Lue keskustelun säännöt.
En saanutkaan ADHD-diagnoosia
10.01.2021 |
Itsetuntoni romahti. En ole koskaan pärjännyt elämässä ja jokainen päivä on taistelua. En kykene samoihin asioihin kuin muut. Kun minulle ehdotettiin tutkimuksia ja tutustuin aiheeseen niin tuntui kuin olisi ollut toivon kipinä. Oireet täsmäsivät. Samastuin ihmisten tarinoihin ja tapahtumiin. Kaikessa oli järkeä. Kun sain selityksen, niin oli helpompi käsitellä ja hyväksyä asioita. Kun saa hiukan ymmärrystä, niin saa rohkeutta yrittää enemmän.
Maailmani romahti viime viikolla kun sain soiton, jossa lääkäri totesi, ettei aseta diagnoosia. Hän oli haastatellut puhelimessa äitiäni, joka oli kumonnut kaikki kertomukseni. Hän oli kertonut, että lapsena olin iloinen, rauhallinen, suosittu ja minulla oli paljon ystäviä. Yksikään kohta ei pitänyt paikkaansa. Hän kertoi, että hoidan kotini hyvin, mutta se ei pidä paikkaansa. Minulla on tiskikoneessa tälläkin hetkellä astioita, jotka ovat olleet siellä viime vuodesta. En ole imuroinut puoleen vuoteen. En ole vuosiin pessyt ikkunoita. En muista, olenko uunia pessyt kertaakaan muutettuani tänne. Lapset olen hoitanut tunnollisesti, mutta siihen kaikki voimani menevätkin. Lasten isästä ei ole apua, koska asuu muualla eikä välimme ole parhaat.
Unohdin jo mitä tällä aloituksella hain. Oli pakko purkaa jonnekkin, kun olen koko viikonlopun itkenyt. Diagnoosi ei poista ongelmia tai muuta mitään, mutta silti tuntui kuin kaikki ongelmat ja epäonnistumiset olisi isketty kerralla naamaan. Anteeksi, että jouduit lukemaan.
Kommentit (252)
Vierailija kirjoitti:
Voimia sinulle. Mulla on myös vähän samantapaisia ongelmia.
Eikä ratkaisuja näköpiirissä. Itken usein itsrkin.
Voisimmepa itkeä yhdessä muutenkin kuin virtuaalisesti.
M40.
Aikuinen mies ei poraa tolla tavalla
Terveisiä Härmästä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen ADD- ja asperger-piirteinen aikuinen. Mieheni on ADHD-piirteinen aikuinen. Lapsillamme sitten on erilaisia yhdistelmiä aistiyli- ja aliherkkyyttä, monenlaista lahjaa ja lahjattomuutta. Kenelläkään meistä ei ole diagnoosia.
Kannattaa muistaa, että nämä diagnoosit on keksitty vasta aivan viime vuosikymmeninä. Sitä ennen sama kirjo on ollut olemassa niin sanottujen tavallisten ihmisten keskuudessa. Vaahteramäen Eemeli muistuttaa suuresti yhtä omista lapsistani; kömpelö, harkitsematon, mutta kertakaikkisen peloton ja valloittava lapsi.
Ihminen on aivan sama, olipa diagnoosia tai ei. Jokaisen on löydettävä keinonsa jaksaa arkea. Itse olen tietoisesti katsonut kuormittavia ryhmätilanteita lasteni arjesta, esimerkiksi yksi heistä soittaa musiikkiopistolla muttei käy orkesterissa, vaikka sen pitäisi kuulua oppimäärään. Itsekin teen vajaata työaikaa, koska muuten arjen korttitalo romahtaa. Useimmiten nämä ovat hyvin neuvoteltavissa, kun ottaa asiat rohkeasti puheeksi.
Teet karhunpalveluksen kun et hae lapsillesi diagnooseja.
Epäät sillä lapsiltasi mahdollisen avun.
Myös aikuisuutta ajatellen.Itsehän sen sanoit että lapsi on sama, oli diagnoosia tai ei. Oletko varma ettei lapsenne kärsi noista oireistaan?
