Onko olemassa naisia, jotka myöntävät, että varsinkin 15-30 ikävälillä valitsivat ihan vääriä miehiä ja

Vierailija kirjoitti:

Ei vaan kiltti mies menee lukioon ja sen jälkeen yliopistoon. Muistaa mielessään ympäristön sanat: "Fiksut tytöt kiinnostuvat sun kaltaisista pojista sitten vähän myöhemmin". 30-vuotiaana kiltti mies ymmärtää, että "joskus myöhemmin" tuskin tulee tapahtumaan.

Lol. Itse deittasin paljon älykkäitä, hiljaisia (mutta huumorintajuisia) poikia ja miehiä, koska he olivat älykkäitä ja älykkyys on minusta viehättävää.

Mutta eipä se äly auta siinä vaiheessa kun ihmissuhdetaidot puuttuu. Vaikka toisen ÄO olisi 140 (tai hän olisi maailman komein tai rikkain tai vaikka jääkiekko kapteeni) mutta ainoat ongelmanratkaisutaidot esim. riitatilanteessa on mököttäminen, syyttely, huutaminen tai aiheen välttely, ei parisuhteesta tule mitään. Monelta mieheltä on puuttunut kokonaan ns. tunnetaidot ja siihen suhteet ovat kaatuneet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naisen todellisesta miesmausta kertoo se milllaisen miehen nainen valitsee silloin kun ei ole mitään tarpeita.

Ei tarvita miestä perheen takia, ei yhteisen elintason takia.

Vain intohimo ratkaisee.

Se valinta on erilainen mies kuin se joka valitaan perheenisäksi, ellei nainen sitten ole niin tasokas että saa molemmat samassa paketissa. Ja se on harvinaista, vaikka palstalla satuiltaisiin mitä.

Tämä voi äkkiseltään kuulostaa järkeenkäyvältä, mutta tarkemmin tarkasteltuna tässä on muutamakin ajatusvinouma.

Ensinnäkin tuo ajatus, että nainen tarvitsee miehen elintason takia, ei kuulosta siltä, että puhuttaisiin suomalaisesta yhteiskunnasta. Se voisi päteä jossain kehitysmaassa tai suurien tuloerojen ja olemattoman sosiaaliturvan maassa, jossa sukupuoliroolit ovat todella perinteiset ja naisten ei odoteta käyvän töissä. Se voisi jopa päteä jossain määrin Yhdysvalloissa. Mutta Suomessa kaikki kasvavat todellisuuteen, jossa naiset ja miehet käyvät oletusarvoisesti töissä, ja jossa toisaalta ei ole erityisen suurta tarvetta juosta elintason perässä. Suomessa pienituloisenkin elämä voi nimittäin olla hyvää. Olen itse keskiluokkaisesta perheestä, ja olen tottunut näkemään, miten naisilla on omat ammatit, rahaa, omaa perintöä, yms. Todellakaan kukaan ei mieti, miten saisi elintason miehen kautta.

Ja sitten lopulta tavallisessa keskiluokkaisessakin elämässä ei ole niin merkittävä muutaman tuhannen euron ero käyttörahoissa, että se olisi syy ryhtyä suhteeseen jonkun miehen kanssa. Elämme kuitenkin kulttuurissa, jossa oletus ja ajatus on se, että suhteeseen ryhdytään rakkaudesta.

Myös ajatus valitsemisesta tökkii tässä. Eihän ihmiset yleensä kumppania etsi jokin tarve edellä, vaan aika usein pariutuminen tapahtuu niin, että jossain yhteydessä (vaikka töissä, harrastuksissa, opiskeluissa) kahden ihmisen välille kehittyy kemiaa ja he aloittavan sen vuoksi suhteen. Ei siis niin, että kumpikin tahollaan haluavan ensin suhteen ja käyvät läpi jonkin määrän vaihtoehtoisia kumppaniehdokkaita, joista sitten valitsevat tarpeisiinsa sopivan yksilön. Tämä on todella omituinen ajattelutapa. Jossain deittipalstalla tai Tinderissä se saattaa vaikuttaa siltä, mutta ei sielläkään mitään katalogia ole, josta vaan valitaan.

Ja sitten toisaalta se, ettei ihmisen mies- tai naismaku voi mitenkään olla ainoa rehellinen kriteeri pariutumiseen, ainakaan, jos siinä puhutaan vain ulkonäöstä ja muista ulkoisista ominaisuuksista, Tottakai myös toiveet suhteen sisällöstä, haluaako kumpikin lapsia yms vaikuttavat - ja ne eivät ole myöskään henkilöstä erillään olevia asioita. Kyllä ainakin minulle arvomaailma, elämäntapa ja se, osuuko lapsitoiveet yksiin, on ihan olennaisia asioita. Ei se silti sitä tarkoita, että jos unelmien kumppanin kanssa olisi mennyt lapsitoiveet ristiin, olisin sitten etsinyt jonkun täysin toisentyyppisen henkilön vain lapsitoive edellä - joko olisin löytänyt jonkun uuden omien toiveitteni mukaisen, jonka kanssa myös lapsiasiasta oltaisiin oltu samoilla linjoilla, tai sitten olisin tehnyt lapset yksin. 

Intohimo on kyllä hyvä mittari sen suhteen, onko oikean ihmisen kanssa yhdessä. Mutta pelkkä miesmaku ei ainakaan minulla vielä takaa intohimoa. Voisin tässä luetella listan ominaisuuksia, joita unelmien miehellä olisi, ja sitten jos eteeni tuotaisiin kymmenen miestä, jotka täyttävät ne ominaisuudet, en silti vielä minkäänlaista intohimoa. Intohimo kohdistuu minulla yksilöön, tiettyyn ihmiseen, ei vain johonkin ihmistyyppiin (tässä tapauksessa miestyyppiin).

Ei nainen tarvitsekaan Suomessa miestä peruselämästä selviämiseen. Nainen tarvitsee miestä ja miehen rahoja siihen, että nainen voi kehuskella muille naisille 300 neliön kämpällä Etelä-Helsingissä, ja samppanjakutsuilla joihin kutsutaan miehen tuntemia hienoja ihmisiä. Tämä on se naisen tavoite. Ja jos miehen ammatti ja/ tai varallisuus vie naista lähemmäksi tuota tavoitetta, niin pilde kostuu.

Juuri tästä syystä kehitysmaassa tavallinen keskiarvopalkkaa ja keskiarvoduunia vääntävä mies on arvossaan, mutta Suomessa naiset ei anna mitään arvoa. Suomalaiset naiset ovat äärimmäisen vaativia että mies tarjoaisi ammattinsa ja varallisuutensa kautta naiselle asioita, mutta samalla suomalaiset naiset laskevat vain 20-30% miehistä edes jotenkin kelvollisiksi näissä asioissa. Siinä missä kehitysmaassa ihan tavallinen työmies on jo arvossaan.

Sellainen fantasia tällä kertaa. Oliko Myllypuron Hekan asunnossa kirjoitettu vai leipäjonossako ideoitu?  Unohdit tarinasta huvipurren, kakkosasunnon Floridassa, sisäkön ja oman autonkuljettajan, joka kuskaa loistoautolla ympäri Helsingin keskustaa silloin, kun on shoppailuaika. Mutta sulle ei tietysti ymmärrettävistä syistä tullut tällaisia mieleen.

Se oli kärjistys. Ymmärrätkö? Tarkoitus on osoittaa erilaisia ominaisuus-ulottuvuuksia kertomalla janan kahdesta päädystä. Jos janan päädyssä on huvipurret ja etelähelsinkiläiset 300 neliön luksusasunnot, niin se ei tarkoita, että naiset näitä saisivat miesten kautta tai edes tavoittelisivat välttämättä. Se on abstrakti kuvaus siitä suunnasta, johon nainen haluaa, ja josta pois päin mennessä nainen vetää johonkin kynnyksen, jonka jälkeen ei ole enää tyytyväinen.

Tavallinen korkeakoulutettu toimistoduunarimuija Helsingistä on luultavasti just ja just tyytyväinen mieheen, jolla on korkeakoulututkinto ja semikomea ulkonäkö, ja kaveripiiri samanlaisia melko sivistyneitä melko ok miehiä, ja rahaa riittävästi ostaa Paloheinästä kämppä, josta saa kateutta herättäviä instagram-kuvia, ainakin kun ottaa oikeista kuvakulmista.

Sen sijaan tuo toimistoduunarimuija ei ole tyytyväinen amk-koulutettuun mieheen, joka työskentelee suunnitteluinsinöörinä, ja jonka kaverit on nörttejä eikä kovin puleerattuja, ja jolla ei ole varaa Paloheinän kämppään, mutta jolla voisi olla varaa ostaa kolmio Martinlaaksosta.

Tuliko nyt asia selvemmäksi? Miljonäärielämä on abstrakti tavoite, jonka suurin osa naisistakin ymmärtää saavuttamattomaksi. Se ei silti tarkoita, että tavallinen mukava keskivertomies kelpaisi näille naisille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naisen todellisesta miesmausta kertoo se milllaisen miehen nainen valitsee silloin kun ei ole mitään tarpeita.

Ei tarvita miestä perheen takia, ei yhteisen elintason takia.

Vain intohimo ratkaisee.

Se valinta on erilainen mies kuin se joka valitaan perheenisäksi, ellei nainen sitten ole niin tasokas että saa molemmat samassa paketissa. Ja se on harvinaista, vaikka palstalla satuiltaisiin mitä.

Tämä voi äkkiseltään kuulostaa järkeenkäyvältä, mutta tarkemmin tarkasteltuna tässä on muutamakin ajatusvinouma.

