Lue keskustelun säännöt.
Lapsuudessa rajua väkivaltaa kokeneet: ovatko vanhempasi yhä rajattomia tai väkivaltaisia?
20.01.2021 |
Olen tullu laajahkon otannan (väkivaltalapsuuden omaavia tuttuja, ystäviä ym) sellaiseen ”puolitieteelliseen” hypoteesiin että jos vanhemmat oli lapsuudessa rajattomia ja pieksivät lastaan, he ovat sitä myös silloin kun lapsi on aikuinen.
Ja huom! Nyt tarkoitan väkivaltaa joka oli oikeaa, en pelkkää ”pikku tullapöllyä”. Sekin ON väkivaltaa mutta usein sitä tehneet vanhemmat ei ole niin rajattomia.
Se väkivalta toki muuttaa muotoaan joskus, esim lapsuudessa tuli nyrkkiä, aikuisena sitten henkistä väkivaltaa ja väkivallalla uhkailua.
Mutta joskus, esim omassa tapauksessa, vanhemmat ovat fyysisesti väkivaltaisia vaikka lapsi on aikuinen. Mua on mukiloitu, tönitty, tulkapöllytett, tuupittu, otettu vaatteista ote ja riepoteltu. Ja toki henkinen väkivalta eli vahingonilo, ilkkuminen, uhkailu, kiristys, arvostelu, loukkaaminen tähän päälle.
Välit on etäiset ja vältän kaikkea yhteydenpitoa, ja sen enempää en toivo että minun tilanteestani keskustellaan, vaan ennemmin siitä onko hypoteesini tosi .
Eli jos sait kunnon väkivaltaa ja loukkaavaa käytöstä lapsena, niin saatko sitä myös aikuisena?
Kommentit (128)
Minä sain 70-luvulla vyöstä.
Vanhempani eivät olleet myöhemmin rajattomia. Isäni sanoi joskus, että paras laki Suomessa, mikä on annettu, on ruumiillisen kurituksen kielto. Eli he vain kasvattivat minua ajan hengen mukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Haluan vain kysäistä, tiedättekö millainen lapsuus vanhemmillanne on ollut? En muista omassa elinkaaressani, että esim luterilaisuus olisi ikinä ohjeistanut missään kerhoissa, leireillä, riparilla tms hyvää perhe-elämää. Muistaako kukaan?
Sodanjälkeinen sukupolvi olisi niin kipeästi tarvinnut sitä!Äitini lapsuus oli hyvä, ihanat vanhemmat, materiaalisesti kaikki ok, hyvät koulut jne.
Tuo ei välttämättä ole koko totuus, vaikka toki voikin olla. Omat isovanhempani olivat aivat ihania, ja meillä oli mitä parhaimmat välit! Olen kuitenkin jälkikäteen kuullut heistä niin törkeitä juttuja vanhempani lapsuuden ajoilta, että ihan hämmästyy ja miettii voiko kyseessä olla samat ihmiset! Todella näköalatonta ja jopa sadistista kohtelua siellä oli... Joskus siis voi olla näinkin että tuo hirveä kuvio jää yhteen ihmissuhteeseen mutta seuraavasta voidaan rakentaa tasapainoisempi.
Se ihmissuhde on eri, kun kyseessä ei ole omat lapset.
Ja pitää muistaa kulttuurin vaikutus. Se on muuttunut heidän elinaikansa aikana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä näin on. Isäni löi meitä lapsia kun olimme pieniä, eikä nytkään kunnioita minua kuten toista aikuista kunnioitetaan. Suhtautuu edelleen kuin pikkulapseen, jolla ei ole omaa tahtoa tai mielipiteitä.
On julkaissut esim lapsenlapsista kuvia sosiaalisessa mediassa ilman lupaa ja kun sanoin että se ei ole minulle ok, niin suuttui tosi paljon, mutta käänsi sen niin että minä olinkin se paha kun sanoin mielipiteeni. Toki tuli kasa solvauksia samalla.
Ymmärrän sen että isovanhempi puolivahingossa julkaisee kuvia lapsenlapsista ajattelematta, mutta kun siitä sanotaan, niin pitäisi kunnioittaa vanhempien mielipidettä. Meinasi myös kertoa kaikille sukulaisille nuorimman lapsen nimen ennen kuin oltiin kenellekään paljastettu sitä, ihan kysymättä. Ei siis kysy lupaa mihinkään tuollaiseen, joten tuollaista rajattomuutta on kyllä.
