Lue keskustelun säännöt.
Milloin tajusit lopullisesti jääväsi yksin?
08.01.2021 |
Yksin elävä aikuinen nainen (tai mies): milloin tajusit, ettei elämään löydy kumppania?
Kommentit (82)
Vähän sen jälkeen kun aloin tätä palstaa lukemaan. Saisin kyllä naisen, onhan noita tarjollakin, mutta pitäisi elää valheessa näytellen jotain "hyvää" miestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä on takuuvarmasti jonkun sinkkuja vihaavan urkkimisketju. Mikäs on oma elämäntilanteesi, ap?
Varmaan joskus yläasteella, kun kaverit alkoivat seurustella, minä en. Viimeistään lukioon mennessä alkoi varmistua, ettei itsellä tule olemaan mitään jakoa parisuhdemarkkinoilla.
Teini-ikäisenä nuorukaisena, katsottuani peiliin.
Vierailija kirjoitti:
Vähän sen jälkeen kun aloin tätä palstaa lukemaan. Saisin kyllä naisen, onhan noita tarjollakin, mutta pitäisi elää valheessa näytellen jotain "hyvää" miestä.
No lähetä niitä tarjokkaita tänne. Mun ei tarvitse näytellä "hyvää" miestä, osaan sen homman ihan luonnostaankin ;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan tässä hiljattain. Vielä pari vuotta sitten yritin aktiivisesti etsiä kumppania mutta koska sopivaa ihmistä ei millään löytynyt, luovutin (plus että sain tarpeekseni tinderin pelailukulttuurista). Kiinnostun todella harvasta joten joutuisin käymään varmaan sadat treffit ennen kuin sinne päin sopiva osuisi kohdalle ja että kiinnostus olisi vieläpä molemminpuolista, eikä huvita yhtään sellaiseen ryhtyä. Olen alle kolmekymppinen.
31-vuotiaana, kun potkaisin exän ulos. Onneksi lapset oli siihen mennessä jo hankittu. Ei vaan sopinut mun luonteelleni enää mikään missin, pikkuvaimon ja kodinhengettären esittäminen. Tuosta on nyt siis jo 29 vuotta aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oikeastaan jo parikymppisenä, kun aloin käydä baareissa ja huomasin olevani miehille pelkkää ilmaa - ihan "tasoista" riippumatta. Kolmenkympin jälkeen loppui haaveilukin.
N40+
Naiseen 40+ tutustuin joku aika sitten. Vaati meiltä molemmilta aikamoista mukavuusalueelta poistumista, varsinkin kun kumpikin oli pitkään ollut sinkkuna.
Ja lähes kaikki ihmiset ovat lähes kaikille ilmaa siihen asti, kun toinen avaa keskustelun. Sen jälkeen moni asia voi kääntää kokemuksen joko positiiviseksi tai negatiiviseksi. Uskaltaisitko sinä N40+ ottaa vastaan jonkun tuntemattoman? Uskaltaisitko itse tehdä sanallisen aloitteen tutulle, puolitutulle, tai jopa tuntemattomalle?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, sanotaanko että kaikki unelmoinnit ja haaveilutkin tämä mies lopetti tuossa vuosien 28-30 välillä. Sitä ennen joku pieni vainoharhainen ääni pään sisällä piti vielä toiveita yllä, vaikka kaikki merkit reaalimaailmasta kertoivat toista.
Nykyään elän täysin tunteettomassa limbotilassa, jossa en anna itseni tuntea mitään. Kuljen elämää eteenpäin loppumattomassa sumussa, joka estää näkemästä pieniäkään positiivisia hetkiä ja niistä johtuvia väistämättömiä pettymyksiä.
Mulla just samassa iässä haavekuvat haihtui ja alan olla tyytyväinen elämääni. Oikeestaan jokainen päivä vaan tuntuu paremmalta kun annoin itselleni luvan "olla yrittämättä" kokoajan.