Ensinnäkin tuo ajatus, että nainen tarvitsee miehen elintason takia, ei kuulosta siltä, että puhuttaisiin suomalaisesta yhteiskunnasta. Se voisi päteä jossain kehitysmaassa tai suurien tuloerojen ja olemattoman sosiaaliturvan maassa, jossa sukupuoliroolit ovat todella perinteiset ja naisten ei odoteta käyvän töissä. Se voisi jopa päteä jossain määrin Yhdysvalloissa. Mutta Suomessa kaikki kasvavat todellisuuteen, jossa naiset ja miehet käyvät oletusarvoisesti töissä, ja jossa toisaalta ei ole erityisen suurta tarvetta juosta elintason perässä. Suomessa pienituloisenkin elämä voi nimittäin olla hyvää. Olen itse keskiluokkaisesta perheestä, ja olen tottunut näkemään, miten naisilla on omat ammatit, rahaa, omaa perintöä, yms. Todellakaan kukaan ei mieti, miten saisi elintason miehen kautta.

Ja sitten lopulta tavallisessa keskiluokkaisessakin elämässä ei ole niin merkittävä muutaman tuhannen euron ero käyttörahoissa, että se olisi syy ryhtyä suhteeseen jonkun miehen kanssa. Elämme kuitenkin kulttuurissa, jossa oletus ja ajatus on se, että suhteeseen ryhdytään rakkaudesta.

Myös ajatus valitsemisesta tökkii tässä. Eihän ihmiset yleensä kumppania etsi jokin tarve edellä, vaan aika usein pariutuminen tapahtuu niin, että jossain yhteydessä (vaikka töissä, harrastuksissa, opiskeluissa) kahden ihmisen välille kehittyy kemiaa ja he aloittavan sen vuoksi suhteen. Ei siis niin, että kumpikin tahollaan haluavan ensin suhteen ja käyvät läpi jonkin määrän vaihtoehtoisia kumppaniehdokkaita, joista sitten valitsevat tarpeisiinsa sopivan yksilön. Tämä on todella omituinen ajattelutapa. Jossain deittipalstalla tai Tinderissä se saattaa vaikuttaa siltä, mutta ei sielläkään mitään katalogia ole, josta vaan valitaan.

Ja sitten toisaalta se, ettei ihmisen mies- tai naismaku voi mitenkään olla ainoa rehellinen kriteeri pariutumiseen, ainakaan, jos siinä puhutaan vain ulkonäöstä ja muista ulkoisista ominaisuuksista, Tottakai myös toiveet suhteen sisällöstä, haluaako kumpikin lapsia yms vaikuttavat - ja ne eivät ole myöskään henkilöstä erillään olevia asioita. Kyllä ainakin minulle arvomaailma, elämäntapa ja se, osuuko lapsitoiveet yksiin, on ihan olennaisia asioita. Ei se silti sitä tarkoita, että jos unelmien kumppanin kanssa olisi mennyt lapsitoiveet ristiin, olisin sitten etsinyt jonkun täysin toisentyyppisen henkilön vain lapsitoive edellä - joko olisin löytänyt jonkun uuden omien toiveitteni mukaisen, jonka kanssa myös lapsiasiasta oltaisiin oltu samoilla linjoilla, tai sitten olisin tehnyt lapset yksin. 

Intohimo on kyllä hyvä mittari sen suhteen, onko oikean ihmisen kanssa yhdessä. Mutta pelkkä miesmaku ei ainakaan minulla vielä takaa intohimoa. Voisin tässä luetella listan ominaisuuksia, joita unelmien miehellä olisi, ja sitten jos eteeni tuotaisiin kymmenen miestä, jotka täyttävät ne ominaisuudet, en silti vielä minkäänlaista intohimoa. Intohimo kohdistuu minulla yksilöön, tiettyyn ihmiseen, ei vain johonkin ihmistyyppiin (tässä tapauksessa miestyyppiin).

Ei nainen tarvitsekaan Suomessa miestä peruselämästä selviämiseen. Nainen tarvitsee miestä ja miehen rahoja siihen, että nainen voi kehuskella muille naisille 300 neliön kämpällä Etelä-Helsingissä, ja samppanjakutsuilla joihin kutsutaan miehen tuntemia hienoja ihmisiä. Tämä on se naisen tavoite. Ja jos miehen ammatti ja/ tai varallisuus vie naista lähemmäksi tuota tavoitetta, niin pilde kostuu.

Juuri tästä syystä kehitysmaassa tavallinen keskiarvopalkkaa ja keskiarvoduunia vääntävä mies on arvossaan, mutta Suomessa naiset ei anna mitään arvoa. Suomalaiset naiset ovat äärimmäisen vaativia että mies tarjoaisi ammattinsa ja varallisuutensa kautta naiselle asioita, mutta samalla suomalaiset naiset laskevat vain 20-30% miehistä edes jotenkin kelvollisiksi näissä asioissa. Siinä missä kehitysmaassa ihan tavallinen työmies on jo arvossaan.

Sellainen fantasia tällä kertaa. Oliko Myllypuron Hekan asunnossa kirjoitettu vai leipäjonossako ideoitu?  Unohdit tarinasta huvipurren, kakkosasunnon Floridassa, sisäkön ja oman autonkuljettajan, joka kuskaa loistoautolla ympäri Helsingin keskustaa silloin, kun on shoppailuaika. Mutta sulle ei tietysti ymmärrettävistä syistä tullut tällaisia mieleen.

Se oli kärjistys. Ymmärrätkö? Tarkoitus on osoittaa erilaisia ominaisuus-ulottuvuuksia kertomalla janan kahdesta päädystä. Jos janan päädyssä on huvipurret ja etelähelsinkiläiset 300 neliön luksusasunnot, niin se ei tarkoita, että naiset näitä saisivat miesten kautta tai edes tavoittelisivat välttämättä. Se on abstrakti kuvaus siitä suunnasta, johon nainen haluaa, ja josta pois päin mennessä nainen vetää johonkin kynnyksen, jonka jälkeen ei ole enää tyytyväinen.

Tavallinen korkeakoulutettu toimistoduunarimuija Helsingistä on luultavasti just ja just tyytyväinen mieheen, jolla on korkeakoulututkinto ja semikomea ulkonäkö, ja kaveripiiri samanlaisia melko sivistyneitä melko ok miehiä, ja rahaa riittävästi ostaa Paloheinästä kämppä, josta saa kateutta herättäviä instagram-kuvia, ainakin kun ottaa oikeista kuvakulmista.

Sen sijaan tuo toimistoduunarimuija ei ole tyytyväinen amk-koulutettuun mieheen, joka työskentelee suunnitteluinsinöörinä, ja jonka kaverit on nörttejä eikä kovin puleerattuja, ja jolla ei ole varaa Paloheinän kämppään, mutta jolla voisi olla varaa ostaa kolmio Martinlaaksosta.

Tuliko nyt asia selvemmäksi? Miljonäärielämä on abstrakti tavoite, jonka suurin osa naisistakin ymmärtää saavuttamattomaksi. Se ei silti tarkoita, että tavallinen mukava keskivertomies kelpaisi näille naisille.

Jos tavallinen mukava keskivertomies ei kelpaa naisille (toimistoduunarimuijille), niin miksi kuitenkin tavalliset mukavat keskivertomiehet pariutuvat jatkuvasti tavallisten keskivertonaisten (mm. toimistoduunarimuijien) kanssa?

Ja ei tullut kyllä muutenkaan selväksi. Olen nainen, jolla on paljon naispuolisia ystäviä, ja en lainkaan saa kiinni tuosta kuvaamastasi kuviosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naisen todellisesta miesmausta kertoo se milllaisen miehen nainen valitsee silloin kun ei ole mitään tarpeita.

Ei tarvita miestä perheen takia, ei yhteisen elintason takia.

Vain intohimo ratkaisee.

Se valinta on erilainen mies kuin se joka valitaan perheenisäksi, ellei nainen sitten ole niin tasokas että saa molemmat samassa paketissa. Ja se on harvinaista, vaikka palstalla satuiltaisiin mitä.

Tämä voi äkkiseltään kuulostaa järkeenkäyvältä, mutta tarkemmin tarkasteltuna tässä on muutamakin ajatusvinouma.

Ensinnäkin tuo ajatus, että nainen tarvitsee miehen elintason takia, ei kuulosta siltä, että puhuttaisiin suomalaisesta yhteiskunnasta. Se voisi päteä jossain kehitysmaassa tai suurien tuloerojen ja olemattoman sosiaaliturvan maassa, jossa sukupuoliroolit ovat todella perinteiset ja naisten ei odoteta käyvän töissä. Se voisi jopa päteä jossain määrin Yhdysvalloissa. Mutta Suomessa kaikki kasvavat todellisuuteen, jossa naiset ja miehet käyvät oletusarvoisesti töissä, ja jossa toisaalta ei ole erityisen suurta tarvetta juosta elintason perässä. Suomessa pienituloisenkin elämä voi nimittäin olla hyvää. Olen itse keskiluokkaisesta perheestä, ja olen tottunut näkemään, miten naisilla on omat ammatit, rahaa, omaa perintöä, yms. Todellakaan kukaan ei mieti, miten saisi elintason miehen kautta.

Ja sitten lopulta tavallisessa keskiluokkaisessakin elämässä ei ole niin merkittävä muutaman tuhannen euron ero käyttörahoissa, että se olisi syy ryhtyä suhteeseen jonkun miehen kanssa. Elämme kuitenkin kulttuurissa, jossa oletus ja ajatus on se, että suhteeseen ryhdytään rakkaudesta.

