Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
En saanutkaan ADHD-diagnoosia
10.01.2021 |
Itsetuntoni romahti. En ole koskaan pärjännyt elämässä ja jokainen päivä on taistelua. En kykene samoihin asioihin kuin muut. Kun minulle ehdotettiin tutkimuksia ja tutustuin aiheeseen niin tuntui kuin olisi ollut toivon kipinä. Oireet täsmäsivät. Samastuin ihmisten tarinoihin ja tapahtumiin. Kaikessa oli järkeä. Kun sain selityksen, niin oli helpompi käsitellä ja hyväksyä asioita. Kun saa hiukan ymmärrystä, niin saa rohkeutta yrittää enemmän.
Maailmani romahti viime viikolla kun sain soiton, jossa lääkäri totesi, ettei aseta diagnoosia. Hän oli haastatellut puhelimessa äitiäni, joka oli kumonnut kaikki kertomukseni. Hän oli kertonut, että lapsena olin iloinen, rauhallinen, suosittu ja minulla oli paljon ystäviä. Yksikään kohta ei pitänyt paikkaansa. Hän kertoi, että hoidan kotini hyvin, mutta se ei pidä paikkaansa. Minulla on tiskikoneessa tälläkin hetkellä astioita, jotka ovat olleet siellä viime vuodesta. En ole imuroinut puoleen vuoteen. En ole vuosiin pessyt ikkunoita. En muista, olenko uunia pessyt kertaakaan muutettuani tänne. Lapset olen hoitanut tunnollisesti, mutta siihen kaikki voimani menevätkin. Lasten isästä ei ole apua, koska asuu muualla eikä välimme ole parhaat.
Unohdin jo mitä tällä aloituksella hain. Oli pakko purkaa jonnekkin, kun olen koko viikonlopun itkenyt. Diagnoosi ei poista ongelmia tai muuta mitään, mutta silti tuntui kuin kaikki ongelmat ja epäonnistumiset olisi isketty kerralla naamaan. Anteeksi, että jouduit lukemaan.
Kommentit (252)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Valitettavasti se vaan menee niin, että jos lapsuuden oireita ei pystytä todentamaan ei diagnoosia voi asettaa koska olennainen kriteeri on oireiden näkyminen jo lapsuudessa. Jos haluaa kuitenkin vielä tutkia uudestaan niin yksityiselle luultavasti mentävä. Muistettava myös, että niitä oireitahan voi olla myös ilman että riittävät diagnoosiin asti. Aiheuttajana voi myös olla joku ihan muu kuin ADHD. Ei se diagnoosi autuaaksi ketään tee.
Yksityinen on siinä mielessä haastava, että siellä joutuu uusimaan sitten myös lääkkeet. Toki vähän kunnasta riippuen. Esimerkiksi täällä ei julkisella hyväksytä yksityisen tekemiä diagnooseja, jolloin joutuu käymään julkisilla tutkimuksissa uudelleen, jos sitä kautta haluaa jatkossa apua. On totta (ja hyvä niin) että lapsuusajoiltakin pitää olla oireita. Täytyy silti sanoa, että tuntuuhan se epäreilulta, että vanhemman sana voi mitätöidä kaiken muun, koska usein kuitenkin adhd itse tuntee itsensä parhaiten. Myös ystäviä, puolisoa tai muuta lähipiiriä pitäisi kuunnella paremmin. Jossain kuunnellaan, esimerkiksi täällä ei ollenkaan. Diagnosointi vanhemman sanan kautta on siinäkin mielessä haastavaa, että esimerkiksi tytöillä se vilkkaus ei aina näy ulospäin.
Tai sitten on ADD eikä vilkkautta juuri ole. Älykäs ADD pystyy kompensoimaan oireita pitkälle, kunnes kuormitus kasvaa liian suureksi joko esim. lukiossa tai yliopistossa.
Tai perhe-elämässä, kun saa muutaman nepsy-lapsen...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Valitettavasti se vaan menee niin, että jos lapsuuden oireita ei pystytä todentamaan ei diagnoosia voi asettaa koska olennainen kriteeri on oireiden näkyminen jo lapsuudessa. Jos haluaa kuitenkin vielä tutkia uudestaan niin yksityiselle luultavasti mentävä. Muistettava myös, että niitä oireitahan voi olla myös ilman että riittävät diagnoosiin asti. Aiheuttajana voi myös olla joku ihan muu kuin ADHD. Ei se diagnoosi autuaaksi ketään tee.
Yksityinen on siinä mielessä haastava, että siellä joutuu uusimaan sitten myös lääkkeet. Toki vähän kunnasta riippuen. Esimerkiksi täällä ei julkisella hyväksytä yksityisen tekemiä diagnooseja, jolloin joutuu käymään julkisilla tutkimuksissa uudelleen, jos sitä kautta haluaa jatkossa apua. On totta (ja hyvä niin) että lapsuusajoiltakin pitää olla oireita. Täytyy silti sanoa, että tuntuuhan se epäreilulta, että vanhemman sana voi mitätöidä kaiken muun, koska usein kuitenkin adhd itse tuntee itsensä parhaiten. Myös ystäviä, puolisoa tai muuta lähipiiriä pitäisi kuunnella paremmin. Jossain kuunnellaan, esimerkiksi täällä ei ollenkaan. Diagnosointi vanhemman sanan kautta on siinäkin mielessä haastavaa, että esimerkiksi tytöillä se vilkkaus ei aina näy ulospäin.
Tai sitten on ADD eikä vilkkautta juuri ole. Älykäs ADD pystyy kompensoimaan oireita pitkälle, kunnes kuormitus kasvaa liian suureksi joko esim. lukiossa tai yliopistossa.
