Lue keskustelun säännöt.
Lapsuudessa rajua väkivaltaa kokeneet: ovatko vanhempasi yhä rajattomia tai väkivaltaisia?
20.01.2021 |
Olen tullu laajahkon otannan (väkivaltalapsuuden omaavia tuttuja, ystäviä ym) sellaiseen ”puolitieteelliseen” hypoteesiin että jos vanhemmat oli lapsuudessa rajattomia ja pieksivät lastaan, he ovat sitä myös silloin kun lapsi on aikuinen.
Ja huom! Nyt tarkoitan väkivaltaa joka oli oikeaa, en pelkkää ”pikku tullapöllyä”. Sekin ON väkivaltaa mutta usein sitä tehneet vanhemmat ei ole niin rajattomia.
Se väkivalta toki muuttaa muotoaan joskus, esim lapsuudessa tuli nyrkkiä, aikuisena sitten henkistä väkivaltaa ja väkivallalla uhkailua.
Mutta joskus, esim omassa tapauksessa, vanhemmat ovat fyysisesti väkivaltaisia vaikka lapsi on aikuinen. Mua on mukiloitu, tönitty, tulkapöllytett, tuupittu, otettu vaatteista ote ja riepoteltu. Ja toki henkinen väkivalta eli vahingonilo, ilkkuminen, uhkailu, kiristys, arvostelu, loukkaaminen tähän päälle.
Välit on etäiset ja vältän kaikkea yhteydenpitoa, ja sen enempää en toivo että minun tilanteestani keskustellaan, vaan ennemmin siitä onko hypoteesini tosi .
Eli jos sait kunnon väkivaltaa ja loukkaavaa käytöstä lapsena, niin saatko sitä myös aikuisena?
Kommentit (128)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ovat väkivaltaan taipuvaisia edelleen, mutta kun nähdään korkeintaan se 1-2 tuntia kerrallaan, niin eivät ehdi menettää hermoaan syystä x tai y.
Toki oma vanhempani edelleen tänä päivänä olettaa, että kaikki asiat tehdään kuten hän haluaa ja jos niin ei tapahdu, niin sitten seuraa huutoa ja mykkäkoulua. Jos hän jotain sanoo, niin sitten vain nyökyttelen, vaikka olisin toista mieltä, jolloin ei suutu. Ja suurimman osan omista asioistani vain jätän suosiolla mainitsematta. Ulkopuolisen näkökulmasta tullaan siis hyvin juttuun tänä päivänä, mutta se koskeekin lähinnä keskustelua säästä tai muusta neutraalista asiasta eli olen jopa työkavereidenkin kanssa läheisempi kuin omien vanhempieni.
Isosiskoni myös joka oli aina erittäin väkivaltainen minua kohtaan lapsena, niin on sitä jopa edelleen jos viettäisimme yhtään kauemmin aikaa yhdessä. Ja arvostelee kyllä noin muuten aina kun nähdään, joten onneksi on korona eikä ole tarvinnut nyt kohta vuoteen nähdä kertaakaan.
Todella hyvin kuvattu. Mulla on (olen ap) samanlaista, eli mahdollisimman harvoin tapaamisia, tapaamiset lyhyitä ettei isällä ehdi kilahtaa, kaikki pakoreitit ja välineet pitää miettiä valmiiksi että pääsee nopeasti pakoon, ja jatkuvasti pitää ohjailla tilannetta ettei esim keskustella asioista mistä isä ärtyy, tai jos huomaa että se alkaa raivostumaan niin äkkiä keksii ”kevennyksen” jne.
Se on ihan helvetin raskasta. Siis että kannattelet tilannetta, yrität säilyttää rauhan ja estää väkivallan, ohjailet KAIKKIEN tunnetiloja ja mielialoja, ja yrität kaikin voimin ponnistella.Eihän tuon pitäisi mennä noin. Normaaleissä perheissä saa olla oma itsensä, kun menee vanhemmilleen ja monille lapsuudenkoti on turvasatama. Mulle ei. Se on edelleen kaltoinkohtelun ja pelon ”turvasatama”.
MIKSI te valitsette suostua tommoiseen?
On pienet lapset ja yritetään pitää yhteys mummiin ja ukkiin.
