Onko muita Karjalan evakoiden jälkeläisiä? Vaivaako teitäkin sellainen selittämätön kaipuu Karjalaan? Onko kukaan käynyt entisellä suvun tilalla?

Vierailija kirjoitti:

Isovanhempani joutuivat ensin lähtemään menetetystä Käsivarresta Rovaniemelle ja myöhemin Lapin sotaa karkuun etelään Tampereelle, vaari kun oli "liian vanha veteraani" Lapin sotaan.

Eli varsinaisesti en ole evakon jälkeläinen mutta kumma kaipuu/Lapin hulluus on jäljelle jääneeseen Käsivarteen. Olishan se kiva käydä katsomassa paikkaa jossa oli isovanhempieni ensimmäinen yhteinen koti Petsamossa, juuri kesällä 1939 löivät hynttyyt yhteen.

Eikös Lapin menetettyjen alueiden ihmiset ole evakoita myös?

Vierailija kirjoitti:

Isäni syntyi Kurkijoella ja lähti ihan vauvana evakkoon. Käsittääkseni perhe ehti juuri alta pois ennen Elisenvaaran aseman kohtalokasta pommitusta. Mutta ei mulla ole mitään kaipuuta rajantakaiseen Karjalaan. Sukuni ei ollut tilallisia, joten ei siellä olisi mitään sukutilaa haikailtavaksikaan. Lähinnä olen ajatellut, että Viipuri olisi voinut olla hieno kaupunki, jos sota ei olisi sitä Suomelta vienyt.

Paha paikka ollut.

Vierailija kirjoitti:

Meidän suku asui tiluksillaan Karjalassa 1500-luvulta asti. Kovin lyhyt on Veli Venäläisen asuminen siihen verrattuna.

Kyllä meidät ryöstettiin.

Ketkä "meidät" ? Ethän sinä ole ollut olemassakaan, kun Karjala oli Suomen. Tee oma omaisuutesi ja elämäsi, äläkä omi muiden omaa.

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu että kaikilla oli aina ns. isot maat ja talot joita kaivataan, kaipaako tuonne kukaan ns. "köyhän torpan" perillinen...? Eli kaivataanko ns. menetettyä omaisuutta, vai niitä "juuria"..?

Samaa tapahtunu lähihistoriassakin mm. Jugoslavian sodassa menetetty taloja/tiloja, moni asuu vielä "kivenheiton" päässä vanhasta asunnostaaan jne.

Haluaisin ihmisten muistavan että elämä on tässä ja nyt, vaikka utopistiselta voisi vaikuttaa, niin maailmasta ei koskaan tiedä, ehkä nykyinenkin talo "häviää" (syystä tai toisesta) alta pois ja jää vain haavekuvaksi tuleville polville.

Jep, ei taida olla karjalaisten renkipoikien ja piikojen jälkeläisiä muistelemassa..

Olen käynyt suvun kotitilalla, rauniot ja aikamoinen pöheikkö. Jos jotain, niin tunnen mieltymystä venäläiseen kulttuuriin. Kaipuuta. Joku osa sielussani värähtelee venäläisestä melankoliasta.

Vierailija kirjoitti:

Olen käynyt suvun kotitilalla, rauniot ja aikamoinen pöheikkö. Jos jotain, niin tunnen mieltymystä venäläiseen kulttuuriin. Kaipuuta. Joku osa sielussani värähtelee venäläisestä melankoliasta.

Venäläisyyden ja ruotsalaisuuden välillä tunnen olevani enemmän venäläinen. Ankeus, melankolia, riehakkuus, sydämellisyys ja värikkyys tuntuvat enemmän omalta.

Käyttäjä34428 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten voi kaivata ilman elävää yhteyttä sinne? Ei 30-lukua enää ole eikä kukaan haluaisi oikeasti muuttaa nykyiseen Karjalaan.

Ymmärrätkö ettå se on joidenkin sukujen historiaa ja vaikka asiat ovat nyt hyvinn siellä missä asummekin. Kannakselle jäi meidän sukumme tilat, ne ryöstettiin suvultamme ja isovanhempimne piti alkaa kaikki alusta. On siinä tietty tunnelataus.

Ja ei, en haluaisi edes Karjalaa takaisin koska venäläiset eivöt ole osanneet huolehtia siitä ja ovat jättäneet tärviölle. Mutta haluan käydä katsomassa millaisisissa maisemissa mummoni kulki nuoruudessaan.

Ryöstettiin? Sodassa nyt vaan on häviäjiä ja voittajia. Olisiko sukunne ilomielin asunut Neuvostoliitossa?

Mun isä kertoi aikoinaan antaneensa evakkoäidilleen synttärilahjaksi matkan Karjalaan kotikunnuille.

Äiti joutui lähtemään sieltä 10 - 11 vuotiaana.