Kuuluuko ADD ihmiset silloin edes mihinkään esim. yliopistoon jos siellä ei pärjää ilman erityisjärjestelyjä? Ei yliopiston jälkeen työelämässä kuitenkaa saa enää mitään erityisjärjestelyjä.
En kysy tätä ilkeyttäni. Olen vain pohtinut omaa tilannettani kun en yliopistossa pärjää ja taustalla saattaa olla diagnosoimaton ADD (myös psykologin mielestä, ei vain omasta mielestäni). Olen vakavasti pohtinut yliopiston kesken jättämistä. Mitä jos vain kuulun ns. alempi tasoisiin tehtäviin joissa käskytykset tulevat ylhäältä eikä toiminnan ohjausta vaadita itseltä niin paljon. Mitä hyödyn hammasta purren erityisjärjestelyin ja lääkityksellä suoritetusta
yliopistotutkinnosta, jos en alan töissä pärjää kuitenkaan?Saa kertoa näkemyksiä tähän. En oikein tiedä mitä tulisi tehdä.
Työelämä on paljon helpompaa kuin yliopisto-opiskelut. Ei työelämässä olen niin ehdottomia DL:na, hirveitä aineistoja, tenttejä joihin pitää lukea yöllä. Uutta asiaa toki tulee, mutta kohtuullisesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Valitettavasti se vaan menee niin, että jos lapsuuden oireita ei pystytä todentamaan ei diagnoosia voi asettaa koska olennainen kriteeri on oireiden näkyminen jo lapsuudessa. Jos haluaa kuitenkin vielä tutkia uudestaan niin yksityiselle luultavasti mentävä. Muistettava myös, että niitä oireitahan voi olla myös ilman että riittävät diagnoosiin asti. Aiheuttajana voi myös olla joku ihan muu kuin ADHD. Ei se diagnoosi autuaaksi ketään tee.
Yksityinen on siinä mielessä haastava, että siellä joutuu uusimaan sitten myös lääkkeet. Toki vähän kunnasta riippuen. Esimerkiksi täällä ei julkisella hyväksytä yksityisen tekemiä diagnooseja, jolloin joutuu käymään julkisilla tutkimuksissa uudelleen, jos sitä kautta haluaa jatkossa apua. On totta (ja hyvä niin) että lapsuusajoiltakin pitää olla oireita. Täytyy silti sanoa, että tuntuuhan se epäreilulta, että vanhemman sana voi mitätöidä kaiken muun, koska usein kuitenkin adhd itse tuntee itsensä parhaiten. Myös ystäviä, puolisoa tai muuta lähipiiriä pitäisi kuunnella paremmin. Jossain kuunnellaan, esimerkiksi täällä ei ollenkaan. Diagnosointi vanhemman sanan kautta on siinäkin mielessä haastavaa, että esimerkiksi tytöillä se vilkkaus ei aina näy ulospäin.
Tai sitten on ADD eikä vilkkautta juuri ole. Älykäs ADD pystyy kompensoimaan oireita pitkälle, kunnes kuormitus kasvaa liian suureksi joko esim. lukiossa tai yliopistossa.
Kuuluuko ADD ihmiset silloin edes mihinkään esim. yliopistoon jos siellä ei pärjää ilman erityisjärjestelyjä? Ei yliopiston jälkeen työelämässä kuitenkaa saa enää mitään erityisjärjestelyjä.
En kysy tätä ilkeyttäni. Olen vain pohtinut omaa tilannettani kun en yliopistossa pärjää ja taustalla saattaa olla diagnosoimaton ADD (myös psykologin mielestä, ei vain omasta mielestäni). Olen vakavasti pohtinut yliopiston kesken jättämistä. Mitä jos vain kuulun ns. alempi tasoisiin tehtäviin joissa käskytykset tulevat ylhäältä eikä toiminnan ohjausta vaadita itseltä niin paljon. Mitä hyödyn hammasta purren erityisjärjestelyin ja lääkityksellä suoritetusta
yliopistotutkinnosta, jos en alan töissä pärjää kuitenkaan?Saa kertoa näkemyksiä tähän. En oikein tiedä mitä tulisi tehdä.
Työelämä on paljon helpompaa kuin yliopisto-opiskelut. Ei työelämässä olen niin ehdottomia DL:na, hirveitä aineistoja, tenttejä joihin pitää lukea yöllä. Uutta asiaa toki tulee, mutta kohtuullisesti.
Minulla ADHD-naisena yliopisto oli paljon helpompaa kuin töissä käyminen. Yliopistossa tarvitsee keskittyä yleensä vain se 4-6 tuntia päivässä, töissä kahdeksan tuntia ja siihen lisäksi työmatkat.
Ilmeisesti äidilläsi myös samaa. Tai sitten hänen lähisukulaisillaan, epänormaalista käytöksestä tulee se normaali näissä perheissä.
Älä luovuta yhdestä eistä. Sinnittele uudet tutkimukset. Äitäsi et sitten niihin sotke.
Itse olen kahdesti ollut äitinä haastateltavana ja lomakkeita on tullut täyteltyä.
Vanhin poika sai ADHD diagnoosin, keskimmäinen ADD diagnoosin. Myös paperilla autismisia piirteitä, eivät riittäneet adperger tai autismi diagnoosiin. Löytyy myös OCD.tä ja bipoa.
Kolmessa sukupolvessa selvästi samoja piirteitä. 70 ja 90 luvulla syntyneillä diagnoosit. 40 ja 50 luvulla syntyneillä ei diagnooseja. Tosin ovat selviä tapauksia.
Tsemppiä ap, älä lannistu.
