Onko muita Karjalan evakoiden jälkeläisiä? Vaivaako teitäkin sellainen selittämätön kaipuu Karjalaan? Onko kukaan käynyt entisellä suvun tilalla?

Olen karjalaisten jälkeläinen ja olen käynyt mummon kotipaikalla Kurkijoella. Ei kaipuuta. En sit tiedä, johtuuko siitä että asun ihan rajan pinnassa ja mie oon karjalaine, tää on miun kot ja identiteetti joka tappauksessa. Karjalaisuus on verenperintö, asenne, tapa elää. Isovanhempien perintö elää miussa. Ehkä se ei enää elä miun lapsissa, mutta niin se maailma vaan eteenpäin pyörii ja muuttuu, sitä joko mennään muutoksen mukana tai sit sitä jumitutaan johonkin menneeseen. 

Mie tätä mietin kun taas kaivattiin väkeä kotiseutujuhlien järjestämiseen. Että voisiko se nykyajan kotiseuturakkaus olla jotain muuta kuin kansantanhuja kansallispuvun tai feresin helmat hulmuten, Eino Leinoa lausuen. Toki Karjalaisten laulu kajauttaen, seisaaltaan ja täydestä sydämestä, mutta enemmän vaikka Osmos Cosmos'n tyyliin kuin vanhusneuvoston naiskuoron esittämänä. Mutta että mitä meillä täällä on nykyään? Vaikka mitä. Yhdistettynä etelä- ja pohjoisseudut, meillä on Lappeenrannassa yliopisto joka keskittyy kestävään kehittymiseen. Meillä on Hiitolanjoki jonka padot puretaan luonnontilaan lohikannan vuoksi (ja on muuten upea paikka). Meillä on Parikkala josta löytyy patsaspuisto ja maalaispuoti josta saa luomua ja älyttömän hyvää ruokaa, ne sijaitsee noin kilometrin säteellä toisistaan. Meillä on Kittee, missä asuu nykyajan Sibelius T.Holopainen. Joensuu, kiva kaupunki kaikilla tavoin. Pohjoiseen mennessä Koli. Molemmat maakunnat on täynnä upeaa luontoa ja kaikkea kivaa, muutakin mitä ei tullut mainittua. Imatraa ei tullut tuossa välissä mainittua, mutta se on aivan uskomattoman kaunis kesäkaupunki puistoineen. On kylpylää, urheilumahdollisuuksia, kaikkea. 

Up

Maisemat, ruoka, murre ja ihmisten välittömyys ovat minullekin tärkeintä karjalaisuutta, vaikka nuorempaa polvea olenkin :)

Vierailija kirjoitti:

Täällähän meitä. Olen käynyt suvun kotitilalla, siitä ei kyllä ole mitään jäljellä kuin kivijalat. Paikka keskellä kaunista koskematonta luontoa, oiva retkeilykohde ja hienoja uimapaikkoja kesäisin. Käyn mielelläni uudestaankin jos onnistuu.

Mä kävin mutta siitä on aikaa varmaa 30-vuotta. Isän ja äidin talojen paikat ja toisessa oli vielä muutama kivijalkakivi jäljellä.

Surkeat tiet, sotkuiset rannat ja pellot ja metsät kuin hylättyä rämettä.  Lapsena kuulin "Ihana-Karjala" -tarinoita kyllästymiseen asti vanhemmiltani mutta ennen muuta tädeiltäni. Ikävä kyllä tarinat ja itse paikat eivät vastanneet toisiaan.

Täytyy sanoa, ettei ainakaan ne alueet herättäneet pennin vertaa kiinnostustani. Samoin en olisi alkuunkaan kiinnostunut maksamaan hypoteettisen "Karjalan palauttamisen" jälkeistä infran korjauksen miljoonapottia verovaroin.  Sukuseurassa haikallaan menetettyjä alueita vaan ei totta puhuen juuri kiinnosta.

Vierailija kirjoitti:

Kamalinta mitä ihminen voi selvinpäin kokea on Karjalan evakoiden jälkeläisten seuramatka vanhoille pelipaikoille.

Sitä tekoiloisuuden määrää, ilo pintaan vaik syän märkänis, sitä kielen raiskausta, viäntämistä ja kiäntämistä ja itkijänaisten ulinaa mikä lähtee tunteen vallassa olevasta akkalaumasta kun muistellaan kuinka isoisä/isä/serkunkaima who cares lähti sotaa pakoon pieksut jalassa, taapero kainalossa ja paimensi satapäisen nautakarjan yli suomen rajan.

