Lue keskustelun säännöt.
Lapsuudessa rajua väkivaltaa kokeneet: ovatko vanhempasi yhä rajattomia tai väkivaltaisia?
20.01.2021 |
Olen tullu laajahkon otannan (väkivaltalapsuuden omaavia tuttuja, ystäviä ym) sellaiseen ”puolitieteelliseen” hypoteesiin että jos vanhemmat oli lapsuudessa rajattomia ja pieksivät lastaan, he ovat sitä myös silloin kun lapsi on aikuinen.
Ja huom! Nyt tarkoitan väkivaltaa joka oli oikeaa, en pelkkää ”pikku tullapöllyä”. Sekin ON väkivaltaa mutta usein sitä tehneet vanhemmat ei ole niin rajattomia.
Se väkivalta toki muuttaa muotoaan joskus, esim lapsuudessa tuli nyrkkiä, aikuisena sitten henkistä väkivaltaa ja väkivallalla uhkailua.
Mutta joskus, esim omassa tapauksessa, vanhemmat ovat fyysisesti väkivaltaisia vaikka lapsi on aikuinen. Mua on mukiloitu, tönitty, tulkapöllytett, tuupittu, otettu vaatteista ote ja riepoteltu. Ja toki henkinen väkivalta eli vahingonilo, ilkkuminen, uhkailu, kiristys, arvostelu, loukkaaminen tähän päälle.
Välit on etäiset ja vältän kaikkea yhteydenpitoa, ja sen enempää en toivo että minun tilanteestani keskustellaan, vaan ennemmin siitä onko hypoteesini tosi .
Eli jos sait kunnon väkivaltaa ja loukkaavaa käytöstä lapsena, niin saatko sitä myös aikuisena?
Kommentit (128)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuossa yhdessä kommentissa luki, että vertaistuki ei auta ”nostaa vain paskan kellumaan.”
Itse en allekirjoita tuota ollenkaan. Kuulostaa, että tuska on vasta nostettu pöydälle, mutta sitä ei ole läpikäyty ollenkaan. Tottakai se sattuu lujaa, kun traumat nostaa pintaan ja alkaa käsitellä niitä. Niin sen kuuluu mennäkin.
Itse olen toipunut vaikeasta traumasta (eri kuin ketjun aihe) pitkän traumaterapian ja vertaistuen avulla. Tässä viestiketjussa on varmasti useita niin traumatisoituneita, että vertaistuki ei ainoana riitä. Mutta mikään ei ole niin eheyttävää, kuin tietyssä terapian pisteessä saada vielä vertaistukea. Kun halaat toista ihmistä kyyneleet silmissä, eikä teidän tarvitse edes sanoa mitään siinä hetkessä. Yhteys on maaginen.
Suosittelen terapiaa, jos ette ole jo sitä saaneet. Itsekään en olisi uskonut, kuinka kevyet hartiat voi olla.
Mutta mistä löytää vertaistukea? Minä arvostaisin sitä mutta en uskalla kellekään asiasta puhua, olen niin monesti joutunut eristetyksi, hyljityksi jos olen lapsuuden kokemuksista ääneen jotain kertonut. Edes ns hyvä ystäväkään ei kestä kuunnella yhtään, eli koska aihe on vaikea niin heti hän yrittää selittää asian pois, ”ehkäpä liioittelet”, ”jos vaan muistat väärin”. En toki häntä vaivaakaan asialla.
Vertaistuki olisi mahtavaa, löytyisipä joskus samaa kokenut ihminen joka tajuaisi heti ilman puolen tunnin kuvailua, mistä on kyse.Tässä olis vertaistukea:
Meillä ei olisi muuta yhteistä kuin että vanhemmat hakkasi.
En usko että olisi miellyttävä kohtaaminen.
Fantasioisimmeko kostosta?
Olen jo jättänyt sen vaiheen taakseni.
Haluan vain unohtaa (ja olen jo melkein siinä pisteessä)
En kerro ystäville juttuja lapsuudestani
Minun elämäni ALKOI kun muutin pois kotoa.
KIITÄ JUMALAA ETTÄ ET OLE LIHAVA JA TYHMÄ!!!!