Minullakin kävi samanlailla (ei adhd diagnoosi, mutta epävakaa persoonallisuushäiriö). Vanhempani olivat valehdelleet että minulla menee kaikki hyvin jne.. vaikka oikeasti ei mene ja he tietävät. He ovat vain niin tottuneita valehtelemaan minun voinnistani ja siitä että olen heidän ”täydellinen” lapsi, vaikka olen oikeasti kaukana siitä.
Ehkä voisit sanoa lääkärille että äitisi on kertonut liian täydellisen kuvan lapsuudestasi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti äidilläsi myös samaa. Tai sitten hänen lähisukulaisillaan, epänormaalista käytöksestä tulee se normaali näissä perheissä.
Älä luovuta yhdestä eistä. Sinnittele uudet tutkimukset. Äitäsi et sitten niihin sotke.
Itse olen kahdesti ollut äitinä haastateltavana ja lomakkeita on tullut täyteltyä.
Vanhin poika sai ADHD diagnoosin, keskimmäinen ADD diagnoosin. Myös paperilla autismisia piirteitä, eivät riittäneet adperger tai autismi diagnoosiin. Löytyy myös OCD.tä ja bipoa.
Kolmessa sukupolvessa selvästi samoja piirteitä. 70 ja 90 luvulla syntyneillä diagnoosit. 40 ja 50 luvulla syntyneillä ei diagnooseja. Tosin ovat selviä tapauksia.
Tsemppiä ap, älä lannistu.
Unohdin kirjottaa että kaikilla lapsillani dyslexia diagnoosit.
Isälläni selvästi sama, siskollani myös. Minulla ei, eikä siskoni lapsilla. On toi perinnöllisyys vaan aika ihmeellinen asia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen ADD- ja asperger-piirteinen aikuinen. Mieheni on ADHD-piirteinen aikuinen. Lapsillamme sitten on erilaisia yhdistelmiä aistiyli- ja aliherkkyyttä, monenlaista lahjaa ja lahjattomuutta. Kenelläkään meistä ei ole diagnoosia.
Kannattaa muistaa, että nämä diagnoosit on keksitty vasta aivan viime vuosikymmeninä. Sitä ennen sama kirjo on ollut olemassa niin sanottujen tavallisten ihmisten keskuudessa. Vaahteramäen Eemeli muistuttaa suuresti yhtä omista lapsistani; kömpelö, harkitsematon, mutta kertakaikkisen peloton ja valloittava lapsi.
Ihminen on aivan sama, olipa diagnoosia tai ei. Jokaisen on löydettävä keinonsa jaksaa arkea. Itse olen tietoisesti katsonut kuormittavia ryhmätilanteita lasteni arjesta, esimerkiksi yksi heistä soittaa musiikkiopistolla muttei käy orkesterissa, vaikka sen pitäisi kuulua oppimäärään. Itsekin teen vajaata työaikaa, koska muuten arjen korttitalo romahtaa. Useimmiten nämä ovat hyvin neuvoteltavissa, kun ottaa asiat rohkeasti puheeksi.
Teet karhunpalveluksen kun et hae lapsillesi diagnooseja.
Epäät sillä lapsiltasi mahdollisen avun.
Myös aikuisuutta ajatellen.Itsehän sen sanoit että lapsi on sama, oli diagnoosia tai ei. Oletko varma ettei lapsenne kärsi noista oireistaan?
En itsekään tajunnut lapsena että minulla on jotain nepsypulmaa. Tiesin vaan että olen erilainen ja pidin itseäni huonompana kuin muut.
Vaikuttaa vielä näin 38-vuotiaanakin tämä.
Minulla nyt add diagnoosi jonka saanut kymmenen vuotta sitten.
Vastaan muutaman kuukauden myöhässä mutta vastaan kuitenkin.
Olen ottanut puheeksi mahdollisen diagnoosin tarpeen lasteni kasvattajien kanssa sekä päiväkodissa että koulussa. Kukaan ammattikasvattaja ei ole pitänyt tähän mennessä diagnoosia tarpeellisena, vaikka he ovat huomanneet päiväkodissa ja koulussa samat piirteet, jotka minä olen huomannut kotona.
Jos lähtisin ”hakemaan” diagnoosia vastoin ammattikasvattajien ohjeita, nimenomaan se olisi mielestäni karhunpalvelus lapsilleni. Tekisin heistä oman egoretkeni välineen, selityksen ja takuulapun omille kummallisuuksilleni.
Diagnoosi ei leimaa (sen ei ainakaan pitäisi leimata), mutta kyllähän se on vahvistus sille, että ihminen ei pärjää siinä missä toiset. Jollekin tämä vahvistus voi olla helpotus, mutta mistä minä tiedän miten lapseni (jotka ainakin tällä hetkellä pärjäävät) sen kokisivat.
Tosin paljon tuntuu tässä ketjussa olevan sitä ajattelutapaa, että ihminen itse on oikea henkilö määrittelemään normaaliutensa ja epänormaaliutensa, ja jos ulkopuolinen on toista mieltä, on hän aina se joka on väärässä.
Ihminen itse toki saa rakentaa identiteettiään niillä välineillä joita hänellä on. Mutta lapset olisi hyvä pitää siitä ulkona. Eli kuunneltaisiin asiantuntijoita, suuntaan ja toiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen ADD- ja asperger-piirteinen aikuinen. Mieheni on ADHD-piirteinen aikuinen. Lapsillamme sitten on erilaisia yhdistelmiä aistiyli- ja aliherkkyyttä, monenlaista lahjaa ja lahjattomuutta. Kenelläkään meistä ei ole diagnoosia.
