Onko jollekin isä tärkeämpi kuin äiti?

Faija oli hiljainen puurtaja, joka yksinäisenä puursi mulle ja broidille elämänalun kasaan, teki työnsä loppuun terveydenkin uhalla.

Mutsi olikin sitten kevytkenkäinen huo ruli joka vaihtoi äijää vähän väliä ja puri mua kännissä käsivarteen, niin, että jouduin hankkimaan antibiootit tulehtuneeseen puremaan.

Kumpikaan ei ole erityisen läheinen, mutta faijaa sentään jaksan nähdä välillä.

Poikani on aina ollut isänsä poika. Yhdessä kulkeneet läpi elämän. Siinä oli alkuun nielemistä.

Mulla on sillain että molemmat yhtä tärkeitä. Uhma- ja teini-iässäkin kapinointi kohdistui aika lailla molempiin. Mutta varmasti tällainen tai se että isä on läheisempi, on todella harvinaista. 

Mutsi itsekeskeinen valehteleva alkoholisti ja faija uskoon hurahtanut entinen alkoholisti muusta puhukkaan kuin jumalasta/jeesuksesta hyvä tietysti että ei juo enää.Faijaa nään muutaman kerran kuukaudessa ihan hyvät välit nykyään joskaan ei mitkään erityisen läheiset,mutsin kanssa en ole ollut tekemisissä muutamaan vuoteen. m34.

Minulle on. Äitini lähti uuden miehen matkaan kun olin 12-vuotias ja isästäni tuli yksinhuoltaja. Äiti asuu suht kaukana ja olemme täysin erilaisia. Isä mulle paljon tärkeämpi.

Äiti narsisti jota epäilen pettämisestä kuin vanhempani eivät olleet viellä eronneet ja äitini ei myönnä mitään huonoita puoliaan eikä niistä voi rakentaa keskustelua koska kaikki paha on isäni syytä.

Olen isäni kanssa nyt, äitiin on vaikea luoda kontaktia.

Isä ymmärsi ja kannusti minua, äiti oli lähinnä närkästynyt kun en ollutkaan hänen kopionsa.

Mulle iskä on ollut mun elämän kallio koko mun elämän 46v. Oltiin äidinkin kanssa ihan läheisiä ym mut isää kunnioitan ja rakastan enemmän.

On

Äidillä peliongelma. Lisäksi vanhemmaksi tullessani olen alkanut epäillä narsistisia taipumuksia. Ollaan ihan kavereita, kun osaahan se olla tosi hyvä tyyppi niin halutessaan, mutta kyllä mulle isäni on paljon läheisempi ja tärkeämpi. 

Isä on lapsuudestani lähtien ollut enemmän kiinnostunut jutuistani, ja jaksanut aina katsoa kaikkea, mistä olen ollut innoissani. Jutellaan paljon politiikkaa ja seurataan uutisia ja urheilua. 

Minulla on ollut todella rakkaat ja ihanat vanhemmat ja olen aina kuvitellut, että ovat minulle ihan yhtä tärkeitä. Kummatkin ovat aina tukeneet ja auttaneet ja olleet hyväksyviä minua kohtaan.

Mutta, kun isäni oli viime vuonna kuolemaisillaan, reagoin siihen todella paljon voimakkaammin kuin äitini sairauteen ja kuolemaan. Ehkä tietenkin siksi, että äitini sairauden ja kuoleman aikana isäni oli ollut apuna ja tukena, nyt ketään ihan niin läheistä ei ollut ( vaikka sisarukseni olivat toki, mutta he ovat nuorempia joten koin tärkeänä myös olla se, joka pysyy heidän tukena ja vahvana).

Olen aina kyllä ollut "isintyttö", meillä on samanlainen huumorintaju, samanlaiset kiinnostuksen kohteet, ja olemme jopa tehneet yhdessä töitä.  Myös vanhempieni eron aikana, huomasin, että olin ehkä vähän enemmän isäni puolesta, vaikka hän se oli joka eron halusi ja lähti.

Onneksi he pääsivät asian yli ja olivat todella hyviä ystäviä eron jälkeen, ja isä, jopa kantoi äitiäni hautaan.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ollut todella rakkaat ja ihanat vanhemmat ja olen aina kuvitellut, että ovat minulle ihan yhtä tärkeitä. Kummatkin ovat aina tukeneet ja auttaneet ja olleet hyväksyviä minua kohtaan.

Mutta, kun isäni oli viime vuonna kuolemaisillaan, reagoin siihen todella paljon voimakkaammin kuin äitini sairauteen ja kuolemaan. Ehkä tietenkin siksi, että äitini sairauden ja kuoleman aikana isäni oli ollut apuna ja tukena, nyt ketään ihan niin läheistä ei ollut ( vaikka sisarukseni olivat toki, mutta he ovat nuorempia joten koin tärkeänä myös olla se, joka pysyy heidän tukena ja vahvana).