A sinne mie ain niin kaipaa kottii karjalaa. Sinne jäi kaik konneet, sätkökonneet pöyväreunalle raksuttammaa mut männä piti ja kitinä perään prekele.

Osaatko itse muuta kuin kitistä ja nauraa toisten muistoille? Ymmärrätkö, että noin on ihan oikeasti tapahtunut? Jonne parka, suosittelen peruskouluun panostamista täällä roikkumisen sijaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällähän meitä. Olen käynyt suvun kotitilalla, siitä ei kyllä ole mitään jäljellä kuin kivijalat. Paikka keskellä kaunista koskematonta luontoa, oiva retkeilykohde ja hienoja uimapaikkoja kesäisin. Käyn mielelläni uudestaankin jos onnistuu.

Mä kävin mutta siitä on aikaa varmaa 30-vuotta. Isän ja äidin talojen paikat ja toisessa oli vielä muutama kivijalkakivi jäljellä.

Surkeat tiet, sotkuiset rannat ja pellot ja metsät kuin hylättyä rämettä.  Lapsena kuulin "Ihana-Karjala" -tarinoita kyllästymiseen asti vanhemmiltani mutta ennen muuta tädeiltäni. Ikävä kyllä tarinat ja itse paikat eivät vastanneet toisiaan.

Täytyy sanoa, ettei ainakaan ne alueet herättäneet pennin vertaa kiinnostustani. Samoin en olisi alkuunkaan kiinnostunut maksamaan hypoteettisen "Karjalan palauttamisen" jälkeistä infran korjauksen miljoonapottia verovaroin.  Sukuseurassa haikallaan menetettyjä alueita vaan ei totta puhuen juuri kiinnosta.

Tietenkään ei vastaa tarinoita. Kuten joku aikaisemmin kirjoitti, niin kylät poltettiin ja se mitä ei poltettu, pommitettiin hajalle. Valloittajaa ei kiinnostanut alueen kunnostaminen sodan jälkeen, koska alue haluttiin Leniningradin etupiiriksi.

Ja ei sitä Karjalaa enää takaisin saada. Se o mänt.

Noroots kirjoitti:

En kaipaa Karjalaan, mutta kaipaan juuria. Mummoni lähti evakkoon kaksi kertaa kotoaan ja perhe hajosi siirtojen myötä ympäriinsä. Hän ei koskaan pystynyt puhumaan evakkoajoista ja hyvin vähän kotipaikastaan. 

Hänestä tuli juureton ja äidistäni tuli juuria kaipaavien ihmisten halveksija,  juureton hänkin. Olen elämäni aikana muuttanut varmaan 30 kertaa Suomen sisällä.

Lapseni on koko ikänsä asunut samoilla seuduilla, muuttanut yhden kerran. Hänellä on juuret täällä ja isänsä vanhempien kotipaikalla.

Minä olen 100 % evakkoiden jälkeläinen. Evakkous rikkoi omat vanhempani, jotka eivät koskaan osanneet kasvaa menetyksensä yli. Kasvoin ilottomassa ja valottomassa kodissa, josta karjalainen riehakkuus oli jäänyt johonkin evakkotaipaleelle.  En tunne kaipuuta Karjalaan, mutta haluaisin omistaa kunnon juuret ja kunnollisen lapsuuden. 

Olen käynyt mummin kotipaikalla 20 vuotta sitten, oli enää rauniot jäljellä. En kestänyt mummin perässä, kun se pääsi autosta ja läksi juoksemaan pientä ryteikköistä polkua pitkin. Navetan kiviraunioilla se sitten istui, itki ja nauroi yhtä aikaa, niinkuin karjalaisilla tapana on. Kyllä hän tiesi, ettei kodista ole kuin rauniot jäljellä, mutta silti hän oli ottanut avaimenkin mukaan. Siinä me juotiin lasilliset kuohuvaa ja laulettiin Kunniaksi Luojan.

Ei mulla sillein kaihoa eikä kaipuuta ole, vaikka itsekin olen lapsena kyllästetty tarinoilla kauniista Karjalasta. Ne oli lempitarinoitani kuitenkin. Ja mummi oli rakkain ihminen jota tämän maan päällä on ollut.