Miksi kerrot isällesi asioita, joita ei saa kertoa ulkopuolisille? Aikuisena sinä voit vetää rajat ja ottaa etäisyyttä. Lopeta salaisuuksien kertominen.
En kertonutkaan. Aavistin että hän olisi tehnyt niin, ja myöhemmin selvisi että olin ihan oikeassa. Ihmettelin miksi hän uteli niin kovasti sitä nimiasiaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ovat väkivaltaan taipuvaisia edelleen, mutta kun nähdään korkeintaan se 1-2 tuntia kerrallaan, niin eivät ehdi menettää hermoaan syystä x tai y.
Toki oma vanhempani edelleen tänä päivänä olettaa, että kaikki asiat tehdään kuten hän haluaa ja jos niin ei tapahdu, niin sitten seuraa huutoa ja mykkäkoulua. Jos hän jotain sanoo, niin sitten vain nyökyttelen, vaikka olisin toista mieltä, jolloin ei suutu. Ja suurimman osan omista asioistani vain jätän suosiolla mainitsematta. Ulkopuolisen näkökulmasta tullaan siis hyvin juttuun tänä päivänä, mutta se koskeekin lähinnä keskustelua säästä tai muusta neutraalista asiasta eli olen jopa työkavereidenkin kanssa läheisempi kuin omien vanhempieni.
Isosiskoni myös joka oli aina erittäin väkivaltainen minua kohtaan lapsena, niin on sitä jopa edelleen jos viettäisimme yhtään kauemmin aikaa yhdessä. Ja arvostelee kyllä noin muuten aina kun nähdään, joten onneksi on korona eikä ole tarvinnut nyt kohta vuoteen nähdä kertaakaan.
Todella hyvin kuvattu. Mulla on (olen ap) samanlaista, eli mahdollisimman harvoin tapaamisia, tapaamiset lyhyitä ettei isällä ehdi kilahtaa, kaikki pakoreitit ja välineet pitää miettiä valmiiksi että pääsee nopeasti pakoon, ja jatkuvasti pitää ohjailla tilannetta ettei esim keskustella asioista mistä isä ärtyy, tai jos huomaa että se alkaa raivostumaan niin äkkiä keksii ”kevennyksen” jne.
Se on ihan helvetin raskasta. Siis että kannattelet tilannetta, yrität säilyttää rauhan ja estää väkivallan, ohjailet KAIKKIEN tunnetiloja ja mielialoja, ja yrität kaikin voimin ponnistella.Eihän tuon pitäisi mennä noin. Normaaleissä perheissä saa olla oma itsensä, kun menee vanhemmilleen ja monille lapsuudenkoti on turvasatama. Mulle ei. Se on edelleen kaltoinkohtelun ja pelon ”turvasatama”.
MIKSI te valitsette suostua tommoiseen?
Asia ei ole niin yksinkertainen että kaikki on ollut aina ok, ja yht'äkkiä joku alkaisi latoa tuommoista tekstiä päälle. Sen sijaan jos olet kuullut sitä jo vauvasta ja pikkulapsesta alkaen, on siitä tullut "normaali tapa kanssakäydä" jota lapsena piti täysin normaalina; teininä alkoi hieman kyseenalaistaa; aikuisena huomasi epäterveen suhteen. Sen vanhemman näkökulmasta asiat ovat kuitenkin "aina menneet näin" ja "ihan hyvin on mennyt" joten minkäänlaista ymmärrystä omaan perseilyyn ei ole.
Aikuisenakin voi olla erittäin hankala muistaa ne omat oikeudet ja rajat, jos on koko elämänsä kasvatettu ottamaan vastaan paskaa ja nöyrtymään. Täysi välirikko olisi luultavasti parhain, mutta usein tilanne on monimutkaisempi: esimerkiksi nuorempi sisarus asuu vielä perheessä, tai isovanhemmat painostavat tapaamisiin, tai eletään samassa kylässä tai yhteisössä kuin ne sekopäävanhemmat. Mikäli asut vaikkapa Tervaskylässä (keksitty paikka) ja vanhempasi ovat arvostettuja ja korkeissa viroissa (vaikkapa kunnanlääkäri ja joku virastopomo) niin voi olla lähes mahdotonta ottaa avointa välirikkoa heihin.
Todella loistava vastaus, kiitos. Olen tuo ylempänä siteerattu jolta tivattiin että miksi suostut tuohon? Se on juuri kuten sanoit, mitään muita ei ole koskaan ollutkaan kun tuota, ihan vauvasta lähtien.