En itsekään tajunnut lapsena että minulla on jotain nepsypulmaa. Tiesin vaan että olen erilainen ja pidin itseäni huonompana kuin muut.
Vaikuttaa vielä näin 38-vuotiaanakin tämä.
Minulla nyt add diagnoosi jonka saanut kymmenen vuotta sitten.Vastaan muutaman kuukauden myöhässä mutta vastaan kuitenkin.
Olen ottanut puheeksi mahdollisen diagnoosin tarpeen lasteni kasvattajien kanssa sekä päiväkodissa että koulussa. Kukaan ammattikasvattaja ei ole pitänyt tähän mennessä diagnoosia tarpeellisena, vaikka he ovat huomanneet päiväkodissa ja koulussa samat piirteet, jotka minä olen huomannut kotona.
Jos lähtisin ”hakemaan” diagnoosia vastoin ammattikasvattajien ohjeita, nimenomaan se olisi mielestäni karhunpalvelus lapsilleni. Tekisin heistä oman egoretkeni välineen, selityksen ja takuulapun omille kummallisuuksilleni.
Diagnoosi ei leimaa (sen ei ainakaan pitäisi leimata), mutta kyllähän se on vahvistus sille, että ihminen ei pärjää siinä missä toiset. Jollekin tämä vahvistus voi olla helpotus, mutta mistä minä tiedän miten lapseni (jotka ainakin tällä hetkellä pärjäävät) sen kokisivat.
Tosin paljon tuntuu tässä ketjussa olevan sitä ajattelutapaa, että ihminen itse on oikea henkilö määrittelemään normaaliutensa ja epänormaaliutensa, ja jos ulkopuolinen on toista mieltä, on hän aina se joka on väärässä.
Ihminen itse toki saa rakentaa identiteettiään niillä välineillä joita hänellä on. Mutta lapset olisi hyvä pitää siitä ulkona. Eli kuunneltaisiin asiantuntijoita, suuntaan ja toiseen.
Kyse on siitä hetkestä, kun ei enää pärjää.
Mutta jos ihminen on pärjännyt 30 vuotta ja sitten vaikeassa elämäntilanteessa ei enää pärjääkään, mistä on kysymys?
Toki ajatus diagnoosista on houkuttava, koska silloin voi järkiperäistää itselleen, miksei selviä kaikesta. Mutta toinen vaihtoehto on kysyä itseltään, että selviääkö kukaan kaikesta? Onko olemassakaan sellaista ihmistä, joka pystyy aika keskittymään, jaksaa hoitaa kaiken tylsän ja muistaa aina kaiken tarpeellisen? Ja jos on, onko hän vielä nykypäivän vaatimuksien mukaisesti luova ja joustava?
Se, että on pärjännyt 30 vuotta ei tarkoita, että ihminen olisi menestynyt tai edes tyytyväinen elämäänsä.
T. 30v masentunut diagnosoimaton ilman peruskoulun jälkeistä koulutusta tai työkokemusta
yritä mennä tutkimuksiin. Ei tuohon muutakaan voi sanoa, ja kyllä ne tutkii jos on aihetta,koska pakko tutkia .