Tietysti pitää yrittää, jos epäilette että väkivallan uhkaa voisi vielä olla, niin ette jätä lapsia yksin kylään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olin koko sairaan perheen yhteinen sylkykuppi ja sadistisen henkisen (ja fyysisenkin, ainakin uhkailtiin jatkluvasti)väskivallan kohde j ayhä aikusien ajatkavat, jos yhteyksiin erehtyy. Kieltävät kaiken p**kan vielä iste aikuisinkain, väittävät minua hulluksi vaan:(
Niin tuttua, eivät he ymmärrä toimineensa väärin, heillä ei ole mitään käsitystä normaalista elämästä, asiasta on turha keskustella heidän kanssaan, kannattaa pitää tapaamiset sinun ehdoilla, näet kun jaksat, jos et jaksa ei ole pakko pitää yhteyttä. On hyvin rasittavaa yrittää ymmärtää ihmisiä loputtomiin ja hyväksyä heidän huono käytös.
Jos vanhemmat on niin kauheita, niin miks niitä pitää käydä tapaamassa? Mä en ikinä suostuis!
Vierailija kirjoitti:
Kaikki joilla on poikkeavat vanhemmat.
Vertaistuki ei auta: se nostaa p.skan kellumaan..tulee vain itku
Tavis kavereille ei voi kertoa..ne ei voi käsittää
Jää vain häpeä.
Kannattaa katkaista välit ja unohtaa.
Jos tekee lapsia..joutuu koko ajan selittämään missä mummo , missä pappa
Hienoja prinsessahäitä ei tule järjestettyä.
Ainoa joka itkee pukua etsittäessä olet sinä....
Olet NIIN oikeassa.
Jos olen kertonut että välit poikki vanhempiin, syytellään minua ja ällistellään ääneen että ”olit varmaan vaikea lapsi” tai ”miten sait tuhottua välit vanhempiisi”.
Lapsia kun on niin jatkuvasti joku ihmettelee missä on mummot ja papat, miksei ne ole teidän kanssa jouluna/kesällä/synttäreillä/sukujuhlissa.
Samoin ihmetellään että miten niin et saa muka lapsia mummolaan hoitoon?
Kellekään et voi kertoa, kellekään et voi puhua, itse olet yksin ja eristäytynyt ja häpeä on vain seuranasi. Väkivaltahullun lapseksi syntyminen on elinikäinen taakka. Tästä ei hyvien perheiden lapset tajua mitään. Millaista on elää koko elämä, ilman kodin tukea, apua, välittämistä. Ja miten vanhemmilta tulee vain vihaa, pahansuopuutta ja pahan toivomista omille lapsille.
Oikeassa olet, itkettää vain :(
Vierailija kirjoitti:
Jos vanhemmat on niin kauheita, niin miks niitä pitää käydä tapaamassa? Mä en ikinä suostuis!
Nämä ”mä en ikinä suostus” -uhoajat ei ikipäivänä pystyisi katkomaan välejä omiin vanhempiinsa vaikka vanhemmat alkaisi yhtäkkiä ilkeiksi. Koska perheside vaan on vahva ja paskatkin vanhemmat on ainoat vanhemmat.
Helppo huudella puskasta tuollainen ohje mitä itse ei ikipäivänä voisi tehdä. On katos kivempaa saada vanhemmilta rahaa ja rakkautta ja apua ja tukea. Mutta muille voi huudella ohjeeksi etät välit poikki!.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Fyysiset voimat niillä heikkenee, mutta ei ne perusluonteet mihinkään muutu. Yhä tyhmemmiksi vain.
Ei voi muuta sanoa kuin että netti on lisännyt tietoa, sanoja millä sanoittaa ja tunnistaa oma olo ja siten alkaa korjaamaan itseä.
Vanhemmat on aikansa lapsia ja vituttaa vieläkin se tunneköyhyys ja ahtaalle ajo. Ei mitään kannustusta koskaan, vaan ilkeilyä ja lannistamista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ovat väkivaltaan taipuvaisia edelleen, mutta kun nähdään korkeintaan se 1-2 tuntia kerrallaan, niin eivät ehdi menettää hermoaan syystä x tai y.
