet luulevat naisten unelmamiehiksi. He kuvittelevat naisten ihailevan samoja miehiä ja samoja ominaisuuksia/asioita kuin itse ihailevat. Ja siksi je luulevat, että pahispoikien yläastejengin lisäksi naisia kiinnostaa todella paljon autot, jääkiekko, lentokoneellä lentäminen, jne. Ja siksi luullaan naisten haaveilevan jääkiekkoilijoista, lentöjistä ja miehistä, joilla on hieno auto - koska nämä miehet ovat itse fanittaneet lätkänpelaajia, leikkineet pienenä lentäjää, ja olleet 2-vuotiaasta asti ylenpalttisen kiinnostuneita autoista. 

Väärin.

Olennainen sana tuossa voisi olla kapteeni. Se mies voi olla jäkisjoukkueen kapteeni tai lentokoneen kapteeni. Naista kiinnostaa status. Amisporukoissa jäkisjoukkueen kapteeni on kaveriporukan kingi ja tämän miehen nainen kokee olevansa porukan korkea-arvoisin nainen koska hän on porukan pomon valitsema. Lentokoneen kapteeni puolestaan tienaa hyvin, ja on AMK-duunarinaisen unelmavalinta.

 

Hahhah. Eipä tullut mieleen kapteenit, koska en seuraa jääkiekkoa, eli en edes tiennyt, että eri pelaajilla on nimitykset. Tai no maalivahdin tiesin. Miten minua voisi kiinnostaa jääkiekkojoukkueen pelaajan status, jos en edes ole tietoinen siitä? Ja amisporukoista en tiedä mitään, menin lukioon, sen jälkeen yliopistoon.

Edelleen tuo kirjoituksesi kuulostaa siltä, mitä miehet itse ihailevat. Miehiä (tai ainakin sinua?) kiinnostaa nuo mainitsemasi "statukset" ja siksi selität, että naisiakin kiinnostaa ne. Jäkisjoukkueen kapteeni kaveriporukan kinginä kuulostaa vain mukaelmalta amerikkalaisesta nuorisosarjasta, jossa amerikkalaisen jalkapallojoukkueen kapteeni on kaikkien mielestä "kingi". Ainakaan meidän yläasteella tai lukiossa aikoinaan ei erottunut tuollaisia "kingejä", myöhemmin yliopistomaailmassa tuollaisen selittäminen kuulostaisi jo suorastaan harhaiselta.

Amismaailmassa (16-18v) kingi on jäkisjoukkueen kapteeni.

AMK-maailmassa (20+ ja etenkin 25+) kingi on lentokoneen kapteeni.

Yliopistomaailmassa (20+ ja etenkin 25+) kingi on professori, johtava tutkija, think thankin karismaattinen perustaja, tms.

Kaikissa yhteistä on status.

Täytyy kyllä naisena kommentoida, että alkoi minullakin olla enemmän vientiä silloin, kun tein elämässäni jotain kiinnostavaa ja kun "olin jotain", verrattuna siihen, kun olin työtön ja olin "vaan joku random". Kaipa se sitten on niin, että jos ihminen tekee jotain kiinnostavaa elämässään, se lisää kiinnostavuutta. Pitää sitten liikkua niissä piireissä, joissa juuri sitä omaa juttua arvostetaan. Eli jos et ole lätkänpelaaja, älä sitten hengaa amispiireissä, jne.

Opiskelin ammattikorkeassa kulttuurialaa, ja olen nyttemmin ihan semimenestynyt omalla kulttuurialallani ( jota en tarkenna). 

Millaisista miehistä opiskelutoverinaiset pitivät opiskeluaikoina? Entä millaisista miehistä he pitävät nykyään, kun ollaan jo aikuisia-aikuisia?

No minäpä kerron. Vastaus molempiin kysymyksiin on: useimmat lätkänpelaajista, amerikkalaisen jalkapellon pelaajista, bodaajista, MMA:ta harrastavista väkivallakko poliisiopiskelijoista ja oviemiehistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naisen todellisesta miesmausta kertoo se milllaisen miehen nainen valitsee silloin kun ei ole mitään tarpeita.

Ei tarvita miestä perheen takia, ei yhteisen elintason takia.

Vain intohimo ratkaisee.

Se valinta on erilainen mies kuin se joka valitaan perheenisäksi, ellei nainen sitten ole niin tasokas että saa molemmat samassa paketissa. Ja se on harvinaista, vaikka palstalla satuiltaisiin mitä.

Tämä voi äkkiseltään kuulostaa järkeenkäyvältä, mutta tarkemmin tarkasteltuna tässä on muutamakin ajatusvinouma.