Tutkittu, mutta koska osaan pitää huolto kodista ja lapsesta, niin diagnoosi ei ole "tarpeen". Lapsena sitä myös tutkittiin kerran, mutta koska pärjäsin koulussa ja minulla oli kavereita, niin todettiin, ettei voi olla ongelmaa. Pärjäsin koulussa vain, koska vanhempani jaksoivat panostaa siihen, että läksyt oli tehty oikein ja luin kokeisiin usean kerran päivässä koko sen ajan kun koe oli tiedossa. Kun muutin omilleni, niin en enää pärjännytkään. Syytin aluksi vanhempien curlausta ongelmistani, mutta äidilläni oli taas ollut päin vastoin, kun häntä ei yritetty ollenkaan kannustaa koulun käynnissä, koska se on tytöille ajan haaskausta. En tiedä miten aiemmassa polvessa sitten oli toimittu. Vanhempani kyllä kertoivat rehellisesti tilanteen, mutta tutkimuksen tehnyt lääkäri ei nähnyt ongelmaa. Mutta ironisesti suurin ongelma vaikuttaisi olevan tuo pakotettu pärjääminen. Eli, jos käytät 99% voimistasi sinnittelyyn, niin kaikki on ok. Sitä meidän koko sosiaali ja terveyshuolto tuntuu olevan. Tukea saa vasta, kun tilanne on liian pitkällä, eikä ennaltaehkäisyä ole. Mielenterveyspotilas pääsee hoitoon vasta, kun on itsaria yritetty. Juoppo pääsee hoitoon, kun on kämppä juotu alta. Toimeentulotukea tulee, kun on kaikki hätävarat käytetty ja auto myyty. Eli neurot saa tukea vasta, kun lapset on otettu huostaan ja asunto joudutaan polttaa? Tavallaan ymmärrän, ettei ole tarkoitus holhota ja on niitä, jotka käyttävät systeemiä väärin, mutta tuntuu silti usein pahalta, ettei tukea ja apua saa ennen kuin on jo liian myöhäistä.
Mun äitini kertoi myös, miten olin ihana ja rakas ja kiltti lapsi. Mainitsi että vilkas, "mutta sellainenhan se on aina ollut". Sain diagnoosin. Tämä HUSissa. Mutta mua tutkittiin kaksi vuotta, eli erittäin perusteellisesti. Tuo äidin haastattelu oli vain yksi osa tutkimuksia, niin kuin varmaan muillakin.
Onhan näitä joilla adhd piirteet ja onkin kromosomipoikkeavuus.
Vierailija kirjoitti:
Mun äitini kertoi myös, miten olin ihana ja rakas ja kiltti lapsi. Mainitsi että vilkas, "mutta sellainenhan se on aina ollut". Sain diagnoosin. Tämä HUSissa. Mutta mua tutkittiin kaksi vuotta, eli erittäin perusteellisesti. Tuo äidin haastattelu oli vain yksi osa tutkimuksia, niin kuin varmaan muillakin.
Vilkas on hyvä peruste, jos on adhd, mutta add jää usein huomaamatta, koska lapsi haaveilee hiljaa. Vanhemmat ihastelee kun on ihanan hiljainen ja rauhallinen lapsi, tietämättä minkälainen myrsky ja kaaos lapsen pään sisällä on meneillään. Jos luokassa ADHD tiputtaa kynän, niin hän lähtee seuraamaan sitä. Silloin opettaja käskee takaisin paikoilleen. ADD:n kynän putoessa hän jää miettimään, että minne se vierii ja mitä siellä on. Mitä jos kumi tippuu ja katoaa? Jos kissat kirjoittaisivat, niin käyttäisivätkö he lyijykynää vai kuulakärkikynää? Miksi itä-saksassa tykättiin kuulantyönnöstä? Miksi ilmapalloja oli 99, eikä täyttä 100?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sain adhd diagnoosin mut lääkkeistä tulee tosi kamala olo ja oksettaa. et en pysty ottamaan niitä ettei tiiä auttaisko.
Onko niissä makrogolia tai PEG?
Eikun amfetamiinijohdannaista. Oikeesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voimia sinulle. Mulla on myös vähän samantapaisia ongelmia.
Eikä ratkaisuja näköpiirissä. Itken usein itsrkin.
Voisimmepa itkeä yhdessä muutenkin kuin virtuaalisesti.
M40.Aikuinen mies ei poraa tolla tavalla
Terveisiä Härmästä!
Huumoria, jee, mutta itke vaan, ja vaihtakaa tietoja ja soitelkaa? En tunne etikettiä oikein täällä kyllä mutta niin tekisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
ADHD voi todellakin peitellä, koska ei se sitä itse edes tiedä, yrittää vain olla kuin muut, vuodesta toiseen.
Yhtä taistelua jokaikinen päivä muiden seurassa .
