Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
En saanutkaan ADHD-diagnoosia
10.01.2021 |
Itsetuntoni romahti. En ole koskaan pärjännyt elämässä ja jokainen päivä on taistelua. En kykene samoihin asioihin kuin muut. Kun minulle ehdotettiin tutkimuksia ja tutustuin aiheeseen niin tuntui kuin olisi ollut toivon kipinä. Oireet täsmäsivät. Samastuin ihmisten tarinoihin ja tapahtumiin. Kaikessa oli järkeä. Kun sain selityksen, niin oli helpompi käsitellä ja hyväksyä asioita. Kun saa hiukan ymmärrystä, niin saa rohkeutta yrittää enemmän.
Maailmani romahti viime viikolla kun sain soiton, jossa lääkäri totesi, ettei aseta diagnoosia. Hän oli haastatellut puhelimessa äitiäni, joka oli kumonnut kaikki kertomukseni. Hän oli kertonut, että lapsena olin iloinen, rauhallinen, suosittu ja minulla oli paljon ystäviä. Yksikään kohta ei pitänyt paikkaansa. Hän kertoi, että hoidan kotini hyvin, mutta se ei pidä paikkaansa. Minulla on tiskikoneessa tälläkin hetkellä astioita, jotka ovat olleet siellä viime vuodesta. En ole imuroinut puoleen vuoteen. En ole vuosiin pessyt ikkunoita. En muista, olenko uunia pessyt kertaakaan muutettuani tänne. Lapset olen hoitanut tunnollisesti, mutta siihen kaikki voimani menevätkin. Lasten isästä ei ole apua, koska asuu muualla eikä välimme ole parhaat.
Unohdin jo mitä tällä aloituksella hain. Oli pakko purkaa jonnekkin, kun olen koko viikonlopun itkenyt. Diagnoosi ei poista ongelmia tai muuta mitään, mutta silti tuntui kuin kaikki ongelmat ja epäonnistumiset olisi isketty kerralla naamaan. Anteeksi, että jouduit lukemaan.
Kommentit (252)
Vierailija kirjoitti:
Jos on fiksu ja älykäs, sillä voi pärjätä opinnoissa pitkälle, kunnes tehtävät alkavat vaatia niin paljon keskittymistä, ettei enää onnistu. Mulla on suvussa paljon tällaisia.
Monilla keskittyminen onnistuu niin kauan kuin kiinnostusta riittää, mutta koko homma saattaa tyssätä johonkin pieneen juttuun. Matematiikassa tälläinen voi olla vaikka desimaaliluvut. Jos näistä ei tykkää, niin voi kadota into kokonaan koko koulua kohtaan ja silloin tyssähtää opinnot täysin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan mielenkiinnosta, mitä sitten jos sen diagnoosin saa? Mikä muuttuu? Onko helpotus että vaikeuksille on joku selittävä syy?
Olen pahoillani AP kokemuksestasi. Minusta tekstisi kuulostaa vahvasti siltä, että sinulla on kuin onkin AD(H)D, yksityiseltä saattaisi saada diagnoosin helpommin ja ilman äitisi sabotointia. Sisarus, ystävä tai puoliso voi antaa lausuntonsa, muiden ihmisten lausuntoja ei aina edes tarvita. Tsemppiä!
Tuo on tyypillistä, että vanhemmat eivät huomaa lastensa oireita, koska ovat itse adhd tai autismin kirjolla. Mä en saanut asperger + adhd-diagnoosia aikanaan teininä 15 vuotta sitten juuri vanhempien haastattelun takia. Kaikki muut minusta tehdyt arviot, myös opettajien tekemät, viittasivat siihen että mulla on asperger ja adhd. Tätä ei lääkärit jostain syystä tajua, aina vanhempien sana on laki.
Aikuisena jouduin mielenterveysongelmien takia osastolle ja vihdoin toivoin saavani oikeat diagnoosit ja henkilökohtaisen avustajan mutta ei, lätkäistiin sekamuotoinen persoonallisuushäiriö mm. epäluuloisin piirtein!! Tuolle oli perustelu: "Epäluuloinen, epäilee itsellään Aspergerin syndroomaa ja adhd:ta, väittää olevansa toimintakyvytön. Omaa erityisen mielenkiinnon kohteen, mutta hyvä katsekontakti eikä rutiineja tai jäykkiä toistoja. " En ole missään vaiheessa väittänyt olevani toimintakyvytön. En jaksa suomalaista neuropsykiatriaa, sellaista osaamista ei täällä oikeasti ole. Uskallan väittää näin, sillä tiedän useita samankaltaisia kohtaloita nimenomaan naisilla.