Kannattaa muistaa, että nämä diagnoosit on keksitty vasta aivan viime vuosikymmeninä. Sitä ennen sama kirjo on ollut olemassa niin sanottujen tavallisten ihmisten keskuudessa. Vaahteramäen Eemeli muistuttaa suuresti yhtä omista lapsistani; kömpelö, harkitsematon, mutta kertakaikkisen peloton ja valloittava lapsi.
Ihminen on aivan sama, olipa diagnoosia tai ei. Jokaisen on löydettävä keinonsa jaksaa arkea. Itse olen tietoisesti katsonut kuormittavia ryhmätilanteita lasteni arjesta, esimerkiksi yksi heistä soittaa musiikkiopistolla muttei käy orkesterissa, vaikka sen pitäisi kuulua oppimäärään. Itsekin teen vajaata työaikaa, koska muuten arjen korttitalo romahtaa. Useimmiten nämä ovat hyvin neuvoteltavissa, kun ottaa asiat rohkeasti puheeksi.
Teet karhunpalveluksen kun et hae lapsillesi diagnooseja.
Epäät sillä lapsiltasi mahdollisen avun.
Myös aikuisuutta ajatellen.Itsehän sen sanoit että lapsi on sama, oli diagnoosia tai ei. Oletko varma ettei lapsenne kärsi noista oireistaan?
En itsekään tajunnut lapsena että minulla on jotain nepsypulmaa. Tiesin vaan että olen erilainen ja pidin itseäni huonompana kuin muut.
Vaikuttaa vielä näin 38-vuotiaanakin tämä.
Minulla nyt add diagnoosi jonka saanut kymmenen vuotta sitten.Vastaan muutaman kuukauden myöhässä mutta vastaan kuitenkin.
Olen ottanut puheeksi mahdollisen diagnoosin tarpeen lasteni kasvattajien kanssa sekä päiväkodissa että koulussa. Kukaan ammattikasvattaja ei ole pitänyt tähän mennessä diagnoosia tarpeellisena, vaikka he ovat huomanneet päiväkodissa ja koulussa samat piirteet, jotka minä olen huomannut kotona.
Jos lähtisin ”hakemaan” diagnoosia vastoin ammattikasvattajien ohjeita, nimenomaan se olisi mielestäni karhunpalvelus lapsilleni. Tekisin heistä oman egoretkeni välineen, selityksen ja takuulapun omille kummallisuuksilleni.
Diagnoosi ei leimaa (sen ei ainakaan pitäisi leimata), mutta kyllähän se on vahvistus sille, että ihminen ei pärjää siinä missä toiset. Jollekin tämä vahvistus voi olla helpotus, mutta mistä minä tiedän miten lapseni (jotka ainakin tällä hetkellä pärjäävät) sen kokisivat.
Tosin paljon tuntuu tässä ketjussa olevan sitä ajattelutapaa, että ihminen itse on oikea henkilö määrittelemään normaaliutensa ja epänormaaliutensa, ja jos ulkopuolinen on toista mieltä, on hän aina se joka on väärässä.
Ihminen itse toki saa rakentaa identiteettiään niillä välineillä joita hänellä on. Mutta lapset olisi hyvä pitää siitä ulkona. Eli kuunneltaisiin asiantuntijoita, suuntaan ja toiseen.
Kyse on siitä hetkestä, kun ei enää pärjää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen ADD- ja asperger-piirteinen aikuinen. Mieheni on ADHD-piirteinen aikuinen. Lapsillamme sitten on erilaisia yhdistelmiä aistiyli- ja aliherkkyyttä, monenlaista lahjaa ja lahjattomuutta. Kenelläkään meistä ei ole diagnoosia.
Kannattaa muistaa, että nämä diagnoosit on keksitty vasta aivan viime vuosikymmeninä. Sitä ennen sama kirjo on ollut olemassa niin sanottujen tavallisten ihmisten keskuudessa. Vaahteramäen Eemeli muistuttaa suuresti yhtä omista lapsistani; kömpelö, harkitsematon, mutta kertakaikkisen peloton ja valloittava lapsi.
Ihminen on aivan sama, olipa diagnoosia tai ei. Jokaisen on löydettävä keinonsa jaksaa arkea. Itse olen tietoisesti katsonut kuormittavia ryhmätilanteita lasteni arjesta, esimerkiksi yksi heistä soittaa musiikkiopistolla muttei käy orkesterissa, vaikka sen pitäisi kuulua oppimäärään. Itsekin teen vajaata työaikaa, koska muuten arjen korttitalo romahtaa. Useimmiten nämä ovat hyvin neuvoteltavissa, kun ottaa asiat rohkeasti puheeksi.
Teet karhunpalveluksen kun et hae lapsillesi diagnooseja.
Epäät sillä lapsiltasi mahdollisen avun.
Myös aikuisuutta ajatellen.Itsehän sen sanoit että lapsi on sama, oli diagnoosia tai ei. Oletko varma ettei lapsenne kärsi noista oireistaan?
En itsekään tajunnut lapsena että minulla on jotain nepsypulmaa. Tiesin vaan että olen erilainen ja pidin itseäni huonompana kuin muut.
Vaikuttaa vielä näin 38-vuotiaanakin tämä.
Minulla nyt add diagnoosi jonka saanut kymmenen vuotta sitten.Vastaan muutaman kuukauden myöhässä mutta vastaan kuitenkin.
Olen ottanut puheeksi mahdollisen diagnoosin tarpeen lasteni kasvattajien kanssa sekä päiväkodissa että koulussa. Kukaan ammattikasvattaja ei ole pitänyt tähän mennessä diagnoosia tarpeellisena, vaikka he ovat huomanneet päiväkodissa ja koulussa samat piirteet, jotka minä olen huomannut kotona.