Ajatuksissa oli, että se matka olisi piristänyt äitiä mutta kävikin päinvastoin. Matkalta ei löytynyt ainuttakaan tuttua taloa, tietä tai kadunkulmaa.

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isovanhempani joutuivat ensin lähtemään menetetystä Käsivarresta Rovaniemelle ja myöhemin Lapin sotaa karkuun etelään Tampereelle, vaari kun oli "liian vanha veteraani" Lapin sotaan.

Eli varsinaisesti en ole evakon jälkeläinen mutta kumma kaipuu/Lapin hulluus on jäljelle jääneeseen Käsivarteen. Olishan se kiva käydä katsomassa paikkaa jossa oli isovanhempieni ensimmäinen yhteinen koti Petsamossa, juuri kesällä 1939 löivät hynttyyt yhteen.

Eikös Lapin menetettyjen alueiden ihmiset ole evakoita myös?

Kyllä ovat, mutta en sillä tavalla miellä isovanhempiani ihan "pakkoajetuiksi", heillä oli aikomus muuttaa Parkkinasta Rovaniemelle joka tapauksessa kesällä 1940 ja Talvisota vain nopeutti hommaa.

Sen sijaan aitoja Lapin sodan evakkoja ovat eli sieltä tuli aika äkkilähtö ja omaisuuttakin jäi waffenbrüderin nuotiotarpeisiin.

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan vaivaa, kun tiedän että se alue oli hienointa Suomea. Terijoen hiekkarannat, Viipuri, Kivennavan lehtikuusimetsät... eikä niitä arvosteta siellä yhtään eikä pidetä minään. Miksi niiden piti ne saada.

Neuvostoliitto sai ne alueet koska suomalaisten sota Saksan rinnalla ei mennyt kuten kuviteltiin. Ei mennyt Saksan valloitusretkikään ihan suunnitelmien mukaan. Saksa liittolaisineen sai maksaa siitä kovan hinnan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen käynyt suvun kotitilalla, rauniot ja aikamoinen pöheikkö. Jos jotain, niin tunnen mieltymystä venäläiseen kulttuuriin. Kaipuuta. Joku osa sielussani värähtelee venäläisestä melankoliasta.

Venäläisyyden ja ruotsalaisuuden välillä tunnen olevani enemmän venäläinen. Ankeus, melankolia, riehakkuus, sydämellisyys ja värikkyys tuntuvat enemmän omalta.

Siihen väliin mahtuu myös suomalaisuus.

Kurkijoella on ollut äidinäidin suvun tila, ja itseä kyllä kiinnostaisi käydä siellä. En nyt osaa sanoa, onko mitään varsinaista kaihoa, mutta kiinnostus. Kaksi muutakin isovanhempaa on menetetystä karjalasta, muista kylistä, mutta he eivät olleet tilallisia. Tuo onkin ihan hyvä huomio, että usein se suru on juuri konkreettisesti menetetyn kodin surua. Sen talon, pihan ja peltojen, joiden keskellä suku on asunut kauan.

Olipa kiinnostavaa lukea muiden kokemuksia! Itse olen sekä äidin että isän puolelta evakkojen jälkeläinen, mummoni olivat samasta pitäjästä kotoisin. Jäin miettimään, miten evakkous on minuun vaikuttanut. Mummojen tarinoita kuunnellessa on syntynyt kiiltokuvamainen mielikuva maaseudun elämästä, onnellisista lapsuusmuistoista ja kauniista luonnosta. Ehkä siksi kuva on niin elävä ja haikea, kun kumpikaan ei ole siellä käynyt ja nähnyt kotiseutujen nykytilaa.

Toinen mummoistani on matkaillut ahkerasti muualla Venäjällä, harrastaa venäläistä kirjallisuutta ja ruokakulttuuria. Luulen, että se on ollut jonkinlaista surutyötä omalla tavallaan, että hän on pystynyt hyväksymään asian laidan. Toinen mummoistani on pitänyt aktiivisesti yhteyttä vanhoihin saman pitäjän ihmisiin, kerännyt mittavan kirjaston suku- ja seutuhistoriaa ja sotahistoriaa. Hänen tapansa on ollut aktiivinen muistelu ja tiedon vaaliminen. Olen meistä lapsenlapsista syviten kokenut mummojeni luopumisen surun, jostakin syystä siitä on tullut minulle merkittävä tunnekokemus. Olen mm. teininä itkenyt nähdessäni isoisovanhempieni kotitalosta kotoisin olleen piirongin osto- ja myyntiliikkeessä, kun sukulaisemme oli sen sinne tilan puutteen vuoksi myynyt.