Ei tällälailla kohdeltu omaa hyvää vahvaa itsetuntoa niinkuin rakastavan kodin omaava lapsi omaa. Se rakastettu lapsi on rakastettu ja siksi vahva, ja uskaltaa haistattaa paskat. Rikottu lapsi ei siihen pysty vaikka haluaisikin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun tai jos vanhempi on tarpeeksi "rajaton", ei lapsi pidä tähän yhteyttä eikä lapsi mieti sitä, miten tämä vanhempi vanhuuden päivänsä viettää.
Jäi omalla kohdallani elämästäni pois sillä hetkellä, kun pois muutin tasan 18-vuotiaana.
Tuo oli viisas teko, olisinpa itse uskaltanut tehdä saman. Nyt on paljon vaikeampaa, kun olen jo 40 ja ollaan oltu ”väleissä” (ei ne oikeat välit ole, kun mua jatkuvasti loukataan, ivataan, fyysisesti satutetaan välillä, ja joudun elämään pelossa) ja tämä on jo jatkunut pitkään.
Alkavat vanhenemaankin (kohta 7-kymppisiä ovat) ja jotenkin tuntuu vaikealta että nyt repäisi irti itsensä lopullisella välirikolla.Olisinpa tehnyt välirikon kun aikanaan muutin kotoa väkivaltahelvettiä pakoon heti 18 täytettyäni. Mitään en saanut mukaani kuin 200 metriä etumatkaa. Eikä sekään riittänyt, ukkeli kerkesi pöllyttämään minua monesti tuon jälkeenkin.
Nyt kun miettii mitä tuosta olen saanut tässä yli 20v aikana mitä aikuisiällä ollaan oltu yhteyksissä. En mitään hyvää. Siis mitään. Sen sijaan jatkuvia loukkauksia, ivaa ja kiusaamista, päällekarkauksia, pelkoa ja hätää.
Saakeli että olisi pitänyt tehdä toisin.
Ehdit vielä!
Mulla on samanlaiset appivanhemmat, fyysisesti (lievästi) ovat väkivaltaisia vain lapsenlapsia kohtaan, ei minua. Hoidin kuitenkin kaiken yhteydenpidon heihin päin 20 v. ajan, koska miestä ei kiinnostanut. Ovat nyt juurikin 70 kieppeillä, mutta ehdin vielä hyvin etäännyttää itseni. Ei ole suurempia sairauksia, jotain kohtausta heillä ollut, mutta kuitenkin pärjäilevät. Anoppi ehdotti, että minun tulee ryhtyä heille omaishoitajaksi, mikä olisi varma "surmanloukku".
Olen hivuttautunut pois siten, etten ole hoitanut enää yhteydenpitoa, yksi äitienpäivä, isänpäivä, joulu kerrallaan. Jos mies ei käy siellä, soita tai hanki lahjoja, en minäkään sitä tee. Vuoden aikana yhteydenpito on vähentynyt reilusti. Anoppi on itse asiassa alkanut hylkiä minua selvästi, on loukkaantunut, mikä on hyvä merkki. Hän auttaa osaltaan mua tässä erkamisessa, vaikkei ehkä tajua sitä itse. En ole heidän käytettävissään enää koskaan, enkä pyydä anteeksi mitään, se ei ole valjennut vielä appivanhemmille.
Tilanne ei tietenkään ole sama omien vanhempien kanssa, mutta sä ehdit vielä! Ei totaalista irtirepäisyä, vaan esim. kahden vuoden toimintasuunnitelma, jossa vähitellen hivutat itsesi irti. Sitten kun aletaan vaatia hoitoa ja auttamista, olet jo tarpeeksi kaukana ja etäinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isällä alkaa olla sen verran ikää ja polvet niin heikot että on hän rauhoittunut. Mutta lapsenlapsia en silti ikinä hänelle anna hoitoon. Ja kun hän kuolee pois, jään pois hautajaisista ja potkaisen hänen hautakiven kumoon myöhemmin. Maailma tulee olemaan parempi paikka kun hän on kuollut. Ja toivottavasti kuoleekin hitaasti ja tuskallisesti.
Toivottavasti saan kotihoito-oikeuden kun hän ei pysty enää elämään itsenäisesti. Sitten maksan takaisin kaikki hakkaamiset, tupantumpeilla polttelut, pulloilla heittelyt ja sukkasillaan pakkashankeen jättämiset.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ovat väkivaltaan taipuvaisia edelleen, mutta kun nähdään korkeintaan se 1-2 tuntia kerrallaan, niin eivät ehdi menettää hermoaan syystä x tai y.