Myös ajatus valitsemisesta tökkii tässä. Eihän ihmiset yleensä kumppania etsi jokin tarve edellä, vaan aika usein pariutuminen tapahtuu niin, että jossain yhteydessä (vaikka töissä, harrastuksissa, opiskeluissa) kahden ihmisen välille kehittyy kemiaa ja he aloittavan sen vuoksi suhteen. Ei siis niin, että kumpikin tahollaan haluavan ensin suhteen ja käyvät läpi jonkin määrän vaihtoehtoisia kumppaniehdokkaita, joista sitten valitsevat tarpeisiinsa sopivan yksilön. Tämä on todella omituinen ajattelutapa. Jossain deittipalstalla tai Tinderissä se saattaa vaikuttaa siltä, mutta ei sielläkään mitään katalogia ole, josta vaan valitaan.

Ja sitten toisaalta se, ettei ihmisen mies- tai naismaku voi mitenkään olla ainoa rehellinen kriteeri pariutumiseen, ainakaan, jos siinä puhutaan vain ulkonäöstä ja muista ulkoisista ominaisuuksista, Tottakai myös toiveet suhteen sisällöstä, haluaako kumpikin lapsia yms vaikuttavat - ja ne eivät ole myöskään henkilöstä erillään olevia asioita. Kyllä ainakin minulle arvomaailma, elämäntapa ja se, osuuko lapsitoiveet yksiin, on ihan olennaisia asioita. Ei se silti sitä tarkoita, että jos unelmien kumppanin kanssa olisi mennyt lapsitoiveet ristiin, olisin sitten etsinyt jonkun täysin toisentyyppisen henkilön vain lapsitoive edellä - joko olisin löytänyt jonkun uuden omien toiveitteni mukaisen, jonka kanssa myös lapsiasiasta oltaisiin oltu samoilla linjoilla, tai sitten olisin tehnyt lapset yksin. 

Intohimo on kyllä hyvä mittari sen suhteen, onko oikean ihmisen kanssa yhdessä. Mutta pelkkä miesmaku ei ainakaan minulla vielä takaa intohimoa. Voisin tässä luetella listan ominaisuuksia, joita unelmien miehellä olisi, ja sitten jos eteeni tuotaisiin kymmenen miestä, jotka täyttävät ne ominaisuudet, en silti vielä minkäänlaista intohimoa. Intohimo kohdistuu minulla yksilöön, tiettyyn ihmiseen, ei vain johonkin ihmistyyppiin (tässä tapauksessa miestyyppiin).

Ei nainen tarvitsekaan Suomessa miestä peruselämästä selviämiseen. Nainen tarvitsee miestä ja miehen rahoja siihen, että nainen voi kehuskella muille naisille 300 neliön kämpällä Etelä-Helsingissä, ja samppanjakutsuilla joihin kutsutaan miehen tuntemia hienoja ihmisiä. Tämä on se naisen tavoite. Ja jos miehen ammatti ja/ tai varallisuus vie naista lähemmäksi tuota tavoitetta, niin pilde kostuu.

Juuri tästä syystä kehitysmaassa tavallinen keskiarvopalkkaa ja keskiarvoduunia vääntävä mies on arvossaan, mutta Suomessa naiset ei anna mitään arvoa. Suomalaiset naiset ovat äärimmäisen vaativia että mies tarjoaisi ammattinsa ja varallisuutensa kautta naiselle asioita, mutta samalla suomalaiset naiset laskevat vain 20-30% miehistä edes jotenkin kelvollisiksi näissä asioissa. Siinä missä kehitysmaassa ihan tavallinen työmies on jo arvossaan.

Sellainen fantasia tällä kertaa. Oliko Myllypuron Hekan asunnossa kirjoitettu vai leipäjonossako ideoitu?  Unohdit tarinasta huvipurren, kakkosasunnon Floridassa, sisäkön ja oman autonkuljettajan, joka kuskaa loistoautolla ympäri Helsingin keskustaa silloin, kun on shoppailuaika. Mutta sulle ei tietysti ymmärrettävistä syistä tullut tällaisia mieleen.

Se oli kärjistys. Ymmärrätkö? Tarkoitus on osoittaa erilaisia ominaisuus-ulottuvuuksia kertomalla janan kahdesta päädystä. Jos janan päädyssä on huvipurret ja etelähelsinkiläiset 300 neliön luksusasunnot, niin se ei tarkoita, että naiset näitä saisivat miesten kautta tai edes tavoittelisivat välttämättä. Se on abstrakti kuvaus siitä suunnasta, johon nainen haluaa, ja josta pois päin mennessä nainen vetää johonkin kynnyksen, jonka jälkeen ei ole enää tyytyväinen.

Tavallinen korkeakoulutettu toimistoduunarimuija Helsingistä on luultavasti just ja just tyytyväinen mieheen, jolla on korkeakoulututkinto ja semikomea ulkonäkö, ja kaveripiiri samanlaisia melko sivistyneitä melko ok miehiä, ja rahaa riittävästi ostaa Paloheinästä kämppä, josta saa kateutta herättäviä instagram-kuvia, ainakin kun ottaa oikeista kuvakulmista.

Sen sijaan tuo toimistoduunarimuija ei ole tyytyväinen amk-koulutettuun mieheen, joka työskentelee suunnitteluinsinöörinä, ja jonka kaverit on nörttejä eikä kovin puleerattuja, ja jolla ei ole varaa Paloheinän kämppään, mutta jolla voisi olla varaa ostaa kolmio Martinlaaksosta.

Tuliko nyt asia selvemmäksi? Miljonäärielämä on abstrakti tavoite, jonka suurin osa naisistakin ymmärtää saavuttamattomaksi. Se ei silti tarkoita, että tavallinen mukava keskivertomies kelpaisi näille naisille.

Miksi ajattelet, että tuo kuvaamasi suunta on se suunta, johon nainen haluaa? Mihin siis perustat näkemyksesi, ja miksi ajattelet, että ihmisillä yleisesti ottaen olisi tuonsuuntainen tavoite tai unelma? Uskotko yleensä, että ihmisten unelmat ja tavoitteet liittyvät elintasoon? Ja miksi ajattelet, että jos nainen tavoittelee parempaa elintasoa, hän tekisi sen miehen kautta?

Tietenkin, silloin on tarkoituskin saada ne väärät miehet ulos systeemistä että voi sitten kolmekymppisenä asettua aloilleen kivan ja kunnollisen miehen kanssa eikä tarvitse haikalla nuoruuden perään.

Itse haksahdin nuorena aina rokkareihin ja taiteilijoihin.... naimisiin menin 36-vuotiaana lääkärin kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Kiltin" miehen syndrooma.

Yläasteikä menee ihaillessa röökipaikan finninaamaisia poikia jotka kovaan ääneen ölisevät keksityistä panojutuistaan.

Amisaikana rakastutaan palavasti tyttökalenterin toukokuun malliin ja suututaan, kun se ei tule kotiovelta hakemaan. Illat menee nettiä selaten, niitä yläasteen poikia edelleen ihaillen. Vahingossa löytyvät tasoteorioista sun muusta hölynpölystä kertovat nettisivut.

Loppuelämä menee edelleen niitä yläasteen poikia ihaillessa, uutena tunteena naisten vihaaminen ja sen ihmettely, miksei kukaan halua suhteeseen katkeran ja ilkeän "kiltin" miehen kanssa.

Ei vaan kiltti mies menee lukioon ja sen jälkeen yliopistoon. Muistaa mielessään ympäristön sanat: "Fiksut tytöt kiinnostuvat sun kaltaisista pojista sitten vähän myöhemmin". 30-vuotiaana kiltti mies ymmärtää, että "joskus myöhemmin" tuskin tulee tapahtumaan.

On se jännä, että ympäristö tarjoilee kilteille pojille tuollaista passiivista odottamista. Itse olin aika ujo tyttö, josta kukaan ei ollut koskaan kiinnostunut. Ei minulle ainakaan sanottu, että odota vaan apaattisena kotona, niin "sitten joskus" joku huomaa sen  miten ihana olet. Minulle sanottiin, että "mene vaan rohkeasti juttelemaan sen ihastuksesi kanssa" ja "olisit tosi nätti, jos laittaisit vähän meikkiä, edes vähän ripsiväriä".

Tää on muuten hyvä huomio nyt kun itsekin aloin oikein muistella. Olin myös ujo ja järkevä tyttö, en bilettänyt, en seurannut muotia jne. Mulle ei koskaan kukaan vanhempikaan ihminen sanonut, että oletpa sinä fiksu likka, noin toimimalla löydät varmasti miehen. Päinvastoin aina patistettiin olemaan vähän rempseämpi, tai muuten jäät yksin. Ja tottahan se olikin, olin yksin todella pitkään ennen kuin kukaan minusta kiinnostui. Ja sekin vaati sen, että muutin itseäni edes vähän jännemmäksi, aloin tälläytyä seksikkäästi ja käydä muuallakin kuin museoissa ja ottaa vähän alkoholia, mikä johti siihen, että uskalsin jutella paremmin ja vaikken varsinaisesti baareissa edelleenkään viihtynyt, kävin vain enemmän kavereiden illanvietoissa ja sieltä löytyi heti mukava kiltti heppu.

Mietin sitäkin, että nykyään nuoret ovat paljon fiksumpia kuin omassa nuoruudessani, esimerkiksi alkoholia moni ei käytä ollenkaan, eikä polta tupakkaa. Mikä on tietysti hyvä asia, mutta se tarkoittaa myös sitä, että on enemmän sellaisia järkeviä nuoria kuin minkälainen itse nuorena olin. Ja se voi olla pariutumisen kannalta huono juttu, koska varsinkin ujommat tarvitsee vähän jotain tukea ja rohkaisua. Enkä tarkoita tällä välttämättä pelkästään alkoholia vaan sitä, että on ylipäätään jotain kohtaamisia samanikäisten kesken. Ujojen kohdalla ei oikein tää nykyajan deittikulttuuri toimi. Sillä tyylillä olisin itsekin jäänyt täysin kokemattomaksi ihan takuulla.