Toki oma vanhempani edelleen tänä päivänä olettaa, että kaikki asiat tehdään kuten hän haluaa ja jos niin ei tapahdu, niin sitten seuraa huutoa ja mykkäkoulua. Jos hän jotain sanoo, niin sitten vain nyökyttelen, vaikka olisin toista mieltä, jolloin ei suutu. Ja suurimman osan omista asioistani vain jätän suosiolla mainitsematta. Ulkopuolisen näkökulmasta tullaan siis hyvin juttuun tänä päivänä, mutta se koskeekin lähinnä keskustelua säästä tai muusta neutraalista asiasta eli olen jopa työkavereidenkin kanssa läheisempi kuin omien vanhempieni.
Isosiskoni myös joka oli aina erittäin väkivaltainen minua kohtaan lapsena, niin on sitä jopa edelleen jos viettäisimme yhtään kauemmin aikaa yhdessä. Ja arvostelee kyllä noin muuten aina kun nähdään, joten onneksi on korona eikä ole tarvinnut nyt kohta vuoteen nähdä kertaakaan.
Todella hyvin kuvattu. Mulla on (olen ap) samanlaista, eli mahdollisimman harvoin tapaamisia, tapaamiset lyhyitä ettei isällä ehdi kilahtaa, kaikki pakoreitit ja välineet pitää miettiä valmiiksi että pääsee nopeasti pakoon, ja jatkuvasti pitää ohjailla tilannetta ettei esim keskustella asioista mistä isä ärtyy, tai jos huomaa että se alkaa raivostumaan niin äkkiä keksii ”kevennyksen” jne.
Se on ihan helvetin raskasta. Siis että kannattelet tilannetta, yrität säilyttää rauhan ja estää väkivallan, ohjailet KAIKKIEN tunnetiloja ja mielialoja, ja yrität kaikin voimin ponnistella.Eihän tuon pitäisi mennä noin. Normaaleissä perheissä saa olla oma itsensä, kun menee vanhemmilleen ja monille lapsuudenkoti on turvasatama. Mulle ei. Se on edelleen kaltoinkohtelun ja pelon ”turvasatama”.
MIKSI te valitsette suostua tommoiseen?
On pienet lapset ja yritetään pitää yhteys mummiin ja ukkiin.
Tietysti pitää yrittää, jos epäilette että väkivallan uhkaa voisi vielä olla, niin ette jätä lapsia yksin kylään.
Olen eri, mutta meillä siis ON väkivallan uhka, eikä vaan uhka vaan monesti realisoitunut tilanteeksi. Tapaamme siksi vain julkisessa paikassa. Kauppakeskus tms missä on muita vieraita ihmisiä. Muuten lätty lätisee niin sanotusti, siis minulla.
Pidän isovanhempia lasteni elämässä vain vertaispaineen takia. Koko ajan kysellään ja udellaan hoitaako isovanhemmat, näättekö usein, onko ne teillä jouluna, jne . Paljon helpompaa kun voi sanoa että joo nähdään.
Oli ajanjakso milloin välit oli poikki. Menetin ison kasan kavereita tilanteessa jossa asia paljastui. En nyt jaksa avata tarkemmin mutta kävi ilmi keskustelun aikana että mulla on väkivaltavanhemmat ja välit on poikki. Sen jälkeen mua katsottiin suu auki silmät pyöreinä, tuli vaivautunut hiljaisuus, ja sen jälkeen mut suljettiin ulos porukasta ja kukaan ei enää vastannut puhelimeen
En enää IKINÄ KERRO KELLEKÄÄN. Yksin saa tän paskan kanssa elää loppuun asti.
Vierailija kirjoitti:
Fyysiset voimat niillä heikkenee, mutta ei ne perusluonteet mihinkään muutu. Yhä tyhmemmiksi vain.
Ei voi muuta sanoa kuin että netti on lisännyt tietoa, sanoja millä sanoittaa ja tunnistaa oma olo ja siten alkaa korjaamaan itseä.
Vanhemmat on aikansa lapsia ja vituttaa vieläkin se tunneköyhyys ja ahtaalle ajo. Ei mitään kannustusta koskaan, vaan ilkeilyä ja lannistamista.
No kun ne fyysisetkään voimat ei heikkene. Isäukko 76v edelleen loistokunnossa, vahva ja isokokoinen, urheilee paljon. Edelleen pöllyttää minut, pienikokoisen naisen, 6-0.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos vanhemmat on niin kauheita, niin miks niitä pitää käydä tapaamassa? Mä en ikinä suostuis!
