Onko muita Karjalan evakoiden jälkeläisiä? Vaivaako teitäkin sellainen selittämätön kaipuu Karjalaan? Onko kukaan käynyt entisellä suvun tilalla?

Vierailija kirjoitti:

Miten voi kaivata ilman elävää yhteyttä sinne? Ei 30-lukua enää ole eikä kukaan haluaisi oikeasti muuttaa nykyiseen Karjalaan.

Turrena suvun entisillä mailla tuli ihan 30-luvun fiilis. Kylillä  hiekkatiet, yksi kauppa jossa tiskin takana tuotteet, talotkin suurin osa 30-40-luvulta, ihmiset kasvattavat puutarhassaan kaikkea mahdollista, lapset leikkivät traktorin renkaalla, ei pleikkarilla, älylaitteet eivät juurikaan löysä kenttää..jne.

Putinin rakentama motari oli kyllä hienoja moderni,  ja vähän kauempana Laatokan rannassa rikkaiden datsat.

Kesäisin päivinä turrelle tukli kyllä paratiisi mieleen.

Vierailija kirjoitti:

Isoisoäitini on karjalainen ja ei en ole tuntenut halua mennä sinne.

Haluan asua Helsingissä ja nauttia kaupungista enkä mennä Karjalaan.

Haluan keskittyä tulevaisuuteen menestyä uralla löytää miehen jne

Kuule sieltä karjalasta voit löytää hyvinkin varakkaan pietarilaisen jolla luksus datsa laatokan hiekoilla:)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä joo. Selittämätön kaipuu ei ole minulle sellaista että haaveilisin Venäjälle muuttamisesta. Toisinaan kuitenkin muistan että olen juuriltani puoliksi muualta kuin täältä missä nyt asun. Ja toisaalta Venäjän puolella käydessä on tullut sellaisia hetkiä, että jokin asia on tuntunut ohimenevän hetken hyvin kotoisalta ja tutulta.

Kumma juttu, mutta itsekin olen kokenut tuon tuttuuden tunteen Venäjällä.

Toivottavasti puhut edes Karjalan kannaksesta, miten muuten Venäjä aiheuttaisi tuttuuden tunteen?

En usko että se on fyysiseen paikkaan sidottu asia vaan enemmän kulttuuriin ja sukupolvelta toiselle välittyneisiin kulttuurillisiin tekijöihin liittyvä kokemus. Siihen että siellä jossain on tullut vastaan jotain samaa mistä edeltävät sukupolvet on saanut vaikutteita omaan elämään.

Karjala ei ollut Venäjää.

Loppujen lopuksi Karjala oli Suomella aika lyhyen aikaan. Vuodesta 1917 vuoteen 1940. Sitten 1941-1944. Jos nyt miettii, että Venäjän suuriruhtinaskunta/Neuvostoliitto/Venäjä on hallinnoinut Karjalaa n. vajaa parisataa vuotta ja ja suomalaiset reilut 20 vuotta, niin eiköhän tuo noille enemmän kuulu. 

Mihinkäs maahan se Karjala sitten mielestäsi kuului ennen vuotta 1917?  Eiköhän se vaan kuulunut Suomen Suuriruhtinaskuntaan, joka puolestaan kuului Venäjän Keisarikuntaan.

Karjalan alueella on iät ja ajat asunut suomalaisia ja suomensukuisia ihmisiä ja heimoja.  Näin oli myös silloin, kun Suomi oli osana Ruotsi-Suomen valtakuntaa  aina sinne vuoteen 1808, jolloin Suomen alue liitettiin Venäjään.

Suomi oli autonominen osa Venäjää ja Karjalan alue kuului tähän autonomiseen alueeseen.  Ja Suomi sitä aluetta hallinnoi, meillä oli omat valtiopäivätkin, senaatti, oma postilaitos ja v:sta 1861 oma rahakin. Ja jopa oma armeijakin.  Olimme juuri niin itsenäisiä, kuin siinä mielessä pystyi olemaan.  Ja Karjala oli meidän aluettamme siinä missä Lappi ja Pohjanmaa ja kaikki muutkin Suomen alueet silloin.

Tuntuu että kaikilla oli aina ns. isot maat ja talot joita kaivataan, kaipaako tuonne kukaan ns. "köyhän torpan" perillinen...? Eli kaivataanko ns. menetettyä omaisuutta, vai niitä "juuria"..?

Samaa tapahtunu lähihistoriassakin mm. Jugoslavian sodassa menetetty taloja/tiloja, moni asuu vielä "kivenheiton" päässä vanhasta asunnostaaan jne.

Haluaisin ihmisten muistavan että elämä on tässä ja nyt, vaikka utopistiselta voisi vaikuttaa, niin maailmasta ei koskaan tiedä, ehkä nykyinenkin talo "häviää" (syystä tai toisesta) alta pois ja jää vain haavekuvaksi tuleville polville.

