Milloin tajusit lopullisesti jääväsi yksin?

Tokan burnoutin jälkeen, kun tajusin että en tule enää koskaan olemaan työkykyinen.

Nyt.

Kaikki loppu.

Asun 4 kilsan päässä elämäni suurimmasta rakkaudesta ja hän ei halua olla kanssani missään tekemisissä.

Vierailija kirjoitti:

Nyt.

Kaikki loppu.

Asun 4 kilsan päässä elämäni suurimmasta rakkaudesta ja hän ei halua olla kanssani missään tekemisissä.

Meneeköhän sinulla sekaisin halu rakastaa ja olla parisuheessa vs. yksipuolinen palava ihastuminen? Paljon olisi paineita kohdata ja löytää kumppani, jos se voisi olla vain yksi, eikä koskaan ja milloinkaan kukaan muu...  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt.

Kaikki loppu.

Asun 4 kilsan päässä elämäni suurimmasta rakkaudesta ja hän ei halua olla kanssani missään tekemisissä.

Meneeköhän sinulla sekaisin halu rakastaa ja olla parisuheessa vs. yksipuolinen palava ihastuminen? Paljon olisi paineita kohdata ja löytää kumppani, jos se voisi olla vain yksi, eikä koskaan ja milloinkaan kukaan muu...  

Niimpä. Itse nyt 46v. naisena suhde loppui juuri. Pohdin syitä ja huomasin, ettei minulla juuri ole ystäviä, kavereita tai kumppaneita koskaan ollut, jotka eivät olisi olleet kanssani muusta syystä kuin että ’olis edes joku’ ja samalla etsivät parempaa. Minä idioottina olen vilpittömästi rakastanut ja sitten kuunnellut haukut ja vittuillut ja yrittänyt korjata. Nyt tuntuu siltä, että voisi lähteä kauppakeskukseen kävelylle ilman maskia ja odottaa että tärppää. Kiire ei ole. terveyskeskukseen.

Kaikkia ei ole tarkoitettu lisääntymään. Luonnonvalintaa. Näin se vaan on.

Mun sydän särkyy kun niin nuoret jo kokee että tulee olemaan aina yksin 🥺 Jos voisin niin rakastaisin itse teitä kaikkia hamaan loppuun saakka.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt.

Kaikki loppu.

Asun 4 kilsan päässä elämäni suurimmasta rakkaudesta ja hän ei halua olla kanssani missään tekemisissä.

Meneeköhän sinulla sekaisin halu rakastaa ja olla parisuheessa vs. yksipuolinen palava ihastuminen? Paljon olisi paineita kohdata ja löytää kumppani, jos se voisi olla vain yksi, eikä koskaan ja milloinkaan kukaan muu...  

Niimpä. Itse nyt 46v. naisena suhde loppui juuri. Pohdin syitä ja huomasin, ettei minulla juuri ole ystäviä, kavereita tai kumppaneita koskaan ollut, jotka eivät olisi olleet kanssani muusta syystä kuin että ’olis edes joku’ ja samalla etsivät parempaa. Minä idioottina olen vilpittömästi rakastanut ja sitten kuunnellut haukut ja vittuillut ja yrittänyt korjata. Nyt tuntuu siltä, että voisi lähteä kauppakeskukseen kävelylle ilman maskia ja odottaa että tärppää. Kiire ei ole. terveyskeskukseen.

Uteliaisuudesta: Kuinka kauan parisuhteesi ovat pisimmillään tai keskimäärin suhteesi ovat kestäneet?

Itselläni on kyllä ollut ja on kavereita ja ystäviäkin, Välillä turhauttaa ja lujaa jos ja kun on itse ennätänyt jo  ihastua, etten sanosi jo rakastua, niin saakin pakit, ennen kuin tapailu on edennyt parisuhde  tasolle, vaan iemme ova lopullisesi eronneet tai meistä on tullut enempi vähempi hyviä kavereita.

 Tieysti on erinomainen asia, että on voinut saada uusia kavereia. Mutta kyllä. Voin myönää, että olen hieman mustasukkainen osalle kavereistani.  Samaan aikaan kuin minä olen ollu sinkkuna tai korkeintaan tapaillu -suhteeseen edennyt, niin he ovat saattaneet löytää kumppanin, jonka kanssa ovat olleet yhdessä vuosia.  Ja jos sitten syystä tai toisesta  ovat eronneet tai suhde on muutoin päättynyt (kumppani kuollut), niin monta keraa kas aikaa on mennyt usein max noin vuosi -puolitoistta niin jo on rinnalla uusi kumppani.  Eikä kuka hyvänsä kumppani, vaan usein hyvin miellyttävän olosija ja tasapainoisen oloisia ihmisiä. Eli toisin sanoen sen oloisia, kuin toivoisin oman mahd. kumppanini olevan. 