Toki oma vanhempani edelleen tänä päivänä olettaa, että kaikki asiat tehdään kuten hän haluaa ja jos niin ei tapahdu, niin sitten seuraa huutoa ja mykkäkoulua. Jos hän jotain sanoo, niin sitten vain nyökyttelen, vaikka olisin toista mieltä, jolloin ei suutu. Ja suurimman osan omista asioistani vain jätän suosiolla mainitsematta. Ulkopuolisen näkökulmasta tullaan siis hyvin juttuun tänä päivänä, mutta se koskeekin lähinnä keskustelua säästä tai muusta neutraalista asiasta eli olen jopa työkavereidenkin kanssa läheisempi kuin omien vanhempieni.
Isosiskoni myös joka oli aina erittäin väkivaltainen minua kohtaan lapsena, niin on sitä jopa edelleen jos viettäisimme yhtään kauemmin aikaa yhdessä. Ja arvostelee kyllä noin muuten aina kun nähdään, joten onneksi on korona eikä ole tarvinnut nyt kohta vuoteen nähdä kertaakaan.
Todella hyvin kuvattu. Mulla on (olen ap) samanlaista, eli mahdollisimman harvoin tapaamisia, tapaamiset lyhyitä ettei isällä ehdi kilahtaa, kaikki pakoreitit ja välineet pitää miettiä valmiiksi että pääsee nopeasti pakoon, ja jatkuvasti pitää ohjailla tilannetta ettei esim keskustella asioista mistä isä ärtyy, tai jos huomaa että se alkaa raivostumaan niin äkkiä keksii ”kevennyksen” jne.
Se on ihan helvetin raskasta. Siis että kannattelet tilannetta, yrität säilyttää rauhan ja estää väkivallan, ohjailet KAIKKIEN tunnetiloja ja mielialoja, ja yrität kaikin voimin ponnistella.Eihän tuon pitäisi mennä noin. Normaaleissä perheissä saa olla oma itsensä, kun menee vanhemmilleen ja monille lapsuudenkoti on turvasatama. Mulle ei. Se on edelleen kaltoinkohtelun ja pelon ”turvasatama”.
MIKSI te valitsette suostua tommoiseen?
On pienet lapset ja yritetään pitää yhteys mummiin ja ukkiin.
Niin meilläkin 3 lasta. Lapset ei näe isovanhempia (mieheni vanhemmat).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Enpä tiedä heidän sieluistaan, millaisia turpasaunoja siellä toisessa ulottuvuudessa harrastetaan, rauha heidän muistolleen. Itse sain rajusti selkäsaunoja lapsena. Kasvatusmotto oli kerran päivässä ruokaa ja kaksi kertaa selkään, niin kasvaa kunniallisia veronmaksajia.
Eipä tuosta syviä traumoja ole jäänyt, muuta kuin se päätös jo lapsena, että omia lapsiani en kurita. Saatoin vanhemmat hautaan seitsemän vuoden omaishoitaja urakan jälkeen.
Tuossa yhdessä kommentissa luki, että vertaistuki ei auta ”nostaa vain paskan kellumaan.”
Itse en allekirjoita tuota ollenkaan. Kuulostaa, että tuska on vasta nostettu pöydälle, mutta sitä ei ole läpikäyty ollenkaan. Tottakai se sattuu lujaa, kun traumat nostaa pintaan ja alkaa käsitellä niitä. Niin sen kuuluu mennäkin.
Itse olen toipunut vaikeasta traumasta (eri kuin ketjun aihe) pitkän traumaterapian ja vertaistuen avulla. Tässä viestiketjussa on varmasti useita niin traumatisoituneita, että vertaistuki ei ainoana riitä. Mutta mikään ei ole niin eheyttävää, kuin tietyssä terapian pisteessä saada vielä vertaistukea. Kun halaat toista ihmistä kyyneleet silmissä, eikä teidän tarvitse edes sanoa mitään siinä hetkessä. Yhteys on maaginen.
Suosittelen terapiaa, jos ette ole jo sitä saaneet. Itsekään en olisi uskonut, kuinka kevyet hartiat voi olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Rajattomuus on varmaan totta.
Mun oma äiti puhelimitse (koska en juuri halua mennä heidän luokseen, ymmärtänette syyn) tekee ihan uskomattomia loukkauksia.