Ensinnäkin tuo ajatus, että nainen tarvitsee miehen elintason takia, ei kuulosta siltä, että puhuttaisiin suomalaisesta yhteiskunnasta. Se voisi päteä jossain kehitysmaassa tai suurien tuloerojen ja olemattoman sosiaaliturvan maassa, jossa sukupuoliroolit ovat todella perinteiset ja naisten ei odoteta käyvän töissä. Se voisi jopa päteä jossain määrin Yhdysvalloissa. Mutta Suomessa kaikki kasvavat todellisuuteen, jossa naiset ja miehet käyvät oletusarvoisesti töissä, ja jossa toisaalta ei ole erityisen suurta tarvetta juosta elintason perässä. Suomessa pienituloisenkin elämä voi nimittäin olla hyvää. Olen itse keskiluokkaisesta perheestä, ja olen tottunut näkemään, miten naisilla on omat ammatit, rahaa, omaa perintöä, yms. Todellakaan kukaan ei mieti, miten saisi elintason miehen kautta.

Ja sitten lopulta tavallisessa keskiluokkaisessakin elämässä ei ole niin merkittävä muutaman tuhannen euron ero käyttörahoissa, että se olisi syy ryhtyä suhteeseen jonkun miehen kanssa. Elämme kuitenkin kulttuurissa, jossa oletus ja ajatus on se, että suhteeseen ryhdytään rakkaudesta.

Myös ajatus valitsemisesta tökkii tässä. Eihän ihmiset yleensä kumppania etsi jokin tarve edellä, vaan aika usein pariutuminen tapahtuu niin, että jossain yhteydessä (vaikka töissä, harrastuksissa, opiskeluissa) kahden ihmisen välille kehittyy kemiaa ja he aloittavan sen vuoksi suhteen. Ei siis niin, että kumpikin tahollaan haluavan ensin suhteen ja käyvät läpi jonkin määrän vaihtoehtoisia kumppaniehdokkaita, joista sitten valitsevat tarpeisiinsa sopivan yksilön. Tämä on todella omituinen ajattelutapa. Jossain deittipalstalla tai Tinderissä se saattaa vaikuttaa siltä, mutta ei sielläkään mitään katalogia ole, josta vaan valitaan.

Ja sitten toisaalta se, ettei ihmisen mies- tai naismaku voi mitenkään olla ainoa rehellinen kriteeri pariutumiseen, ainakaan, jos siinä puhutaan vain ulkonäöstä ja muista ulkoisista ominaisuuksista, Tottakai myös toiveet suhteen sisällöstä, haluaako kumpikin lapsia yms vaikuttavat - ja ne eivät ole myöskään henkilöstä erillään olevia asioita. Kyllä ainakin minulle arvomaailma, elämäntapa ja se, osuuko lapsitoiveet yksiin, on ihan olennaisia asioita. Ei se silti sitä tarkoita, että jos unelmien kumppanin kanssa olisi mennyt lapsitoiveet ristiin, olisin sitten etsinyt jonkun täysin toisentyyppisen henkilön vain lapsitoive edellä - joko olisin löytänyt jonkun uuden omien toiveitteni mukaisen, jonka kanssa myös lapsiasiasta oltaisiin oltu samoilla linjoilla, tai sitten olisin tehnyt lapset yksin. 

Intohimo on kyllä hyvä mittari sen suhteen, onko oikean ihmisen kanssa yhdessä. Mutta pelkkä miesmaku ei ainakaan minulla vielä takaa intohimoa. Voisin tässä luetella listan ominaisuuksia, joita unelmien miehellä olisi, ja sitten jos eteeni tuotaisiin kymmenen miestä, jotka täyttävät ne ominaisuudet, en silti vielä minkäänlaista intohimoa. Intohimo kohdistuu minulla yksilöön, tiettyyn ihmiseen, ei vain johonkin ihmistyyppiin (tässä tapauksessa miestyyppiin).

Ei nainen tarvitsekaan Suomessa miestä peruselämästä selviämiseen. Nainen tarvitsee miestä ja miehen rahoja siihen, että nainen voi kehuskella muille naisille 300 neliön kämpällä Etelä-Helsingissä, ja samppanjakutsuilla joihin kutsutaan miehen tuntemia hienoja ihmisiä. Tämä on se naisen tavoite. Ja jos miehen ammatti ja/ tai varallisuus vie naista lähemmäksi tuota tavoitetta, niin pilde kostuu.

Juuri tästä syystä kehitysmaassa tavallinen keskiarvopalkkaa ja keskiarvoduunia vääntävä mies on arvossaan, mutta Suomessa naiset ei anna mitään arvoa. Suomalaiset naiset ovat äärimmäisen vaativia että mies tarjoaisi ammattinsa ja varallisuutensa kautta naiselle asioita, mutta samalla suomalaiset naiset laskevat vain 20-30% miehistä edes jotenkin kelvollisiksi näissä asioissa. Siinä missä kehitysmaassa ihan tavallinen työmies on jo arvossaan.

Vai että 300 neliön kämppä Etelä-Helsingissä ja samppanjakutsuja miehen kutsumien vieraiden kanssa :D  Edelleen kuulostaa siltä, että on viihdytty amerikkalaisten sarjojen parissa, mutta lisäksi vilkuiltu jotain tosi-tv:tä Dubain nousukasseurapiireistä.

Miten tämä osuu yksiin sen kanssa, että naiset haluavat puolirikollisia jännämiehiä, vai oliko mielessäsi kenties Helvetin Enkeleiden samppanjabileet..?

