Lue keskustelun säännöt.
Lapsuudessa rajua väkivaltaa kokeneet: ovatko vanhempasi yhä rajattomia tai väkivaltaisia?
20.01.2021 |
Olen tullu laajahkon otannan (väkivaltalapsuuden omaavia tuttuja, ystäviä ym) sellaiseen ”puolitieteelliseen” hypoteesiin että jos vanhemmat oli lapsuudessa rajattomia ja pieksivät lastaan, he ovat sitä myös silloin kun lapsi on aikuinen.
Ja huom! Nyt tarkoitan väkivaltaa joka oli oikeaa, en pelkkää ”pikku tullapöllyä”. Sekin ON väkivaltaa mutta usein sitä tehneet vanhemmat ei ole niin rajattomia.
Se väkivalta toki muuttaa muotoaan joskus, esim lapsuudessa tuli nyrkkiä, aikuisena sitten henkistä väkivaltaa ja väkivallalla uhkailua.
Mutta joskus, esim omassa tapauksessa, vanhemmat ovat fyysisesti väkivaltaisia vaikka lapsi on aikuinen. Mua on mukiloitu, tönitty, tulkapöllytett, tuupittu, otettu vaatteista ote ja riepoteltu. Ja toki henkinen väkivalta eli vahingonilo, ilkkuminen, uhkailu, kiristys, arvostelu, loukkaaminen tähän päälle.
Välit on etäiset ja vältän kaikkea yhteydenpitoa, ja sen enempää en toivo että minun tilanteestani keskustellaan, vaan ennemmin siitä onko hypoteesini tosi .
Eli jos sait kunnon väkivaltaa ja loukkaavaa käytöstä lapsena, niin saatko sitä myös aikuisena?
Kommentit (128)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Haluan vain kysäistä, tiedättekö millainen lapsuus vanhemmillanne on ollut? En muista omassa elinkaaressani, että esim luterilaisuus olisi ikinä ohjeistanut missään kerhoissa, leireillä, riparilla tms hyvää perhe-elämää. Muistaako kukaan?
Sodanjälkeinen sukupolvi olisi niin kipeästi tarvinnut sitä!Äitini lapsuus oli hyvä, ihanat vanhemmat, materiaalisesti kaikki ok, hyvät koulut jne.
Tuo ei välttämättä ole koko totuus, vaikka toki voikin olla. Omat isovanhempani olivat aivat ihania, ja meillä oli mitä parhaimmat välit! Olen kuitenkin jälkikäteen kuullut heistä niin törkeitä juttuja vanhempani lapsuuden ajoilta, että ihan hämmästyy ja miettii voiko kyseessä olla samat ihmiset! Todella näköalatonta ja jopa sadistista kohtelua siellä oli... Joskus siis voi olla näinkin että tuo hirveä kuvio jää yhteen ihmissuhteeseen mutta seuraavasta voidaan rakentaa tasapainoisempi.
On se, minä sentään tunnen ne ihmiset, sinä et.
Se vaan ei mene niin, että huonolla vanhemmalla olisi aina huonot vanhemmat itselläänkin. Yritä hyväksyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ovat väkivaltaan taipuvaisia edelleen, mutta kun nähdään korkeintaan se 1-2 tuntia kerrallaan, niin eivät ehdi menettää hermoaan syystä x tai y.
Toki oma vanhempani edelleen tänä päivänä olettaa, että kaikki asiat tehdään kuten hän haluaa ja jos niin ei tapahdu, niin sitten seuraa huutoa ja mykkäkoulua. Jos hän jotain sanoo, niin sitten vain nyökyttelen, vaikka olisin toista mieltä, jolloin ei suutu. Ja suurimman osan omista asioistani vain jätän suosiolla mainitsematta. Ulkopuolisen näkökulmasta tullaan siis hyvin juttuun tänä päivänä, mutta se koskeekin lähinnä keskustelua säästä tai muusta neutraalista asiasta eli olen jopa työkavereidenkin kanssa läheisempi kuin omien vanhempieni.