Olen kohdannut heitäkin, jotka ovat sarja deittailijoita, jotka joko eivä osaa olla hetkeäkään oikein yksin vaan ovat valmiita kenen tahansa kanssa parisuheeseen mutta ovat myös itse niin mahdotomia luonteeltaan, ettei heidn suhteensa kesä usein kestä kovin pitkiä aikoja.

 Niin ja on varmasti heitäkin, joka eivä edes halua pidempään parisuhteeseen vaan hakevat itselleen leikkikaveria jonka kanssa leikkivä aikansa, kunnes kyllästyvät        

Ei sanonut pahasti.Sanoi hyvästi.Mene sinä länteen minä lähden itään.

Silloin tiesin tämä oli tässä.Yksinäinen erakkoelämä alkoi pian.

Vierailija kirjoitti:

Kaikkia ei ole tarkoitettu lisääntymään. Luonnonvalintaa. Näin se vaan on.

Kyllä minä (mies) olen toivonut pääseväni tasapainoiseen ja vastavuorosieen keskinäiseen rakkaussuhteeseen naisen kanssa.

 Saamme jälkikasvua yhdessä tai olemme saamatta. Parisuhde voi olla monin tavoin tyydytystä antava uskoakseni ilman lapsiakin. 

 Ei parisuhde edusta minulle tapaa yritää hankkia lapsia. Eiväthän kaikki edes halua saada lapsia, vaikka voisivat saada. Ja kaikki eivät saa -ainakaan ilman erityisä toimia-, vaikka haluaisivat.      

Vierailija kirjoitti:

Tässähän tuo ajatus on vuosien mittaan päähän iskostunut vaan syvemmälle. Varmaan silloin muutaman vuoden päälle 20-vuotiaana alkoi miettimään, että mitähän v*ttua tässä oikein tapahtuu kun olen jo sen ikäinen ja en ole koskaan päässyt treffeille tai suudellut naisen kanssa. Alkoi miettimään, että miten pahasti viallinen sitä oikein on.

Nyt jo lähempänä kolmeakymppiä mietin edelleen sitä, että miksi minä olen sellainen ihminen josta kukaan ei kiinnostu. Olen kuitenkin töissä, ihan suht normaalin näköinen mies, jolla ei ole velkaa ja muutenkin elämänhallinta ihan ok, tulen lasten kanssa toimeen ja olen muka ihan hauskakin. Se myönnettäköön, että olen ihan saatanan tylsä ja minulla on nämä omat demonini tämän kokemattomuuden kanssa, mutta ei sen pitäisi mitenkään estää ketään kiinnostumasta, koska ei otsassani tietääkseni ole tatuoituna, että "olen tylsä, enkä ole koskaan nussinut". Sen ymmärrän hyvin, että ikävälillä 22-26v en kelvannut kellekään, sen verran ahdistunut olin, eikä katkeruus, työttömyys ja porukoilla majailu kauheasti pisteitä naisten silmissä nosta. 

Olen tavallaan tajunnut jääväni yksin, mutta eihän sitä koskaan tiedä milloin eteen sattuu se yksi nainen, joka minussa jotain näkisikin. Ehkä se tulee vastaan huomenna, ehkä ei koskaan. Ehkä se asuu Suomessa tai Thaimaassa.

Terveisin Naispelko27

Mene poika töihin, tai käy edes amis loppuun. Äläkä valehtele enää.

Mä olen melko tyhmä ja jääräpäinen. Silti tämmöinenkin toheli tajuaa lopulta, että jos on koko elämänsä ollut yksin niin ei sitä muutosta tai toisen ihmisen tapaamista tule ikinä tapahtumaan. Jos sille pitäisi joku aikamääre tai ikäluku laittaa niin voi olla, että ensimmäisiä merkkejä aloin näkemään kolmenkympin jälkeen. Silloin kuitenkin vielä oli uskoa, koska olinhan vielä melko nuori, ihan hyvässä kunnossa enkä ainakaan hirveästi poikennut ikätovereistani. Vuosi vuodelta tuo tunne yksinäisyyden ikuisuudesta kuitenkin voimistui ja saattoi olla syntymäpäivä, kun täytin 35, kun tajusin, että tässä se nyt oli. Luin ne kolme korttia, jotka olin saanut, söin itsetekemäni kakun ja lähdin ulos kävelemään. Olin epäonnistunut. 