Ja jos kerran ajattelet, että tuollaista kuvaamaasi elämää tavoitellaan, niin kerropa nyt, millaisten ihmisten ajattelit elävän tuota elämää? 

Samppanjaahan voi ostaa kuka vaan Alkosta ja kutsua kylään kavereita, niin sitten on pystyssä samppanjakutsut. Minä join viimeksi samppanjaa uutena vuotena kaverin kanssa - ollaanko nyt kovinkin hienoja ihmisiä?

Jaa, itse etsin mahdollisimman kilttiä ja hyväsydämistä miestä tuossa iässä, ja 25-vuotiaana löysinkin sellaisen. Sitä ennen oli toki aika huonoja kokemuksia miehistä, olin ehkä huono miestuntija kun ei ollut veljiäkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Virheitä sattuu"

Kyllä, mutta ne ovat aina samoja virheitä kaikilla naisilla. Ne väärät miehet ovat aina itsevarmoja röyhkimyksiä, pelimiehiä, jänniä miehiä, tai komistuksia joille nainen on vain hetken huvi.

Ainoastaan palstatarinoissa nuorena pariudutaan ujojen nörtien kanssa ja sitten 35v tienoilla komean urheilija-yrittämiljonäärin kanssa.

Tuohon on sellainenkin syy että nainen vertaa 30+ aviomiestänsä siihen 18v lukioikäiseen poikaystävään.

Se vanhempi mies on tietysti itsevarmempi, menestyneempi ja miehekkäämpi.

Oikeampi vertailu olisi millainen se 18v poikaystävä oli verrattuna oman ikäisiin? Aika usein kyseessä oli kuin olikin porukan itsevarmin ja naisten kanssa röyhkein tyyppi.

En tiedä montako prosenttia lukiolaisista seurustelee lukiovuosinaan, mutta leikitään että 20 % lukiolaistytöistä. Eikö se tarkoita, että silloin myös niitä porukan itsevarmimpia ja röyhkeimpiä tyyppejä on vastaavasti pojista 20 %? Kuulostaa aika paljolta.

Mistä juontaa tämä röyhkeyden ihailu palstamiesten keskuudessa? Oman kokemukseni mukaan yläasteella oli ehkä vielä jänniksiä ja tietynlaista röyhkeyttä, mutta lukiolaisissa oli kyllä vain enemmän tai vähemmän itsevarmoja ja sosiaalisia nuoria ihmisiä. Sosiaalisuus ei ole röyhkeyttä, päinvastoin.

Hyvä kysymys. Olen huomannut saman. En keksi muuta selitystä kuin se, että he ovat itse yläasteella salaa ihailleet luokan häirikköpoikia ("ai että kun noi uskaltavat!!!") ja omassa huonossa itsetunnossaan kuvitelleet, miten jännittävää oma elämä olisi, jos pääsisi niiden jännien poikien jengiin. Ja sitten lukioon ilmeisesti ei mentykään, koska käsitys nuorisokulttuurista perustunee omiin yläasteaikaisiin kuvitelmiin - ja ilmeisesti myös joihinkin amerikkalaisiin nuorisosarjoihin, koska niistäkin näkee kaikuja noissa omituisissa seurustelukuvitelmissa, eli ilmeisesti on sitten koulun jälkeen katsottu ajan kuluksi telkkaria. Lukiossa tosiaan ollaan jo aika aikuisia ja nimenomaan nuo yläasteen röökipaikalla notkuvat koululintsarit eivät edes tulleet sinne. 

Tässä on sama ilmiö kuin siinä, miten nuo palstamiehet luulevat naisten unelmamiehiksi. He kuvittelevat naisten ihailevan samoja miehiä ja samoja ominaisuuksia/asioita kuin itse ihailevat. Ja siksi je luulevat, että pahispoikien yläastejengin lisäksi naisia kiinnostaa todella paljon autot, jääkiekko, lentokoneellä lentäminen, jne. Ja siksi luullaan naisten haaveilevan jääkiekkoilijoista, lentöjistä ja miehistä, joilla on hieno auto - koska nämä miehet ovat itse fanittaneet lätkänpelaajia, leikkineet pienenä lentäjää, ja olleet 2-vuotiaasta asti ylenpalttisen kiinnostuneita autoista. 

Väärin.

Olennainen sana tuossa voisi olla kapteeni. Se mies voi olla jäkisjoukkueen kapteeni tai lentokoneen kapteeni. Naista kiinnostaa status. Amisporukoissa jäkisjoukkueen kapteeni on kaveriporukan kingi ja tämän miehen nainen kokee olevansa porukan korkea-arvoisin nainen koska hän on porukan pomon valitsema. Lentokoneen kapteeni puolestaan tienaa hyvin, ja on AMK-duunarinaisen unelmavalinta.

 

Hahhah. Eipä tullut mieleen kapteenit, koska en seuraa jääkiekkoa, eli en edes tiennyt, että eri pelaajilla on nimitykset. Tai no maalivahdin tiesin. Miten minua voisi kiinnostaa jääkiekkojoukkueen pelaajan status, jos en edes ole tietoinen siitä? Ja amisporukoista en tiedä mitään, menin lukioon, sen jälkeen yliopistoon.