Tein sen virheen että pariuduin nuorena ensimmäisen vastaan tulleen asperger-piirteisen nörttimiehen kanssa. Olisi pitänyt odotella ja deittailla ja kypsyä ihmisenä ja oppia tuntemaan itsensä. Nyt jos voisin aloittaa alusta en enää tyytyisi niin vähään, erityisesti tunnepuolella.

Palstamiehen kulttuuriala taitaa tarkoittaa yläasteen kuvistunteja. Sen verran lapsellista settiä tyyppi kirjoittaa.

Ei kannattaisi ruokkia trollia. Nyt meni jo niin paksun trollaamisen puolelle, että viihdearvokin on puhdas nolla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naisen todellisesta miesmausta kertoo se milllaisen miehen nainen valitsee silloin kun ei ole mitään tarpeita.

Ei tarvita miestä perheen takia, ei yhteisen elintason takia.

Vain intohimo ratkaisee.

Se valinta on erilainen mies kuin se joka valitaan perheenisäksi, ellei nainen sitten ole niin tasokas että saa molemmat samassa paketissa. Ja se on harvinaista, vaikka palstalla satuiltaisiin mitä.

Tämä voi äkkiseltään kuulostaa järkeenkäyvältä, mutta tarkemmin tarkasteltuna tässä on muutamakin ajatusvinouma.

Ensinnäkin tuo ajatus, että nainen tarvitsee miehen elintason takia, ei kuulosta siltä, että puhuttaisiin suomalaisesta yhteiskunnasta. Se voisi päteä jossain kehitysmaassa tai suurien tuloerojen ja olemattoman sosiaaliturvan maassa, jossa sukupuoliroolit ovat todella perinteiset ja naisten ei odoteta käyvän töissä. Se voisi jopa päteä jossain määrin Yhdysvalloissa. Mutta Suomessa kaikki kasvavat todellisuuteen, jossa naiset ja miehet käyvät oletusarvoisesti töissä, ja jossa toisaalta ei ole erityisen suurta tarvetta juosta elintason perässä. Suomessa pienituloisenkin elämä voi nimittäin olla hyvää. Olen itse keskiluokkaisesta perheestä, ja olen tottunut näkemään, miten naisilla on omat ammatit, rahaa, omaa perintöä, yms. Todellakaan kukaan ei mieti, miten saisi elintason miehen kautta.

Ja sitten lopulta tavallisessa keskiluokkaisessakin elämässä ei ole niin merkittävä muutaman tuhannen euron ero käyttörahoissa, että se olisi syy ryhtyä suhteeseen jonkun miehen kanssa. Elämme kuitenkin kulttuurissa, jossa oletus ja ajatus on se, että suhteeseen ryhdytään rakkaudesta.

Myös ajatus valitsemisesta tökkii tässä. Eihän ihmiset yleensä kumppania etsi jokin tarve edellä, vaan aika usein pariutuminen tapahtuu niin, että jossain yhteydessä (vaikka töissä, harrastuksissa, opiskeluissa) kahden ihmisen välille kehittyy kemiaa ja he aloittavan sen vuoksi suhteen. Ei siis niin, että kumpikin tahollaan haluavan ensin suhteen ja käyvät läpi jonkin määrän vaihtoehtoisia kumppaniehdokkaita, joista sitten valitsevat tarpeisiinsa sopivan yksilön. Tämä on todella omituinen ajattelutapa. Jossain deittipalstalla tai Tinderissä se saattaa vaikuttaa siltä, mutta ei sielläkään mitään katalogia ole, josta vaan valitaan.

Ja sitten toisaalta se, ettei ihmisen mies- tai naismaku voi mitenkään olla ainoa rehellinen kriteeri pariutumiseen, ainakaan, jos siinä puhutaan vain ulkonäöstä ja muista ulkoisista ominaisuuksista, Tottakai myös toiveet suhteen sisällöstä, haluaako kumpikin lapsia yms vaikuttavat - ja ne eivät ole myöskään henkilöstä erillään olevia asioita. Kyllä ainakin minulle arvomaailma, elämäntapa ja se, osuuko lapsitoiveet yksiin, on ihan olennaisia asioita. Ei se silti sitä tarkoita, että jos unelmien kumppanin kanssa olisi mennyt lapsitoiveet ristiin, olisin sitten etsinyt jonkun täysin toisentyyppisen henkilön vain lapsitoive edellä - joko olisin löytänyt jonkun uuden omien toiveitteni mukaisen, jonka kanssa myös lapsiasiasta oltaisiin oltu samoilla linjoilla, tai sitten olisin tehnyt lapset yksin. 

Intohimo on kyllä hyvä mittari sen suhteen, onko oikean ihmisen kanssa yhdessä. Mutta pelkkä miesmaku ei ainakaan minulla vielä takaa intohimoa. Voisin tässä luetella listan ominaisuuksia, joita unelmien miehellä olisi, ja sitten jos eteeni tuotaisiin kymmenen miestä, jotka täyttävät ne ominaisuudet, en silti vielä minkäänlaista intohimoa. Intohimo kohdistuu minulla yksilöön, tiettyyn ihmiseen, ei vain johonkin ihmistyyppiin (tässä tapauksessa miestyyppiin).

Ei nainen tarvitsekaan Suomessa miestä peruselämästä selviämiseen. Nainen tarvitsee miestä ja miehen rahoja siihen, että nainen voi kehuskella muille naisille 300 neliön kämpällä Etelä-Helsingissä, ja samppanjakutsuilla joihin kutsutaan miehen tuntemia hienoja ihmisiä. Tämä on se naisen tavoite. Ja jos miehen ammatti ja/ tai varallisuus vie naista lähemmäksi tuota tavoitetta, niin pilde kostuu.

Juuri tästä syystä kehitysmaassa tavallinen keskiarvopalkkaa ja keskiarvoduunia vääntävä mies on arvossaan, mutta Suomessa naiset ei anna mitään arvoa. Suomalaiset naiset ovat äärimmäisen vaativia että mies tarjoaisi ammattinsa ja varallisuutensa kautta naiselle asioita, mutta samalla suomalaiset naiset laskevat vain 20-30% miehistä edes jotenkin kelvollisiksi näissä asioissa. Siinä missä kehitysmaassa ihan tavallinen työmies on jo arvossaan.

Sellainen fantasia tällä kertaa. Oliko Myllypuron Hekan asunnossa kirjoitettu vai leipäjonossako ideoitu?  Unohdit tarinasta huvipurren, kakkosasunnon Floridassa, sisäkön ja oman autonkuljettajan, joka kuskaa loistoautolla ympäri Helsingin keskustaa silloin, kun on shoppailuaika. Mutta sulle ei tietysti ymmärrettävistä syistä tullut tällaisia mieleen.

Se oli kärjistys. Ymmärrätkö? Tarkoitus on osoittaa erilaisia ominaisuus-ulottuvuuksia kertomalla janan kahdesta päädystä. Jos janan päädyssä on huvipurret ja etelähelsinkiläiset 300 neliön luksusasunnot, niin se ei tarkoita, että naiset näitä saisivat miesten kautta tai edes tavoittelisivat välttämättä. Se on abstrakti kuvaus siitä suunnasta, johon nainen haluaa, ja josta pois päin mennessä nainen vetää johonkin kynnyksen, jonka jälkeen ei ole enää tyytyväinen.

Tavallinen korkeakoulutettu toimistoduunarimuija Helsingistä on luultavasti just ja just tyytyväinen mieheen, jolla on korkeakoulututkinto ja semikomea ulkonäkö, ja kaveripiiri samanlaisia melko sivistyneitä melko ok miehiä, ja rahaa riittävästi ostaa Paloheinästä kämppä, josta saa kateutta herättäviä instagram-kuvia, ainakin kun ottaa oikeista kuvakulmista.

Sen sijaan tuo toimistoduunarimuija ei ole tyytyväinen amk-koulutettuun mieheen, joka työskentelee suunnitteluinsinöörinä, ja jonka kaverit on nörttejä eikä kovin puleerattuja, ja jolla ei ole varaa Paloheinän kämppään, mutta jolla voisi olla varaa ostaa kolmio Martinlaaksosta.

Tuliko nyt asia selvemmäksi? Miljonäärielämä on abstrakti tavoite, jonka suurin osa naisistakin ymmärtää saavuttamattomaksi. Se ei silti tarkoita, että tavallinen mukava keskivertomies kelpaisi näille naisille.

Ok. eli tavallinen mukava keskivertomies ei kelpaa naisille. Mitä se tavallinen mukava keskivertomies ajattelee asialle tehdä? Miten tämä vaikuttaa hänen elämäänsä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naisen todellisesta miesmausta kertoo se milllaisen miehen nainen valitsee silloin kun ei ole mitään tarpeita.

Ei tarvita miestä perheen takia, ei yhteisen elintason takia.

Vain intohimo ratkaisee.

Se valinta on erilainen mies kuin se joka valitaan perheenisäksi, ellei nainen sitten ole niin tasokas että saa molemmat samassa paketissa. Ja se on harvinaista, vaikka palstalla satuiltaisiin mitä.

Tämä voi äkkiseltään kuulostaa järkeenkäyvältä, mutta tarkemmin tarkasteltuna tässä on muutamakin ajatusvinouma.

Ensinnäkin tuo ajatus, että nainen tarvitsee miehen elintason takia, ei kuulosta siltä, että puhuttaisiin suomalaisesta yhteiskunnasta. Se voisi päteä jossain kehitysmaassa tai suurien tuloerojen ja olemattoman sosiaaliturvan maassa, jossa sukupuoliroolit ovat todella perinteiset ja naisten ei odoteta käyvän töissä. Se voisi jopa päteä jossain määrin Yhdysvalloissa. Mutta Suomessa kaikki kasvavat todellisuuteen, jossa naiset ja miehet käyvät oletusarvoisesti töissä, ja jossa toisaalta ei ole erityisen suurta tarvetta juosta elintason perässä. Suomessa pienituloisenkin elämä voi nimittäin olla hyvää. Olen itse keskiluokkaisesta perheestä, ja olen tottunut näkemään, miten naisilla on omat ammatit, rahaa, omaa perintöä, yms. Todellakaan kukaan ei mieti, miten saisi elintason miehen kautta.