Nämä ”mä en ikinä suostus” -uhoajat ei ikipäivänä pystyisi katkomaan välejä omiin vanhempiinsa vaikka vanhemmat alkaisi yhtäkkiä ilkeiksi. Koska perheside vaan on vahva ja paskatkin vanhemmat on ainoat vanhemmat.
Helppo huudella puskasta tuollainen ohje mitä itse ei ikipäivänä voisi tehdä. On katos kivempaa saada vanhemmilta rahaa ja rakkautta ja apua ja tukea. Mutta muille voi huudella ohjeeksi etät välit poikki!.
Rahaa ja apua olen saanut, rakkautta ja tukea en. Olen katkaissutkin välit vanhempiin että ei ole turhaa uhoamista. Vaikkeivät väkivaltaisia olleetkaan fyysisesti, niin kaikkea muuta oli. Niin en minäkään ymmärrä, miksi itseään pitää kiusata ja pitää yhteyttä tuollaisiin vanhempiin?
Äitini ja sisaruksnei tuhosivat elämäni ja terveyteni:( en anna ikinä anteeksi sitä ja toivon heille pikaista (korona)ku ole ma a!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Äitini ja sisaruksnei tuhosivat elämäni ja terveyteni:( en anna ikinä anteeksi sitä ja toivon heille pikaista (korona)ku ole ma a!
Mutta sepä se että kaikista pahimmat hirviöt elää silkalla pahan voimalla kaikkein pisimpään! Mullakin se 76v kiusaaja vanhempi on elämänsä kunnossa, terve kuin pukki, pitkäikäisestä suvusta, vielä varmaan seuraavat 20v pitää kärsiä siitä
Mulla ne on oikeasti niin hulluja että pelkään, että ne mm. tunkevat väkisin asuntooni ja olen yhä aina lopulta aika helposti manipuloitavissa ja syyllistettävissä todella ahdistaviin, stressaaviin ja pelottaviinkin tapaamisiin, koska he ovat polkeneet itsetuntoni ja rajojani aina:( Pelkään terveyteni ja henkeni edestä heitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Rajattomuus on varmaan totta.
Mun oma äiti puhelimitse (koska en juuri halua mennä heidän luokseen, ymmärtänette syyn) tekee ihan uskomattomia loukkauksia.
Esim:
-sulle olisi pitänyt tehdä abortti eikä ikinä antaa syntyä
-toivottavasti ajat kolarin ja käy todella pahasti
-näytät hirveltä, häpeän silmät päästäni, noin ruma ei voi olla (olen ihan kaunis, oli nähnyt kuvani lehdessä)
- olet niin paha ja hirveä lapsi että saisit joutua helvettiin (olen ollut aina kiltti kympin tyttö)
-lapsenlapset näyttävät vammaiselta! (Olin hyvää hyvyyttäni laittanut kuvan lapsistani)Mä meen noissa solvaustilanteissa täysin lukkoon. En osaa puolustautua enkä sanoa vastaan. Vatsaa kouristaa ja kurkkua kuristaa ja meen mykäksi. Ihan sama reaktio kuin lapsena, silloin tuo sama ihminen piiskasi, löi ja satutti, ja silloinkin menin lukkoon.
Ei tämä helpota ennenkuin nuo kupsahtaa. Saattaa mennä vielä vuosikymmen tai kaksi.
Jos yhtään lohduttaa, niin oma äiti on vähän saman tyyppinen (ei ihan yhtä paha, yleensä haukut on vähän vihjailevampia mutta huonosti peiteltyjä) ja olen aina raivostunut niistä takaisin. Lopputulos? Hän alkaa vaan nauramaan ja syyttää minua liian herkäksi, eikä se raivoaminen muuta mitään. Olen kyllä vieraampien ihmisten kanssa samanlainen että menen lukkoon.
Äitisi on niin paha että katkaise välit! Oikeasti. Tee se.
Mullakin vetoavat aina tohon "kaikkemme olemme eteesi tehneet, mitne paljon olemme auttaneet sua, tehneet hyvää sulle .."Joopajoo..näennäisesti auttaneet muiden silmissä,sit kymmeniä vuosia (henkistä)väkivaltaa heiltä ja tuhonneet koko elämäni:( Mietin monesti mitä kaikkea musta olisi voinut tulla, jos olisin päässy tterveeseen perheeseen sieltä jo lapsena turvaan. Tai edes nuorena aikusien alopultakin irrottautumaan, ja myös ssiaruksista, koska näyttävät olevan nasrkivanhemman kopioita vähintäänkin toiminnassaan:(
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ovat väkivaltaan taipuvaisia edelleen, mutta kun nähdään korkeintaan se 1-2 tuntia kerrallaan, niin eivät ehdi menettää hermoaan syystä x tai y.