Edelleen tuo kirjoituksesi kuulostaa siltä, mitä miehet itse ihailevat. Miehiä (tai ainakin sinua?) kiinnostaa nuo mainitsemasi "statukset" ja siksi selität, että naisiakin kiinnostaa ne. Jäkisjoukkueen kapteeni kaveriporukan kinginä kuulostaa vain mukaelmalta amerikkalaisesta nuorisosarjasta, jossa amerikkalaisen jalkapallojoukkueen kapteeni on kaikkien mielestä "kingi". Ainakaan meidän yläasteella tai lukiossa aikoinaan ei erottunut tuollaisia "kingejä", myöhemmin yliopistomaailmassa tuollaisen selittäminen kuulostaisi jo suorastaan harhaiselta.

Amismaailmassa (16-18v) kingi on jäkisjoukkueen kapteeni.

AMK-maailmassa (20+ ja etenkin 25+) kingi on lentokoneen kapteeni.

Yliopistomaailmassa (20+ ja etenkin 25+) kingi on professori, johtava tutkija, think thankin karismaattinen perustaja, tms.

Kaikissa yhteistä on status.

Täytyy kyllä naisena kommentoida, että alkoi minullakin olla enemmän vientiä silloin, kun tein elämässäni jotain kiinnostavaa ja kun "olin jotain", verrattuna siihen, kun olin työtön ja olin "vaan joku random". Kaipa se sitten on niin, että jos ihminen tekee jotain kiinnostavaa elämässään, se lisää kiinnostavuutta. Pitää sitten liikkua niissä piireissä, joissa juuri sitä omaa juttua arvostetaan. Eli jos et ole lätkänpelaaja, älä sitten hengaa amispiireissä, jne.

Opiskelin ammattikorkeassa kulttuurialaa, ja olen nyttemmin ihan semimenestynyt omalla kulttuurialallani ( jota en tarkenna). 

Millaisista miehistä opiskelutoverinaiset pitivät opiskeluaikoina? Entä millaisista miehistä he pitävät nykyään, kun ollaan jo aikuisia-aikuisia?

No minäpä kerron. Vastaus molempiin kysymyksiin on: useimmat lätkänpelaajista, amerikkalaisen jalkapellon pelaajista, bodaajista, MMA:ta harrastavista väkivallakko poliisiopiskelijoista ja oviemiehistä.

Minullakin on kulttuurialan tutkinto ammattikorkeasta (opiskelin yhtä taidealaa, jota minäkään en nyt sitten tarkenna), ja siellä muutama tyyppi pariutui ihan vaan opiskelukaverin tai sitten samassa koulussa muuta taidealaa opiskelevan kanssa. En ole ikinä kuullut yhdenkään naisen puhuvan ihailevaan sävyyn noista mainitsemistasi, joten kuulostaa todella omituiselta. Nyt olen kulttuurialalla töissä eri alalla kuin se, mitä opiskelin, ja kuvaamasi ilmiö kuulostaa absurdilta. Etenkin amerikkalaisen jalkapallon pelaaja kuulostaa näin Suomessa erikoiselta miesihanteelta. Itse olen kuullut kollegoiden lähinnä ihailevan taiteilijoita. Todella monella on kumppani joku saman alan tyyppi, tai sitten esim. joku humanisti.

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Virheitä sattuu"

Kyllä, mutta ne ovat aina samoja virheitä kaikilla naisilla. Ne väärät miehet ovat aina itsevarmoja röyhkimyksiä, pelimiehiä, jänniä miehiä, tai komistuksia joille nainen on vain hetken huvi.

Ainoastaan palstatarinoissa nuorena pariudutaan ujojen nörtien kanssa ja sitten 35v tienoilla komean urheilija-yrittämiljonäärin kanssa.

Tuohon on sellainenkin syy että nainen vertaa 30+ aviomiestänsä siihen 18v lukioikäiseen poikaystävään.

Se vanhempi mies on tietysti itsevarmempi, menestyneempi ja miehekkäämpi.

Oikeampi vertailu olisi millainen se 18v poikaystävä oli verrattuna oman ikäisiin? Aika usein kyseessä oli kuin olikin porukan itsevarmin ja naisten kanssa röyhkein tyyppi.

En tiedä montako prosenttia lukiolaisista seurustelee lukiovuosinaan, mutta leikitään että 20 % lukiolaistytöistä. Eikö se tarkoita, että silloin myös niitä porukan itsevarmimpia ja röyhkeimpiä tyyppejä on vastaavasti pojista 20 %? Kuulostaa aika paljolta.

Mistä juontaa tämä röyhkeyden ihailu palstamiesten keskuudessa? Oman kokemukseni mukaan yläasteella oli ehkä vielä jänniksiä ja tietynlaista röyhkeyttä, mutta lukiolaisissa oli kyllä vain enemmän tai vähemmän itsevarmoja ja sosiaalisia nuoria ihmisiä. Sosiaalisuus ei ole röyhkeyttä, päinvastoin.