Isosiskoni myös joka oli aina erittäin väkivaltainen minua kohtaan lapsena, niin on sitä jopa edelleen jos viettäisimme yhtään kauemmin aikaa yhdessä. Ja arvostelee kyllä noin muuten aina kun nähdään, joten onneksi on korona eikä ole tarvinnut nyt kohta vuoteen nähdä kertaakaan.
Todella hyvin kuvattu. Mulla on (olen ap) samanlaista, eli mahdollisimman harvoin tapaamisia, tapaamiset lyhyitä ettei isällä ehdi kilahtaa, kaikki pakoreitit ja välineet pitää miettiä valmiiksi että pääsee nopeasti pakoon, ja jatkuvasti pitää ohjailla tilannetta ettei esim keskustella asioista mistä isä ärtyy, tai jos huomaa että se alkaa raivostumaan niin äkkiä keksii ”kevennyksen” jne.
Se on ihan helvetin raskasta. Siis että kannattelet tilannetta, yrität säilyttää rauhan ja estää väkivallan, ohjailet KAIKKIEN tunnetiloja ja mielialoja, ja yrität kaikin voimin ponnistella.Eihän tuon pitäisi mennä noin. Normaaleissä perheissä saa olla oma itsensä, kun menee vanhemmilleen ja monille lapsuudenkoti on turvasatama. Mulle ei. Se on edelleen kaltoinkohtelun ja pelon ”turvasatama”.
MIKSI te valitsette suostua tommoiseen?
Asia ei ole niin yksinkertainen että kaikki on ollut aina ok, ja yht'äkkiä joku alkaisi latoa tuommoista tekstiä päälle. Sen sijaan jos olet kuullut sitä jo vauvasta ja pikkulapsesta alkaen, on siitä tullut "normaali tapa kanssakäydä" jota lapsena piti täysin normaalina; teininä alkoi hieman kyseenalaistaa; aikuisena huomasi epäterveen suhteen. Sen vanhemman näkökulmasta asiat ovat kuitenkin "aina menneet näin" ja "ihan hyvin on mennyt" joten minkäänlaista ymmärrystä omaan perseilyyn ei ole.
Aikuisenakin voi olla erittäin hankala muistaa ne omat oikeudet ja rajat, jos on koko elämänsä kasvatettu ottamaan vastaan paskaa ja nöyrtymään. Täysi välirikko olisi luultavasti parhain, mutta usein tilanne on monimutkaisempi: esimerkiksi nuorempi sisarus asuu vielä perheessä, tai isovanhemmat painostavat tapaamisiin, tai eletään samassa kylässä tai yhteisössä kuin ne sekopäävanhemmat. Mikäli asut vaikkapa Tervaskylässä (keksitty paikka) ja vanhempasi ovat arvostettuja ja korkeissa viroissa (vaikkapa kunnanlääkäri ja joku virastopomo) niin voi olla lähes mahdotonta ottaa avointa välirikkoa heihin.
Todella loistava vastaus, kiitos. Olen tuo ylempänä siteerattu jolta tivattiin että miksi suostut tuohon? Se on juuri kuten sanoit, mitään muita ei ole koskaan ollutkaan kun tuota, ihan vauvasta lähtien.
Ei tällälailla kohdeltu omaa hyvää vahvaa itsetuntoa niinkuin rakastavan kodin omaava lapsi omaa. Se rakastettu lapsi on rakastettu ja siksi vahva, ja uskaltaa haistattaa paskat. Rikottu lapsi ei siihen pysty vaikka haluaisikin.
Ei lapsi mene niin helposti rikki. Sun kaltaiset on kuspäitä, ne jotka kyseenalaistaa väkivallan kokemusta vaan siksi, että uhi ei aina olekaan rikkinäinen uhriutuja ikuisesti.