Esim:
-sulle olisi pitänyt tehdä abortti eikä ikinä antaa syntyä
-toivottavasti ajat kolarin ja käy todella pahasti
-näytät hirveltä, häpeän silmät päästäni, noin ruma ei voi olla (olen ihan kaunis, oli nähnyt kuvani lehdessä)
- olet niin paha ja hirveä lapsi että saisit joutua helvettiin (olen ollut aina kiltti kympin tyttö)
-lapsenlapset näyttävät vammaiselta! (Olin hyvää hyvyyttäni laittanut kuvan lapsistani)Mä meen noissa solvaustilanteissa täysin lukkoon. En osaa puolustautua enkä sanoa vastaan. Vatsaa kouristaa ja kurkkua kuristaa ja meen mykäksi. Ihan sama reaktio kuin lapsena, silloin tuo sama ihminen piiskasi, löi ja satutti, ja silloinkin menin lukkoon.
Ei tämä helpota ennenkuin nuo kupsahtaa. Saattaa mennä vielä vuosikymmen tai kaksi.
Kuulostipa tutulta. :( teemat vähän eri eli
Myös x on huoussaan sinu mt-ongelmista / skitsofreniasta
Onko laosenlapsi y jälkeenjänyt, eikö käytä pottaa, jne jne
Sama ahdistus ja lamaannus tulee kun kimppuuni käydään henkisesti!!! Inhoan sitä. Mutta kun haukkui 2vesikousta läskiksi sain sanottua että sinun on nyt lähdetävä että n ei ansaitse kuulla tuollaisga.ei lähtenyt heti eikä ottanut yhtään tosissaan.
Tässäkin ketjussa terapiaa ehdottaneet eivät tajua että sitä ei vain saa. Mulla on todellakin traumaattinen väkivaltalapsuus mutta en ole masentunut. Jaksan hoitaa työni hyvin ja perheeni hyvin, ja tän takia työterveyslääkäri on sanonut joka kerta että terveen oloinen ja reipas olet, ei ole b-lausuntoon mahdollisuutta (joka vaaditaan terapiaan).
Selvittelin omakustanteista terapiaa. 45min kerta on 100e. Yleensä käyntitahti 2krt/vko ja kesto n.2v - itse maksaen olisi noin 21 000e. Pitäisi ottaa lainaa.
En tiedä... tuntuu välillä epäreilulta että nuoret kollegat saa kelan terapiaa aiheista ”ei motivoi”, tai ”on vähän hankalaa”. Toki heillä on sitten diagnoosina masennus, joka oikeuttaa terapiaan.
Mutta sitten taas pahat traumat voi jäädä hoitamatta jos henkilö on liian ”reipas”.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuossa yhdessä kommentissa luki, että vertaistuki ei auta ”nostaa vain paskan kellumaan.”
Itse en allekirjoita tuota ollenkaan. Kuulostaa, että tuska on vasta nostettu pöydälle, mutta sitä ei ole läpikäyty ollenkaan. Tottakai se sattuu lujaa, kun traumat nostaa pintaan ja alkaa käsitellä niitä. Niin sen kuuluu mennäkin.
Itse olen toipunut vaikeasta traumasta (eri kuin ketjun aihe) pitkän traumaterapian ja vertaistuen avulla. Tässä viestiketjussa on varmasti useita niin traumatisoituneita, että vertaistuki ei ainoana riitä. Mutta mikään ei ole niin eheyttävää, kuin tietyssä terapian pisteessä saada vielä vertaistukea. Kun halaat toista ihmistä kyyneleet silmissä, eikä teidän tarvitse edes sanoa mitään siinä hetkessä. Yhteys on maaginen.
Suosittelen terapiaa, jos ette ole jo sitä saaneet. Itsekään en olisi uskonut, kuinka kevyet hartiat voi olla.
Mutta mistä löytää vertaistukea? Minä arvostaisin sitä mutta en uskalla kellekään asiasta puhua, olen niin monesti joutunut eristetyksi, hyljityksi jos olen lapsuuden kokemuksista ääneen jotain kertonut. Edes ns hyvä ystäväkään ei kestä kuunnella yhtään, eli koska aihe on vaikea niin heti hän yrittää selittää asian pois, ”ehkäpä liioittelet”, ”jos vaan muistat väärin”. En toki häntä vaivaakaan asialla.
Vertaistuki olisi mahtavaa, löytyisipä joskus samaa kokenut ihminen joka tajuaisi heti ilman puolen tunnin kuvailua, mistä on kyse.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ihan ymmärrä termiä rajaton tässä yhteydessä. Jos lasta on kuritettu, eikö silloin nimenomaan ole ollut tiukat rajat?