Hyvä kysymys. Olen huomannut saman. En keksi muuta selitystä kuin se, että he ovat itse yläasteella salaa ihailleet luokan häirikköpoikia ("ai että kun noi uskaltavat!!!") ja omassa huonossa itsetunnossaan kuvitelleet, miten jännittävää oma elämä olisi, jos pääsisi niiden jännien poikien jengiin. Ja sitten lukioon ilmeisesti ei mentykään, koska käsitys nuorisokulttuurista perustunee omiin yläasteaikaisiin kuvitelmiin - ja ilmeisesti myös joihinkin amerikkalaisiin nuorisosarjoihin, koska niistäkin näkee kaikuja noissa omituisissa seurustelukuvitelmissa, eli ilmeisesti on sitten koulun jälkeen katsottu ajan kuluksi telkkaria. Lukiossa tosiaan ollaan jo aika aikuisia ja nimenomaan nuo yläasteen röökipaikalla notkuvat koululintsarit eivät edes tulleet sinne. 

Tässä on sama ilmiö kuin siinä, miten nuo palstamiehet luulevat naisten unelmamiehiksi. He kuvittelevat naisten ihailevan samoja miehiä ja samoja ominaisuuksia/asioita kuin itse ihailevat. Ja siksi je luulevat, että pahispoikien yläastejengin lisäksi naisia kiinnostaa todella paljon autot, jääkiekko, lentokoneellä lentäminen, jne. Ja siksi luullaan naisten haaveilevan jääkiekkoilijoista, lentöjistä ja miehistä, joilla on hieno auto - koska nämä miehet ovat itse fanittaneet lätkänpelaajia, leikkineet pienenä lentäjää, ja olleet 2-vuotiaasta asti ylenpalttisen kiinnostuneita autoista. 

Väärin.

Olennainen sana tuossa voisi olla kapteeni. Se mies voi olla jäkisjoukkueen kapteeni tai lentokoneen kapteeni. Naista kiinnostaa status. Amisporukoissa jäkisjoukkueen kapteeni on kaveriporukan kingi ja tämän miehen nainen kokee olevansa porukan korkea-arvoisin nainen koska hän on porukan pomon valitsema. Lentokoneen kapteeni puolestaan tienaa hyvin, ja on AMK-duunarinaisen unelmavalinta.

 

Hahhah. Eipä tullut mieleen kapteenit, koska en seuraa jääkiekkoa, eli en edes tiennyt, että eri pelaajilla on nimitykset. Tai no maalivahdin tiesin. Miten minua voisi kiinnostaa jääkiekkojoukkueen pelaajan status, jos en edes ole tietoinen siitä? Ja amisporukoista en tiedä mitään, menin lukioon, sen jälkeen yliopistoon.

Edelleen tuo kirjoituksesi kuulostaa siltä, mitä miehet itse ihailevat. Miehiä (tai ainakin sinua?) kiinnostaa nuo mainitsemasi "statukset" ja siksi selität, että naisiakin kiinnostaa ne. Jäkisjoukkueen kapteeni kaveriporukan kinginä kuulostaa vain mukaelmalta amerikkalaisesta nuorisosarjasta, jossa amerikkalaisen jalkapallojoukkueen kapteeni on kaikkien mielestä "kingi". Ainakaan meidän yläasteella tai lukiossa aikoinaan ei erottunut tuollaisia "kingejä", myöhemmin yliopistomaailmassa tuollaisen selittäminen kuulostaisi jo suorastaan harhaiselta.

Amismaailmassa (16-18v) kingi on jäkisjoukkueen kapteeni.

AMK-maailmassa (20+ ja etenkin 25+) kingi on lentokoneen kapteeni.

Yliopistomaailmassa (20+ ja etenkin 25+) kingi on professori, johtava tutkija, think thankin karismaattinen perustaja, tms.

Kaikissa yhteistä on status.

Täytyy kyllä naisena kommentoida, että alkoi minullakin olla enemmän vientiä silloin, kun tein elämässäni jotain kiinnostavaa ja kun "olin jotain", verrattuna siihen, kun olin työtön ja olin "vaan joku random". Kaipa se sitten on niin, että jos ihminen tekee jotain kiinnostavaa elämässään, se lisää kiinnostavuutta. Pitää sitten liikkua niissä piireissä, joissa juuri sitä omaa juttua arvostetaan. Eli jos et ole lätkänpelaaja, älä sitten hengaa amispiireissä, jne.

Opiskelin ammattikorkeassa kulttuurialaa, ja olen nyttemmin ihan semimenestynyt omalla kulttuurialallani ( jota en tarkenna). 

Millaisista miehistä opiskelutoverinaiset pitivät opiskeluaikoina? Entä millaisista miehistä he pitävät nykyään, kun ollaan jo aikuisia-aikuisia?

No minäpä kerron. Vastaus molempiin kysymyksiin on: useimmat lätkänpelaajista, amerikkalaisen jalkapellon pelaajista, bodaajista, MMA:ta harrastavista väkivallakko poliisiopiskelijoista ja oviemiehistä.