Toki oma vanhempani edelleen tänä päivänä olettaa, että kaikki asiat tehdään kuten hän haluaa ja jos niin ei tapahdu, niin sitten seuraa huutoa ja mykkäkoulua. Jos hän jotain sanoo, niin sitten vain nyökyttelen, vaikka olisin toista mieltä, jolloin ei suutu. Ja suurimman osan omista asioistani vain jätän suosiolla mainitsematta. Ulkopuolisen näkökulmasta tullaan siis hyvin juttuun tänä päivänä, mutta se koskeekin lähinnä keskustelua säästä tai muusta neutraalista asiasta eli olen jopa työkavereidenkin kanssa läheisempi kuin omien vanhempieni.
Isosiskoni myös joka oli aina erittäin väkivaltainen minua kohtaan lapsena, niin on sitä jopa edelleen jos viettäisimme yhtään kauemmin aikaa yhdessä. Ja arvostelee kyllä noin muuten aina kun nähdään, joten onneksi on korona eikä ole tarvinnut nyt kohta vuoteen nähdä kertaakaan.
Todella hyvin kuvattu. Mulla on (olen ap) samanlaista, eli mahdollisimman harvoin tapaamisia, tapaamiset lyhyitä ettei isällä ehdi kilahtaa, kaikki pakoreitit ja välineet pitää miettiä valmiiksi että pääsee nopeasti pakoon, ja jatkuvasti pitää ohjailla tilannetta ettei esim keskustella asioista mistä isä ärtyy, tai jos huomaa että se alkaa raivostumaan niin äkkiä keksii ”kevennyksen” jne.
Se on ihan helvetin raskasta. Siis että kannattelet tilannetta, yrität säilyttää rauhan ja estää väkivallan, ohjailet KAIKKIEN tunnetiloja ja mielialoja, ja yrität kaikin voimin ponnistella.Eihän tuon pitäisi mennä noin. Normaaleissä perheissä saa olla oma itsensä, kun menee vanhemmilleen ja monille lapsuudenkoti on turvasatama. Mulle ei. Se on edelleen kaltoinkohtelun ja pelon ”turvasatama”.
MIKSI te valitsette suostua tommoiseen?
On pienet lapset ja yritetään pitää yhteys mummiin ja ukkiin.
Tietysti pitää yrittää, jos epäilette että väkivallan uhkaa voisi vielä olla, niin ette jätä lapsia yksin kylään.
Kyllä pitää tehdä enemmänkin, myrkyllinen ihminen suoltaa sitä myrkkyään ympäristöön, eikä yhtään auta - vaan pahentaa - jos oma vanhempi siinä sivussa vaan katselee päältä.
Näköjään monella muulla on sitä samaa että yksi sisarus (tai useampi) menee väkivaltaisen kiusaajavanhemman puolelle ja alkaa myös sorsimaan.
Meillä narsistinen vanhempi toki valitsi kultalapsen (sisarus) ja syntipukin (minä). Tämä ei ollut lapsen luonteesta niinkään kiinni, esim minä olin kaikkein kiltein, ahkerin tunnollisin, sisarus taas aika hunsvotti. Mutta joku sisaruksessa varmaan vetosi vanhempaan ja he liittoutuivat.
Nyt aikuisena minä en ole saanut koskaan mitään apua, tukea, lahjaa tai rahaa. Sisarukselle on ostettu useita uusia autoja, asunto ja mökki. Omaisuutta siirretään tiskin alla koko ajan.
Minut on tehty perinnöttömäksi ja sisaruskin ilkkuu minulle asiasta. Samat narsistin valitukset tulee sisarukseltakin (”olet niin vaikea ihminen, mitäs olet niin epämiellyttävä”), ja noilla se varmaan hiljentää omatuntonsa siitä että on saanut useamman satatuhatta euroa lahjoja, samalla kun minä en mitään.