Minä en ole..ja se auttoi paljon se:)
Oletteko katsoneet hengenvaarallisesti lihava ohjelmaa?
Kaikki osaanottajat on r.aiskattu tai ha.kattu lapsena
Kuinka moni tässä ketjussa syö tunteisiin?
Itse pidin itseni hoikkana, koska halusin tulevaisuuden.
Niin, se laihuus ei tässä nyt ole mikään autuaaksi tekevä asia. Mistä lähin ihmisarvo määrittyy sen mukaan onko laiha?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla ei ole syyllisyydentuntoa, välit olleet poikki 15 vuotta. En potisi syyllisyydentuntoa silloinkaan, jos minut olisi yrittänyt tap paa joku muu, vaikka tätini, ja sitten hylkäisin hänet loppuelämäkseen. Miksi minun pitäisi kokea syyllisyyttä väkivallantekijää kohtaan? Sitä en täysin ymmärrä. Jos kokisin, toipumiseni olisi vielä kesken. Se, että joku on minut siittänyt ja toinen synnyttänyt, ilman että kukaan kysyi minulta, on pelkkää biologiaa. Eivät geenit velvoita yhtään mihinkään.
Vierailija kirjoitti:
Harmi ettei ole oikein vertaisyhteisöä saman kokeneille.
Joo, tämä pahoinpitelevien vanhempien lasten kokemus on niitä viimeisiä tabuja. Missään ei kirjoiteta siitä, nettipalstoilla on jokunen ketju missä saa vertaistukea. Myös tällä palstalla on eräs pitkä ja asiallinen ketju 70-luvun äideistä jossa keskusteltu samasta - eikä suinkaan vain äideistä. Jos se ketju käsittelisi jotain muuta aihetta, siitä olisi jo tehty juttu iltapäivälehtiin, mutta tästä ei ole, eikä koskaan tehdä, koska se on niin tabu. Sodanjälkeinen sukupolvi on ollut kokonaisuudessaan aika tunnekylmää ja onneksi heidän lapsensa ovat sen tunnistaneet ja alkaneet joukolla irtisanoutua tuollaisesta kasvatusmallista.
En ole fyysisesti pahoinpidelty, mutta narsisti-isän kasvattama. Syyllisyys siitä, etten auta isää, nousee tasaisin väliajoin esiin ja silloin otan asian puheeksi puolison tai jonkun ystävän kanssa, joskus työkaverinkin. Heidän vastauksensa "no et auta, et ole mitään velkaa!" auttaa ymmärtämään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistä minä tietäisin? En ole tavata sitä hullua 25 vuoteen, enkä aio tavata seuraavaan sataan. Mutta mulla onkin hyvä elämä nyt.
Voi tulla tilanteita tai asioita joissa pakko tavata. Mäkään en haluaisi millään lailla hulluja vanhempia elämääni. On estot puhelimessa.
Ei auta. Silti kiusaavat ja piinaavat, konstit pn monet mihin pystyvät.
Siinä vaiheessa kun (oletettavasti) se piinaaja ja pahin väkivallantekijä kuolee ensin, niin se toinen avuton peesari jää leskeksi. Mitä sitten tehdään? Ei se leski pysty normaaliin elämää , ei osaa päättää mistään asiasta mitään, on kuin avuton pieni lapsi.
Pitääkö sitä alkaa sitten kuiten auttamaan?
Vastaus viimeiseen kysymykseen: Ei pidä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vastaukseni on kyllä. Lapsena mm. huudettiin, haukuttiin, revittiin hiuksista, lyötiin nyrkeillä ja kuristettiin. Aikuisena homma on jatkunut vainoamisena, haukkumisena, mustamaalaamisena, uhkailuna, yrityksinä tunkeutua sisään kotiini ja perättöminä ilmoituksina viranomaisille.
Aikani yritin parantaa välejä ja olla rajatusti yhteydessä, mutta nykyään en enää pysty/kykene/jaksa ja olen laittanut yhden varoituksen jälkeen sitten yhteyden poikki. Valitettavasti tietävät missä asun ja onkivat isovanhemmilta tietoa, mutta kun isovanhemmista aika jättää, muutan ja laitan kaikki tiedot salaiseksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistä minä tietäisin? En ole tavata sitä hullua 25 vuoteen, enkä aio tavata seuraavaan sataan. Mutta mulla onkin hyvä elämä nyt.