Kas kun vanhemmat ei ole koko lapsuus, on koulu josta sai onnistumisen kokemuksia. Oli muita aikuisia, jotka vähensivät väkivaltaisen vanhemman vaikutusta. Ja oli lapsi, jolla oli vahva halu selviytyä.
Vierailija kirjoitti:
Miten te välit poikki saaneet kestätte syyllisyyden? Muhun iskostettiin sairas väärä syyllisyys lapsena, siis kaikkensa piti tehdä että vanhemmilla on hyvä mieli. Jos niillä oli jostain paha mieli, piti lapsen ponnistella että sen sai hyväksi taas. Jos sitten jotenkin pahoitti vanhemman mielen olemalla vaikka liian vilkas, syytettiin että ”katso nyt miten pahan mielen teit minulle, olen pettynyt sinuun huono lapsi”.
Ei tätä oikein esimerkein saa avattua. Mutta siis sillä pienellä lapsella, jopa 2-3v taaperolla, on vastuu AIKUISEN tunteista ja niiden ylläpidosta, ja niiden korjaamisesta iloiseksi. Aivan sairas vaatimus.
Tämä on sitten tehnyt mut ylisyylliseksi. Eli esim en uskalla sanoa vastaan kun ne pahoittaa mielen, en uskalla puolustautua, en uskalla laittaa hanttiin. Taas olen se ”paha lapsi” kun vanhemmille tulee paha mieli.Vanhemmat ei ole kertaakaan ajatelleet tuleeko mulle paha mieli. On hakattu, kiusattu, alistettu, häpäisty, nöyryytetty, kohta 40v ajan. Niitä ei syyllisyydet koske.
Miten te muut olette syyllisyydentunnon osalta kestäneet?
Minkä ihmeen syyllisyyden? Senkö, että kun lapsuudesta tehtiin helvetti, niin oletko sitä mieltä että pitäisi vaan nostaa kädet ylös antaa pilata aikuisuuskin, ja mun lasten elämä myös?
Kun on aikuinen, on vastuu itsestä, ja omista lapsista. Miksi kantaisin syyllisyyttä että olen toiminut oikein?
Minä en tajua miksi annette vaan syyllistää aiheettomasti, kuulostatte vähän lapsellisilta ja sellaisilta, jotka ei ota vastuuta omasta elämästä.
Kun on vaan helpompi syyttää yhä vanhempaa, vaikka on ihan oma ratkaisunne pitää myrkyllistä ihmistä niin lähellä, että hän yhä teitä pystyy vahingoittamaan.
Lapsena ette voineet valita, miksi ette valitse kun nyt voitte?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten te välit poikki saaneet kestätte syyllisyyden? Muhun iskostettiin sairas väärä syyllisyys lapsena, siis kaikkensa piti tehdä että vanhemmilla on hyvä mieli. Jos niillä oli jostain paha mieli, piti lapsen ponnistella että sen sai hyväksi taas. Jos sitten jotenkin pahoitti vanhemman mielen olemalla vaikka liian vilkas, syytettiin että ”katso nyt miten pahan mielen teit minulle, olen pettynyt sinuun huono lapsi”.
Ei tätä oikein esimerkein saa avattua. Mutta siis sillä pienellä lapsella, jopa 2-3v taaperolla, on vastuu AIKUISEN tunteista ja niiden ylläpidosta, ja niiden korjaamisesta iloiseksi. Aivan sairas vaatimus.
Tämä on sitten tehnyt mut ylisyylliseksi. Eli esim en uskalla sanoa vastaan kun ne pahoittaa mielen, en uskalla puolustautua, en uskalla laittaa hanttiin. Taas olen se ”paha lapsi” kun vanhemmille tulee paha mieli.Vanhemmat ei ole kertaakaan ajatelleet tuleeko mulle paha mieli. On hakattu, kiusattu, alistettu, häpäisty, nöyryytetty, kohta 40v ajan. Niitä ei syyllisyydet koske.