Väkivalta ln eri kuin kuritus. Väkivaltaa vanhempi tekee ilman mitään syytä. Siis syy ei ole lapsessa. Vanhempaa vain stressaa ja vatuttaa ja sen pitää purkaa se lapseen.
Esim minut on kesken yöunien revitty pedistä ylös että vanhempi pääsi pieksämään, kun sillä itsellään oli joku stressi taas päällä.Ymmärrätkö mitä ajan takaa? Vailla olisi miten kiltti ja noudattaa pilkulleen sääntöjä, SILTI tulee sitä väkivaltaa kun vanhempi on rajaton. Rajaton tarkoittaa sitä että vanhempi ei kunnioita lastaan eikä tajua että lapsi on ”toinen ihminen” eli elävä olento. Vaan se on vanhemmat jatke.
Minulla juuri tälläinen äiti, henkistä väkivaltaa myös harjoitti. En ole enää missään tekemisissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Isällä alkaa olla sen verran ikää ja polvet niin heikot että on hän rauhoittunut. Mutta lapsenlapsia en silti ikinä hänelle anna hoitoon. Ja kun hän kuolee pois, jään pois hautajaisista ja potkaisen hänen hautakiven kumoon myöhemmin. Maailma tulee olemaan parempi paikka kun hän on kuollut. Ja toivottavasti kuoleekin hitaasti ja tuskallisesti.
Toivottavasti saan kotihoito-oikeuden kun hän ei pysty enää elämään itsenäisesti. Sitten maksan takaisin kaikki hakkaamiset, tupantumpeilla polttelut, pulloilla heittelyt ja sukkasillaan pakkashankeen jättämiset.
Dementoitunut vanhus ei ymmärä tekosiasi...
Menee kidu.tus ihan .hukkaan:(
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuossa yhdessä kommentissa luki, että vertaistuki ei auta ”nostaa vain paskan kellumaan.”
Itse en allekirjoita tuota ollenkaan. Kuulostaa, että tuska on vasta nostettu pöydälle, mutta sitä ei ole läpikäyty ollenkaan. Tottakai se sattuu lujaa, kun traumat nostaa pintaan ja alkaa käsitellä niitä. Niin sen kuuluu mennäkin.
Itse olen toipunut vaikeasta traumasta (eri kuin ketjun aihe) pitkän traumaterapian ja vertaistuen avulla. Tässä viestiketjussa on varmasti useita niin traumatisoituneita, että vertaistuki ei ainoana riitä. Mutta mikään ei ole niin eheyttävää, kuin tietyssä terapian pisteessä saada vielä vertaistukea. Kun halaat toista ihmistä kyyneleet silmissä, eikä teidän tarvitse edes sanoa mitään siinä hetkessä. Yhteys on maaginen.
Suosittelen terapiaa, jos ette ole jo sitä saaneet. Itsekään en olisi uskonut, kuinka kevyet hartiat voi olla.
Mutta mistä löytää vertaistukea? Minä arvostaisin sitä mutta en uskalla kellekään asiasta puhua, olen niin monesti joutunut eristetyksi, hyljityksi jos olen lapsuuden kokemuksista ääneen jotain kertonut. Edes ns hyvä ystäväkään ei kestä kuunnella yhtään, eli koska aihe on vaikea niin heti hän yrittää selittää asian pois, ”ehkäpä liioittelet”, ”jos vaan muistat väärin”. En toki häntä vaivaakaan asialla.
Vertaistuki olisi mahtavaa, löytyisipä joskus samaa kokenut ihminen joka tajuaisi heti ilman puolen tunnin kuvailua, mistä on kyse.
Tässä olis vertaistukea:
Meillä ei olisi muuta yhteistä kuin että vanhemmat hakkasi.
En usko että olisi miellyttävä kohtaaminen.
Fantasioisimmeko kostosta?
Olen jo jättänyt sen vaiheen taakseni.
Haluan vain unohtaa (ja olen jo melkein siinä pisteessä)
En kerro ystäville juttuja lapsuudestani
Minun elämäni ALKOI kun muutin pois kotoa.
KIITÄ JUMALAA ETTÄ ET OLE LIHAVA JA TYHMÄ!!!!
