Milloin tajusit lopullisesti jääväsi yksin?

No, sanotaanko että kaikki unelmoinnit ja haaveilutkin tämä mies lopetti tuossa vuosien 28-30 välillä. Sitä ennen joku pieni vainoharhainen ääni pään sisällä piti vielä toiveita yllä, vaikka kaikki merkit reaalimaailmasta kertoivat toista. 

Nykyään elän täysin tunteettomassa limbotilassa, jossa en anna itseni tuntea mitään. Kuljen elämää eteenpäin loppumattomassa sumussa, joka estää näkemästä pieniäkään positiivisia hetkiä ja niistä johtuvia väistämättömiä pettymyksiä.

Näin ~viisikymppisenä.

Haaveilin yksin elämisestä mutta tajusin viimein, että ei se onnistu. Joku mut nappaa heti kun nenäni sinkkuna ovenraosta ulos työnnän.

Kai mä viel ajattelen hakevani naisen jostain ulkomailta. Alko ahdistaa tää ajatus yksinäisenä miehenä kun ikää tulee vielä lisää. Miten jaksan seuraavat 10 vuotta enää? Varsinkaan kun ei ole mukavaa duunia tai harrastuksia..

Siinä vaiheessa kun huomasin että viimeisestä iskuyrityksestä oli kulunut 15 vuotta.

En tiedä onko tämä vieläkään asian lopullista ymmärtämistä, mutta nyt koronan aikana tämä perheettömuus ja yksinäisyys on jotenkin tullut todellisemmaksi kuin koskaan aiemmin. Enkä tosiaan voi väittää olevani asian kanssa mitenkään sinut tai että sen hyväksyisin vaan päinvastoin asia surettaa nykyisin enemmän kuin ikinä aiemmin.

N44

Noin 40-vuotiaana.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä onko tämä vieläkään asian lopullista ymmärtämistä, mutta nyt koronan aikana tämä perheettömuus ja yksinäisyys on jotenkin tullut todellisemmaksi kuin koskaan aiemmin. Enkä tosiaan voi väittää olevani asian kanssa mitenkään sinut tai että sen hyväksyisin vaan päinvastoin asia surettaa nykyisin enemmän kuin ikinä aiemmin.

N44

Sama. N40

Tein valinnan nelikymppisenä. Ei tästä luokattomasta kuonasta löydy kelvollista ihmistä. Olen mieluummin yksin.

Nuorena olen elänyt suhteessa ja siitä kaksi lasta mutta loppuelämä kuluu yksin.

Syyt: yksin jo kuusi vuotta, erityislapsi, matalapalkka-ala ja vaikea parantumaton ihosairaus. Ei tällaisella naisella ole mahdollisuuksia parisuhteeseen. Kymmenien miesten kanssa olen treffeillä käynyt ja ikää 37v.

Vierailija kirjoitti:

Siinä vaiheessa kun huomasin että viimeisestä iskuyrityksestä oli kulunut 15 vuotta.

Itse olen saanut olla aina se aloitteen tekijä mutta nyt tajusin että siitä on suunnilleen yhtä kauan kun en saanut pakkeja.. :(

Vuosiin en enää olekaan viitsinyt ketään edes lähestyä eli kaipa tämä yksin jääminen pitäisi vaan pystyä hyväksymään pysyväksi eikä enää elätellä toiveita parisuhteesta.

N40+

No enpä minä ainakaan osaa ennustaa. Joten tässä vaiheessa en tiedä, mitä loppuelämäni aikana tapahtuu.

N36, sinkku koko ikänsä

Vierailija kirjoitti:

Tein valinnan nelikymppisenä. Ei tästä luokattomasta kuonasta löydy kelvollista ihmistä. Olen mieluummin yksin.

Niin kauan kuin on elämää on toivoa.

Toisaalta mikäli lähtökohtaisesti määrittelet kaikki ihmiset luokattomaksi kuonaksi, voit

sulkea elämästäsi juuri sen sinulle oikean.

Pidä ovi auki, vaikka vähän raollaan.

Tai avaa ainakin, kun koputetaan.

Älä kuitenkaan tuntemattomille.

Suurin piirtein 28-vuotiaana. Jotkut naiset olivat toki osoittaneet aikaisemmin kiinnostusta, mutta omalla estyneisyydelläni ja arkuudellani tietysti pilasin kaiken. Koulukiusaaminen jätti jäljen itsevarmuuteen.

Itse olen 34v mies jolla pisin ns. oikea suhde 3kk, mutta en suostu vielä luovuttamaan.

Olen alkanut juttelemaan ulkomaalaisille naisille kun suomalaiset naiset ovat niin toivottoman ja loputtoman nirsoja.

33 vuotiaana. Mielestäni jomman kumman tai molempien käydä työssä. Tyhjän päälle on paha rakentaa muuta kuin korttitalo eli omalta kohdaltani on peli jo pelattu 25 vuotiaana. Itse aloitin eron jälkeen tyhjästä on siinä enää turhaa alkaa rakentaa uudestaan tyhjästä. Ihan sama, vaikka potkis itseänsä päähän.

Joskus vuonna 2009. Ja olin väärässä luovuttaessani. 2019 toivo heräsi uudestaan, enkä sittemmin ole ajatellut edes olevani yksin, vaikka en seurustele saati asu kumppanin kanssa. Elämässäni on ystäviä ja kavereita, niin miehiä kuin naisia, ja yhden mieluisan kanssa tapaillaan edelleen.

Olen m40. En ole vielä luovuttanut ihan täysin. Mut kyl se vaikealta tuntuu kuvitella ittensä pitkäkestoiseen parisuhteeseen.

Oikeastaan jo parikymppisenä, kun aloin käydä baareissa ja huomasin olevani miehille pelkkää ilmaa - ihan "tasoista" riippumatta. Kolmenkympin jälkeen loppui haaveilukin.

N40+

Vierailija kirjoitti:

No, sanotaanko että kaikki unelmoinnit ja haaveilutkin tämä mies lopetti tuossa vuosien 28-30 välillä. Sitä ennen joku pieni vainoharhainen ääni pään sisällä piti vielä toiveita yllä, vaikka kaikki merkit reaalimaailmasta kertoivat toista. 

Nykyään elän täysin tunteettomassa limbotilassa, jossa en anna itseni tuntea mitään. Kuljen elämää eteenpäin loppumattomassa sumussa, joka estää näkemästä pieniäkään positiivisia hetkiä ja niistä johtuvia väistämättömiä pettymyksiä.

Mulla just samassa iässä haavekuvat haihtui ja alan olla tyytyväinen elämääni. Oikeestaan jokainen päivä vaan tuntuu paremmalta kun annoin itselleni luvan "olla yrittämättä" kokoajan.