Miten te muut olette syyllisyydentunnon osalta kestäneet?
Minkä ihmeen syyllisyyden? Senkö, että kun lapsuudesta tehtiin helvetti, niin oletko sitä mieltä että pitäisi vaan nostaa kädet ylös antaa pilata aikuisuuskin, ja mun lasten elämä myös?
Kun on aikuinen, on vastuu itsestä, ja omista lapsista. Miksi kantaisin syyllisyyttä että olen toiminut oikein?
Minä en tajua miksi annette vaan syyllistää aiheettomasti, kuulostatte vähän lapsellisilta ja sellaisilta, jotka ei ota vastuuta omasta elämästä.
Kun on vaan helpompi syyttää yhä vanhempaa, vaikka on ihan oma ratkaisunne pitää myrkyllistä ihmistä niin lähellä, että hän yhä teitä pystyy vahingoittamaan.
Lapsena ette voineet valita, miksi ette valitse kun nyt voitte?
Valintaan pystyy vasta sitten, kun on tarpeeksi käynyt läpi näitä asioita ja syyllisyyden ja häpeän tunteet ovat alkaneet hiljalleen väistyä ja silmät avautua todellisuudelle. Silloin vasta se oma ääni alkaa löytyä ja rohkeus nousta siitä avuttoman uhrin tilasta omia ratkaisuja tekeväksi itsenäiseksi aikuiseksi ihmiseksi alkaa.
Olen itse käynyt tien alistuneesta ja läheisriippuvaisesta, päällisin puolin osaavasta ja pärjäävästä ihmisestä kohti aidosti vapaata, tasapainoista, itsenäistä ja rohkeaa ihmistä. Se muutos lähtee syntymään vain halusta, joka täytyy tulla ihmisestä itsestään. Jos ihminen tyytyy valitsemaan vallitsevaan olotilan, niin mitään ei ole tehtävissä. Joskus jotkut hyvin valitut sanat voivat murtaa kuoren ja herättää ihmisessa jotain ja syntyy tiedostamista, mutta silloinkin paraneminen ja oman elämänsä kohentaminen vaatii todella paljon rohkeutta ja epävarmuuden ja muutoksen sietokykyä ja kaikista ei ole siihen. Se on hyvin surullista, koska se prosessi on todella kaiken sen arvoista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ovat väkivaltaan taipuvaisia edelleen, mutta kun nähdään korkeintaan se 1-2 tuntia kerrallaan, niin eivät ehdi menettää hermoaan syystä x tai y.
Toki oma vanhempani edelleen tänä päivänä olettaa, että kaikki asiat tehdään kuten hän haluaa ja jos niin ei tapahdu, niin sitten seuraa huutoa ja mykkäkoulua. Jos hän jotain sanoo, niin sitten vain nyökyttelen, vaikka olisin toista mieltä, jolloin ei suutu. Ja suurimman osan omista asioistani vain jätän suosiolla mainitsematta. Ulkopuolisen näkökulmasta tullaan siis hyvin juttuun tänä päivänä, mutta se koskeekin lähinnä keskustelua säästä tai muusta neutraalista asiasta eli olen jopa työkavereidenkin kanssa läheisempi kuin omien vanhempieni.
Isosiskoni myös joka oli aina erittäin väkivaltainen minua kohtaan lapsena, niin on sitä jopa edelleen jos viettäisimme yhtään kauemmin aikaa yhdessä. Ja arvostelee kyllä noin muuten aina kun nähdään, joten onneksi on korona eikä ole tarvinnut nyt kohta vuoteen nähdä kertaakaan.