Voi tulla tilanteita tai asioita joissa pakko tavata. Mäkään en haluaisi millään lailla hulluja vanhempia elämääni. On estot puhelimessa.
Ei auta. Silti kiusaavat ja piinaavat, konstit pn monet mihin pystyvät.
Siinä vaiheessa kun (oletettavasti) se piinaaja ja pahin väkivallantekijä kuolee ensin, niin se toinen avuton peesari jää leskeksi. Mitä sitten tehdään? Ei se leski pysty normaaliin elämää , ei osaa päättää mistään asiasta mitään, on kuin avuton pieni lapsi.
Pitääkö sitä alkaa sitten kuiten auttamaan?
Ei pidä. Tiedän, että kuullostaa vähän kovalta, koska meihinhän on aina käytelty valtaa syyllistämällä, mutta sanon silti vakaasti, että ei missään nimessä. Se peesari on valinnut puolensa jo kauan sitten. Hän on valinnut puolisonsa myötäilyn lapsensa turvallisuuden sijaan ja on siten aivan yhtä osallinen väkivaltaan kuin pääpahis, koska ei ole estänyt kaltoinkohtelua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vastaukseni on kyllä. Lapsena mm. huudettiin, haukuttiin, revittiin hiuksista, lyötiin nyrkeillä ja kuristettiin. Aikuisena homma on jatkunut vainoamisena, haukkumisena, mustamaalaamisena, uhkailuna, yrityksinä tunkeutua sisään kotiini ja perättöminä ilmoituksina viranomaisille.
Aikani yritin parantaa välejä ja olla rajatusti yhteydessä, mutta nykyään en enää pysty/kykene/jaksa ja olen laittanut yhden varoituksen jälkeen sitten yhteyden poikki. Valitettavasti tietävät missä asun ja onkivat isovanhemmilta tietoa, mutta kun isovanhemmista aika jättää, muutan ja laitan kaikki tiedot salaiseksi.
Uskomatonta että jollain muulla ollut ihan samaa kuin itsellä. Ihan sanasta sanaan kaikki samaa, juuri samat väkivallat lapsena ja ihan samat kuviot nyt aikuisena. Ehkä vielä sillä lisätwistillä että he ovat sukulaiset/sisaruksen laittaneet myös vainomaan mua ja toimittavat näitä uhkailu ym viestejä välikäsienkin kautta.
Mua alkaa ihan suututtaa että miksi tälle ilmiölle EI OLE NIMEÄ? Kaikki tietää ex-miesten vainoamisen mutta tälle oman lapsen vainolle ja piinalle ei ole edes termejä olemassa. Niin tabu tämä asia on, kunpa tästä edes joku kirjoittaisi lehteen.
Ai niin mutta ei tietenkään. Boomerit on rikkain väestönosa suomessa ja suurin lehtien tilaaja. Näitä hakkaajavanhempia ei saa suututtaa, lopettavat rahojensa kuluttamisen ja lehtien tilaamisen.
Olen ennenkin sanonut tän, mutta kun boomeri-sukupolvi viimein kupsahtaa, tämä asia RÄJÄHTÄÄ tapetille. Joka lehti kirjoittaa ilmiöstä, tehdään kirjoja, elämänkertoja, elokuvia. Tämä todellakin kuplii pinnan alla .
Mutta niin kauan kun boomerit on elossa ja vallankahvassa, asia pysyy tabuna.
Näin ei tietenkään saisi olla, mutta boomerien valta on suuri. Suurin äänestäjäryhmä, suurin edunvalvontaryhmä, suurimmat rahavarat kaikista väestöluokista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Katson huvittuneena kun mätänevät pystyyn. 17 vuotta väkivaltaa ja pelkoa vei viimeisenkin kunnioituksen tuota joukkiota kohtaan.