Löydettiin miehen kanssa sukukirjasta toisemme eli meillä on sama karjalainen kantaäiti 7 polvea sitten.

Vierailija kirjoitti:

Nostalgia ja kaipuu johonkin ihannoituun paikkaan ja aikaan 80 vuotta sitten on ymmärrettävää. Tosiasiassa jos kannas olisi säilynyt suomalisilla olisi se täynnä ABC ja laatikkotalo kirkonkyliä kuten muukin Itä-Suomi. Viipurissa olisi ajat sitten purettu kaikki jugendrakennukset heti sodan jälkeen ja rakennettu betonikuutiot jne. Saa kaivata mutta realismia peliin!

No ehkä isovanhempien talo Laatokan rannalla olisi kesämökkiä. Se on vähän isompi selkä kuin Saimaa.

Kannaksen valloitus Suomelta oli pelkkää imperialismia. Neuvostoliiton olisi pitänyt kyetä rakentamaan riittävä puolustus Pietarille muutenkin.

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu että kaikilla oli aina ns. isot maat ja talot joita kaivataan, kaipaako tuonne kukaan ns. "köyhän torpan" perillinen...? Eli kaivataanko ns. menetettyä omaisuutta, vai niitä "juuria"..?

Samaa tapahtunu lähihistoriassakin mm. Jugoslavian sodassa menetetty taloja/tiloja, moni asuu vielä "kivenheiton" päässä vanhasta asunnostaaan jne.

Haluaisin ihmisten muistavan että elämä on tässä ja nyt, vaikka utopistiselta voisi vaikuttaa, niin maailmasta ei koskaan tiedä, ehkä nykyinenkin talo "häviää" (syystä tai toisesta) alta pois ja jää vain haavekuvaksi tuleville polville.

Eikö kumpiakin voi kaivata samaan aikaan? Juurien yksi merkitys on oma maa josta on saatu sukupolvesta toiseen mahdollisesti satojen vuosien ajan ravinto selviämiseen. Paikka jonne edeltävien sukupolvien tarinat kietoutuu. Eihän se ole ihme että suvun historiaan on jäänyt se oman maan ja sen ympärille keskittyneen yhteisön kaipuu. Varsinkin kun sieltä on lähdetty vieraiden nurkkiin autettavaksi riesaksi.

Tuolloin niitä maita tarvittiin hengissä säilymiseen ja tietysti osa kaipausta on se että siellä niitä oli; juuria, yhteisiä perinteitä, historiaa, tunne ylpeästi jonnekin kuulumisesta.

Vaikka olisit ollut piika niin kuitenkin asuit siellä talossa ja jossain oli luultavasti kotitalokin.

Tottakai muistelmissa muistellaan ennemmin hyviä asioita ja käsitys on romantisoitunutkin. Ei siinä mielestäni ole mitään pahaa että harmittaa haavetasolla ettei ole mummolaa kauneimman luonnon keskellä.

Karjalaiset kantoivat kaikkein raskaimman taakan sotavuosina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten voi kaivata ilman elävää yhteyttä sinne? Ei 30-lukua enää ole eikä kukaan haluaisi oikeasti muuttaa nykyiseen Karjalaan.

Turrena suvun entisillä mailla tuli ihan 30-luvun fiilis. Kylillä  hiekkatiet, yksi kauppa jossa tiskin takana tuotteet, talotkin suurin osa 30-40-luvulta, ihmiset kasvattavat puutarhassaan kaikkea mahdollista, lapset leikkivät traktorin renkaalla, ei pleikkarilla, älylaitteet eivät juurikaan löysä kenttää..jne.

Putinin rakentama motari oli kyllä hienoja moderni,  ja vähän kauempana Laatokan rannassa rikkaiden datsat.

Kesäisin päivinä turrelle tukli kyllä paratiisi mieleen.

Joo, turre ja murre sekä musti varmaan on ihan paratiisissa.

Vierailija kirjoitti:

Kamalinta mitä ihminen voi selvinpäin kokea on Karjalan evakoiden jälkeläisten seuramatka vanhoille pelipaikoille.

Sitä tekoiloisuuden määrää, ilo pintaan vaik syän märkänis, sitä kielen raiskausta, viäntämistä ja kiäntämistä ja itkijänaisten ulinaa mikä lähtee tunteen vallassa olevasta akkalaumasta kun muistellaan kuinka isoisä/isä/serkunkaima who cares lähti sotaa pakoon pieksut jalassa, taapero kainalossa ja paimensi satapäisen nautakarjan yli suomen rajan.

A sinne mie ain niin kaipaa kottii karjalaa. Sinne jäi kaik konneet, sätkökonneet pöyväreunalle raksuttammaa mut männä piti ja kitinä perään prekele.