Ja sitten lopulta tavallisessa keskiluokkaisessakin elämässä ei ole niin merkittävä muutaman tuhannen euron ero käyttörahoissa, että se olisi syy ryhtyä suhteeseen jonkun miehen kanssa. Elämme kuitenkin kulttuurissa, jossa oletus ja ajatus on se, että suhteeseen ryhdytään rakkaudesta.

Myös ajatus valitsemisesta tökkii tässä. Eihän ihmiset yleensä kumppania etsi jokin tarve edellä, vaan aika usein pariutuminen tapahtuu niin, että jossain yhteydessä (vaikka töissä, harrastuksissa, opiskeluissa) kahden ihmisen välille kehittyy kemiaa ja he aloittavan sen vuoksi suhteen. Ei siis niin, että kumpikin tahollaan haluavan ensin suhteen ja käyvät läpi jonkin määrän vaihtoehtoisia kumppaniehdokkaita, joista sitten valitsevat tarpeisiinsa sopivan yksilön. Tämä on todella omituinen ajattelutapa. Jossain deittipalstalla tai Tinderissä se saattaa vaikuttaa siltä, mutta ei sielläkään mitään katalogia ole, josta vaan valitaan.

Ja sitten toisaalta se, ettei ihmisen mies- tai naismaku voi mitenkään olla ainoa rehellinen kriteeri pariutumiseen, ainakaan, jos siinä puhutaan vain ulkonäöstä ja muista ulkoisista ominaisuuksista, Tottakai myös toiveet suhteen sisällöstä, haluaako kumpikin lapsia yms vaikuttavat - ja ne eivät ole myöskään henkilöstä erillään olevia asioita. Kyllä ainakin minulle arvomaailma, elämäntapa ja se, osuuko lapsitoiveet yksiin, on ihan olennaisia asioita. Ei se silti sitä tarkoita, että jos unelmien kumppanin kanssa olisi mennyt lapsitoiveet ristiin, olisin sitten etsinyt jonkun täysin toisentyyppisen henkilön vain lapsitoive edellä - joko olisin löytänyt jonkun uuden omien toiveitteni mukaisen, jonka kanssa myös lapsiasiasta oltaisiin oltu samoilla linjoilla, tai sitten olisin tehnyt lapset yksin. 

Intohimo on kyllä hyvä mittari sen suhteen, onko oikean ihmisen kanssa yhdessä. Mutta pelkkä miesmaku ei ainakaan minulla vielä takaa intohimoa. Voisin tässä luetella listan ominaisuuksia, joita unelmien miehellä olisi, ja sitten jos eteeni tuotaisiin kymmenen miestä, jotka täyttävät ne ominaisuudet, en silti vielä minkäänlaista intohimoa. Intohimo kohdistuu minulla yksilöön, tiettyyn ihmiseen, ei vain johonkin ihmistyyppiin (tässä tapauksessa miestyyppiin).

Ei nainen tarvitsekaan Suomessa miestä peruselämästä selviämiseen. Nainen tarvitsee miestä ja miehen rahoja siihen, että nainen voi kehuskella muille naisille 300 neliön kämpällä Etelä-Helsingissä, ja samppanjakutsuilla joihin kutsutaan miehen tuntemia hienoja ihmisiä. Tämä on se naisen tavoite. Ja jos miehen ammatti ja/ tai varallisuus vie naista lähemmäksi tuota tavoitetta, niin pilde kostuu.

Juuri tästä syystä kehitysmaassa tavallinen keskiarvopalkkaa ja keskiarvoduunia vääntävä mies on arvossaan, mutta Suomessa naiset ei anna mitään arvoa. Suomalaiset naiset ovat äärimmäisen vaativia että mies tarjoaisi ammattinsa ja varallisuutensa kautta naiselle asioita, mutta samalla suomalaiset naiset laskevat vain 20-30% miehistä edes jotenkin kelvollisiksi näissä asioissa. Siinä missä kehitysmaassa ihan tavallinen työmies on jo arvossaan.

Sellainen fantasia tällä kertaa. Oliko Myllypuron Hekan asunnossa kirjoitettu vai leipäjonossako ideoitu?  Unohdit tarinasta huvipurren, kakkosasunnon Floridassa, sisäkön ja oman autonkuljettajan, joka kuskaa loistoautolla ympäri Helsingin keskustaa silloin, kun on shoppailuaika. Mutta sulle ei tietysti ymmärrettävistä syistä tullut tällaisia mieleen.

Se oli kärjistys. Ymmärrätkö? Tarkoitus on osoittaa erilaisia ominaisuus-ulottuvuuksia kertomalla janan kahdesta päädystä. Jos janan päädyssä on huvipurret ja etelähelsinkiläiset 300 neliön luksusasunnot, niin se ei tarkoita, että naiset näitä saisivat miesten kautta tai edes tavoittelisivat välttämättä. Se on abstrakti kuvaus siitä suunnasta, johon nainen haluaa, ja josta pois päin mennessä nainen vetää johonkin kynnyksen, jonka jälkeen ei ole enää tyytyväinen.

Tavallinen korkeakoulutettu toimistoduunarimuija Helsingistä on luultavasti just ja just tyytyväinen mieheen, jolla on korkeakoulututkinto ja semikomea ulkonäkö, ja kaveripiiri samanlaisia melko sivistyneitä melko ok miehiä, ja rahaa riittävästi ostaa Paloheinästä kämppä, josta saa kateutta herättäviä instagram-kuvia, ainakin kun ottaa oikeista kuvakulmista.

Sen sijaan tuo toimistoduunarimuija ei ole tyytyväinen amk-koulutettuun mieheen, joka työskentelee suunnitteluinsinöörinä, ja jonka kaverit on nörttejä eikä kovin puleerattuja, ja jolla ei ole varaa Paloheinän kämppään, mutta jolla voisi olla varaa ostaa kolmio Martinlaaksosta.

Tuliko nyt asia selvemmäksi? Miljonäärielämä on abstrakti tavoite, jonka suurin osa naisistakin ymmärtää saavuttamattomaksi. Se ei silti tarkoita, että tavallinen mukava keskivertomies kelpaisi näille naisille.

Miksi ajattelet, että tuo kuvaamasi suunta on se suunta, johon nainen haluaa? Mihin siis perustat näkemyksesi, ja miksi ajattelet, että ihmisillä yleisesti ottaen olisi tuonsuuntainen tavoite tai unelma? Uskotko yleensä, että ihmisten unelmat ja tavoitteet liittyvät elintasoon? Ja miksi ajattelet, että jos nainen tavoittelee parempaa elintasoa, hän tekisi sen miehen kautta?

Miksi ruokit trollia? Etkö tunnista tuota kirjoittajaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naisen todellisesta miesmausta kertoo se milllaisen miehen nainen valitsee silloin kun ei ole mitään tarpeita.

Ei tarvita miestä perheen takia, ei yhteisen elintason takia.

Vain intohimo ratkaisee.

Se valinta on erilainen mies kuin se joka valitaan perheenisäksi, ellei nainen sitten ole niin tasokas että saa molemmat samassa paketissa. Ja se on harvinaista, vaikka palstalla satuiltaisiin mitä.

Tämä voi äkkiseltään kuulostaa järkeenkäyvältä, mutta tarkemmin tarkasteltuna tässä on muutamakin ajatusvinouma.

Ensinnäkin tuo ajatus, että nainen tarvitsee miehen elintason takia, ei kuulosta siltä, että puhuttaisiin suomalaisesta yhteiskunnasta. Se voisi päteä jossain kehitysmaassa tai suurien tuloerojen ja olemattoman sosiaaliturvan maassa, jossa sukupuoliroolit ovat todella perinteiset ja naisten ei odoteta käyvän töissä. Se voisi jopa päteä jossain määrin Yhdysvalloissa. Mutta Suomessa kaikki kasvavat todellisuuteen, jossa naiset ja miehet käyvät oletusarvoisesti töissä, ja jossa toisaalta ei ole erityisen suurta tarvetta juosta elintason perässä. Suomessa pienituloisenkin elämä voi nimittäin olla hyvää. Olen itse keskiluokkaisesta perheestä, ja olen tottunut näkemään, miten naisilla on omat ammatit, rahaa, omaa perintöä, yms. Todellakaan kukaan ei mieti, miten saisi elintason miehen kautta.

Ja sitten lopulta tavallisessa keskiluokkaisessakin elämässä ei ole niin merkittävä muutaman tuhannen euron ero käyttörahoissa, että se olisi syy ryhtyä suhteeseen jonkun miehen kanssa. Elämme kuitenkin kulttuurissa, jossa oletus ja ajatus on se, että suhteeseen ryhdytään rakkaudesta.

Myös ajatus valitsemisesta tökkii tässä. Eihän ihmiset yleensä kumppania etsi jokin tarve edellä, vaan aika usein pariutuminen tapahtuu niin, että jossain yhteydessä (vaikka töissä, harrastuksissa, opiskeluissa) kahden ihmisen välille kehittyy kemiaa ja he aloittavan sen vuoksi suhteen. Ei siis niin, että kumpikin tahollaan haluavan ensin suhteen ja käyvät läpi jonkin määrän vaihtoehtoisia kumppaniehdokkaita, joista sitten valitsevat tarpeisiinsa sopivan yksilön. Tämä on todella omituinen ajattelutapa. Jossain deittipalstalla tai Tinderissä se saattaa vaikuttaa siltä, mutta ei sielläkään mitään katalogia ole, josta vaan valitaan.