Isäni alko pelkäämään veljeäni kun se kasvo. Minun äijä näytti isälleni "kaapin paikan". Oikeasti pelkäsin että alkaa häiriköimään kun erosin exästä, mut onneks ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mua kiinnostaisi se mitä uskovaiset on tällaisesta mieltä. Siis kun ”pitää kääntää toinen poski” jne, eli kun on sietänyt väkivaltaa ja alistamista vuosikymnenet, niin ONKO OIKEUS puolustaa itseään ja laittaa välit paskavanhempan poikki. Kun jos jatkaa niin että aina vaan antaa anteeksi, niin se sama kohtelu ikäänkuin hyväksytään - ja vanhemman läimäytyksiä sataa. Vieläkin 46v iässä.
Mun mielestä on oikeus puolustaa itseään ja laittaa välit poikki. Ketjun kaltaisiin vanhempiin ei mikään muu auta kuin välien poikki laittaminen. Tai ei se vanhempiin "auta", mutta on uhrin parhaaksi ja suojelemiseksi. Ja on terveyttä laittaa rajat.
Joskus kävin papin kanssa tuosta puhumassa ja oon paljon itse asiaa pohtinut näin uskovana. Mun mielestä tuo toisen posken kääntäminen pätee esim. yksittäisiin asioihin, joissa voi antaa anteeksi ja unohtaa kosto/oikeutus. Anteeksiantokaan ei tarkoita, etteikö perisi oikeuksia tai pitäisi rajoja. Kun samaan aikaan Raamatussa puhutaan lähimmäisen rakastamisesta kuin itsestään ja ruumiista Pyhän Hengen temppelinä, niin mikäs se semmoinen temppeli, jota voi polkea maahan? Tai miten voi rakastaa muita, jos ei rakasta itseään? Tämä näin lyhyesti.
Väkivaltaperheessä olen kasvanut ja ei vanhemmat oo mihinkään muuttunu. Enkö usko, että ikinä tulevat. Ja samaa kokemusta kuin muilla, että sisarukset otettu mukaan sairaaseen meininkiin jo pienestä pitäen ja jatkavat henkistä väkivaltaa mua kohtaan keski-ikäisinäkin. Siksi pysyn mahdollisimman kaukana, kun kantapään kautta on oppinut, että mitään muuta kuin pahaa ei heiltä ikinä tule.
T. Uskis
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua kiinnostaisi se mitä uskovaiset on tällaisesta mieltä. Siis kun ”pitää kääntää toinen poski” jne, eli kun on sietänyt väkivaltaa ja alistamista vuosikymnenet, niin ONKO OIKEUS puolustaa itseään ja laittaa välit paskavanhempan poikki. Kun jos jatkaa niin että aina vaan antaa anteeksi, niin se sama kohtelu ikäänkuin hyväksytään - ja vanhemman läimäytyksiä sataa. Vieläkin 46v iässä.
Mun mielestä on oikeus puolustaa itseään ja laittaa välit poikki. Ketjun kaltaisiin vanhempiin ei mikään muu auta kuin välien poikki laittaminen. Tai ei se vanhempiin "auta", mutta on uhrin parhaaksi ja suojelemiseksi. Ja on terveyttä laittaa rajat.
Joskus kävin papin kanssa tuosta puhumassa ja oon paljon itse asiaa pohtinut näin uskovana. Mun mielestä tuo toisen posken kääntäminen pätee esim. yksittäisiin asioihin, joissa voi antaa anteeksi ja unohtaa kosto/oikeutus. Anteeksiantokaan ei tarkoita, etteikö perisi oikeuksia tai pitäisi rajoja. Kun samaan aikaan Raamatussa puhutaan lähimmäisen rakastamisesta kuin itsestään ja ruumiista Pyhän Hengen temppelinä, niin mikäs se semmoinen temppeli, jota voi polkea maahan? Tai miten voi rakastaa muita, jos ei rakasta itseään? Tämä näin lyhyesti.
Väkivaltaperheessä olen kasvanut ja ei vanhemmat oo mihinkään muuttunu. Enkö usko, että ikinä tulevat. Ja samaa kokemusta kuin muilla, että sisarukset otettu mukaan sairaaseen meininkiin jo pienestä pitäen ja jatkavat henkistä väkivaltaa mua kohtaan keski-ikäisinäkin. Siksi pysyn mahdollisimman kaukana, kun kantapään kautta on oppinut, että mitään muuta kuin pahaa ei heiltä ikinä tule.