Nyt on jälleen vierähtänyt jokunen vuosi ja yksin ollaan. Suuri yllätys. Muutos on se, että en enää edes yritä, en haaveile ja oikeastaan kartan kaikkea sitä, joka muistuttaa minua parisuhteesta ja siitä, että en sellaista ikinä päässyt kokemaan. Kokeilen kaikkea muuta ja haen uusia kokemuksia. Joku tuolla aikaisemmin sanoi, että kaikkia ei ole tarkoitettu pariutumaan. Tämä oli nyt mun kohtaloni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt.

Kaikki loppu.

Asun 4 kilsan päässä elämäni suurimmasta rakkaudesta ja hän ei halua olla kanssani missään tekemisissä.

Meneeköhän sinulla sekaisin halu rakastaa ja olla parisuheessa vs. yksipuolinen palava ihastuminen? Paljon olisi paineita kohdata ja löytää kumppani, jos se voisi olla vain yksi, eikä koskaan ja milloinkaan kukaan muu...  

Niimpä. Itse nyt 46v. naisena suhde loppui juuri. Pohdin syitä ja huomasin, ettei minulla juuri ole ystäviä, kavereita tai kumppaneita koskaan ollut, jotka eivät olisi olleet kanssani muusta syystä kuin että ’olis edes joku’ ja samalla etsivät parempaa. Minä idioottina olen vilpittömästi rakastanut ja sitten kuunnellut haukut ja vittuillut ja yrittänyt korjata. Nyt tuntuu siltä, että voisi lähteä kauppakeskukseen kävelylle ilman maskia ja odottaa että tärppää. Kiire ei ole. terveyskeskukseen.

Mulla on ystäviä ja kavereita ja elämäni suurimmaksi osaksi oikein hyvää. Mutta miesten suhteen olen aina ollut laastari tai se, johon tyydytään, kun ei parempaakaan saa. Kahden miehen kohdalla vasta suhteen lopussa selvisi, että he olivatkin koko ajan rakastaneet exäänsä eikä mua. Toinen heistä (olimme 2 vuotta yhdessä) palasikin eromme jälkeen takaisin exänsä luokse ja on ollut hänen kanssaan jo yli 30 vuotta. Olen jo 58v enkä tiedä, millaista on, kun rakastamani mies rakastaisi minua. Tuskin saan koskaan tietääkään. Lapsistani olen iloinen, vaikka suhde heidänkään isäänsä ei kestänyt kuin 10 vuotta. Sen jälkeen en ole enää viitsinyt edes yrittää. 

Vierailija kirjoitti:

Noin 30-vuotiaana. Siinä vaiheessa oli yliopistotutkinto ja hyvä vakiduuni sekä ihan mukavasti omaisuutta. Ei ollut enää mitään isompaa miten muuttua paremmaksi ja kun lapsettomien saman ikäisten naisten määrä alkoi olla varsin alhaalla, tajusin pelin olleen menetetty.

Täällä sama. En enää keksi mitä muuta voisin kehittää itsessäni, jotta kelpaisin. Sopivia naisia ei yksinkertaisesti kiinnosta tai ole olemassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noin 30-vuotiaana. Siinä vaiheessa oli yliopistotutkinto ja hyvä vakiduuni sekä ihan mukavasti omaisuutta. Ei ollut enää mitään isompaa miten muuttua paremmaksi ja kun lapsettomien saman ikäisten naisten määrä alkoi olla varsin alhaalla, tajusin pelin olleen menetetty.

Täällä sama. En enää keksi mitä muuta voisin kehittää itsessäni, jotta kelpaisin. Sopivia naisia ei yksinkertaisesti kiinnosta tai ole olemassa.

Samaistun tuohon ajatukseen. Itseäni hämmästyttää pariutumisen vaikeus kun naistenkin sanojen mukaan mulla on kaikki perusjutut kunnossa.

Ihmettelen myös sitä, että en kelpaa edes perheenperustamismielessä hoikille samanikäisille liikunnallisille 6/10 naisille.

Tulee mieleen ajatus, että Suomessa on maailman nirsoimmat ja samaan aikaan matalatasoisimmat naiset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikkia ei ole tarkoitettu lisääntymään. Luonnonvalintaa. Näin se vaan on.