Minä en ole..ja se auttoi paljon se:)
Miten te välit poikki saaneet kestätte syyllisyyden? Muhun iskostettiin sairas väärä syyllisyys lapsena, siis kaikkensa piti tehdä että vanhemmilla on hyvä mieli. Jos niillä oli jostain paha mieli, piti lapsen ponnistella että sen sai hyväksi taas. Jos sitten jotenkin pahoitti vanhemman mielen olemalla vaikka liian vilkas, syytettiin että ”katso nyt miten pahan mielen teit minulle, olen pettynyt sinuun huono lapsi”.
Ei tätä oikein esimerkein saa avattua. Mutta siis sillä pienellä lapsella, jopa 2-3v taaperolla, on vastuu AIKUISEN tunteista ja niiden ylläpidosta, ja niiden korjaamisesta iloiseksi. Aivan sairas vaatimus.
Tämä on sitten tehnyt mut ylisyylliseksi. Eli esim en uskalla sanoa vastaan kun ne pahoittaa mielen, en uskalla puolustautua, en uskalla laittaa hanttiin. Taas olen se ”paha lapsi” kun vanhemmille tulee paha mieli.
Vanhemmat ei ole kertaakaan ajatelleet tuleeko mulle paha mieli. On hakattu, kiusattu, alistettu, häpäisty, nöyryytetty, kohta 40v ajan. Niitä ei syyllisyydet koske.
Miten te muut olette syyllisyydentunnon osalta kestäneet?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuossa yhdessä kommentissa luki, että vertaistuki ei auta ”nostaa vain paskan kellumaan.”
Itse en allekirjoita tuota ollenkaan. Kuulostaa, että tuska on vasta nostettu pöydälle, mutta sitä ei ole läpikäyty ollenkaan. Tottakai se sattuu lujaa, kun traumat nostaa pintaan ja alkaa käsitellä niitä. Niin sen kuuluu mennäkin.
Itse olen toipunut vaikeasta traumasta (eri kuin ketjun aihe) pitkän traumaterapian ja vertaistuen avulla. Tässä viestiketjussa on varmasti useita niin traumatisoituneita, että vertaistuki ei ainoana riitä. Mutta mikään ei ole niin eheyttävää, kuin tietyssä terapian pisteessä saada vielä vertaistukea. Kun halaat toista ihmistä kyyneleet silmissä, eikä teidän tarvitse edes sanoa mitään siinä hetkessä. Yhteys on maaginen.
Suosittelen terapiaa, jos ette ole jo sitä saaneet. Itsekään en olisi uskonut, kuinka kevyet hartiat voi olla.
Mutta mistä löytää vertaistukea? Minä arvostaisin sitä mutta en uskalla kellekään asiasta puhua, olen niin monesti joutunut eristetyksi, hyljityksi jos olen lapsuuden kokemuksista ääneen jotain kertonut. Edes ns hyvä ystäväkään ei kestä kuunnella yhtään, eli koska aihe on vaikea niin heti hän yrittää selittää asian pois, ”ehkäpä liioittelet”, ”jos vaan muistat väärin”. En toki häntä vaivaakaan asialla.
Vertaistuki olisi mahtavaa, löytyisipä joskus samaa kokenut ihminen joka tajuaisi heti ilman puolen tunnin kuvailua, mistä on kyse.Tässä olis vertaistukea:
Meillä ei olisi muuta yhteistä kuin että vanhemmat hakkasi.
En usko että olisi miellyttävä kohtaaminen.
Fantasioisimmeko kostosta?
Olen jo jättänyt sen vaiheen taakseni.
Haluan vain unohtaa (ja olen jo melkein siinä pisteessä)
En kerro ystäville juttuja lapsuudestani
Minun elämäni ALKOI kun muutin pois kotoa.
KIITÄ JUMALAA ETTÄ ET OLE LIHAVA JA TYHMÄ!!!!
Minä en ole..ja se auttoi paljon se:)
No... näkökulma tämäkin :)
Sanon vaan että mieluummin olisin lihava/tyhmä HYVÄN lapsuuden saanut, kuin nyt oleva hoikka/fiksu traumalapsuuden saanut. Hyvä lapsuus on kyllä kaikkein tärkein aarre mitä ihminen voi saada. Joku lihavuus on pieni itikanpskaongelma siihen verrattuna että synnyit julmille vanhemmille.
Mua kiinnostaa että mikä on ollut se dg millä saitte terapiaa? Siis pitääkö olla joku paha mt-ongelma? Voiko sitä saada ”vain” traumaan?