Ja yleensä pakka leviää siis tuossa lukion tienoilla, joillakin sen jälkeen.
Aika harva kai nykyään ei tiedä adhd:sta. Ainakin minun lasteni luokalla on oppilaita, joiden lääkityksestä puhutaan avoimesti. Joku saattaa välillä kysyä luokassa kaikkien kuullen, että unohtuivatko lääkkeet.
Ennen on toki ollut ennen, mutta nykyään on nykyään. Itsekin olen kertonut lapsille, että jossakin vaiheessa jos heistä tuntuu että oma hajamielisyys/stressiherkkyys/tai mikä kenelläkin tuntuu liian isolta taakalta, niin sitten pitää hakea apua. Toistaiseksi he pärjäävät omine erilaisuuksineen hyvin, ja itselläni on elämä muuttunut aikuisiällä selvästi helpommaksi.
Se, jolla itsellä ja lapsilla on nepsy-piirteitä mutta ei diagnoosiksi asti.
Ongelma on se että ulospäin ADD on kovin erilainen kuin kaikkien tuntema ADHD.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On muutenkin aivan v i t u n syvältä, että jotain sukulaisia sotketaan mukaan ylipäätänsä mihinkään omiin mt-asioihin liittyviin tutkimuksiin.
Olet tyhmä!
On itsestäänselvää, että adhd:n diagnosoinnissa tarvitaan lapsuusajan tietoja! Jos oireita ei ole ollut lapsena, ei ihmisellä silloin ole adhd:ta.
On, muuten, just noin syvältä että sukulaisia sotketaan mihinkään mt-tutkimuksiin. Kun nevoi olla v.
tun päävikaisia itse. Tunnen tilanteen missä vanhemmat ja aviomies narsisteja, ja väittäneet ihan mitä sattuu viranomaisille, ja se "täyspäinen" sekoaa siitä miten laitokseen joutuu sukulaisten p.skajuttujen perusteella, ja lapsillekin puhutaan ihan mitä sattuu. Tuttavan lapsi otettiin huostaan ja joutui laitokseen kun vikapäinen mummo kirjoitti sossuviranomaisille kirjeen täynnä omia luulojaan, vääriä juttujaan. Lapsen äiti taisteli, muttei uskottu ja lapsensa menetti ja lapsi joutui laitokseen. Varsinkin narsisteja uskotaan eikä havaita sitä mitä ovat, kun ei se näy yhdessä satunnaisessa yhteydenotossa, tai edes jatkuvassa. Ne osaa olla tosi uskottavia ja vakuuttavia. Ja uhri raatona. Niilläkin muuten just sitä että se niiden vikainen maailma tuntuu normaalilta niistä, jopa lapsista, siks voi päätyä naimisiinkin samanlaisen kanssa kun ei tunnista, vaan tuntuu "normaalilta". Sitten painajaista kun kaikki ympärillä on semmosia, jos ite löytää normaalin ja on pää suorassa. Ja niitä uskotaan, sua ei.
Uskalla hakea apua kunnes saat!!! ethän salli sitten että äitiisi otetaan yhteyttä. Sano suoraan että puhuu ihan vääriä. Miksihän muuten tekee niin, ihan sun puolella ollen? Kuinka vanha on? Meinaan tietty sukupolvi esim. "piilottelee"/vääristelee asioita, "ettei lääkärin edessä tarvii nolostella jos vaikka luulee että vanh. vika" tms. Mun äiti joskus valehdellu jostain ton takia, tyyliin "ettei vieraat saa tietää". Se voi olla voimakkaampi kuin ymmärrys (onko sitä??) että torppaa oman lapsen avunsaannin. Toinen syy on kaunat. On kaikkea.
Sitkeesti hae apua, ja vaikka yksityiseltä. Ja kielto ettei sun äitiin saa olla yhteydessä edes. Voimia!! Yleensä itse tietää itsensä parhaiten, ei vanhemmat välttämättä, ainakaan jos niillä itsellä ongelmia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kommentoija465 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On muutenkin aivan v i t u n syvältä, että jotain sukulaisia sotketaan mukaan ylipäätänsä mihinkään omiin mt-asioihin liittyviin tutkimuksiin.