Vierailija kirjoitti:

Olen käynyt mummin kotipaikalla 20 vuotta sitten, oli enää rauniot jäljellä. En kestänyt mummin perässä, kun se pääsi autosta ja läksi juoksemaan pientä ryteikköistä polkua pitkin. Navetan kiviraunioilla se sitten istui, itki ja nauroi yhtä aikaa, niinkuin karjalaisilla tapana on. Kyllä hän tiesi, ettei kodista ole kuin rauniot jäljellä, mutta silti hän oli ottanut avaimenkin mukaan. Siinä me juotiin lasilliset kuohuvaa ja laulettiin Kunniaksi Luojan.

Ei mulla sillein kaihoa eikä kaipuuta ole, vaikka itsekin olen lapsena kyllästetty tarinoilla kauniista Karjalasta. Ne oli lempitarinoitani kuitenkin. Ja mummi oli rakkain ihminen jota tämän maan päällä on ollut.

❤

Hei metsäpirttiläiset!

Saaroinen, Viisjoki, Arkuntanhua, Vanhajaama...

Kuulostaako tutulta?

Ollaankohan läheistäkin sukua? 🤔

Tää on mulle jotenkin hankala aihe. En omalla kohdallani mielelläni puhu kaipuusta, vaan ehkä ennemminkin jonkinlaisesta uteliaisuudesta. Luulen kyllä tunnistavani tunteen, mutta tuntisin oloni ehkä kuitenkin jollakin tapaa tunkeilijaksi tai teeskentelijäksi, koska varsinaista verisidettä Karjalaan päin minulla ei (tietääkseni; en tiedä toisen puolen suvustani oikeastaan mitään) ole. 

Edesmennyt isoisäni ei siis ollut minulle biologista sukua, mutta hän minut kuitenkin pääasiassa kasvatti, sillä vanhemmistani ei oikein vanhemmiksi ollut. Isoisä oli kotoisin Kannakselta ja puhui minulle aina paljon Karjalasta, ja vaikken tietenkään pienenä tyttönä aivan täysin kaikkea ymmärtänytkään, niin mielenkiinto sitä seutua kohtaan syntyi jo varhain.

Isoisä kuoli toistakymmentä vuotta sitten, ja nyt aikuisena olen alkanut tuntea enemmänkin vetoa Karjalan suuntaan, varmaan jo osittain siksikin, että itseäni vaivaa kova juurettomuuden tunne. Olen ikävöinyt isoisääni ja hänen rauhallista, elämäniloista olemustaan ja sitä turvallisuuden ja yhteenkuuluvuuden tunnetta, jonka hänen läsnäolonsa mulle aina toi. Hänen muistoaan kunnioittakseni haluaisin joskus käydä katsomassa maisemia, joissa isoisäni lapsuutensa vietti, vaikka talosta nyt ei tietenkään ole mitään jäljellä.

Olen selvittänyt paikan, ja toivon, että jonakin päivänä korona hellittää ja on mahdollista mennä käymään paikan päällä. Vähän toki tuntuu tunkeilulta sekin, kun vaikka isoisälläni ei biologisia jälkeläisiä ollutkaan, niin toisinaan mietityttää, että kokisivatko hänen sisaruksensa ja heidän jälkeläisensä minun siellä käymiseni jotenkin vääräksi.

Hei ap!

Olen käynyt Metsäpirtissä n.25 vuotta sitten.

Kukitettiin lahjoitusmaatalonpoikien patsas

ja käytiin myös etsimässä "se" kivijalka, joka oli talosta jäljellä.

Laatokan rantaan oli mahdotonta päästä, sillä se oli niin kaisloittunut. Muutenhan siellä oli mahtavat maisemat. Ja käjet kukkui kivikossa!

Kyllä minä jotenkin isovanhempieni Karjalaa kaipaan... varsinkin kun piirakoita pyöräyttelen ja puolpielaita paistelen. Kaurakiisseli on kyllä kamalaa!

Olen evakkojen jälkeläinen kummankin vanhempani puolelta. Tunnen hävettävän huonosti sukuni historiaa, eivätkä isovanhempani ja isoisovanhempani juurikaan tahtoneet menneistä puhua.