Jos lähtisin ”hakemaan” diagnoosia vastoin ammattikasvattajien ohjeita, nimenomaan se olisi mielestäni karhunpalvelus lapsilleni. Tekisin heistä oman egoretkeni välineen, selityksen ja takuulapun omille kummallisuuksilleni.
Diagnoosi ei leimaa (sen ei ainakaan pitäisi leimata), mutta kyllähän se on vahvistus sille, että ihminen ei pärjää siinä missä toiset. Jollekin tämä vahvistus voi olla helpotus, mutta mistä minä tiedän miten lapseni (jotka ainakin tällä hetkellä pärjäävät) sen kokisivat.
Tosin paljon tuntuu tässä ketjussa olevan sitä ajattelutapaa, että ihminen itse on oikea henkilö määrittelemään normaaliutensa ja epänormaaliutensa, ja jos ulkopuolinen on toista mieltä, on hän aina se joka on väärässä.
Ihminen itse toki saa rakentaa identiteettiään niillä välineillä joita hänellä on. Mutta lapset olisi hyvä pitää siitä ulkona. Eli kuunneltaisiin asiantuntijoita, suuntaan ja toiseen.
Kyse on siitä hetkestä, kun ei enää pärjää.
Mutta jos ihminen on pärjännyt 30 vuotta ja sitten vaikeassa elämäntilanteessa ei enää pärjääkään, mistä on kysymys?
Toki ajatus diagnoosista on houkuttava, koska silloin voi järkiperäistää itselleen, miksei selviä kaikesta. Mutta toinen vaihtoehto on kysyä itseltään, että selviääkö kukaan kaikesta? Onko olemassakaan sellaista ihmistä, joka pystyy aika keskittymään, jaksaa hoitaa kaiken tylsän ja muistaa aina kaiken tarpeellisen? Ja jos on, onko hän vielä nykypäivän vaatimuksien mukaisesti luova ja joustava?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen ADD- ja asperger-piirteinen aikuinen. Mieheni on ADHD-piirteinen aikuinen. Lapsillamme sitten on erilaisia yhdistelmiä aistiyli- ja aliherkkyyttä, monenlaista lahjaa ja lahjattomuutta. Kenelläkään meistä ei ole diagnoosia.
Kannattaa muistaa, että nämä diagnoosit on keksitty vasta aivan viime vuosikymmeninä. Sitä ennen sama kirjo on ollut olemassa niin sanottujen tavallisten ihmisten keskuudessa. Vaahteramäen Eemeli muistuttaa suuresti yhtä omista lapsistani; kömpelö, harkitsematon, mutta kertakaikkisen peloton ja valloittava lapsi.
Ihminen on aivan sama, olipa diagnoosia tai ei. Jokaisen on löydettävä keinonsa jaksaa arkea. Itse olen tietoisesti katsonut kuormittavia ryhmätilanteita lasteni arjesta, esimerkiksi yksi heistä soittaa musiikkiopistolla muttei käy orkesterissa, vaikka sen pitäisi kuulua oppimäärään. Itsekin teen vajaata työaikaa, koska muuten arjen korttitalo romahtaa. Useimmiten nämä ovat hyvin neuvoteltavissa, kun ottaa asiat rohkeasti puheeksi.
Teet karhunpalveluksen kun et hae lapsillesi diagnooseja.
Epäät sillä lapsiltasi mahdollisen avun.
Myös aikuisuutta ajatellen.Itsehän sen sanoit että lapsi on sama, oli diagnoosia tai ei. Oletko varma ettei lapsenne kärsi noista oireistaan?
En itsekään tajunnut lapsena että minulla on jotain nepsypulmaa. Tiesin vaan että olen erilainen ja pidin itseäni huonompana kuin muut.
Vaikuttaa vielä näin 38-vuotiaanakin tämä.
Minulla nyt add diagnoosi jonka saanut kymmenen vuotta sitten.Vastaan muutaman kuukauden myöhässä mutta vastaan kuitenkin.
Olen ottanut puheeksi mahdollisen diagnoosin tarpeen lasteni kasvattajien kanssa sekä päiväkodissa että koulussa. Kukaan ammattikasvattaja ei ole pitänyt tähän mennessä diagnoosia tarpeellisena, vaikka he ovat huomanneet päiväkodissa ja koulussa samat piirteet, jotka minä olen huomannut kotona.
Jos lähtisin ”hakemaan” diagnoosia vastoin ammattikasvattajien ohjeita, nimenomaan se olisi mielestäni karhunpalvelus lapsilleni. Tekisin heistä oman egoretkeni välineen, selityksen ja takuulapun omille kummallisuuksilleni.
Diagnoosi ei leimaa (sen ei ainakaan pitäisi leimata), mutta kyllähän se on vahvistus sille, että ihminen ei pärjää siinä missä toiset. Jollekin tämä vahvistus voi olla helpotus, mutta mistä minä tiedän miten lapseni (jotka ainakin tällä hetkellä pärjäävät) sen kokisivat.
Tosin paljon tuntuu tässä ketjussa olevan sitä ajattelutapaa, että ihminen itse on oikea henkilö määrittelemään normaaliutensa ja epänormaaliutensa, ja jos ulkopuolinen on toista mieltä, on hän aina se joka on väärässä.
Ihminen itse toki saa rakentaa identiteettiään niillä välineillä joita hänellä on. Mutta lapset olisi hyvä pitää siitä ulkona. Eli kuunneltaisiin asiantuntijoita, suuntaan ja toiseen.
Kyse on siitä hetkestä, kun ei enää pärjää.
Mutta jos ihminen on pärjännyt 30 vuotta ja sitten vaikeassa elämäntilanteessa ei enää pärjääkään, mistä on kysymys?