Olet tyhmä!
On itsestäänselvää, että adhd:n diagnosoinnissa tarvitaan lapsuusajan tietoja! Jos oireita ei ole ollut lapsena, ei ihmisellä silloin ole adhd:ta.
On, muuten, just noin syvältä että sukulaisia sotketaan mihinkään mt-tutkimuksiin. Kun nevoi olla v.
tun päävikaisia itse. Tunnen tilanteen missä vanhemmat ja aviomies narsisteja, ja väittäneet ihan mitä sattuu viranomaisille, ja se "täyspäinen" sekoaa siitä miten laitokseen joutuu sukulaisten p.skajuttujen perusteella, ja lapsillekin puhutaan ihan mitä sattuu. Tuttavan lapsi otettiin huostaan ja joutui laitokseen kun vikapäinen mummo kirjoitti sossuviranomaisille kirjeen täynnä omia luulojaan, vääriä juttujaan. Lapsen äiti taisteli, muttei uskottu ja lapsensa menetti ja lapsi joutui laitokseen. Varsinkin narsisteja uskotaan eikä havaita sitä mitä ovat, kun ei se näy yhdessä satunnaisessa yhteydenotossa, tai edes jatkuvassa. Ne osaa olla tosi uskottavia ja vakuuttavia. Ja uhri raatona. Niilläkin muuten just sitä että se niiden vikainen maailma tuntuu normaalilta niistä, jopa lapsista, siks voi päätyä naimisiinkin samanlaisen kanssa kun ei tunnista, vaan tuntuu "normaalilta". Sitten painajaista kun kaikki ympärillä on semmosia, jos ite löytää normaalin ja on pää suorassa. Ja niitä uskotaan, sua ei.
Uskalla hakea apua kunnes saat!!! ethän salli sitten että äitiisi otetaan yhteyttä. Sano suoraan että puhuu ihan vääriä. Miksihän muuten tekee niin, ihan sun puolella ollen? Kuinka vanha on? Meinaan tietty sukupolvi esim. "piilottelee"/vääristelee asioita, "ettei lääkärin edessä tarvii nolostella jos vaikka luulee että vanh. vika" tms. Mun äiti joskus valehdellu jostain ton takia, tyyliin "ettei vieraat saa tietää". Se voi olla voimakkaampi kuin ymmärrys (onko sitä??) että torppaa oman lapsen avunsaannin. Toinen syy on kaunat. On kaikkea.
Sitkeesti hae apua, ja vaikka yksityiseltä. Ja kielto ettei sun äitiin saa olla yhteydessä edes. Voimia!! Yleensä itse tietää itsensä parhaiten, ei vanhemmat välttämättä, ainakaan jos niillä itsellä ongelmia.
Toimiikohan homma niin, että "en ollut tyytyväinen diagnoosiin, koska äiti, joten haen uuden ilman häntä"? Voi olla, että kun lääkäri näkee jo aiemman "hylätyn" anomuksen niin hän seuraa kollegaansa. Näin ainakin Kelassa menee.