Ja sitten toisaalta se, ettei ihmisen mies- tai naismaku voi mitenkään olla ainoa rehellinen kriteeri pariutumiseen, ainakaan, jos siinä puhutaan vain ulkonäöstä ja muista ulkoisista ominaisuuksista, Tottakai myös toiveet suhteen sisällöstä, haluaako kumpikin lapsia yms vaikuttavat - ja ne eivät ole myöskään henkilöstä erillään olevia asioita. Kyllä ainakin minulle arvomaailma, elämäntapa ja se, osuuko lapsitoiveet yksiin, on ihan olennaisia asioita. Ei se silti sitä tarkoita, että jos unelmien kumppanin kanssa olisi mennyt lapsitoiveet ristiin, olisin sitten etsinyt jonkun täysin toisentyyppisen henkilön vain lapsitoive edellä - joko olisin löytänyt jonkun uuden omien toiveitteni mukaisen, jonka kanssa myös lapsiasiasta oltaisiin oltu samoilla linjoilla, tai sitten olisin tehnyt lapset yksin. 

Intohimo on kyllä hyvä mittari sen suhteen, onko oikean ihmisen kanssa yhdessä. Mutta pelkkä miesmaku ei ainakaan minulla vielä takaa intohimoa. Voisin tässä luetella listan ominaisuuksia, joita unelmien miehellä olisi, ja sitten jos eteeni tuotaisiin kymmenen miestä, jotka täyttävät ne ominaisuudet, en silti vielä minkäänlaista intohimoa. Intohimo kohdistuu minulla yksilöön, tiettyyn ihmiseen, ei vain johonkin ihmistyyppiin (tässä tapauksessa miestyyppiin).

Ei nainen tarvitsekaan Suomessa miestä peruselämästä selviämiseen. Nainen tarvitsee miestä ja miehen rahoja siihen, että nainen voi kehuskella muille naisille 300 neliön kämpällä Etelä-Helsingissä, ja samppanjakutsuilla joihin kutsutaan miehen tuntemia hienoja ihmisiä. Tämä on se naisen tavoite. Ja jos miehen ammatti ja/ tai varallisuus vie naista lähemmäksi tuota tavoitetta, niin pilde kostuu.

Juuri tästä syystä kehitysmaassa tavallinen keskiarvopalkkaa ja keskiarvoduunia vääntävä mies on arvossaan, mutta Suomessa naiset ei anna mitään arvoa. Suomalaiset naiset ovat äärimmäisen vaativia että mies tarjoaisi ammattinsa ja varallisuutensa kautta naiselle asioita, mutta samalla suomalaiset naiset laskevat vain 20-30% miehistä edes jotenkin kelvollisiksi näissä asioissa. Siinä missä kehitysmaassa ihan tavallinen työmies on jo arvossaan.

Ok. Eli mitä nyt tapahtuu?

Mä varmaan sitten kuuluin niihin "suosittuihin tyttöihin" koska mulla piti aina olla "poikkis koska se on niin cool juttu olla suosittu seukkaaja", höh. Tää oli siis lähinnä sitä teiniaikaa jolloin muutenkin kaikki oli pinnallista ja piti bilettää ja muutenkin vältellä luuserin leimaa, koska tärkeintähän elämässä on mitä MUUT minusta ajattelee, jälleen höh. Kyllä ne ekat suhteet oli sellaista aika typerää touhua, vasta harjoittelua oikeeseen parisuhteeseen. Mitään kummempia tunteitakaan ei ollut mukana, se vaan oli sellaista hauskanpitoa ja ajan tappamista. Ihan mukavia jätkiä ne oli, mutta kyllähän me oltiin täysin väärät toisillemme ja sitten ne suhteet vaan kuihtui itsestään, kun ei kumpaakaan kiinnostanut olla yhdessä =D Se oli vaan sellaista ulospäin esittämistä, todella tyhmää näin jälkeenpäin ajatellen, mutta ihan kakaroitahan silloin vielä oltiin ja nuorena ne virheet kuuluukin tehdä. 

Jos jotain jännyyttä mukana oli, se oli lähinnä sitä että seukkas itseään vuosi, pari vanhemman pojan kanssa jolla oli jo oikein autokin, siis joku vanha rämä, mutta sekin oli silloin vielä niin jännää kun ei itsellä vielä ollut ajokorttiakaan. 

Kolmekymppisenä asia on tietenkin aivan eri, sen ikäinen on jo aikuinen eikä mikään teini. Ei siinä vaiheessa enää seurustella vaan sen takia, että se on niin coolia kavereiden silmissä, vaan vaatimukset kumppanin suhteen on ihan eri tasolla. Ja tuo on ihan totta mitä joku nainen aiemmin mainitsi, että ei meille tytöille olla koskaan tuollaista luvattukaan, että jos oot kiltti tyttö niin saat itsellesi miehen. Naisille on aina hoettu, että kiltti tyttö jää joko yksin kissojensa kanssa, tai päätyy huonojen miesten hyväksikäytettäväksi. Tosin kaikilla ei ole ollut hyvät vanhemmat ja muut lähisukulaiset varoittamassa näistä asioista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Virheitä sattuu"

Kyllä, mutta ne ovat aina samoja virheitä kaikilla naisilla. Ne väärät miehet ovat aina itsevarmoja röyhkimyksiä, pelimiehiä, jänniä miehiä, tai komistuksia joille nainen on vain hetken huvi.

Ainoastaan palstatarinoissa nuorena pariudutaan ujojen nörtien kanssa ja sitten 35v tienoilla komean urheilija-yrittämiljonäärin kanssa.

Tuohon on sellainenkin syy että nainen vertaa 30+ aviomiestänsä siihen 18v lukioikäiseen poikaystävään.

Se vanhempi mies on tietysti itsevarmempi, menestyneempi ja miehekkäämpi.

Oikeampi vertailu olisi millainen se 18v poikaystävä oli verrattuna oman ikäisiin? Aika usein kyseessä oli kuin olikin porukan itsevarmin ja naisten kanssa röyhkein tyyppi.

En tiedä montako prosenttia lukiolaisista seurustelee lukiovuosinaan, mutta leikitään että 20 % lukiolaistytöistä. Eikö se tarkoita, että silloin myös niitä porukan itsevarmimpia ja röyhkeimpiä tyyppejä on vastaavasti pojista 20 %? Kuulostaa aika paljolta.

Mistä juontaa tämä röyhkeyden ihailu palstamiesten keskuudessa? Oman kokemukseni mukaan yläasteella oli ehkä vielä jänniksiä ja tietynlaista röyhkeyttä, mutta lukiolaisissa oli kyllä vain enemmän tai vähemmän itsevarmoja ja sosiaalisia nuoria ihmisiä. Sosiaalisuus ei ole röyhkeyttä, päinvastoin.

Hyvä kysymys. Olen huomannut saman. En keksi muuta selitystä kuin se, että he ovat itse yläasteella salaa ihailleet luokan häirikköpoikia ("ai että kun noi uskaltavat!!!") ja omassa huonossa itsetunnossaan kuvitelleet, miten jännittävää oma elämä olisi, jos pääsisi niiden jännien poikien jengiin. Ja sitten lukioon ilmeisesti ei mentykään, koska käsitys nuorisokulttuurista perustunee omiin yläasteaikaisiin kuvitelmiin - ja ilmeisesti myös joihinkin amerikkalaisiin nuorisosarjoihin, koska niistäkin näkee kaikuja noissa omituisissa seurustelukuvitelmissa, eli ilmeisesti on sitten koulun jälkeen katsottu ajan kuluksi telkkaria. Lukiossa tosiaan ollaan jo aika aikuisia ja nimenomaan nuo yläasteen röökipaikalla notkuvat koululintsarit eivät edes tulleet sinne. 

Tässä on sama ilmiö kuin siinä, miten nuo palstamiehet luulevat naisten unelmamiehiksi. He kuvittelevat naisten ihailevan samoja miehiä ja samoja ominaisuuksia/asioita kuin itse ihailevat. Ja siksi je luulevat, että pahispoikien yläastejengin lisäksi naisia kiinnostaa todella paljon autot, jääkiekko, lentokoneellä lentäminen, jne. Ja siksi luullaan naisten haaveilevan jääkiekkoilijoista, lentöjistä ja miehistä, joilla on hieno auto - koska nämä miehet ovat itse fanittaneet lätkänpelaajia, leikkineet pienenä lentäjää, ja olleet 2-vuotiaasta asti ylenpalttisen kiinnostuneita autoista. 

Väärin.

Olennainen sana tuossa voisi olla kapteeni. Se mies voi olla jäkisjoukkueen kapteeni tai lentokoneen kapteeni. Naista kiinnostaa status. Amisporukoissa jäkisjoukkueen kapteeni on kaveriporukan kingi ja tämän miehen nainen kokee olevansa porukan korkea-arvoisin nainen koska hän on porukan pomon valitsema. Lentokoneen kapteeni puolestaan tienaa hyvin, ja on AMK-duunarinaisen unelmavalinta.

 

Hahhah. Eipä tullut mieleen kapteenit, koska en seuraa jääkiekkoa, eli en edes tiennyt, että eri pelaajilla on nimitykset. Tai no maalivahdin tiesin. Miten minua voisi kiinnostaa jääkiekkojoukkueen pelaajan status, jos en edes ole tietoinen siitä? Ja amisporukoista en tiedä mitään, menin lukioon, sen jälkeen yliopistoon.