Todella hyvin kuvattu. Mulla on (olen ap) samanlaista, eli mahdollisimman harvoin tapaamisia, tapaamiset lyhyitä ettei isällä ehdi kilahtaa, kaikki pakoreitit ja välineet pitää miettiä valmiiksi että pääsee nopeasti pakoon, ja jatkuvasti pitää ohjailla tilannetta ettei esim keskustella asioista mistä isä ärtyy, tai jos huomaa että se alkaa raivostumaan niin äkkiä keksii ”kevennyksen” jne.
Se on ihan helvetin raskasta. Siis että kannattelet tilannetta, yrität säilyttää rauhan ja estää väkivallan, ohjailet KAIKKIEN tunnetiloja ja mielialoja, ja yrität kaikin voimin ponnistella.Eihän tuon pitäisi mennä noin. Normaaleissä perheissä saa olla oma itsensä, kun menee vanhemmilleen ja monille lapsuudenkoti on turvasatama. Mulle ei. Se on edelleen kaltoinkohtelun ja pelon ”turvasatama”.
MIKSI te valitsette suostua tommoiseen?
On pienet lapset ja yritetään pitää yhteys mummiin ja ukkiin.
Tietysti pitää yrittää, jos epäilette että väkivallan uhkaa voisi vielä olla, niin ette jätä lapsia yksin kylään.
Olen eri, mutta meillä siis ON väkivallan uhka, eikä vaan uhka vaan monesti realisoitunut tilanteeksi. Tapaamme siksi vain julkisessa paikassa. Kauppakeskus tms missä on muita vieraita ihmisiä. Muuten lätty lätisee niin sanotusti, siis minulla.
Pidän isovanhempia lasteni elämässä vain vertaispaineen takia. Koko ajan kysellään ja udellaan hoitaako isovanhemmat, näättekö usein, onko ne teillä jouluna, jne . Paljon helpompaa kun voi sanoa että joo nähdään.Oli ajanjakso milloin välit oli poikki. Menetin ison kasan kavereita tilanteessa jossa asia paljastui. En nyt jaksa avata tarkemmin mutta kävi ilmi keskustelun aikana että mulla on väkivaltavanhemmat ja välit on poikki. Sen jälkeen mua katsottiin suu auki silmät pyöreinä, tuli vaivautunut hiljaisuus, ja sen jälkeen mut suljettiin ulos porukasta ja kukaan ei enää vastannut puhelimeen
En enää IKINÄ KERRO KELLEKÄÄN. Yksin saa tän paskan kanssa elää loppuun asti.Halaus sinulle, kohtalotoveri. Tämä on tärkeä aihe: aikuisen lapsen yksinäisyys ja vaikeudet sosiaalisissa suhteissa mm. elämäntarinan ja kokemusten vuoksi.
Tää on asia joka on täysin vaiettu. Kun virallisesti ei ”hyväksytä” muuta elämäntarinaa kuin onnellinen lapsuus ja hyvät vanhemmat.
Mä sain reilu kolmekymppiseksi salailtua taustani surkeassa väkivaltakodissa, olin päällisin puolin menestyvä, akateeminen, hyvissä töissä.
Mutta lasten saanti romautti kulissit. Naapurit huomasi että meillä ei olekaan isovanhemmat ristiäisissä, lasten synttäreillä, jouluna, ylipäätään ikinä - kyllä sen nyt näkee, esim heillä isovanhemmat pörräsi siinä pihalla monta kertaa viikossa.
Kysyivät asiasta, kerroin mahdollisimman kauniin sanankääntein miksi niitä ei ole.
Arvatkaa mitä kävi. Syrjintä alkoi. Ja kertoili skandaalinkäryiseen sävyyn tätä tarinaa muille äideille samassa naapuristossa. Nekin alkoi karttamaan.Käsittämätöntä ettei tästä puhuta.