Vierailija kirjoitti:
On muutenkin aivan v i t u n syvältä, että jotain sukulaisia sotketaan mukaan ylipäätänsä mihinkään omiin mt-asioihin liittyviin tutkimuksiin.
Olet tyhmä!
On itsestäänselvää, että adhd:n diagnosoinnissa tarvitaan lapsuusajan tietoja! Jos oireita ei ole ollut lapsena, ei ihmisellä silloin ole adhd:ta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos on fiksu ja älykäs, sillä voi pärjätä opinnoissa pitkälle, kunnes tehtävät alkavat vaatia niin paljon keskittymistä, ettei enää onnistu. Mulla on suvussa paljon tällaisia.
Tämä tapahtuu yleensä ihan sen takia, että ei ole ennen tarvinnut nähdä vaivaa opiskelun eteen. Ei oikeiden keskittymisongelmien vuoksi. Laiskuus ei ole ADHD/ADD.
Eikö ADHD tee juuri sen, että epäkiinnostavien juttujen eteen joutuu ponnistelemaan ihan mahdottoman paljon? Niitä epäkiinnostavia osioita kuuluu väkisinkin kaikkiin opintoihin ja ADHD voi tehdä sen, ettei vaan saa suoritettua niitä. Normityypit saa tehtyä, vaikka vähän tylsältä tuntuukin.
Normi-ihmisetkin joutuu ponnistelemaan, vai onko muka sellaisiakin jotka esim pakkoruotsin opiskelee tuosta vaan ilman motivaatio-ongelmia? Taidan olla sitten itsekin adhd.
Voin samaistua, omat vanhemmat kertoisivat varmasti kaunistellun version. Ja toki aika kultaa muistot. Tytöillä ei myöskään aina ole ylivilkkautta, vaan huolimattomuutta, vitkastelua, ajantajun katoamista, keskittymiongelmia, haahuilua. Siksi tytöillä usein jää diagnosoimatta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä kävin yksityisellä tutkimuksissa koska yksi läheinen oli sitä mieltä että kriteerit täyttyy. En saanut diagnoosia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Valitettavasti se vaan menee niin, että jos lapsuuden oireita ei pystytä todentamaan ei diagnoosia voi asettaa koska olennainen kriteeri on oireiden näkyminen jo lapsuudessa. Jos haluaa kuitenkin vielä tutkia uudestaan niin yksityiselle luultavasti mentävä. Muistettava myös, että niitä oireitahan voi olla myös ilman että riittävät diagnoosiin asti. Aiheuttajana voi myös olla joku ihan muu kuin ADHD. Ei se diagnoosi autuaaksi ketään tee.
Yksityinen on siinä mielessä haastava, että siellä joutuu uusimaan sitten myös lääkkeet. Toki vähän kunnasta riippuen. Esimerkiksi täällä ei julkisella hyväksytä yksityisen tekemiä diagnooseja, jolloin joutuu käymään julkisilla tutkimuksissa uudelleen, jos sitä kautta haluaa jatkossa apua. On totta (ja hyvä niin) että lapsuusajoiltakin pitää olla oireita. Täytyy silti sanoa, että tuntuuhan se epäreilulta, että vanhemman sana voi mitätöidä kaiken muun, koska usein kuitenkin adhd itse tuntee itsensä parhaiten. Myös ystäviä, puolisoa tai muuta lähipiiriä pitäisi kuunnella paremmin. Jossain kuunnellaan, esimerkiksi täällä ei ollenkaan. Diagnosointi vanhemman sanan kautta on siinäkin mielessä haastavaa, että esimerkiksi tytöillä se vilkkaus ei aina näy ulospäin.
Tai sitten on ADD eikä vilkkautta juuri ole. Älykäs ADD pystyy kompensoimaan oireita pitkälle, kunnes kuormitus kasvaa liian suureksi joko esim. lukiossa tai yliopistossa.
Kuuluuko ADD ihmiset silloin edes mihinkään esim. yliopistoon jos siellä ei pärjää ilman erityisjärjestelyjä? Ei yliopiston jälkeen työelämässä kuitenkaa saa enää mitään erityisjärjestelyjä.