Itelle on ehdotettu kans ADD:ta monet kerrat aikuisena. Siis perheenjäsenet ja ulkopuoliset. Vaivun mm. vähän väliä omiin ajatuksiin ja muiden keskustelut menee ohi. En saa keskityttyä kunnolla oikein mihinkään, paitsi todella mielenkiintoisiin juttuihin. Ajantaju on ihan olematon, olen aina joko myöhässä tai päivänkausien stressaamisen ja valmistautumisen kanssa aivan liian ajoissa. Jos vietän koko päivän ihmisten kanssa, niin aivot menee ihan ylikerroksilla ja en saa rauhoituttua enkä nukuttua kuin joskus sydänyöllä vasta. Sitten oon joko ihan univeloissa tai unirytmi pilalla. Aloittelen kaikkea uutta ja entiset jää kesken. Elämä on ihan sotkussa eikä mistään tule valmista. Yliopisto-opinnotkin jäi kesken eikä mulla ole siis mitään koulutustakaan lukion jälkeen ja olen jo reilusti yli 30. En kuitenkaan tohdi mennä tutkimuksiin, koska olen kuullut että sieltä usein saa juuri noita mt-diagnooseja. Kaiken huipuksi olen jo kerran nuorempana käynyt neuropsykologisissa testeissä muistiongelmien vuoksi ja siellä tuli esiin, että mulla on muistiongelmia ja toiminnanohjauksellista vaikeutta, mutta kuulemma se on todennäköisesti masennusta. ÄO on kuulemma keskivertoa korkeampi. Ei mua kyllä masenna, elämä on ihan kivaa tai ois paljon mitä haluaisin tehdä, jos saisin vaan tehtyä tai ois rahaa. En silloin nuorena tajunnut mainita tuosta ADD:sta mitään. Aikuisena luin juuri tuosta että vanhemmatkin haastateltais ja mun äiti tekisi myös varmasti samoin kun sun äiti. Se osaa valehdella ihan pokkana muutenkin kaikkea ja selittää ihan omaksi edukseen juttuja täysin vakuuttavasti. No täytyy toivoa että se mahdollinen ADD ois näkynyt noissa neuropsykologisissa testeissä nuorempana ja että olen vain omalaatuinen ja laiska persoona tai sillä janalla vielä kaukana ADD-diagnoosista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äitini kertoi myös, miten olin ihana ja rakas ja kiltti lapsi. Mainitsi että vilkas, "mutta sellainenhan se on aina ollut". Sain diagnoosin. Tämä HUSissa. Mutta mua tutkittiin kaksi vuotta, eli erittäin perusteellisesti. Tuo äidin haastattelu oli vain yksi osa tutkimuksia, niin kuin varmaan muillakin.
Vilkas on hyvä peruste, jos on adhd, mutta add jää usein huomaamatta, koska lapsi haaveilee hiljaa. Vanhemmat ihastelee kun on ihanan hiljainen ja rauhallinen lapsi, tietämättä minkälainen myrsky ja kaaos lapsen pään sisällä on meneillään. Jos luokassa ADHD tiputtaa kynän, niin hän lähtee seuraamaan sitä. Silloin opettaja käskee takaisin paikoilleen. ADD:n kynän putoessa hän jää miettimään, että minne se vierii ja mitä siellä on. Mitä jos kumi tippuu ja katoaa? Jos kissat kirjoittaisivat, niin käyttäisivätkö he lyijykynää vai kuulakärkikynää? Miksi itä-saksassa tykättiin kuulantyönnöstä? Miksi ilmapalloja oli 99, eikä täyttä 100?
Tuo kuvaus on kyllä niin hyvä. Nyt aikuisenakin kun yritti lukea tenttiin, niin ennen kuin huomaakaan ajatukset on lähtenee taas miljoonannen kerran eri raiteille ja lentäneet ihan hiton kauas. Joku joskus ihmetteli tuotakin että miten pohdin hetkessä niin paljon asioita ja että mun on täytynyt pyöritellä niitä aika kauan ja tuoda vain silloin esiin. No en ollut pyöritellyt eikä se ajatuksenvirta ole mikään hyvä juttu, kun pitäis keskittyä.
-tuo 30+ + jolla jäi yliopisto-opinnotkin kesken.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äitini kertoi myös, miten olin ihana ja rakas ja kiltti lapsi. Mainitsi että vilkas, "mutta sellainenhan se on aina ollut". Sain diagnoosin. Tämä HUSissa. Mutta mua tutkittiin kaksi vuotta, eli erittäin perusteellisesti. Tuo äidin haastattelu oli vain yksi osa tutkimuksia, niin kuin varmaan muillakin.