Minullakin on kulttuurialan tutkinto ammattikorkeasta (opiskelin yhtä taidealaa, jota minäkään en nyt sitten tarkenna), ja siellä muutama tyyppi pariutui ihan vaan opiskelukaverin tai sitten samassa koulussa muuta taidealaa opiskelevan kanssa. En ole ikinä kuullut yhdenkään naisen puhuvan ihailevaan sävyyn noista mainitsemistasi, joten kuulostaa todella omituiselta. Nyt olen kulttuurialalla töissä eri alalla kuin se, mitä opiskelin, ja kuvaamasi ilmiö kuulostaa absurdilta. Etenkin amerikkalaisen jalkapallon pelaaja kuulostaa näin Suomessa erikoiselta miesihanteelta. Itse olen kuullut kollegoiden lähinnä ihailevan taiteilijoita. Todella monella on kumppani joku saman alan tyyppi, tai sitten esim. joku humanisti.

 

Kaupungissa ja koulun liepeillä sattui olemaan amerikkalaisen jalkapallon pelaajia ja joukkue. En tarkenna muuta kuin että näin lukuisat opiskelukaverinaiset näiden syleissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naisen todellisesta miesmausta kertoo se milllaisen miehen nainen valitsee silloin kun ei ole mitään tarpeita.

Ei tarvita miestä perheen takia, ei yhteisen elintason takia.

Vain intohimo ratkaisee.

Se valinta on erilainen mies kuin se joka valitaan perheenisäksi, ellei nainen sitten ole niin tasokas että saa molemmat samassa paketissa. Ja se on harvinaista, vaikka palstalla satuiltaisiin mitä.

Tämä voi äkkiseltään kuulostaa järkeenkäyvältä, mutta tarkemmin tarkasteltuna tässä on muutamakin ajatusvinouma.

Ensinnäkin tuo ajatus, että nainen tarvitsee miehen elintason takia, ei kuulosta siltä, että puhuttaisiin suomalaisesta yhteiskunnasta. Se voisi päteä jossain kehitysmaassa tai suurien tuloerojen ja olemattoman sosiaaliturvan maassa, jossa sukupuoliroolit ovat todella perinteiset ja naisten ei odoteta käyvän töissä. Se voisi jopa päteä jossain määrin Yhdysvalloissa. Mutta Suomessa kaikki kasvavat todellisuuteen, jossa naiset ja miehet käyvät oletusarvoisesti töissä, ja jossa toisaalta ei ole erityisen suurta tarvetta juosta elintason perässä. Suomessa pienituloisenkin elämä voi nimittäin olla hyvää. Olen itse keskiluokkaisesta perheestä, ja olen tottunut näkemään, miten naisilla on omat ammatit, rahaa, omaa perintöä, yms. Todellakaan kukaan ei mieti, miten saisi elintason miehen kautta.

Ja sitten lopulta tavallisessa keskiluokkaisessakin elämässä ei ole niin merkittävä muutaman tuhannen euron ero käyttörahoissa, että se olisi syy ryhtyä suhteeseen jonkun miehen kanssa. Elämme kuitenkin kulttuurissa, jossa oletus ja ajatus on se, että suhteeseen ryhdytään rakkaudesta.

Myös ajatus valitsemisesta tökkii tässä. Eihän ihmiset yleensä kumppania etsi jokin tarve edellä, vaan aika usein pariutuminen tapahtuu niin, että jossain yhteydessä (vaikka töissä, harrastuksissa, opiskeluissa) kahden ihmisen välille kehittyy kemiaa ja he aloittavan sen vuoksi suhteen. Ei siis niin, että kumpikin tahollaan haluavan ensin suhteen ja käyvät läpi jonkin määrän vaihtoehtoisia kumppaniehdokkaita, joista sitten valitsevat tarpeisiinsa sopivan yksilön. Tämä on todella omituinen ajattelutapa. Jossain deittipalstalla tai Tinderissä se saattaa vaikuttaa siltä, mutta ei sielläkään mitään katalogia ole, josta vaan valitaan.

Ja sitten toisaalta se, ettei ihmisen mies- tai naismaku voi mitenkään olla ainoa rehellinen kriteeri pariutumiseen, ainakaan, jos siinä puhutaan vain ulkonäöstä ja muista ulkoisista ominaisuuksista, Tottakai myös toiveet suhteen sisällöstä, haluaako kumpikin lapsia yms vaikuttavat - ja ne eivät ole myöskään henkilöstä erillään olevia asioita. Kyllä ainakin minulle arvomaailma, elämäntapa ja se, osuuko lapsitoiveet yksiin, on ihan olennaisia asioita. Ei se silti sitä tarkoita, että jos unelmien kumppanin kanssa olisi mennyt lapsitoiveet ristiin, olisin sitten etsinyt jonkun täysin toisentyyppisen henkilön vain lapsitoive edellä - joko olisin löytänyt jonkun uuden omien toiveitteni mukaisen, jonka kanssa myös lapsiasiasta oltaisiin oltu samoilla linjoilla, tai sitten olisin tehnyt lapset yksin. 