T. Uskis
Kiitos, hyvin vastattu. Tätä olen pohtinut paljon itsekin, kun yritän olla aina toisille hyvä ja kohdella ihmisiä hyvin. Mutta tosiaan väkivaltavanhempien (epäilen että heillä on joku pers.häiriö kylläkin) tuo ei vaan toimi. Vaikka niille olisi kiltti, saa vaan nyrkistä silmään ja henkistä väkivaltaa.
Ehkä se ajatus jotenkin konkretisoi sen mitä pitää tehdä, kun ymmärsin että mun pitää jaksaa olla hyvä ja lämmin äiti omille lapsillenl. En välttämättä pysty siihen jos olen tuon väkivaltasakin alistettavana ja nöyryytettävänä. Eli ikäänkuin suojelen lapsiani (ja itseäni) pitämällä ne pitkän käsivarrenmitan päässä enkä päästä niitä perheeni elämään mukaan. En vaan pysty. En halua että lapseni joutuvat kokemaan samat kauhut kun minä jouduin.
Äiti oli fyysisesti väkivaltainen kun suuttui ja todella arvaamaton käytökseltään. Saattoi mököttää minulle ihme asioista. Jättää yksin esim kauppakeskukseen kun asiat ei mennyt niin kuin hän haluaisi jne. Oli myös erittäin etäinen emotionaalisesti. Fyysisyys katosi kun kasvoin, mutta henkinen väkivalta on ja pysyy. Edelleen on arvaamaton teoissaan. Esim suuttui verisesti, kun lähetin hänelle kuvan jossa olin vauvan kanssa. Kaverini oli siis synnyttänyt lapsen, ja olin kummi. Äitini tiesi tämän. Mutta jossain harhoissaan luuli että olen pimittänyt raskauden häneltä ja saanut vauvan ja en kertonut hänelle. Olimme nähneet kuitenkin pari viikkoa takaperin, joten...
En jaksa olla hänen kanssaan missään tekemisissä. On todella uuvuttava persoona ja edelleen syyttää minua kaikesta mitä lapsuudessani tapahtui. Ei ota vastuuta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ovat väkivaltaan taipuvaisia edelleen, mutta kun nähdään korkeintaan se 1-2 tuntia kerrallaan, niin eivät ehdi menettää hermoaan syystä x tai y.
Toki oma vanhempani edelleen tänä päivänä olettaa, että kaikki asiat tehdään kuten hän haluaa ja jos niin ei tapahdu, niin sitten seuraa huutoa ja mykkäkoulua. Jos hän jotain sanoo, niin sitten vain nyökyttelen, vaikka olisin toista mieltä, jolloin ei suutu. Ja suurimman osan omista asioistani vain jätän suosiolla mainitsematta. Ulkopuolisen näkökulmasta tullaan siis hyvin juttuun tänä päivänä, mutta se koskeekin lähinnä keskustelua säästä tai muusta neutraalista asiasta eli olen jopa työkavereidenkin kanssa läheisempi kuin omien vanhempieni.
Isosiskoni myös joka oli aina erittäin väkivaltainen minua kohtaan lapsena, niin on sitä jopa edelleen jos viettäisimme yhtään kauemmin aikaa yhdessä. Ja arvostelee kyllä noin muuten aina kun nähdään, joten onneksi on korona eikä ole tarvinnut nyt kohta vuoteen nähdä kertaakaan.
Todella hyvin kuvattu. Mulla on (olen ap) samanlaista, eli mahdollisimman harvoin tapaamisia, tapaamiset lyhyitä ettei isällä ehdi kilahtaa, kaikki pakoreitit ja välineet pitää miettiä valmiiksi että pääsee nopeasti pakoon, ja jatkuvasti pitää ohjailla tilannetta ettei esim keskustella asioista mistä isä ärtyy, tai jos huomaa että se alkaa raivostumaan niin äkkiä keksii ”kevennyksen” jne.