Ajatelkaa nyt sitäkin että Suomessa on satojatuhansia lapsi ollut sijoitettuna/huostassa. Joutuuko nekin salaamaan elämäntarinansa?Onpa surullista.. Olen huomannut vastaavaa, ihmiset järkyttyy ja poistuu takavasemmalle, vaikka kertoisikin kevyemmän version asioista. Miten tosiaan voi olla, että rankan lapsuuden jälkeen joudumme kantamaan vielä kaiken lisäksi tällaista järjetöntä taakkaa kokemastamme kaltoinkohtelusta. Väkivallantekijät jäävät edelleen ilman seurauksia. Aivan uskomatonta!
Miksi meille ei ole tukea tarjolla? Parisuhteessaan narsismia kokeneet saavat tukea, mutta entä aikuiset lapset?
Miksi alapeukku?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten te välit poikki saaneet kestätte syyllisyyden? Muhun iskostettiin sairas väärä syyllisyys lapsena, siis kaikkensa piti tehdä että vanhemmilla on hyvä mieli. Jos niillä oli jostain paha mieli, piti lapsen ponnistella että sen sai hyväksi taas. Jos sitten jotenkin pahoitti vanhemman mielen olemalla vaikka liian vilkas, syytettiin että ”katso nyt miten pahan mielen teit minulle, olen pettynyt sinuun huono lapsi”.
Ei tätä oikein esimerkein saa avattua. Mutta siis sillä pienellä lapsella, jopa 2-3v taaperolla, on vastuu AIKUISEN tunteista ja niiden ylläpidosta, ja niiden korjaamisesta iloiseksi. Aivan sairas vaatimus.
Tämä on sitten tehnyt mut ylisyylliseksi. Eli esim en uskalla sanoa vastaan kun ne pahoittaa mielen, en uskalla puolustautua, en uskalla laittaa hanttiin. Taas olen se ”paha lapsi” kun vanhemmille tulee paha mieli.Vanhemmat ei ole kertaakaan ajatelleet tuleeko mulle paha mieli. On hakattu, kiusattu, alistettu, häpäisty, nöyryytetty, kohta 40v ajan. Niitä ei syyllisyydet koske.
Miten te muut olette syyllisyydentunnon osalta kestäneet?
Minkä ihmeen syyllisyyden? Senkö, että kun lapsuudesta tehtiin helvetti, niin oletko sitä mieltä että pitäisi vaan nostaa kädet ylös antaa pilata aikuisuuskin, ja mun lasten elämä myös?
Kun on aikuinen, on vastuu itsestä, ja omista lapsista. Miksi kantaisin syyllisyyttä että olen toiminut oikein?
Minä en tajua miksi annette vaan syyllistää aiheettomasti, kuulostatte vähän lapsellisilta ja sellaisilta, jotka ei ota vastuuta omasta elämästä.
Kun on vaan helpompi syyttää yhä vanhempaa, vaikka on ihan oma ratkaisunne pitää myrkyllistä ihmistä niin lähellä, että hän yhä teitä pystyy vahingoittamaan.
Lapsena ette voineet valita, miksi ette valitse kun nyt voitte?
terapia auttaa , siellä käsitellään vääristynyttä perhedynamiikkaa ja saat itseluottamusta ja oikeita toimintamalleja , olet aikuinen nyt mutta sisäinen pikkulapsesi määrittelee miten käyttäydyt , narsistista pääsee eroon tuen avulla , se on raskas tie mutta kannattaa kulkea , minä olen onnistunut ja sinäkin tulet onnistumaan
Onpa surullista.. Olen huomannut vastaavaa, ihmiset järkyttyy ja poistuu takavasemmalle, vaikka kertoisikin kevyemmän version asioista. Miten tosiaan voi olla, että rankan lapsuuden jälkeen joudumme kantamaan vielä kaiken lisäksi tällaista järjetöntä taakkaa kokemastamme kaltoinkohtelusta. Väkivallantekijät jäävät edelleen ilman seurauksia. Aivan uskomatonta!
Miksi meille ei ole tukea tarjolla? Parisuhteessaan narsismia kokeneet saavat tukea, mutta entä aikuiset lapset?