Toki ajatus diagnoosista on houkuttava, koska silloin voi järkiperäistää itselleen, miksei selviä kaikesta. Mutta toinen vaihtoehto on kysyä itseltään, että selviääkö kukaan kaikesta? Onko olemassakaan sellaista ihmistä, joka pystyy aika keskittymään, jaksaa hoitaa kaiken tylsän ja muistaa aina kaiken tarpeellisen? Ja jos on, onko hän vielä nykypäivän vaatimuksien mukaisesti luova ja joustava?
Monella diagnosoimattomalla ADHD/ADD ihmisellä on ehtinyt aikuisuuteen mennessä tulla erilaisia liitännäisongelmia esim. masennusta, jota sitten on yritetty tuloksetta hoitaa ja lääkitä. Tai on tehty vääriä diagnooseja.
Ajoissa saatu apu säästää monelta ongelmalta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen ADD- ja asperger-piirteinen aikuinen. Mieheni on ADHD-piirteinen aikuinen. Lapsillamme sitten on erilaisia yhdistelmiä aistiyli- ja aliherkkyyttä, monenlaista lahjaa ja lahjattomuutta. Kenelläkään meistä ei ole diagnoosia.
Kannattaa muistaa, että nämä diagnoosit on keksitty vasta aivan viime vuosikymmeninä. Sitä ennen sama kirjo on ollut olemassa niin sanottujen tavallisten ihmisten keskuudessa. Vaahteramäen Eemeli muistuttaa suuresti yhtä omista lapsistani; kömpelö, harkitsematon, mutta kertakaikkisen peloton ja valloittava lapsi.
Ihminen on aivan sama, olipa diagnoosia tai ei. Jokaisen on löydettävä keinonsa jaksaa arkea. Itse olen tietoisesti katsonut kuormittavia ryhmätilanteita lasteni arjesta, esimerkiksi yksi heistä soittaa musiikkiopistolla muttei käy orkesterissa, vaikka sen pitäisi kuulua oppimäärään. Itsekin teen vajaata työaikaa, koska muuten arjen korttitalo romahtaa. Useimmiten nämä ovat hyvin neuvoteltavissa, kun ottaa asiat rohkeasti puheeksi.
Teet karhunpalveluksen kun et hae lapsillesi diagnooseja.
Epäät sillä lapsiltasi mahdollisen avun.
Myös aikuisuutta ajatellen.Itsehän sen sanoit että lapsi on sama, oli diagnoosia tai ei. Oletko varma ettei lapsenne kärsi noista oireistaan?
En itsekään tajunnut lapsena että minulla on jotain nepsypulmaa. Tiesin vaan että olen erilainen ja pidin itseäni huonompana kuin muut.
Vaikuttaa vielä näin 38-vuotiaanakin tämä.
Minulla nyt add diagnoosi jonka saanut kymmenen vuotta sitten.Vastaan muutaman kuukauden myöhässä mutta vastaan kuitenkin.
Olen ottanut puheeksi mahdollisen diagnoosin tarpeen lasteni kasvattajien kanssa sekä päiväkodissa että koulussa. Kukaan ammattikasvattaja ei ole pitänyt tähän mennessä diagnoosia tarpeellisena, vaikka he ovat huomanneet päiväkodissa ja koulussa samat piirteet, jotka minä olen huomannut kotona.
Jos lähtisin ”hakemaan” diagnoosia vastoin ammattikasvattajien ohjeita, nimenomaan se olisi mielestäni karhunpalvelus lapsilleni. Tekisin heistä oman egoretkeni välineen, selityksen ja takuulapun omille kummallisuuksilleni.
Diagnoosi ei leimaa (sen ei ainakaan pitäisi leimata), mutta kyllähän se on vahvistus sille, että ihminen ei pärjää siinä missä toiset. Jollekin tämä vahvistus voi olla helpotus, mutta mistä minä tiedän miten lapseni (jotka ainakin tällä hetkellä pärjäävät) sen kokisivat.
Tosin paljon tuntuu tässä ketjussa olevan sitä ajattelutapaa, että ihminen itse on oikea henkilö määrittelemään normaaliutensa ja epänormaaliutensa, ja jos ulkopuolinen on toista mieltä, on hän aina se joka on väärässä.
Ihminen itse toki saa rakentaa identiteettiään niillä välineillä joita hänellä on. Mutta lapset olisi hyvä pitää siitä ulkona. Eli kuunneltaisiin asiantuntijoita, suuntaan ja toiseen.
Kyse on siitä hetkestä, kun ei enää pärjää.
Mutta jos ihminen on pärjännyt 30 vuotta ja sitten vaikeassa elämäntilanteessa ei enää pärjääkään, mistä on kysymys?
Toki ajatus diagnoosista on houkuttava, koska silloin voi järkiperäistää itselleen, miksei selviä kaikesta. Mutta toinen vaihtoehto on kysyä itseltään, että selviääkö kukaan kaikesta? Onko olemassakaan sellaista ihmistä, joka pystyy aika keskittymään, jaksaa hoitaa kaiken tylsän ja muistaa aina kaiken tarpeellisen? Ja jos on, onko hän vielä nykypäivän vaatimuksien mukaisesti luova ja joustava?
Se, että on pärjännyt 30 vuotta ei tarkoita, että ihminen olisi menestynyt tai edes tyytyväinen elämäänsä.
T. 30v masentunut diagnosoimaton ilman peruskoulun jälkeistä koulutusta tai työkokemusta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
ADHD voi todellakin peitellä, koska ei se sitä itse edes tiedä, yrittää vain olla kuin muut, vuodesta toiseen.
Yhtä taistelua jokaikinen päivä muiden seurassa .
Ja yleensä pakka leviää siis tuossa lukion tienoilla, joillakin sen jälkeen.