Intohimo on kyllä hyvä mittari sen suhteen, onko oikean ihmisen kanssa yhdessä. Mutta pelkkä miesmaku ei ainakaan minulla vielä takaa intohimoa. Voisin tässä luetella listan ominaisuuksia, joita unelmien miehellä olisi, ja sitten jos eteeni tuotaisiin kymmenen miestä, jotka täyttävät ne ominaisuudet, en silti vielä minkäänlaista intohimoa. Intohimo kohdistuu minulla yksilöön, tiettyyn ihmiseen, ei vain johonkin ihmistyyppiin (tässä tapauksessa miestyyppiin).

Ei nainen tarvitsekaan Suomessa miestä peruselämästä selviämiseen. Nainen tarvitsee miestä ja miehen rahoja siihen, että nainen voi kehuskella muille naisille 300 neliön kämpällä Etelä-Helsingissä, ja samppanjakutsuilla joihin kutsutaan miehen tuntemia hienoja ihmisiä. Tämä on se naisen tavoite. Ja jos miehen ammatti ja/ tai varallisuus vie naista lähemmäksi tuota tavoitetta, niin pilde kostuu.

Juuri tästä syystä kehitysmaassa tavallinen keskiarvopalkkaa ja keskiarvoduunia vääntävä mies on arvossaan, mutta Suomessa naiset ei anna mitään arvoa. Suomalaiset naiset ovat äärimmäisen vaativia että mies tarjoaisi ammattinsa ja varallisuutensa kautta naiselle asioita, mutta samalla suomalaiset naiset laskevat vain 20-30% miehistä edes jotenkin kelvollisiksi näissä asioissa. Siinä missä kehitysmaassa ihan tavallinen työmies on jo arvossaan.

Sellainen fantasia tällä kertaa. Oliko Myllypuron Hekan asunnossa kirjoitettu vai leipäjonossako ideoitu?  Unohdit tarinasta huvipurren, kakkosasunnon Floridassa, sisäkön ja oman autonkuljettajan, joka kuskaa loistoautolla ympäri Helsingin keskustaa silloin, kun on shoppailuaika. Mutta sulle ei tietysti ymmärrettävistä syistä tullut tällaisia mieleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Virheitä sattuu"

Kyllä, mutta ne ovat aina samoja virheitä kaikilla naisilla. Ne väärät miehet ovat aina itsevarmoja röyhkimyksiä, pelimiehiä, jänniä miehiä, tai komistuksia joille nainen on vain hetken huvi.

Ainoastaan palstatarinoissa nuorena pariudutaan ujojen nörtien kanssa ja sitten 35v tienoilla komean urheilija-yrittämiljonäärin kanssa.

Tuohon on sellainenkin syy että nainen vertaa 30+ aviomiestänsä siihen 18v lukioikäiseen poikaystävään.

Se vanhempi mies on tietysti itsevarmempi, menestyneempi ja miehekkäämpi.

Oikeampi vertailu olisi millainen se 18v poikaystävä oli verrattuna oman ikäisiin? Aika usein kyseessä oli kuin olikin porukan itsevarmin ja naisten kanssa röyhkein tyyppi.

En tiedä montako prosenttia lukiolaisista seurustelee lukiovuosinaan, mutta leikitään että 20 % lukiolaistytöistä. Eikö se tarkoita, että silloin myös niitä porukan itsevarmimpia ja röyhkeimpiä tyyppejä on vastaavasti pojista 20 %? Kuulostaa aika paljolta.

Mistä juontaa tämä röyhkeyden ihailu palstamiesten keskuudessa? Oman kokemukseni mukaan yläasteella oli ehkä vielä jänniksiä ja tietynlaista röyhkeyttä, mutta lukiolaisissa oli kyllä vain enemmän tai vähemmän itsevarmoja ja sosiaalisia nuoria ihmisiä. Sosiaalisuus ei ole röyhkeyttä, päinvastoin.

Hyvä kysymys. Olen huomannut saman. En keksi muuta selitystä kuin se, että he ovat itse yläasteella salaa ihailleet luokan häirikköpoikia ("ai että kun noi uskaltavat!!!") ja omassa huonossa itsetunnossaan kuvitelleet, miten jännittävää oma elämä olisi, jos pääsisi niiden jännien poikien jengiin. Ja sitten lukioon ilmeisesti ei mentykään, koska käsitys nuorisokulttuurista perustunee omiin yläasteaikaisiin kuvitelmiin - ja ilmeisesti myös joihinkin amerikkalaisiin nuorisosarjoihin, koska niistäkin näkee kaikuja noissa omituisissa seurustelukuvitelmissa, eli ilmeisesti on sitten koulun jälkeen katsottu ajan kuluksi telkkaria. Lukiossa tosiaan ollaan jo aika aikuisia ja nimenomaan nuo yläasteen röökipaikalla notkuvat koululintsarit eivät edes tulleet sinne. 

Tässä on sama ilmiö kuin siinä, miten nuo palstamiehet luulevat naisten unelmamiehiksi. He kuvittelevat naisten ihailevan samoja miehiä ja samoja ominaisuuksia/asioita kuin itse ihailevat. Ja siksi je luulevat, että pahispoikien yläastejengin lisäksi naisia kiinnostaa todella paljon autot, jääkiekko, lentokoneellä lentäminen, jne. Ja siksi luullaan naisten haaveilevan jääkiekkoilijoista, lentöjistä ja miehistä, joilla on hieno auto - koska nämä miehet ovat itse fanittaneet lätkänpelaajia, leikkineet pienenä lentäjää, ja olleet 2-vuotiaasta asti ylenpalttisen kiinnostuneita autoista. 