Edelleen tuo kirjoituksesi kuulostaa siltä, mitä miehet itse ihailevat. Miehiä (tai ainakin sinua?) kiinnostaa nuo mainitsemasi "statukset" ja siksi selität, että naisiakin kiinnostaa ne. Jäkisjoukkueen kapteeni kaveriporukan kinginä kuulostaa vain mukaelmalta amerikkalaisesta nuorisosarjasta, jossa amerikkalaisen jalkapallojoukkueen kapteeni on kaikkien mielestä "kingi". Ainakaan meidän yläasteella tai lukiossa aikoinaan ei erottunut tuollaisia "kingejä", myöhemmin yliopistomaailmassa tuollaisen selittäminen kuulostaisi jo suorastaan harhaiselta.

Amismaailmassa (16-18v) kingi on jäkisjoukkueen kapteeni.

AMK-maailmassa (20+ ja etenkin 25+) kingi on lentokoneen kapteeni.

Yliopistomaailmassa (20+ ja etenkin 25+) kingi on professori, johtava tutkija, think thankin karismaattinen perustaja, tms.

Kaikissa yhteistä on status.

Täytyy kyllä naisena kommentoida, että alkoi minullakin olla enemmän vientiä silloin, kun tein elämässäni jotain kiinnostavaa ja kun "olin jotain", verrattuna siihen, kun olin työtön ja olin "vaan joku random". Kaipa se sitten on niin, että jos ihminen tekee jotain kiinnostavaa elämässään, se lisää kiinnostavuutta. Pitää sitten liikkua niissä piireissä, joissa juuri sitä omaa juttua arvostetaan. Eli jos et ole lätkänpelaaja, älä sitten hengaa amispiireissä, jne.

Opiskelin ammattikorkeassa kulttuurialaa, ja olen nyttemmin ihan semimenestynyt omalla kulttuurialallani ( jota en tarkenna). 

Millaisista miehistä opiskelutoverinaiset pitivät opiskeluaikoina? Entä millaisista miehistä he pitävät nykyään, kun ollaan jo aikuisia-aikuisia?

No minäpä kerron. Vastaus molempiin kysymyksiin on: useimmat lätkänpelaajista, amerikkalaisen jalkapellon pelaajista, bodaajista, MMA:ta harrastavista väkivallakko poliisiopiskelijoista ja oviemiehistä.

Eli eikö tästä ole aika helppo päätellä, että jos mies haluaa suosiota naisten keskuudessa, hänen kannattaa alkaa pelata lätkää, amerikkalaista jalkapalloa tai bodata. Tai mennä poliisikouluun tai ovimieheksi?

Ehkä yksi valinta meni pieleen. 16 vuotiaana rakastuin elämäni mieheen. Se oli täydellistä nuoruuden rakkautta. Perhe olisi ollut viisaampaa perustaa eri miehen kanssa, mutta eipä sitä etukäteen voinut tietää, millaisia vanhempia meistä kuoriutui. En osannut sanoa sitä edes itsestäni, joten mistäpä olisin voinut tietää toisestakaan. Keski-ikäisenä valitsin miehen tarkkaan järkeäni käyttäen ja se valinta meni nappiin. Toivottavasti saamme viettää yhteisen vanhuuden.

Vierailija kirjoitti:

Joo, vasta tältä palstalta opin, että nuorena nimenomaan olisi kannattanut pokailla leukalentäjiä ja NHL-kiekkoilijoita, koska markkina-arvoni oli silloin korkeimmillaan. Tyhmänä tuhlasin nuoruuteni ensin kiltin maalaispojan kanssa (1. poikaystävä) ja sittemmin avioiduin urheilua harrastavan yrittäjämiehen kanssa ja elin kiltisti avioliitossa ja perheenäitinä.

Toivottavasti nuoremmat naiset ottavat opikseen opetuksistanne ja kaatavat niitä NHL-tähtiä sydämensä kyllyydestä ennenkuin heidän arvonsa romahtaa.

Vähän sama :D

Siis en mä mitään nhl-tyyppejä olisi halunnut eikä varmasti olisi ollut rahkeitakaan, mutta naiivisti imin itseeni kiltti tyttö - mentaliteetin ja ajattelin että ei saa olla pinnallinen jne. Ajattelin että pitää olla kiltti, ei saa vaatia liikaa, pitää tyytyä, ei pidä olla hirveästi odotuksia, ei saa nalkuttaa, ei saa edellyttää asioita jne.

Lopputulemana pari parisuhdetta, joissa poika/mies ei arvostanut, joissa käytin suhteettoman paljon aikaa ja rahaa suhteen eteen ja jossa näin hirveästi vaivaa suhteen ylläpitoon jne. En oikein osaa selittää, mutta siis sellaista että en saanut koskaan synttäri- tai joululahjoja, mua ei ole koskaan hemmoteltu tai muhun ei ole satsattu/panostettu, ja yritin aina ajatella, että tämä on ok, tämä on tasa-arvoa, on hölmöä odottaa jotain prinssiä joka veisi ulos syömään ja olisi miellyttävä rakastaja jne.

Siis olen kohta 40 enkä ole koskaan kokenut sellaista, että mies olisi minusta kiinnostunut, haluaisi pitää kädestäni kiinni kun kävelemme leffateatterissa kotiin, että mies olisi tullut asemalaiturille mua vastaan ja ollut iloinen ja halannut kun näemme taas viikon jälkeen..saati että olisin kokenut mitään niin uskomattoman ihanaa, että mies olisi sanonut pitävänsä minusta (rakastamisesta puhumisesta en edes osaa haaveilla).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Kiltin" miehen syndrooma.

Yläasteikä menee ihaillessa röökipaikan finninaamaisia poikia jotka kovaan ääneen ölisevät keksityistä panojutuistaan.

Amisaikana rakastutaan palavasti tyttökalenterin toukokuun malliin ja suututaan, kun se ei tule kotiovelta hakemaan. Illat menee nettiä selaten, niitä yläasteen poikia edelleen ihaillen. Vahingossa löytyvät tasoteorioista sun muusta hölynpölystä kertovat nettisivut.

Loppuelämä menee edelleen niitä yläasteen poikia ihaillessa, uutena tunteena naisten vihaaminen ja sen ihmettely, miksei kukaan halua suhteeseen katkeran ja ilkeän "kiltin" miehen kanssa.

Ei vaan kiltti mies menee lukioon ja sen jälkeen yliopistoon. Muistaa mielessään ympäristön sanat: "Fiksut tytöt kiinnostuvat sun kaltaisista pojista sitten vähän myöhemmin". 30-vuotiaana kiltti mies ymmärtää, että "joskus myöhemmin" tuskin tulee tapahtumaan.

On se jännä, että ympäristö tarjoilee kilteille pojille tuollaista passiivista odottamista. Itse olin aika ujo tyttö, josta kukaan ei ollut koskaan kiinnostunut. Ei minulle ainakaan sanottu, että odota vaan apaattisena kotona, niin "sitten joskus" joku huomaa sen  miten ihana olet. Minulle sanottiin, että "mene vaan rohkeasti juttelemaan sen ihastuksesi kanssa" ja "olisit tosi nätti, jos laittaisit vähän meikkiä, edes vähän ripsiväriä".

Ei vaan tokaisu tulee sen jälkeen, kun tuli pakit 74. kerran peräkkäin. Kiltti mies on aina "hyvä mies mutta jollekulle toiselle".

Niin - tiedän tunteen. Minä menin kyllä "rohkeasti juttelemaan" koska kuvittelin sen jotenkin auttavan, mutta koskaan se juttelu ei tuonut tulosta. Ihastuin joihinkin luokkakavereihin, kerran vuotta nuorempaan poikaan. Ja jos joku nyt luulee, että olivat luokan suosituimpia poikia, niin eivät kyllä olleet. Se nuorempi oli aika hiljainen kaveri, istuskeli paljon itsekseen välitunneilla. Kehittelin mielessäni kuvitelman, että hän voisi olla se romanttinen poika, jollaisen olisin halunnut löytää.

No, kukaan ei ollut koskaan minusta kiinnostunut. En meikannut, vaikka sitä ehdoteltiin, mutta olin hoikka, pitkätukkainen, en mitenkään ruma vaikken tietysti mikään seksikäs kaunotarkaan. Eli ehkä minäkin olin "ihan hyvä, mutta jollekin toiselle"?

Jep. Mä oon kuullut lukemattomia kertoja, "olisit täydellinen nainen jollekulle" tai "niin mehän ollaan vain kavereita, eikö?". Viimeksi viime kesänä kun uskalsin ihastustani lähestyä. Ikää ei ole enää 17 vaan 37. Mikään ei ole muuttunut, olen edelleen epäsuosittu, vaikka olen hoikka, nätti, sosiaalinen, elämässä hyvin pärjäävä nainen. 

Ero on kuitenkin siinä ettei tämä tee minusta katkeraa. Koska oma elämäni on kiinni minusta, ei kenestäkään miehestä. Joskus harmittaa etten saanut mahdollisuutta lapsiin tms, mutta lopulta mulla on kiva, mielekäs, iloa tuottava elämä ja voin käyttää suhdejutuista säästyneen ajan vaikkapa vapaaehtoistöihin. En vihaa enkä syytä miehiä jostain itse kuvittelemastani asiasta, vaan totean asian niin kuin se on: en vain ole vielä sattunut tapaamaan miestä jonka kanssa olisi synkannut molemminpuolisesti. Uskon edelleen että niin voi käydä, vaikka tänään. Mutta jos ei käy, sekin on ok.

Jos olet lähelläkään normaalinnäköistä ja -luonteista naista, niin tuollaista pitäisi olla käytännössä mahdoton kuulla naisena.