Kyllä minä (mies) olen toivonut pääseväni tasapainoiseen ja vastavuorosieen keskinäiseen rakkaussuhteeseen naisen kanssa.

 Saamme jälkikasvua yhdessä tai olemme saamatta. Parisuhde voi olla monin tavoin tyydytystä antava uskoakseni ilman lapsiakin. 

 Ei parisuhde edusta minulle tapaa yritää hankkia lapsia. Eiväthän kaikki edes halua saada lapsia, vaikka voisivat saada. Ja kaikki eivät saa -ainakaan ilman erityisä toimia-, vaikka haluaisivat.      

Evoluution näkökulmasta kyse ei ole siitä mitä haluat, vaan siitä, että tuletko saamaan sen. Karu fakta on vaan se, että jotkut vaan jäävät yksin. Luonnonlaki.

nostetaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noin 30-vuotiaana. Siinä vaiheessa oli yliopistotutkinto ja hyvä vakiduuni sekä ihan mukavasti omaisuutta. Ei ollut enää mitään isompaa miten muuttua paremmaksi ja kun lapsettomien saman ikäisten naisten määrä alkoi olla varsin alhaalla, tajusin pelin olleen menetetty.

Täällä sama. En enää keksi mitä muuta voisin kehittää itsessäni, jotta kelpaisin. Sopivia naisia ei yksinkertaisesti kiinnosta tai ole olemassa.

Samaistun tuohon ajatukseen. Itseäni hämmästyttää pariutumisen vaikeus kun naistenkin sanojen mukaan mulla on kaikki perusjutut kunnossa.

Ihmettelen myös sitä, että en kelpaa edes perheenperustamismielessä hoikille samanikäisille liikunnallisille 6/10 naisille.

Tulee mieleen ajatus, että Suomessa on maailman nirsoimmat ja samaan aikaan matalatasoisimmat naiset.

Tuossa nyt boldattuna mahdollinen syy. Mies joka arvioi naisia numeerisesti on monelle täydellinen turn off. Itsehän ajattelet olevasi varmaan se 10/10.

Tuo suhtautuminen näkyy päällepäin vaikket sitä ääneen sanoisi.

16v vanhana luovutin kun puolet elämästään yrittää saada yhteys vastakkain sukupuoli mutta vain lähteä pakoon tai muuten vaan yok.

Ja joo puhelin niin ei voi kirjoittaa kunnolla

Otsikon perusteella jo ajattelin, että kyse olisi ollut totaaliyksinäisyydestä, mutta olikin kumppanin puutteesta kyse (mikä sekin on kurjaa). Voihan sitä sen kumppaninkin menettää tavalla tai toisella, terveyden voi menettää tavalla tai toisella, kaveritkin voi jättää terveyden menetyksen myötä, jos ei alunperinkään olla oltu niin läheisiä ja riippuu sairastumisen laadusta ja mistä se todellisuudessa johtuu jne., minkä jälkeen ei enää kukaan välitä senkään vertaa. Ollaan vaan välittävinään (vaikka väärinkin tehtäisiin). Eihän yksinäisistä oikein kukaan lopulta välttämättä välitä.

Toivottavasti itse voisin tähänkin vielä jotenkin vaikuttaa, tekemällä jonkinlaista työtä näiden asioiden puolesta, mutta taitaa ylläolevan kaltainen tulevaisuus olla mullakin luvassa ja yksinäinen ja täynnä kärsimystä oleva kuolema.

Näistäkin asioista pitäisi voida puhua niin kuin ne on, toisille tämä kaikki on todellisuutta. (Sitten vapaaehtoiset surijat ovat mahdollisesti hautajaisissa. Miettinytkin, onko näin koronan myötä sekin toiminta jäissä/vähentynyt). Toivoisin kyllä, että kaikkia kohdeltaisiin hyvin ja oikein jo silloin, kun ovat vielä elossa eikä jätettäisi yksin ilman tukea, turvaa ja puolustajia.

Vierailija kirjoitti:

16v vanhana luovutin kun puolet elämästään yrittää saada yhteys vastakkain sukupuoli mutta vain lähteä pakoon tai muuten vaan yok.