En kysy tätä ilkeyttäni. Olen vain pohtinut omaa tilannettani kun en yliopistossa pärjää ja taustalla saattaa olla diagnosoimaton ADD (myös psykologin mielestä, ei vain omasta mielestäni). Olen vakavasti pohtinut yliopiston kesken jättämistä. Mitä jos vain kuulun ns. alempi tasoisiin tehtäviin joissa käskytykset tulevat ylhäältä eikä toiminnan ohjausta vaadita itseltä niin paljon. Mitä hyödyn hammasta purren erityisjärjestelyin ja lääkityksellä suoritetusta
yliopistotutkinnosta, jos en alan töissä pärjää kuitenkaan?
Saa kertoa näkemyksiä tähän. En oikein tiedä mitä tulisi tehdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niissä alempitasoisissa tehtävissä voi pälli levitä liian yksinkertaiseen rutiininomaiseen hommaan. Työkaverit saattavat tuntua turhan yksinkertaisilta. Tunnet kuuluvasi henkisellä tasolla siihen yliopiston käyneiden seuraan. Ihmettelet miten et pysty samaan kuin he vaikka vaikutat yhtä älykkäältä. Siitä pitäisi löytää sopiva kohta. Jos sinua motivoivaan ja mielenkiintoiseen työhön tarvii yliopistokoulutuksen, niin .... Koulussa on paljon sitä ei niin kiinnostavaakin osuutta.
Kyllä diagnoosin voi saada ilman vanhempien juttuja. Toki vaatii kattavat testit neuropsykologia myöten.
Monilla aikuisena voi olla liian myöhäistä kysellä vanhempien ajatuksia .Ja todellakin aika kultaa muistot.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos ei ole varaa yksityiselle, niin voisikohan siltä terveyskeskuslääkäriltä kuitenkin saada lähetteen erikoissairaanhoitoon tarkempiin tutkimuksiin, koska joka tapauksessa jostain on kyse? Kunnasta riippuen siis aikuispsykiatrian tai neurologian poliklinikalle. Se äidille suullisesti tehty diva-kysely ei välttämättä johda oikeaan suuntaan, jos kyse on enemmän add:stä.
Meillä oireilun havaitsemattomuutta vaikeutti se, kun päiväkodissa ja koulussa oli aina kehuttu, kuinka keskittymiskykyinen lapsi on. No, oli vaan omissa ajatuksissaan kiltisti haaveillen, eikä kukaan huomannut mitään ennen kuin itse alkoi tajuamaan, ettei kaikki ole normaalisti.
Ei erikoissairaanhoitoon saa nepsy-tutkimusten takia AIKUINEN lähetettä! Kun ei saa edes lapsikaan. Miten vieraantunut olet julkisen puolen hoidosta? Edes itsetuhoinen ei saa lähetettä erikoissairaanhoitoon, joten joku nepsy-pulma aikuisella (joka on pystynyt varaamaan tk-ajan --> toimintakyky loistava) ei todellakaan tarvitse sen tason tutkimuksia tai hoitoa.
Vierailija kirjoitti:
Voin samaistua, omat vanhemmat kertoisivat varmasti kaunistellun version. Ja toki aika kultaa muistot. Tytöillä ei myöskään aina ole ylivilkkautta, vaan huolimattomuutta, vitkastelua, ajantajun katoamista, keskittymiongelmia, haahuilua. Siksi tytöillä usein jää diagnosoimatta.
Vanhemmat voivat tulkita nuo ominaisuudet luonteenpiirteeksi, kun taas ADD henkilö itse tietää ettei pysty/kykene.
Älykäs ADD pystyy kompensoimaan oireita pitkään, kunnes kuormitus kasvaa liian suureksi esim. lukio tai yliopisto.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloituksen puoleenväliin asti oli vaikutelma 20-vuotiaasta henkilöstä. "Yhtäkkiä" hänellä olikin lapsia.
Jos diagnoosi riippui vain ja ainoastaan äidin sanasta, niin eipä se ole ADHD. Mutta eikö ole ap:lle selvää, että äitisuhteessa on jotain patologista? Miten sellaisen vaikutus nimetään?
toki 20-vuotiaalla voi olla lapsia, enä väitä... mutta ap vaikutti vielä itsekin lapselta. Niin ja voihan lapsikin saada laspia!
Psyykkisesti vammautunut; tieteelle tuntematon.
Tuo ei välttämättä ole lopullinen este.
Tunnen pari ihmistä jotka ovat aikuisena saaneet diagnoosin, vaikka vanhemmat ovat sitä kaartia että koko ADHD on keksitty muotisairaus ja ennen ei ollut keskittymisvaikeuksia kun ei ollut älypuhelimia, sai antaa raippaa häiriköille koulussa, ja se ylivilkkaus mitä esiintyi oli sitä että pojat on poikia.