Se on ihan helvetin raskasta. Siis että kannattelet tilannetta, yrität säilyttää rauhan ja estää väkivallan, ohjailet KAIKKIEN tunnetiloja ja mielialoja, ja yrität kaikin voimin ponnistella.Eihän tuon pitäisi mennä noin. Normaaleissä perheissä saa olla oma itsensä, kun menee vanhemmilleen ja monille lapsuudenkoti on turvasatama. Mulle ei. Se on edelleen kaltoinkohtelun ja pelon ”turvasatama”.
MIKSI te valitsette suostua tommoiseen?
On pienet lapset ja yritetään pitää yhteys mummiin ja ukkiin.
Tietysti pitää yrittää, jos epäilette että väkivallan uhkaa voisi vielä olla, niin ette jätä lapsia yksin kylään.
Olen eri, mutta meillä siis ON väkivallan uhka, eikä vaan uhka vaan monesti realisoitunut tilanteeksi. Tapaamme siksi vain julkisessa paikassa. Kauppakeskus tms missä on muita vieraita ihmisiä. Muuten lätty lätisee niin sanotusti, siis minulla.
Pidän isovanhempia lasteni elämässä vain vertaispaineen takia. Koko ajan kysellään ja udellaan hoitaako isovanhemmat, näättekö usein, onko ne teillä jouluna, jne . Paljon helpompaa kun voi sanoa että joo nähdään.Oli ajanjakso milloin välit oli poikki. Menetin ison kasan kavereita tilanteessa jossa asia paljastui. En nyt jaksa avata tarkemmin mutta kävi ilmi keskustelun aikana että mulla on väkivaltavanhemmat ja välit on poikki. Sen jälkeen mua katsottiin suu auki silmät pyöreinä, tuli vaivautunut hiljaisuus, ja sen jälkeen mut suljettiin ulos porukasta ja kukaan ei enää vastannut puhelimeen
En enää IKINÄ KERRO KELLEKÄÄN. Yksin saa tän paskan kanssa elää loppuun asti.
Halaus sinulle, kohtalotoveri. Tämä on tärkeä aihe: aikuisen lapsen yksinäisyys ja vaikeudet sosiaalisissa suhteissa mm. elämäntarinan ja kokemusten vuoksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ovat väkivaltaan taipuvaisia edelleen, mutta kun nähdään korkeintaan se 1-2 tuntia kerrallaan, niin eivät ehdi menettää hermoaan syystä x tai y.
Toki oma vanhempani edelleen tänä päivänä olettaa, että kaikki asiat tehdään kuten hän haluaa ja jos niin ei tapahdu, niin sitten seuraa huutoa ja mykkäkoulua. Jos hän jotain sanoo, niin sitten vain nyökyttelen, vaikka olisin toista mieltä, jolloin ei suutu. Ja suurimman osan omista asioistani vain jätän suosiolla mainitsematta. Ulkopuolisen näkökulmasta tullaan siis hyvin juttuun tänä päivänä, mutta se koskeekin lähinnä keskustelua säästä tai muusta neutraalista asiasta eli olen jopa työkavereidenkin kanssa läheisempi kuin omien vanhempieni.
Isosiskoni myös joka oli aina erittäin väkivaltainen minua kohtaan lapsena, niin on sitä jopa edelleen jos viettäisimme yhtään kauemmin aikaa yhdessä. Ja arvostelee kyllä noin muuten aina kun nähdään, joten onneksi on korona eikä ole tarvinnut nyt kohta vuoteen nähdä kertaakaan.
Todella hyvin kuvattu. Mulla on (olen ap) samanlaista, eli mahdollisimman harvoin tapaamisia, tapaamiset lyhyitä ettei isällä ehdi kilahtaa, kaikki pakoreitit ja välineet pitää miettiä valmiiksi että pääsee nopeasti pakoon, ja jatkuvasti pitää ohjailla tilannetta ettei esim keskustella asioista mistä isä ärtyy, tai jos huomaa että se alkaa raivostumaan niin äkkiä keksii ”kevennyksen” jne.