Väärin.

Olennainen sana tuossa voisi olla kapteeni. Se mies voi olla jäkisjoukkueen kapteeni tai lentokoneen kapteeni. Naista kiinnostaa status. Amisporukoissa jäkisjoukkueen kapteeni on kaveriporukan kingi ja tämän miehen nainen kokee olevansa porukan korkea-arvoisin nainen koska hän on porukan pomon valitsema. Lentokoneen kapteeni puolestaan tienaa hyvin, ja on AMK-duunarinaisen unelmavalinta.

 

Hahhah. Eipä tullut mieleen kapteenit, koska en seuraa jääkiekkoa, eli en edes tiennyt, että eri pelaajilla on nimitykset. Tai no maalivahdin tiesin. Miten minua voisi kiinnostaa jääkiekkojoukkueen pelaajan status, jos en edes ole tietoinen siitä? Ja amisporukoista en tiedä mitään, menin lukioon, sen jälkeen yliopistoon.

Edelleen tuo kirjoituksesi kuulostaa siltä, mitä miehet itse ihailevat. Miehiä (tai ainakin sinua?) kiinnostaa nuo mainitsemasi "statukset" ja siksi selität, että naisiakin kiinnostaa ne. Jäkisjoukkueen kapteeni kaveriporukan kinginä kuulostaa vain mukaelmalta amerikkalaisesta nuorisosarjasta, jossa amerikkalaisen jalkapallojoukkueen kapteeni on kaikkien mielestä "kingi". Ainakaan meidän yläasteella tai lukiossa aikoinaan ei erottunut tuollaisia "kingejä", myöhemmin yliopistomaailmassa tuollaisen selittäminen kuulostaisi jo suorastaan harhaiselta.

Amismaailmassa (16-18v) kingi on jäkisjoukkueen kapteeni.

AMK-maailmassa (20+ ja etenkin 25+) kingi on lentokoneen kapteeni.

Yliopistomaailmassa (20+ ja etenkin 25+) kingi on professori, johtava tutkija, think thankin karismaattinen perustaja, tms.

Kaikissa yhteistä on status.

Täytyy kyllä naisena kommentoida, että alkoi minullakin olla enemmän vientiä silloin, kun tein elämässäni jotain kiinnostavaa ja kun "olin jotain", verrattuna siihen, kun olin työtön ja olin "vaan joku random". Kaipa se sitten on niin, että jos ihminen tekee jotain kiinnostavaa elämässään, se lisää kiinnostavuutta. Pitää sitten liikkua niissä piireissä, joissa juuri sitä omaa juttua arvostetaan. Eli jos et ole lätkänpelaaja, älä sitten hengaa amispiireissä, jne.

Opiskelin ammattikorkeassa kulttuurialaa, ja olen nyttemmin ihan semimenestynyt omalla kulttuurialallani ( jota en tarkenna). 

Millaisista miehistä opiskelutoverinaiset pitivät opiskeluaikoina? Entä millaisista miehistä he pitävät nykyään, kun ollaan jo aikuisia-aikuisia?

No minäpä kerron. Vastaus molempiin kysymyksiin on: useimmat lätkänpelaajista, amerikkalaisen jalkapellon pelaajista, bodaajista, MMA:ta harrastavista väkivallakko poliisiopiskelijoista ja oviemiehistä.

Minullakin on kulttuurialan tutkinto ammattikorkeasta (opiskelin yhtä taidealaa, jota minäkään en nyt sitten tarkenna), ja siellä muutama tyyppi pariutui ihan vaan opiskelukaverin tai sitten samassa koulussa muuta taidealaa opiskelevan kanssa. En ole ikinä kuullut yhdenkään naisen puhuvan ihailevaan sävyyn noista mainitsemistasi, joten kuulostaa todella omituiselta. Nyt olen kulttuurialalla töissä eri alalla kuin se, mitä opiskelin, ja kuvaamasi ilmiö kuulostaa absurdilta. Etenkin amerikkalaisen jalkapallon pelaaja kuulostaa näin Suomessa erikoiselta miesihanteelta. Itse olen kuullut kollegoiden lähinnä ihailevan taiteilijoita. Todella monella on kumppani joku saman alan tyyppi, tai sitten esim. joku humanisti.

 

Kaupungissa ja koulun liepeillä sattui olemaan amerikkalaisen jalkapallon pelaajia ja joukkue. En tarkenna muuta kuin että näin lukuisat opiskelukaverinaiset näiden syleissä.

No mitenkäs sitten valmistumisen jälkeen, nyt kun teet kulttuurialan hommia? Yhäkö kaikki kulttuurialan naiset juoksevat amerikkalaisen jalkapallon ja lätkän pelaajien perässä? Kuinka yleistä uskot mainitsemasi miesihanteiden ihan oikeasti olevan kulttuuri- ja taidepainotteisella alalla?