Tuomalla esiin vanhempien näkemykset ja se että he aggressiivisesti vastustavat jo ajatusta, se on voitu kiertää.
Lapsi jos päiväkodissa niin huomataan jos on häikkää, eltot ja keltot kiertelee ja seuraavat. En tiedä miten sitten edetään. Lääkärille ja jos toteaa ADHD:n niin se on niin tai joku muu oireyhtymä halusivat vanhemmat tai ei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä joku vinkki pitäisi olla, että on jatkunut lapsuudesta sti. Ei sen tarvitse olla vanhemman lausunto. Itselläni oli vaikka mitä: onnettomuuksia, merkintöjä tunnilla haaveilusta, todistettavasti kömpelö liikunnassa, huonoakin huonompi käsiala lapsena.. Myöhemmässä elämässä pahoipitely, raha-asioiden sössiminen, -> ei siis mitään "no kun musta tuntuu siltä" shaibaa".
Ärsyttää kun noissa netin vertaistukiryhmoissä on paljon NAISIA, joilla ei ole dg:a mutta käyvät siellä kysymässä vinkkejä, kuinka sellaisen saisi. Toivon että joukossa on ihmisiä, jotka ottavat screenshotteja ja välittävät psykiatriliittoon tms.
Näppituntuma: vähä-älyiset ja normalialyiset ADHD:t saavat dg:n lapsena, älykkäät ADHD:t aikuisena, jos käyvät sen hakemassa.
En tajunnut. Naiset on alidiagnosoitu ja diagnosoinnille on edelleen esteitä niin mikä siinä on ärsyttävää että diagnosoimattomat naiset hakevat vertaistukea tilanteessaan?
Mikä taho väitää että tulisi olla jokin sukupuolikiintiö diagnooseissa? Suomi on kokonaisuudessaan alidiagnosoitu ADHD:ssa. Neuropsykiatrin testipaketissa ei huomioida sukupuolta millaan tavalla. Ne ovat kasvottoia testejä.
Vertaistukiryhmissä huomaan naisten komppavan toisiaan liian kritiikittömästi. Kun hieman kaivelee valittajan taustaa, löytyy sieltä usein päihteitä tai "akateemisen" perheen tyttö, joka ei suoriudukaan opinnoistaan niin helposti, kuin mitä odotuksensa olivat (eli on motivaatiostimujen haussa).
On sullakin melkoisia ennakkokäsityksiä naisista. Ne akateemiset naiset on nimenomaan monesti niin hyvin opetettu vetämään sitä kiltin tytön roolia ja heidän vanhempansa eivät ole hyväksynyneet että heidän täydellisellä ”kympin tytöllään” saisi olla mitään poikkeavuutta niin ei ihme että he ovat jääneet vaille apua ja oikeaa ymmärrystä itsestään. On aika vähättelevää ja törkeää esittää että valtaosa olisi vain huvikseen joidenkin huumeiden perässä hakemassa diagnoosia kun kyseessä on monesti oikea hätä.
Tarkoitan lähinnä sitä, että jos ihminen ei menesty opinnoisaan, lienee yleensä kyse siitä, että ala jota opiskelee, ei olekaan hänelle sopiva. Onkin siis ehkä enempi käytännön ihminen. Ei kukaan oikea ADHD pysty peittämään olojaan lapsena ja nuorena, ja sitten yliopistossa tajuta, että gradun teko onkin vaikeaa. Kympin tytön oireet eivät ole vakavia, jos hänestä on voinut tulla kympin tyttö (siis muissakin aineissa, kuin itseä kiinnostavissa).
Kaikki hyötyisivät ADHD lääkkeistä. Niiden motivoiva vaikutus ei kuitenkaan kestä loputtomiin. Muualla maailmassa voi Modafiniilia tilata Intiasta. Siinä on lääke josta olisi oikeasti apua opiskelussa, mutta sääntösuomi estää.
nallekarkit ei mee tasan, geenit ja olosuhteet
Alue: Aihe vapaa
Läheiset ovat myös kovilla, varsinkin diagnosoimatoman aikuisen autismin kirjolaisen kanssa.
Mutta diagnosoimaton aikuinen saa (oikean) diagnoosin vain äärimmäisen harvoin ja vaikka saisikin, mitään oikeaa tukea tai apua ei ole.
Ei autistille, saati sitten läheisille.
Suomi on todella pahasti jäljessä neuropsykiatriassa.