Se on ihan helvetin raskasta. Siis että kannattelet tilannetta, yrität säilyttää rauhan ja estää väkivallan, ohjailet KAIKKIEN tunnetiloja ja mielialoja, ja yrität kaikin voimin ponnistella.Eihän tuon pitäisi mennä noin. Normaaleissä perheissä saa olla oma itsensä, kun menee vanhemmilleen ja monille lapsuudenkoti on turvasatama. Mulle ei. Se on edelleen kaltoinkohtelun ja pelon ”turvasatama”.
MIKSI te valitsette suostua tommoiseen?
On pienet lapset ja yritetään pitää yhteys mummiin ja ukkiin.
Tietysti pitää yrittää, jos epäilette että väkivallan uhkaa voisi vielä olla, niin ette jätä lapsia yksin kylään.
Olen eri, mutta meillä siis ON väkivallan uhka, eikä vaan uhka vaan monesti realisoitunut tilanteeksi. Tapaamme siksi vain julkisessa paikassa. Kauppakeskus tms missä on muita vieraita ihmisiä. Muuten lätty lätisee niin sanotusti, siis minulla.
Pidän isovanhempia lasteni elämässä vain vertaispaineen takia. Koko ajan kysellään ja udellaan hoitaako isovanhemmat, näättekö usein, onko ne teillä jouluna, jne . Paljon helpompaa kun voi sanoa että joo nähdään.Oli ajanjakso milloin välit oli poikki. Menetin ison kasan kavereita tilanteessa jossa asia paljastui. En nyt jaksa avata tarkemmin mutta kävi ilmi keskustelun aikana että mulla on väkivaltavanhemmat ja välit on poikki. Sen jälkeen mua katsottiin suu auki silmät pyöreinä, tuli vaivautunut hiljaisuus, ja sen jälkeen mut suljettiin ulos porukasta ja kukaan ei enää vastannut puhelimeen
En enää IKINÄ KERRO KELLEKÄÄN. Yksin saa tän paskan kanssa elää loppuun asti.Halaus sinulle, kohtalotoveri. Tämä on tärkeä aihe: aikuisen lapsen yksinäisyys ja vaikeudet sosiaalisissa suhteissa mm. elämäntarinan ja kokemusten vuoksi.
Tää on asia joka on täysin vaiettu. Kun virallisesti ei ”hyväksytä” muuta elämäntarinaa kuin onnellinen lapsuus ja hyvät vanhemmat.
Mä sain reilu kolmekymppiseksi salailtua taustani surkeassa väkivaltakodissa, olin päällisin puolin menestyvä, akateeminen, hyvissä töissä.
Mutta lasten saanti romautti kulissit. Naapurit huomasi että meillä ei olekaan isovanhemmat ristiäisissä, lasten synttäreillä, jouluna, ylipäätään ikinä - kyllä sen nyt näkee, esim heillä isovanhemmat pörräsi siinä pihalla monta kertaa viikossa.
Kysyivät asiasta, kerroin mahdollisimman kauniin sanankääntein miksi niitä ei ole.
Arvatkaa mitä kävi. Syrjintä alkoi. Ja kertoili skandaalinkäryiseen sävyyn tätä tarinaa muille äideille samassa naapuristossa. Nekin alkoi karttamaan.
Käsittämätöntä ettei tästä puhuta.
Ajatelkaa nyt sitäkin että Suomessa on satojatuhansia lapsi ollut sijoitettuna/huostassa. Joutuuko nekin salaamaan elämäntarinansa?
Suomessa on edelleen tiukka yhtenäiskulttuuri sen suhteen että ”hyvästä perheestä” olevat ihmiset kelpuuttavat vain samanlaisia ystäväkseen. Koko asia on väärin stigmatisoitu, juuri siis luullen että huonoista perheistä tulevat on työttömiä, narkkeja, alkkiksia jne.
Näin ei ole vaan usein ollaan ihan ”normaaleita” vaikka lapsuus olisi ollut surkea.
Oletteko katsoneet hengenvaarallisesti lihava ohjelmaa?
Kaikki osaanottajat on r.aiskattu tai ha.kattu lapsena
Kuinka moni tässä ketjussa syö tunteisiin?
Itse pidin itseni hoikkana, koska halusin tulevaisuuden.