Olen aina kyllä ollut "isintyttö", meillä on samanlainen huumorintaju, samanlaiset kiinnostuksen kohteet, ja olemme jopa tehneet yhdessä töitä.  Myös vanhempieni eron aikana, huomasin, että olin ehkä vähän enemmän isäni puolesta, vaikka hän se oli joka eron halusi ja lähti.

Onneksi he pääsivät asian yli ja olivat todella hyviä ystäviä eron jälkeen, ja isä, jopa kantoi äitiäni hautaan.

Niin ja siis, olen todella onnellinen ja kiitollinen siitä, että isäni selvisi tuosta todella vakavasta sairaudesta ja on toipunut hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Isä ymmärsi ja kannusti minua, äiti oli lähinnä närkästynyt kun en ollutkaan hänen kopionsa.

Näinkin sen voi ilmaista! Minulla ihan täsmälleen sama tilanne.

Minua monesti naurattaa pyhän äiti-lapsi-suhteeen korostaminen. Ehkä siinä on taustalla historiaa, että naiset olivat kotona lasten kanssa, jolloin luonnollisesti suhde oli läheisempi. Myöskin vauva-aika voi olla monelle naiswen ja lapsen symbioosia. Mutta eipä siinä vauva-ajan jälkeen ole perusteita.. 

Minulla (N32) ja sisaruksellani on hyvät vanhemmat. Molemmat ovat käyneet töissä, joten kumpikaan ei ole ollut hoitovapaalla tai kotiäitisä/isänä. Näin ollen olen viettänyt kummankin kanssa suht saman verran aikaa. Vanhempani ovat minulle yhtä rakkaita. Koen kuitenkin tulevani paremmin toimeen isäni kanssa. Meillä luonteenpiirteet ja älykkyys kohtaavat.

Sisareni oletettavasti myöskin rakastaa molempia yhtä paljon, mutta hän tulee paremmin toimeen äidin kanssa (ei siinä että meillä kummallakaan olisi ongelmia toisen vanhemman kanssa).

Oma lapseni on vielä pieni, joten hankala sanoa kumpi hänelle on tärkeämpi. Kuten monilla lapsilla, hänellä on ollut selkeitä äiti- sekä isäkausia, jolloin toisen on ehdottomasti laitettava nukkumaan tms. Suurin osa ajasta kuitenkin hänelläkin menee sen kummemmin toista suosimatta.

Vierailija kirjoitti:

Minulle on. Äitini lähti uuden miehen matkaan kun olin 12-vuotias ja isästäni tuli yksinhuoltaja. Äiti asuu suht kaukana ja olemme täysin erilaisia. Isä mulle paljon tärkeämpi.

Juuri tuollaisia naiset ovat. Kiimoissaan lähtevät vieraan kullin perään jättäen miehen ja lapset taakseen. Oman värkin jakaminen on tärkeämpää.

Isi on ykkönen! Täysin sydämin voin sanoa että olen isin tyttö aina ollut ja tulen olemaan. En muista koskaan äitini leikkineen meidän lasten kanssa, isi sen sijaan jaksoi kaikki pelit ja leikit. Nuoruudessa isille oli helppo puhua, hän osasi tukea ja kannustaa - äiti oli ja on mestari lyttäämisessä. Isi on jaksava, kiinnostunut, upea ukki, äiti ei jaksa kiinnostua kuin hetkisen. Että selvä valinta tämä.

Tytölleni isä on ehdottomasti ykkösvanhempi. Hän on 4-vuotias, joten periaatteessa tämä voi vielä muuttua. Mutta näin on ollut 1,5-vuotiaasta asti. Siihen saakka oli äidissä kiinni, kuten nyt yleensäkin tissivauvat ovat.

Vierailija kirjoitti:

Minulle on. Äitini lähti uuden miehen matkaan kun olin 12-vuotias ja isästäni tuli yksinhuoltaja. Äiti asuu suht kaukana ja olemme täysin erilaisia. Isä mulle paljon tärkeämpi.

Puolisollani täysin sama tarina, oli jopa saman ikäinen kun äitinsä lähti. Anoppi asuu kyllä lähellä, mutta aika harvoin nähdään. Hän on myös aivan erilainen, ja aika kuluttavaa seuraa. Nyt kun uuden puolison kanssa hankitut lapsetkin alkaa olla aikuisia, hän kyllä yrittää viritellä tuttavuutta, mutta aika laihoja on tulokset olleet toistaiseksi.  

Äiti oli juoppo jota iskän piti aina pieksää tolkummaksi.

Mulle iskä on läheisempi ja tärkeämpi, vaikkei äidissäkään sen kummempaa vikaa. Rakkaista molemmat. Iskä hoiti meitä kotona vuosia, joten varmaan vaikuttaa että suhde on tullut hänen kanssaan läheisemmäksi.