Vierailija kirjoitti:
Miten te välit poikki saaneet kestätte syyllisyyden? Muhun iskostettiin sairas väärä syyllisyys lapsena, siis kaikkensa piti tehdä että vanhemmilla on hyvä mieli. Jos niillä oli jostain paha mieli, piti lapsen ponnistella että sen sai hyväksi taas. Jos sitten jotenkin pahoitti vanhemman mielen olemalla vaikka liian vilkas, syytettiin että ”katso nyt miten pahan mielen teit minulle, olen pettynyt sinuun huono lapsi”.
Ei tätä oikein esimerkein saa avattua. Mutta siis sillä pienellä lapsella, jopa 2-3v taaperolla, on vastuu AIKUISEN tunteista ja niiden ylläpidosta, ja niiden korjaamisesta iloiseksi. Aivan sairas vaatimus.
Tämä on sitten tehnyt mut ylisyylliseksi. Eli esim en uskalla sanoa vastaan kun ne pahoittaa mielen, en uskalla puolustautua, en uskalla laittaa hanttiin. Taas olen se ”paha lapsi” kun vanhemmille tulee paha mieli.Vanhemmat ei ole kertaakaan ajatelleet tuleeko mulle paha mieli. On hakattu, kiusattu, alistettu, häpäisty, nöyryytetty, kohta 40v ajan. Niitä ei syyllisyydet koske.
Miten te muut olette syyllisyydentunnon osalta kestäneet?
Siinä menee aikaa, mutta ainoastaan täysi välien katkaiseminen auttoi. Pistin välit poikki noin 15 vuotta sitten ja ensimmäiset 3-5 vuotta oli pelkkää piinaa (viestejä, sähköposteja, puheluita, maanittelua muiden sukulaisten kautta jne...). Mihinkään en vastannut tai reagoinut millään tavalla. Se vaati ihan jumalatonta kärsivällisyyttä varsinkin kun kuulin mitä ko. vanhempi minusta puhui muille sukulaisille ja teki mieli oikaista asiat ja sanoa takaisin.... mutta en sanonut. Koskaan.
Ja moni tuttu/ sukulainen on vuosien varrella sanonut (koska ei vaan ymmärrä miten olen katkaissut välit totaalisesti) että "onhan hän sinun äiti/ sinulla ei ole muita äitejä/ ihminen voi muuttua..." Jne. Totuus on että tälläinen henkilö ei muutu. Koska se mitä puhuu muille on ihan eri mitä samalla on minulle suoltanut jo vuosia. Menee kuukausia ettei hänestä kuulu ja sitten yhtäkkiä tulee 10 tekstiviestiä putkeen jossa haukkuu minut täysin. En ole vaihtanut puhelinnumeroa tai yhteystietoja muutenkaan, koska on parempi että tiedän millon ko. henkilö yrittää ottaa kontaktia. En lue viestejä enää tai vilkaisen ehkä, vaikutusta minuun enää niillä ei ole.
Terapia ja läheiset ovat auttaneet. Tosin vaikeaa on ollut joillekin ystäville ymmärtää tiukkaa kantaani. En puhu lapsuudestani ihmisille joille huomaan aiheen olevan vaikea. Äitiäni en mainitse koskaan, suurin osa ihmisistä olettaa vanhempieni jo kuolleen. En vihaa enkä rakasta häntä, hän on minulle nykyään yhden tekevä.
Syyllisydentunteesta oppii pois vain harjoittelemalla. Se on kuin lihas, sitä pitää treenata. Halu paremmasta elämästä ja tieto siitä kuinka sairasta lapsuus on ollut toimii motivaationa. Joskus kun olen kertonut ohimennen millaista lapsuus oli näen sen muiden ihmisten kasvoilta, sen järkytyksen. Ja sillon tiedän, että on oikein että katkaisin välit kokonaan.
Enkä ole koskaan voinut paremmin kun sen jälkeen kun päätin, että riittää.
Tuo ei välttämättä ole koko totuus, vaikka toki voikin olla. Omat isovanhempani olivat aivat ihania, ja meillä oli mitä parhaimmat välit! Olen kuitenkin jälkikäteen kuullut heistä niin törkeitä juttuja vanhempani lapsuuden ajoilta, että ihan hämmästyy ja miettii voiko kyseessä olla samat ihmiset! Todella näköalatonta ja jopa sadistista kohtelua siellä oli... Joskus siis voi olla näinkin että tuo hirveä kuvio jää yhteen ihmissuhteeseen mutta seuraavasta voidaan rakentaa tasapainoisempi.