Vilkas on hyvä peruste, jos on adhd, mutta add jää usein huomaamatta, koska lapsi haaveilee hiljaa. Vanhemmat ihastelee kun on ihanan hiljainen ja rauhallinen lapsi, tietämättä minkälainen myrsky ja kaaos lapsen pään sisällä on meneillään. Jos luokassa ADHD tiputtaa kynän, niin hän lähtee seuraamaan sitä. Silloin opettaja käskee takaisin paikoilleen. ADD:n kynän putoessa hän jää miettimään, että minne se vierii ja mitä siellä on. Mitä jos kumi tippuu ja katoaa? Jos kissat kirjoittaisivat, niin käyttäisivätkö he lyijykynää vai kuulakärkikynää? Miksi itä-saksassa tykättiin kuulantyönnöstä? Miksi ilmapalloja oli 99, eikä täyttä 100?
Tuo kuvaus on kyllä niin hyvä. Nyt aikuisenakin kun yritti lukea tenttiin, niin ennen kuin huomaakaan ajatukset on lähtenee taas miljoonannen kerran eri raiteille ja lentäneet ihan hiton kauas. Joku joskus ihmetteli tuotakin että miten pohdin hetkessä niin paljon asioita ja että mun on täytynyt pyöritellä niitä aika kauan ja tuoda vain silloin esiin. No en ollut pyöritellyt eikä se ajatuksenvirta ole mikään hyvä juttu, kun pitäis keskittyä.
-tuo 30+ + jolla jäi yliopisto-opinnotkin kesken.
Tässä iskeekin suuri vääryys. Näillä ajattelijoilla olisi niin paljon annettavaa tieteen, filosofian ja muun saralla, mutta he eivät pääse vaikuttamaan tai viemään ajatuksiaan eteenpäin, koska eivät pääse koulussa tarpeeksi pitkälle. Uskon, että meillä olisi monia sairauksia ja muita ongelmia jo ratkaistu, jos add, asperger ja muut ajattelijat, jotka eivät pääse koulusta läpi, pääsisivät toteuttaa itseään tai tutkimaan asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äitini kertoi myös, miten olin ihana ja rakas ja kiltti lapsi. Mainitsi että vilkas, "mutta sellainenhan se on aina ollut". Sain diagnoosin. Tämä HUSissa. Mutta mua tutkittiin kaksi vuotta, eli erittäin perusteellisesti. Tuo äidin haastattelu oli vain yksi osa tutkimuksia, niin kuin varmaan muillakin.
Vilkas on hyvä peruste, jos on adhd, mutta add jää usein huomaamatta, koska lapsi haaveilee hiljaa. Vanhemmat ihastelee kun on ihanan hiljainen ja rauhallinen lapsi, tietämättä minkälainen myrsky ja kaaos lapsen pään sisällä on meneillään. Jos luokassa ADHD tiputtaa kynän, niin hän lähtee seuraamaan sitä. Silloin opettaja käskee takaisin paikoilleen. ADD:n kynän putoessa hän jää miettimään, että minne se vierii ja mitä siellä on. Mitä jos kumi tippuu ja katoaa? Jos kissat kirjoittaisivat, niin käyttäisivätkö he lyijykynää vai kuulakärkikynää? Miksi itä-saksassa tykättiin kuulantyönnöstä? Miksi ilmapalloja oli 99, eikä täyttä 100?
Tuo kuvaus on kyllä niin hyvä. Nyt aikuisenakin kun yritti lukea tenttiin, niin ennen kuin huomaakaan ajatukset on lähtenee taas miljoonannen kerran eri raiteille ja lentäneet ihan hiton kauas. Joku joskus ihmetteli tuotakin että miten pohdin hetkessä niin paljon asioita ja että mun on täytynyt pyöritellä niitä aika kauan ja tuoda vain silloin esiin. No en ollut pyöritellyt eikä se ajatuksenvirta ole mikään hyvä juttu, kun pitäis keskittyä.
-tuo 30+ + jolla jäi yliopisto-opinnotkin kesken.