Liekö sitten mummojeni tarinoiden ja minuun siirtyneen ikävöinnin peruja, mutta olen ihan pienestä koululaisesta saakka haaveillut omasta talosta ja tiluksista. Metsistä, pelloista ja niityistä. Ehkä se on kaipuuta siihen, että olisi omat juuret ja kasvualusta, johon saisin rauhassa kasvaa ja lapseni kasvattaa, mitä kummallakaan vanhemmistani tai kenelläkään isovanhemmistani ei ole ollut. Haluaisin vaalia historiaa ja tulla itsekin osaksi sitä. Tämä haave elää edelleen vahvana. Olen asunut vain kaupungeissa, saanut lapset kaupunkilaismiehen kanssa, opiskellut turvallisen akateemisen ammatin. Miehen kanssa on sittemmin tullut ero, työ tuntuu ilottomalta puurtamiselta ja tunnen etääntyneeni aidosta itsestäni ja eläneeni toisten odotusten mukaan. Tiedän, että jos tahdon unelmani toteuttaa, sen aika on nyt. Ehkä se on evakkomummojeni verenperintönä saatu unelma, ehkä ihan ominta minua. Se ei kuitenkaan jätä rauhaan, vaikka olen aktiivisesti rakentanut elämääni aivan toiseen suuntaan. Kaipaan peltoaukeaa, joka tuoksuu maalta ja maatuvilta heinänkorsilta, ja jonka yllä näen muuttolintujen lähtevän ja palaavan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen käynyt suvun kotitilalla, rauniot ja aikamoinen pöheikkö. Jos jotain, niin tunnen mieltymystä venäläiseen kulttuuriin. Kaipuuta. Joku osa sielussani värähtelee venäläisestä melankoliasta.

Venäläisyyden ja ruotsalaisuuden välillä tunnen olevani enemmän venäläinen. Ankeus, melankolia, riehakkuus, sydämellisyys ja värikkyys tuntuvat enemmän omalta.

Karjalan kannaksellahan oli paljon venäläistä kesäasutusta tsaarin aikaan. Suomen itsenäistyttyä moni jäi Suomeen huviloilleen ja kotiutuivat sinne. Heidänkin piti siirtyä sodan jaloista kuten muidenkin evakoiden.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen käynyt suvun kotitilalla, rauniot ja aikamoinen pöheikkö. Jos jotain, niin tunnen mieltymystä venäläiseen kulttuuriin. Kaipuuta. Joku osa sielussani värähtelee venäläisestä melankoliasta.

Venäläisyyden ja ruotsalaisuuden välillä tunnen olevani enemmän venäläinen. Ankeus, melankolia, riehakkuus, sydämellisyys ja värikkyys tuntuvat enemmän omalta.

Siihen väliin mahtuu myös suomalaisuus.

Niin. Näen suomalaisuuden sekoituksena ruotsalaisuutta ja venäläisyyttä. Virolaiset ovat taas ihan eri porukkaa. Suomi on ollut niin vähän aikaa itsenäinen, että omaa kulttuuria on muodostunut hitaasti. Näen suomalaisuuden ujoutena ja hiljaisuuteena, edelleen aitona. Puhtaus, metsä ja järvet.

Venäjän koen syvästi rikkaaksi ja vanhaksi, satojen kansojen sekoitukseksi. Venäläiset ovat tummia johtuen Uralin takaisesta mongoliverestä. Tämä syvyys näkyy sielussa.

Venäläiset ovat hyvin ystävällisiä. Jos venäläinen avaa kotinsa oven, avaa hän myös sydämensä. Venäjä on äärimmilleen viety maa. Jo luonnonolojen puolesta.

Minua kiehtoo tämä.

Ruotsalaiset ovat olleet pohjoismaiden kuninkaita, edelläkävijöitä. Kuninkaita ja tasavaltalaisia.

Olen toiselta puolelta suomenruotsalainen ja toiselta puolelta Karjalasta. Tunnen, että minussa on näistä kahdesta enemmän venäläisyyttä suomalaisuuden lisäksi. Ulkopuolisen silmin rauhallisuus, harkitsevuus, ujous ja hiljaisuus näyttäytyy suomalaisuuteena.

Kun olen käynyt lomalla Pietarissa ja Tukholmassa, Pietari on tuntenut omimmalta. Mielestäni ruotsalaiset ovat jollakin tapaa minulle liian hienoja ja pidättyviä. Tykkään myös venäläisestä tavasta viedä asiat överiksi pukeutumista ja sisustusta myöten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen käynyt suvun kotitilalla, rauniot ja aikamoinen pöheikkö. Jos jotain, niin tunnen mieltymystä venäläiseen kulttuuriin. Kaipuuta. Joku osa sielussani värähtelee venäläisestä melankoliasta.

Venäläisyyden ja ruotsalaisuuden välillä tunnen olevani enemmän venäläinen. Ankeus, melankolia, riehakkuus, sydämellisyys ja värikkyys tuntuvat enemmän omalta.