Aika harva kai nykyään ei tiedä adhd:sta. Ainakin minun lasteni luokalla on oppilaita, joiden lääkityksestä puhutaan avoimesti. Joku saattaa välillä kysyä luokassa kaikkien kuullen, että unohtuivatko lääkkeet.
Ennen on toki ollut ennen, mutta nykyään on nykyään. Itsekin olen kertonut lapsille, että jossakin vaiheessa jos heistä tuntuu että oma hajamielisyys/stressiherkkyys/tai mikä kenelläkin tuntuu liian isolta taakalta, niin sitten pitää hakea apua. Toistaiseksi he pärjäävät omine erilaisuuksineen hyvin, ja itselläni on elämä muuttunut aikuisiällä selvästi helpommaksi.
Se, jolla itsellä ja lapsilla on nepsy-piirteitä mutta ei diagnoosiksi asti.
Vierailija kirjoitti:
Toki ajatus diagnoosista on houkuttava, koska silloin voi järkiperäistää itselleen, miksei selviä kaikesta. Mutta toinen vaihtoehto on kysyä itseltään, että selviääkö kukaan kaikesta? Onko olemassakaan sellaista ihmistä, joka pystyy aika keskittymään, jaksaa hoitaa kaiken tylsän ja muistaa aina kaiken tarpeellisen? Ja jos on, onko hän vielä nykypäivän vaatimuksien mukaisesti luova ja joustava?
Selviääkö kukaan kaikesta
Pystyykö aina keskittymään
Jaksaa hoitaa kaiken tylsän
Muistaa aina kaiken tarpeellisen
Näissä ei mennä ihan sillä tasolla että olen joskus failannut noissa. Oikeastaan vi... tympii jaarittelijat jotka selittää että on heilläkin ollut joskus jotain tuollaista. Aivan kuin pitäisi kärsiä maksimaalisesti eikä saa hakea apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toki ajatus diagnoosista on houkuttava, koska silloin voi järkiperäistää itselleen, miksei selviä kaikesta. Mutta toinen vaihtoehto on kysyä itseltään, että selviääkö kukaan kaikesta? Onko olemassakaan sellaista ihmistä, joka pystyy aika keskittymään, jaksaa hoitaa kaiken tylsän ja muistaa aina kaiken tarpeellisen? Ja jos on, onko hän vielä nykypäivän vaatimuksien mukaisesti luova ja joustava?
Selviääkö kukaan kaikesta
Pystyykö aina keskittymään
Jaksaa hoitaa kaiken tylsän
Muistaa aina kaiken tarpeellisen
Näissä ei mennä ihan sillä tasolla että olen joskus failannut noissa. Oikeastaan vi... tympii jaarittelijat jotka selittää että on heilläkin ollut joskus jotain tuollaista. Aivan kuin pitäisi kärsiä maksimaalisesti eikä saa hakea apua.
"Firstly, there is an important difference between psychiatric diagnosis and a psychiatric classification. There are many different classification systems, with diagnosis being a particular system based on classification by cause (at least proximal cause). This is why your statement that diagnosis “allows clinicians to link the person in front of them with the existing body of knowledge related to causes and treatments” works when it is shedding light on cause and therefore the development of treatment technologies that address cause, but does not when the system of classification is unable to identify or even get close to identifying proximal causes. Worse than that, calling it diagnosis leads to (an understandable) assumption that cause and therefore evidence based useful treatments are known/knowable. Because what we call psychiatric diagnosis is not diagnosis (in that technical sense). Thinking that it is has led to practice that is skewed and patient expectations that are unrealistic."
https://www.psychiatrictimes.com/view/psychiatry-social-construction-sa…
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toki ajatus diagnoosista on houkuttava, koska silloin voi järkiperäistää itselleen, miksei selviä kaikesta. Mutta toinen vaihtoehto on kysyä itseltään, että selviääkö kukaan kaikesta? Onko olemassakaan sellaista ihmistä, joka pystyy aika keskittymään, jaksaa hoitaa kaiken tylsän ja muistaa aina kaiken tarpeellisen? Ja jos on, onko hän vielä nykypäivän vaatimuksien mukaisesti luova ja joustava?
Selviääkö kukaan kaikesta
Pystyykö aina keskittymään
Jaksaa hoitaa kaiken tylsän
Muistaa aina kaiken tarpeellisen
Näissä ei mennä ihan sillä tasolla että olen joskus failannut noissa. Oikeastaan vi... tympii jaarittelijat jotka selittää että on heilläkin ollut joskus jotain tuollaista. Aivan kuin pitäisi kärsiä maksimaalisesti eikä saa hakea apua.
Niin. Jos olet ollut 30 vuotta diagnosoimatta, ja tuolle välille mahtuu vankilatuomio, päihderiippuvuus, useita kesken jääneitä koulutuksia eikä yhtään parisuhdetta, varmasti diagnoosi olisi ollut tarpeen.
Mutta jos noihin 30 vuoteen mahtuu korkeakoulututkinto, uraputki, avioero ja burn out, se taitaa mennä ihan normaalin vaihteluvälin sisään.
Minulla on adhd-diagnoosi ja asioita kasaantuu tai jää tekemättä, mutta en sentään ole jättänyt astioita koneeseen kuukausiksi.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on adhd-diagnoosi ja asioita kasaantuu tai jää tekemättä, mutta en sentään ole jättänyt astioita koneeseen kuukausiksi.
Edellisestä vuodesta oli alle kaksi viikkoa, kun aloitus kirjoitettiin. Toki sekin on pitkä aika jättää astiat koneeseen.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on adhd-diagnoosi ja asioita kasaantuu tai jää tekemättä, mutta en sentään ole jättänyt astioita koneeseen kuukausiksi.