Tässä iskeekin suuri vääryys. Näillä ajattelijoilla olisi niin paljon annettavaa tieteen, filosofian ja muun saralla, mutta he eivät pääse vaikuttamaan tai viemään ajatuksiaan eteenpäin, koska eivät pääse koulussa tarpeeksi pitkälle. Uskon, että meillä olisi monia sairauksia ja muita ongelmia jo ratkaistu, jos add, asperger ja muut ajattelijat, jotka eivät pääse koulusta läpi, pääsisivät toteuttaa itseään tai tutkimaan asioita.
Ihminen kompensoi puutteitaan muilla.Esim. sokea kuulolla.Keksiikö huono muistinen uusia ideoita koska ei muista vanhoja?Pitäsikö tätä tutkia?
Mitä hyötyä siitä olisi? Ne adhd lääkkeet pistää vaan yrjöttämään paitsi amfetamiini. Sitä voit hommata ilman diagnoosiakin.
Vierailija kirjoitti:
Mitä hyötyä siitä olisi? Ne adhd lääkkeet pistää vaan yrjöttämään paitsi amfetamiini. Sitä voit hommata ilman diagnoosiakin.
Suomessa ei saa tukea mihinkään ilman diagnoosia. Piriä saa, mutta auttaako se yksinään opiskelusssa? Tuskin. Pahimmillaan ihminen saa addiktion. Ja adhd tai add addiktion kanssa tuskin saa kovin tasapainoista elämää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä hyötyä siitä olisi? Ne adhd lääkkeet pistää vaan yrjöttämään paitsi amfetamiini. Sitä voit hommata ilman diagnoosiakin.
Suomessa ei saa tukea mihinkään ilman diagnoosia. Piriä saa, mutta auttaako se yksinään opiskelusssa? Tuskin. Pahimmillaan ihminen saa addiktion. Ja adhd tai add addiktion kanssa tuskin saa kovin tasapainoista elämää.
Jotkut adhd lääkkeet on vaikeeta lopettaa et aiheuttaa riippuvuutta. Ja vaikea aloittaakin kun tulee kamalia sivuvaikutuksia. Alkoholilla taitaa olla pienimmät sivuvaikutukset.
Noita adhd lääkkeitä saa napsia usein kans et tuntuu varmaan narkilta. Sit isoja nieltäväksi ja pahan makuisia.
Vierailija kirjoitti:
Outoa että diagnosointi tyssäsi noin pieneen. Olisin tuossa tapauksessa todella, todella vihainen äidilleni ja vaatisin että tutkimuksia jatketaan.
Muistelisin lukeneeni jostain että joskus vanhempien sokeus lapsen oireilulle johtuu siitä että näillä on sama sairaus. Neuropuolen poikkeavuudet ovat usein periytyviä. Tällöin diagnosoimaton, kaaokseen tottunut vanhempi ei näe että tämän normaali onkin epänormaalia.
Nykyään on niin hyvät lapsilisät että huonogeeniset voivat lisääntyä helpommin. Syyttäkää tuota kamalaa järjestelmää. Verotuspuolella näitä ongelmia voitaisiin suitsia ja parantaa ihmisen tyytyväisyyttä elämiinsä. Suomen valtio on liian kusinen järjestelmä.
ADHD ja epävakaa persoonallisuus, tai Asperger ja estynyt persoonallisuus sekoitetaan varsinkin naisten kohdalla. Lisäksi kun tutkimuksissa pitää kertoa perhetaustasta, niin siitä voi tulla psykiatreille kaoottinen vaikutelma jos vanhemmat ovat olleet itse neurokirjolla. Mun kohdalla kävi näin, vanhempani ovat autismin kirjolla (diagnosoimattomia mutta klassisia tapauksia) ja lääkäri piti heitä tunnekylminä ja kiintymyssuhdettani jäsentymättömänä --> estyneen diagnoosi. Aloin jopa itse uskoa, että vanhempani ovat olleet hirviöitä. Nyt kun olen kohta 3 vuotta käynyt terapiassa, niin tämän mukaan minulla on epätyypillinen autismi + adhd. Mikä varmasti pitää paikkaansa.