Olisit jättänyt menemättä, jos ei kerran kiinnostanut. Vai puhutko vain kuvitelmistasi?

Minua ei vaivaa omituinen kaipuu Karjalaan, mutta olen kyllä koko elämäni tuntenut olevani aina vähän väärässä paikassa. Jollain tavalla juureton olo. Olen muuttanut lukuisia kertoja, eikä oikein missään ole hyvä. Kummallista on sekin, että parin viime vuoden aikana olen tutustunut paremmin Baltiaan ja tunnen oloni aika kotoisaksi siellä. Olen kolmannen polven karjalainen. Kiva olisi kyllä käydä menetetyssä Karjalassa.

Samolan kylästä löytyy omat sukujuureni.

Olen kahden karjalaisen jälkeläinen. Äidinäitini lähti ennen sotia Helsinkiin ja hylkäsi karjalaiset juurensa, esim. murteen, ruoat, perinteet. Hän jätti karjalaisuudestaan vain Karjalan raanun, joka on työhuoneessamme. Isänisäni oli sodassa ja joutui polttamaan kotikylänsä, jotta venäläisille ei jäänyt mitään. Olen aina ajatellut, että evakkoon lähteminen oli vaikeaa, mutta en usko, että ukkini osa oli helppo. Sen verran sopivat, että eivät joutuneet polttamaan omia kotitalojaan. Jokainen joutui polttamaan 3-8 pihapiiriä, tuttuja taloja. Kotikirkon jättivät, sitä ei kukaan pystynyt polttamaan.

Pidän tästä Karjalan kunnailla -versiosta eniten:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on myös merkintöjä 1700-luvulle asti. Sukunimeni tulee sen paikan mukaan, tai paikan nimi tulee sukunimeni mukaan, miten päin se nyt sitten onkaan mennyt. Eli kyllä ne juuret siellä aika syvällä on.

Sama juttu, meillå on vanhin sukututkimuksen suoran isälinjan isovanhempi syntynyt v. 1689 ja kantaa samaa nimeä kuin minäkin ja mikä on myös Kannaksen erään kylän nimi.

Kävin ja suoraan sanottuna olin tyytyväinen, etteivät isovanhemmat olleet mukana. Luonto olisi kyllä kaunis mutta itse Viipuri on kyllä kovia kokenut.

Vierailija kirjoitti:

Löydettiin miehen kanssa sukukirjasta toisemme eli meillä on sama karjalainen kantaäiti 7 polvea sitten.

Ei mikään kantaäiti vaan yksi lukuisista esiäideistänne.

https://www.uef.fi/fi/artikkeli/sotien-jalkeen-syntyneilla-evakkojen-la…

Oletteko tutustuneet tähän väitöskirjaan evakoiden jälkeläisistä? Juurettomuus, irrallisuus ja kaipuu Karjalaan on siirtynyt jopa lapsenlapsille, ja kuka tietää vaikka siirtyisi vielä eteenpäin. Evakoiden jälkeläiset ovat yleensä auttamisammateissa ja kuinkas ollakaan, olen opettaja.

Ja meillä oli muuten vieraita viikonloppuna, eikä taaskaan ollut "tarpeeksi" tarjottavaa! :D En tajua!

ap

Isovanhempani joutuivat ensin lähtemään menetetystä Käsivarresta Rovaniemelle ja myöhemin Lapin sotaa karkuun etelään Tampereelle, vaari kun oli "liian vanha veteraani" Lapin sotaan.

Eli varsinaisesti en ole evakon jälkeläinen mutta kumma kaipuu/Lapin hulluus on jäljelle jääneeseen Käsivarteen. Olishan se kiva käydä katsomassa paikkaa jossa oli isovanhempieni ensimmäinen yhteinen koti Petsamossa, juuri kesällä 1939 löivät hynttyyt yhteen.

Isäni syntyi Kurkijoella ja lähti ihan vauvana evakkoon. Käsittääkseni perhe ehti juuri alta pois ennen Elisenvaaran aseman kohtalokasta pommitusta. Mutta ei mulla ole mitään kaipuuta rajantakaiseen Karjalaan. Sukuni ei ollut tilallisia, joten ei siellä olisi mitään sukutilaa haikailtavaksikaan. Lähinnä olen ajatellut, että Viipuri olisi voinut olla hieno kaupunki, jos sota ei olisi sitä Suomelta vienyt.

Vähän OT, koska ole juuria Karjalaan päin, ainakaan kovin läheisessä menneisyydessä. Silti varsinkin Vienan-Karjalan maisemat herättää jonkun ihmeellisen kaipuun sinne. Jos olisin nuorempi niin ottaisin selvää, miten siellä pääsisi käymään, koronan jälkeen. Arvo Tuomisen dokumentit Vienasta olivat upeita.