Tarkista annostus, alkuperäinen viesti on Tammikuulta. :D
Se on rankkaa, kun annetaan selitys tilanteeseen ja toivoa paremmasta, mutta sitten se ratkaisu otetaankin pois. Ensin lohdutetaan, että kyllä sinäkin voit pärjätä, jos vihdoin saat tukea mitä sinun olisi kuullut saada jo vuosia sitten, mutta sitten se vedetäänkin pois, "lol, nope! Oot vaan oikeasti tyhmä ja laiska!".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen ADD- ja asperger-piirteinen aikuinen. Mieheni on ADHD-piirteinen aikuinen. Lapsillamme sitten on erilaisia yhdistelmiä aistiyli- ja aliherkkyyttä, monenlaista lahjaa ja lahjattomuutta. Kenelläkään meistä ei ole diagnoosia.
Kannattaa muistaa, että nämä diagnoosit on keksitty vasta aivan viime vuosikymmeninä. Sitä ennen sama kirjo on ollut olemassa niin sanottujen tavallisten ihmisten keskuudessa. Vaahteramäen Eemeli muistuttaa suuresti yhtä omista lapsistani; kömpelö, harkitsematon, mutta kertakaikkisen peloton ja valloittava lapsi.
Ihminen on aivan sama, olipa diagnoosia tai ei. Jokaisen on löydettävä keinonsa jaksaa arkea. Itse olen tietoisesti katsonut kuormittavia ryhmätilanteita lasteni arjesta, esimerkiksi yksi heistä soittaa musiikkiopistolla muttei käy orkesterissa, vaikka sen pitäisi kuulua oppimäärään. Itsekin teen vajaata työaikaa, koska muuten arjen korttitalo romahtaa. Useimmiten nämä ovat hyvin neuvoteltavissa, kun ottaa asiat rohkeasti puheeksi.
Teet karhunpalveluksen kun et hae lapsillesi diagnooseja.
Epäät sillä lapsiltasi mahdollisen avun.
Myös aikuisuutta ajatellen.Itsehän sen sanoit että lapsi on sama, oli diagnoosia tai ei. Oletko varma ettei lapsenne kärsi noista oireistaan?
En itsekään tajunnut lapsena että minulla on jotain nepsypulmaa. Tiesin vaan että olen erilainen ja pidin itseäni huonompana kuin muut.
Vaikuttaa vielä näin 38-vuotiaanakin tämä.
Minulla nyt add diagnoosi jonka saanut kymmenen vuotta sitten.Vastaan muutaman kuukauden myöhässä mutta vastaan kuitenkin.
Olen ottanut puheeksi mahdollisen diagnoosin tarpeen lasteni kasvattajien kanssa sekä päiväkodissa että koulussa. Kukaan ammattikasvattaja ei ole pitänyt tähän mennessä diagnoosia tarpeellisena, vaikka he ovat huomanneet päiväkodissa ja koulussa samat piirteet, jotka minä olen huomannut kotona.
Jos lähtisin ”hakemaan” diagnoosia vastoin ammattikasvattajien ohjeita, nimenomaan se olisi mielestäni karhunpalvelus lapsilleni. Tekisin heistä oman egoretkeni välineen, selityksen ja takuulapun omille kummallisuuksilleni.
Diagnoosi ei leimaa (sen ei ainakaan pitäisi leimata), mutta kyllähän se on vahvistus sille, että ihminen ei pärjää siinä missä toiset. Jollekin tämä vahvistus voi olla helpotus, mutta mistä minä tiedän miten lapseni (jotka ainakin tällä hetkellä pärjäävät) sen kokisivat.
Tosin paljon tuntuu tässä ketjussa olevan sitä ajattelutapaa, että ihminen itse on oikea henkilö määrittelemään normaaliutensa ja epänormaaliutensa, ja jos ulkopuolinen on toista mieltä, on hän aina se joka on väärässä.
Ihminen itse toki saa rakentaa identiteettiään niillä välineillä joita hänellä on. Mutta lapset olisi hyvä pitää siitä ulkona. Eli kuunneltaisiin asiantuntijoita, suuntaan ja toiseen.
Kyse on siitä hetkestä, kun ei enää pärjää.
Mutta jos ihminen on pärjännyt 30 vuotta ja sitten vaikeassa elämäntilanteessa ei enää pärjääkään, mistä on kysymys?
Toki ajatus diagnoosista on houkuttava, koska silloin voi järkiperäistää itselleen, miksei selviä kaikesta. Mutta toinen vaihtoehto on kysyä itseltään, että selviääkö kukaan kaikesta? Onko olemassakaan sellaista ihmistä, joka pystyy aika keskittymään, jaksaa hoitaa kaiken tylsän ja muistaa aina kaiken tarpeellisen? Ja jos on, onko hän vielä nykypäivän vaatimuksien mukaisesti luova ja joustava?
Se, että on pärjännyt 30 vuotta ei tarkoita, että ihminen olisi menestynyt tai edes tyytyväinen elämäänsä.
T. 30v masentunut diagnosoimaton ilman peruskoulun jälkeistä koulutusta tai työkokemusta
yritä mennä tutkimuksiin. Ei tuohon muutakaan voi sanoa, ja kyllä ne tutkii jos on aihetta,koska pakko tutkia .
Alue: Aihe vapaa
ADHD voi todellakin peitellä, koska ei se sitä itse edes tiedä, yrittää vain olla kuin muut, vuodesta toiseen.
Yhtä taistelua jokaikinen päivä muiden seurassa .
Ja yleensä pakka leviää siis tuossa lukion tienoilla, joillakin sen jälkeen.