En varmaan uskoisi tällaista olevankaan, mutta onpa vaan kun parhaillaan elän keskellä tätä kuviota. Kivaa olla syyttä suotta se syntipukki.
Vierailija kirjoitti:
Oli ajanjakso milloin välit oli poikki. Menetin ison kasan kavereita tilanteessa jossa asia paljastui. En nyt jaksa avata tarkemmin mutta kävi ilmi keskustelun aikana että mulla on väkivaltavanhemmat ja välit on poikki. Sen jälkeen mua katsottiin suu auki silmät pyöreinä, tuli vaivautunut hiljaisuus, ja sen jälkeen mut suljettiin ulos porukasta ja kukaan ei enää vastannut puhelimeen
En enää IKINÄ KERRO KELLEKÄÄN. Yksin saa tän paskan kanssa elää loppuun asti.
Olen lukenut täällä palstoilla niin monta kertaa samankaltaisista reaktioista, mutta yhäkin se ällistyttää. Ymmärrän kyllä että jos itse on onnellisesta perheestä tämänkaltainen tieto voi tulla järkytyksenä, mutta miten en siltikään tajua miten joku voi reagoida tuolla tavalla. Jos minun ystäväni uskaltautuisi kertomaan väkivaltaisista vanhemmistaan, en todellakaan hylkäisi häntä sen takia vaan olisin tukena. (Ja huom. itse en ole kokenut väkivaltaa lapsuudessani.)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oli ajanjakso milloin välit oli poikki. Menetin ison kasan kavereita tilanteessa jossa asia paljastui. En nyt jaksa avata tarkemmin mutta kävi ilmi keskustelun aikana että mulla on väkivaltavanhemmat ja välit on poikki. Sen jälkeen mua katsottiin suu auki silmät pyöreinä, tuli vaivautunut hiljaisuus, ja sen jälkeen mut suljettiin ulos porukasta ja kukaan ei enää vastannut puhelimeen
En enää IKINÄ KERRO KELLEKÄÄN. Yksin saa tän paskan kanssa elää loppuun asti.Olen lukenut täällä palstoilla niin monta kertaa samankaltaisista reaktioista, mutta yhäkin se ällistyttää. Ymmärrän kyllä että jos itse on onnellisesta perheestä tämänkaltainen tieto voi tulla järkytyksenä, mutta miten en siltikään tajua miten joku voi reagoida tuolla tavalla. Jos minun ystäväni uskaltautuisi kertomaan väkivaltaisista vanhemmistaan, en todellakaan hylkäisi häntä sen takia vaan olisin tukena. (Ja huom. itse en ole kokenut väkivaltaa lapsuudessani.)
Samaa kokenut. Mulla on kaksi eri selitystä.
A) omassa tapauksessani asiasta kerrottuani ystäväpiiri järkyttyi syvästi, koska he olivat kivasti ulkoistaneet väkivallan - siis niin että sitä on vain narkki/juoppoperheissä, se on syrjäytyneiden ongelma, ne on rupusakin touhuja, väkivaltalapset on lastenkodissa jne. Sit kun minä olenkin ihan menestynyt, akateeminen, perheenäiti, niin en vaan sopinut niiden oletusmuottiin ja se väkivalta tuli niin lähelle heitä, että omat uskomukset järkkyivät.
B) luodaan stigma eli häpeätahra tuolle ihmiselle, joka on väkivaltalapsuuden koke ut. Pelätään että ”saa tartunnan”, tulee hirveä tarve eristää se ihminen ja lähentyä ydinporukan kanssa tiiviiksi rintamaksi suojellakseen itse ja toisia. Eli suljetaan ”paha ja huono” ulos ja itse ylevänä nostetaan itsensä korkeammalle.
Enää en minäkään asiasta puhu. Se on tavaton sääli. En ole saanut koskaan terapiaa tai mitään apua väkivaltalapsuuden käsittelyyn, tai tukea sille että se väkivaltavanhempi yhä kiusaa, piinaa ja häiriköi. Pienemmistäkin asioista ihmiset saa apua, mutta tämä teema on sitten vaiettu täysin.
Ei kukaan halua stigmaa ja tulla erotetuksi yhteisöstä.
Kyllä tietyissä tilanteissa esim päihtyneenä, oikea lääkitys on auttanut saamaan elämää toimimaan paremmin ja aggressiivista käytöstä ei enää juurikaan ole.