Siihen väliin mahtuu myös suomalaisuus.

Niin. Näen suomalaisuuden sekoituksena ruotsalaisuutta ja venäläisyyttä. Virolaiset ovat taas ihan eri porukkaa. Suomi on ollut niin vähän aikaa itsenäinen, että omaa kulttuuria on muodostunut hitaasti. Näen suomalaisuuden ujoutena ja hiljaisuuteena, edelleen aitona. Puhtaus, metsä ja järvet.

Venäjän koen syvästi rikkaaksi ja vanhaksi, satojen kansojen sekoitukseksi. Venäläiset ovat tummia johtuen Uralin takaisesta mongoliverestä. Tämä syvyys näkyy sielussa.

Venäläiset ovat hyvin ystävällisiä. Jos venäläinen avaa kotinsa oven, avaa hän myös sydämensä. Venäjä on äärimmilleen viety maa. Jo luonnonolojen puolesta.

Minua kiehtoo tämä.

Ruotsalaiset ovat olleet pohjoismaiden kuninkaita, edelläkävijöitä. Kuninkaita ja tasavaltalaisia.

Olen toiselta puolelta suomenruotsalainen ja toiselta puolelta Karjalasta. Tunnen, että minussa on näistä kahdesta enemmän venäläisyyttä suomalaisuuden lisäksi. Ulkopuolisen silmin rauhallisuus, harkitsevuus, ujous ja hiljaisuus näyttäytyy suomalaisuuteena.

Noh, sen lisäksi, että minua on luultu muutamaan otteeseen Amerikan alkuperäisväestön edustajaksi (olen tavannut intiaaneja Helsingin keskustassa), on minua hyvin usein luultu venäläiseksi.

eräs mies joka oli 5v etulinjassa sodassa. kertoi että kyllä nämät ns tilukset olivatkin sitten oikein tiluksia.

värityskirja monella esillä siinä vaiheessa. kerrontaa.

turha haikailla näitä tiluksia. mutta ihmiset ovat aina jonkun perään joko kullan tai kimalluksen taikka rahan suvun tiluksien. ja mikä parasta valokuvien. niitä kerätään satoja tuhansia pölyttymään nurkissa.

uskon mitä mies itse oli nähnyt enkä mitään haikailjoita.

Vierailija kirjoitti:

Kurkijoella on ollut äidinäidin suvun tila, ja itseä kyllä kiinnostaisi käydä siellä. En nyt osaa sanoa, onko mitään varsinaista kaihoa, mutta kiinnostus. Kaksi muutakin isovanhempaa on menetetystä karjalasta, muista kylistä, mutta he eivät olleet tilallisia. Tuo onkin ihan hyvä huomio, että usein se suru on juuri konkreettisesti menetetyn kodin surua. Sen talon, pihan ja peltojen, joiden keskellä suku on asunut kauan.

Minä en haikaile torpan raunioita Karjassa. Minua kiehtoo venäläinen tapa olla. Tapa juhlia ja surra. Olen ollut suomenruotsalaisten rapujuhlissa ja tunsin itseni vieraaksi, niinkuin tietysti olinkin. Ruotsi on kaunis maa ja siellä on paljon kauniita ihmisiä, kielikin on kaunista. Hyväosaisuus ja koreus paistaa. Silti jää vieraaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kurkijoella on ollut äidinäidin suvun tila, ja itseä kyllä kiinnostaisi käydä siellä. En nyt osaa sanoa, onko mitään varsinaista kaihoa, mutta kiinnostus. Kaksi muutakin isovanhempaa on menetetystä karjalasta, muista kylistä, mutta he eivät olleet tilallisia. Tuo onkin ihan hyvä huomio, että usein se suru on juuri konkreettisesti menetetyn kodin surua. Sen talon, pihan ja peltojen, joiden keskellä suku on asunut kauan.

Minä en haikaile torpan raunioita Karjassa. Minua kiehtoo venäläinen tapa olla. Tapa juhlia ja surra. Olen ollut suomenruotsalaisten rapujuhlissa ja tunsin itseni vieraaksi, niinkuin tietysti olinkin. Ruotsi on kaunis maa ja siellä on paljon kauniita ihmisiä, kielikin on kaunista. Hyväosaisuus ja koreus paistaa. Silti jää vieraaksi.

Oisko se sitä, että ruotsalaiset ovat herrakansaa. Venäläiset ovat olleet kahlehdittuja milloin maahan, milloin hallintoon. Kahleet tekevät ihmisen mielestä vapaan: se kun on ainoa, jonka voi pitää vapaana. Vaikka sanotaan, että suomalainen on vapaa (talonpoika), näen Suomessa köyhän kulttuurin ja hyvin ohuen kerroksen maata. Venäjän maa on mustaa ja juuret syvällä.