Äitini äidin suku tuli Karjalasta evakkona P-Karjalaan. Isäni puolelta kummatkin isovanhemmat olivat lähteneet Karjalasta karkuun sotaa. Osa suvun perheistä oli saanut tavaraa mukaan, osa lähti käytännössä tyhjin käsin. He olivat ihan tavallisten pienten ja keskikokoisten maatilojen ja pirttien asukkaita, joten mitään kartanoita ei jälkeen jäänyt. Toinen puoli sukua omisti osan yhdestä saaresta. Asuinpaikkoina Koivisto ja Terijoki kuulostavat tutuilta. 

Olisihan se kiva käydä "juuriaan" katsomassa, mutta kaikkien Karjalasta paenneiden isovanhempien kotitalot poltettiin paon yhteydessä joten ei niissä enää nähtävää.

Nii', kyll'hän miekii' ... Äidin suku Sakkolasta, itse synnyin kohta sodan jälkeen Tampereella, ja koko tämä suku Evakkoina lähimaisemissa ... Murre tarttui jo pienenä, mutta sitten Helsinki ja Oppikoulu/Yliopisto muuttivat minut Kirjakieliseksi ... Edelleen kyllä osaan tilanteen tullen "haastaa jottain" ...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällähän meitä. Olen käynyt suvun kotitilalla, siitä ei kyllä ole mitään jäljellä kuin kivijalat. Paikka keskellä kaunista koskematonta luontoa, oiva retkeilykohde ja hienoja uimapaikkoja kesäisin. Käyn mielelläni uudestaankin jos onnistuu.

Mä kävin mutta siitä on aikaa varmaa 30-vuotta. Isän ja äidin talojen paikat ja toisessa oli vielä muutama kivijalkakivi jäljellä.

Surkeat tiet, sotkuiset rannat ja pellot ja metsät kuin hylättyä rämettä.  Lapsena kuulin "Ihana-Karjala" -tarinoita kyllästymiseen asti vanhemmiltani mutta ennen muuta tädeiltäni. Ikävä kyllä tarinat ja itse paikat eivät vastanneet toisiaan.

Täytyy sanoa, ettei ainakaan ne alueet herättäneet pennin vertaa kiinnostustani. Samoin en olisi alkuunkaan kiinnostunut maksamaan hypoteettisen "Karjalan palauttamisen" jälkeistä infran korjauksen miljoonapottia verovaroin.  Sukuseurassa haikallaan menetettyjä alueita vaan ei totta puhuen juuri kiinnosta.

Tietenkään ei vastaa tarinoita. Kuten joku aikaisemmin kirjoitti, niin kylät poltettiin ja se mitä ei poltettu, pommitettiin hajalle. Valloittajaa ei kiinnostanut alueen kunnostaminen sodan jälkeen, koska alue haluttiin Leniningradin etupiiriksi.

Ja ei sitä Karjalaa enää takaisin saada. Se o mänt.

"Ja ei sitä Karjalaa enää takaisin saada. Se o mänt."

-Noin minäkin sen olen ajatellut. Tietyllä tavalla harmitti se, kun rehevän luonnon rannassa ollut hiekkaranta oli yhtä roskaa ja sotkuaa. Mielikuvitus riitti siihen, mikä idylli se on varmaankin ollut aikanaan.

Luulen etten tule koskaan vierailemaan siellä uudestaan.

Vierailija kirjoitti:

Hei metsäpirttiläiset!

Saaroinen, Viisjoki, Arkuntanhua, Vanhajaama...

Kuulostaako tutulta?

Ollaankohan läheistäkin sukua? 🤔

No tokkiisa! Sukuni on Saaroisista. Jos olet sieltä, niin vähintään jonkin sortin serkkuja ollaan :D

ap

Vierailija kirjoitti:

Hei ap!

Olen käynyt Metsäpirtissä n.25 vuotta sitten.

Kukitettiin lahjoitusmaatalonpoikien patsas

ja käytiin myös etsimässä "se" kivijalka, joka oli talosta jäljellä.

Laatokan rantaan oli mahdotonta päästä, sillä se oli niin kaisloittunut. Muutenhan siellä oli mahtavat maisemat. Ja käjet kukkui kivikossa!

Kyllä minä jotenkin isovanhempieni Karjalaa kaipaan... varsinkin kun piirakoita pyöräyttelen ja puolpielaita paistelen. Kaurakiisseli on kyllä kamalaa!

Mutta myö karjalaisethan keksittiin myös vegaaniruoka! Kaurakiisselihän on kauramaidon esiäiti :D

ap