Ja joo puhelin niin ei voi kirjoittaa kunnolla

On täällä kyllä  varhaiskypsiä kirjoittajia. Se, että joku kirjoitti edellä tienneensää jo lapsena, ettei saa kumppania pidän tarpeettomana itseruoskintana. Alle parikymppisenä ja murrosikäisenä taas tunteet monella velloo ylä ja alamäkeä ja minusta on ihan normaalia. että silloin saattaa olla päällimmäisenä tunne, että kukaan ei välitä saati ymmärrä tai halua olla minun kanssani.

Ja minkä ikäisenä sitä edes yleisesti alkaa vakavampi ja tietoinen kiinnostuminen siitä, että kykenee ja tulee edes ajatelleeksi, että saattaisi kenties rakastua tai muutoin haluta jakaa elämänsä, jonkun toisen kanssa?  

Itse ainakin muistan tai tiedostan, että itselläni on ollut elämänvaihe, jolloin parisuhde ei voinut vähempää kiinnostaa. Ja paljon ennen sitä aika jolloin vastakkainen sukupuolen edustajat vaikuivat lähinnä yksinomaisesti ällöiltä.

Super ällötys oli nähdä jonkun pussaavan,  Ja kun löysimme kaverin kanssa, nuorina 10 ja 12 vuotiana seksilehtiä metsästä niin ne olivat jotenkin hämmentäviä. (Miksi tuo nainen työntää banaania pimpsaansa? - Mitä varten noi on tollai yhdessä suihkussa? Eikö sänky olis parempi paikka maata kuin auton konepelti, josa näyttää sille kuin tippuisi....) 

Parikymppisestä alkaen tai no hieman jo aiemmin   vastakkainen sukupuoli alkoi toki kiinnostaa ja kiinnosti. Jälkiviisauden valossa voin toki nähdä, että jos tai kun kumppaniehdokkaat halusivat antaa pakit, niin kyllä vika oli varmasti useimmien aina minussa.

 Osa kanssani saman tapaisessa tilanteessa olleista kavereistani ei edes tuona aikana edes yrittäneet seurustella. Vai näkivätkö ne joista olisivat itse olleet kiinnostuneita heistä heti, ettei heidän kanssan kannatakaan yrittää mitään vakavampaa... 

Tarkoitan elämänvaihetta, jolloin elämän täytti "villit sinkkuvuodet".

Kotona kävi lähinnä kääntymässä tai nukkumassa ja tankkaamassa (e. syömässä jotain, eikä läheskään aina mitään erityisen terveellsiä vaan enempi nopeaa ja helppoa) Niin  ja tulihan kotona pestyä joskus pyykkiäkin. 

Mutta olisi siinä ollut kumppanilla kestämistä kun sitä itse halusi jakaa päivänsä tiiviisti urheilun parissa; vaikka ei minusta lopulta tullutkaan maailman mestaria. Urheilun oheen vanhempieni ohjiestamana hain ja pääsin pian lukion jälkeen opiskelemaan.  Ja totta kai oli kiva yrittää saada jostain erikseen rahaakin kun ei nyt ihan kummosia sponsorisopimuksia saanut haalittua, jolla olsi elänyt kovinkaan leveästi. Ja olihan se kiva joitain kertoja mukavaa kun saattoi lähteä kaveriporukalla reissuun tai viettää yhteisiä mökkiviikonloppuja....            

Mutta joo. kesti hetki kun rauhotuin ja huomasin, että opinnotkin olisi syytä yrittää jatkaa loppuun ja luopua aikaa vievimmästä ja aktiivisemmasta urheilusta, jos vaikka joskus pääsisi sitten edes "oikeisiin töihin" 

Mutta mikä oli kumpapnini rooli?  Varmasti sellainen, jonka roolin kuka tahansa  olisi halunnut. Olla se joka useimmien laittoi ruokaa meille, joka pesi pyykkiäni ja joka auttoi opiskelu-asioideni kanssa,..

Mutta mitä oikeasti nautintoa ja iloa tuottavia asioita pystyin tuolloin heille tarjoamaan niin varmasti aika vähän. En taatusti tajunnut ja ymmäränyt tuota silloin. - Nyt uskon tai ainakin luulen tajuavani.

Pitäsikö minun nyt sitten heittää pyyhe kehään ja uskoa, että mahdollisuuteni kumppanin saaamiseen meni jo. ja olisi pitänyt vain puskea ja painostaa joku suhteeseen kanssani tuolloin kun nyt vanhempana sen täytyy olla jo myöhäistä kun osa on tiennyt jäävänsä ilman kumppania jo lapsena tai täysi-ikäiseksi tultuaan....