Koska en halua uskoa, että olisit jotenkin pahasti epämuodostunut/ kehitysvammainen tai näkyvästi mielenterveysongelmainen, niin ainoa vaihtoehto mikä jää, on että olet kerta toisensa jälkeen kiinittänyt huomiota itseäsi huomattavasti suositumpiin miehiin. En voi käsittää miksi jotkut naiset tekevät tätä, miksi he kerta toisensa jälkeen hakkaavat päätään seinään itseään parempien miesten kanssa.

t. 2/5 mies, joka lakkasi hakkaamasta päätään seinään itsensä tasoisten naisten kanssa, ja otti 1/5 naisen, joka on rujo mutta rakastaa

En tosiaan ole mitenkään oudon näköinen :). Vaalea, naisellinen tyyli, muotojakin on, kasvoissa ei mitään erikoista vaikken varmasti kedon kaunein kukkanen olekaan. Olen myös mielenterveyden kannalta normaali, en ole koskaan sairastanut masennusta tai muutakaan. Päinvastoin mennyt pitkin maailmaa, nähnyt ja tehnyt mitä olen halunnut. Olen varmasti vähintään 3.5/5, jos nyt tuollaista asteikkoa käytetään.

Mutta tuo mitä ehdotat, että katselen vain "suositumpia", tuo on sitä samaa mitä täällä toistellaan. Ensinnäkin, jokainenhan ihastuu siihen johon ihastuu. Ei sitä kiinnostusta voi kovin paljoa feikata.

Toisekseen, vuosien varrella olen ehtinyt ihastua monenlaisiin miehiin. On ollut komeaa, vaatimattomampaa, rikasta, köyhää, nuorempaa, vanhempaa, ekstroverttiä, sisäänpäinkääntynyttä. Useammassa maassakin vielä.

Kolmanneksi,juurihan kerroit ottaneesi itseäsi huonomman naisen kun et muutakaan saanut. Jos nyt kuvitellaan että olisin ihastunut vain itseäni suositumpiin - no niinhän sinunkin naisesi on tehnyt? Ja vielä sai sinut (vaikka kannattiko...).

Oikeasti parisuhteet eivät muodostu joidenkin mystisten pisteiden perusteella vaan siitä kun kaksi ihmistä kohtaa ja rakastuu. Ja sitä en vielä saanut kokea. Ei se sen kummallisempaa ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Virheitä sattuu"

Kyllä, mutta ne ovat aina samoja virheitä kaikilla naisilla. Ne väärät miehet ovat aina itsevarmoja röyhkimyksiä, pelimiehiä, jänniä miehiä, tai komistuksia joille nainen on vain hetken huvi.

Ainoastaan palstatarinoissa nuorena pariudutaan ujojen nörtien kanssa ja sitten 35v tienoilla komean urheilija-yrittämiljonäärin kanssa.

Tuohon on sellainenkin syy että nainen vertaa 30+ aviomiestänsä siihen 18v lukioikäiseen poikaystävään.

Se vanhempi mies on tietysti itsevarmempi, menestyneempi ja miehekkäämpi.

Oikeampi vertailu olisi millainen se 18v poikaystävä oli verrattuna oman ikäisiin? Aika usein kyseessä oli kuin olikin porukan itsevarmin ja naisten kanssa röyhkein tyyppi.

En tiedä montako prosenttia lukiolaisista seurustelee lukiovuosinaan, mutta leikitään että 20 % lukiolaistytöistä. Eikö se tarkoita, että silloin myös niitä porukan itsevarmimpia ja röyhkeimpiä tyyppejä on vastaavasti pojista 20 %? Kuulostaa aika paljolta.

Mistä juontaa tämä röyhkeyden ihailu palstamiesten keskuudessa? Oman kokemukseni mukaan yläasteella oli ehkä vielä jänniksiä ja tietynlaista röyhkeyttä, mutta lukiolaisissa oli kyllä vain enemmän tai vähemmän itsevarmoja ja sosiaalisia nuoria ihmisiä. Sosiaalisuus ei ole röyhkeyttä, päinvastoin.

Hyvä kysymys. Olen huomannut saman. En keksi muuta selitystä kuin se, että he ovat itse yläasteella salaa ihailleet luokan häirikköpoikia ("ai että kun noi uskaltavat!!!") ja omassa huonossa itsetunnossaan kuvitelleet, miten jännittävää oma elämä olisi, jos pääsisi niiden jännien poikien jengiin. Ja sitten lukioon ilmeisesti ei mentykään, koska käsitys nuorisokulttuurista perustunee omiin yläasteaikaisiin kuvitelmiin - ja ilmeisesti myös joihinkin amerikkalaisiin nuorisosarjoihin, koska niistäkin näkee kaikuja noissa omituisissa seurustelukuvitelmissa, eli ilmeisesti on sitten koulun jälkeen katsottu ajan kuluksi telkkaria. Lukiossa tosiaan ollaan jo aika aikuisia ja nimenomaan nuo yläasteen röökipaikalla notkuvat koululintsarit eivät edes tulleet sinne. 

Tässä on sama ilmiö kuin siinä, miten nuo palstamiehet luulevat naisten unelmamiehiksi. He kuvittelevat naisten ihailevan samoja miehiä ja samoja ominaisuuksia/asioita kuin itse ihailevat. Ja siksi je luulevat, että pahispoikien yläastejengin lisäksi naisia kiinnostaa todella paljon autot, jääkiekko, lentokoneellä lentäminen, jne. Ja siksi luullaan naisten haaveilevan jääkiekkoilijoista, lentöjistä ja miehistä, joilla on hieno auto - koska nämä miehet ovat itse fanittaneet lätkänpelaajia, leikkineet pienenä lentäjää, ja olleet 2-vuotiaasta asti ylenpalttisen kiinnostuneita autoista. 

Väärin.

Olennainen sana tuossa voisi olla kapteeni. Se mies voi olla jäkisjoukkueen kapteeni tai lentokoneen kapteeni. Naista kiinnostaa status. Amisporukoissa jäkisjoukkueen kapteeni on kaveriporukan kingi ja tämän miehen nainen kokee olevansa porukan korkea-arvoisin nainen koska hän on porukan pomon valitsema. Lentokoneen kapteeni puolestaan tienaa hyvin, ja on AMK-duunarinaisen unelmavalinta.

 

Hahhah. Eipä tullut mieleen kapteenit, koska en seuraa jääkiekkoa, eli en edes tiennyt, että eri pelaajilla on nimitykset. Tai no maalivahdin tiesin. Miten minua voisi kiinnostaa jääkiekkojoukkueen pelaajan status, jos en edes ole tietoinen siitä? Ja amisporukoista en tiedä mitään, menin lukioon, sen jälkeen yliopistoon.

Edelleen tuo kirjoituksesi kuulostaa siltä, mitä miehet itse ihailevat. Miehiä (tai ainakin sinua?) kiinnostaa nuo mainitsemasi "statukset" ja siksi selität, että naisiakin kiinnostaa ne. Jäkisjoukkueen kapteeni kaveriporukan kinginä kuulostaa vain mukaelmalta amerikkalaisesta nuorisosarjasta, jossa amerikkalaisen jalkapallojoukkueen kapteeni on kaikkien mielestä "kingi". Ainakaan meidän yläasteella tai lukiossa aikoinaan ei erottunut tuollaisia "kingejä", myöhemmin yliopistomaailmassa tuollaisen selittäminen kuulostaisi jo suorastaan harhaiselta.

Amismaailmassa (16-18v) kingi on jäkisjoukkueen kapteeni.

AMK-maailmassa (20+ ja etenkin 25+) kingi on lentokoneen kapteeni.

Yliopistomaailmassa (20+ ja etenkin 25+) kingi on professori, johtava tutkija, think thankin karismaattinen perustaja, tms.

Kaikissa yhteistä on status.

Täytyy kyllä naisena kommentoida, että alkoi minullakin olla enemmän vientiä silloin, kun tein elämässäni jotain kiinnostavaa ja kun "olin jotain", verrattuna siihen, kun olin työtön ja olin "vaan joku random". Kaipa se sitten on niin, että jos ihminen tekee jotain kiinnostavaa elämässään, se lisää kiinnostavuutta. Pitää sitten liikkua niissä piireissä, joissa juuri sitä omaa juttua arvostetaan. Eli jos et ole lätkänpelaaja, älä sitten hengaa amispiireissä, jne.

Opiskelin ammattikorkeassa kulttuurialaa, ja olen nyttemmin ihan semimenestynyt omalla kulttuurialallani ( jota en tarkenna). 

Millaisista miehistä opiskelutoverinaiset pitivät opiskeluaikoina? Entä millaisista miehistä he pitävät nykyään, kun ollaan jo aikuisia-aikuisia?

No minäpä kerron. Vastaus molempiin kysymyksiin on: useimmat lätkänpelaajista, amerikkalaisen jalkapellon pelaajista, bodaajista, MMA:ta harrastavista väkivallakko poliisiopiskelijoista ja oviemiehistä.

Eli eikö tästä ole aika helppo päätellä, että jos mies haluaa suosiota naisten keskuudessa, hänen kannattaa alkaa pelata lätkää, amerikkalaista jalkapalloa tai bodata. Tai mennä poliisikouluun tai ovimieheksi?

Ainostaan poliisikoulu on sellainen minne kaikki ei pääse. Loput on joka jampan ulottuvilla. Ratkaisu siis miehille jotka ei meinaa suhdetta löytää!

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin turhauttavaa tällaisten keskustelujen lukeminen, saati niihin vastaaminen. Naiset eivät myönnä osuuttaan asioihin ripaustakaan.

Ai niin, taas kaikkien Suomen naisten pitää kollektiivisesti myöntää jotain. Minä voin myöntää. Myönnän myös kaikkien muiden suomalaisten naisten puolesta. Noin. Eli mitä nyt tapahtuu?

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin turhauttavaa tällaisten keskustelujen lukeminen, saati niihin vastaaminen. Naiset eivät myönnä osuuttaan asioihin ripaustakaan.

Ja mitä sitten tapahtuu jos naiset myöntää?