Tuo on kyllä totta, että olotila paranee kun luovuttaa. Elämä tulee ikään kuin "valmiiksi". Ei tarvitse enää stressata tulevan suhteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Noin 30-vuotiaana. Siinä vaiheessa oli yliopistotutkinto ja hyvä vakiduuni sekä ihan mukavasti omaisuutta. Ei ollut enää mitään isompaa miten muuttua paremmaksi ja kun lapsettomien saman ikäisten naisten määrä alkoi olla varsin alhaalla, tajusin pelin olleen menetetty.
Tiedostin sen jo ylä-asteella/lukiossa. Piti paikkansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siinä vaiheessa, kun olin ollut Tinderissä 4 vuotta ja tavannut 0 henkilöä ;). Olen mä mätsejä saanut ja olen ihan kivannäköinen mies, mut ei... jos näin hankalaa, niin parempi keskittyä johonkin muuhun ja oikeaan elämään. Parempi elää kuin käyttää elämänsä etsimiseen.
Noin 35-vuotiaana tajusin, että elämäni on paljon parempaa sinkkuna, kuin mitä se oli ikinä ollut parisuhteessa. Myönnän, että minulla on ollut vain muutama lyhyehkö suhde, enkä esim. ole aikuisikänäni kuin n. vuoden asunut yhdessä kumppanin kanssa. Olen oikein tyytyväinen elämääni. Välillä kyllä esitän itsesäälissä piehtaroivaa epätoivoista sinkkua, jotta parisuhteissaan onnettomat kaverini eivät tulisi kateellisiksi.
m46
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tajusin näin neljäkymppisenä että haluan omasta tahdostani olla loppuelämäni yksin :) Lapset on tehty ja miehiin tarpeeksi monta kertaa petytty. Elämä on helpompaa ja parempaa itsekseen ja hyvät ystävät on seurana kun ihmisiä kaipaa.
Kai siinä vaiheessa, kun mietin, miksi kaikki kaverit on pariutuneet ja kontaktit niiden kanssa hiljajlleen hiipuneet.
Mulla on ollut aina aika vilkas seurusteluelämä ja olenkin ollut kerran naimisissa ja pari kertaa lyhyemmässä avoliitossa. Lapsia on.
Pari vuotta sitten tuli täysi stoppi ja nyt 50-vuotiaana olen ihan sitä mieltä, että loppuelämän olen yksin. Ja se tuntuu hyvältä ajatukselta, vaikka siihen liittyy pieni epävarmuus siitä, että miten sitten pärjää kun on vanha. Enkä tarkoita taloudellisesti vaan tuleeko silloin juttuseuran kaipuu tms henkinen tarve. Se on sitten sen ajan murhe.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kai mä viel ajattelen hakevani naisen jostain ulkomailta. Alko ahdistaa tää ajatus yksinäisenä miehenä kun ikää tulee vielä lisää. Miten jaksan seuraavat 10 vuotta enää? Varsinkaan kun ei ole mukavaa duunia tai harrastuksia..
En usko, että ulkkarin kanssa on helpompaa.
Mun kaveri seurusteli 10 vuotta marokkolaisen kanssa. Haaveili avioliitosta. Marokkolainen lopulta haki nuoren vaimon lähtömaastaan tänne. Kaverillani meni miehenetsintäikä kokonaan hukkaan.
Kyllähän niitä haasteita on aina. Mut kaveripiiristä löytyy kyllä ihan onnistuneita tapauksia.
Vierailija kirjoitti:
Noin 35-vuotiaana tajusin, että elämäni on paljon parempaa sinkkuna, kuin mitä se oli ikinä ollut parisuhteessa. Myönnän, että minulla on ollut vain muutama lyhyehkö suhde, enkä esim. ole aikuisikänäni kuin n. vuoden asunut yhdessä kumppanin kanssa. Olen oikein tyytyväinen elämääni. Välillä kyllä esitän itsesäälissä piehtaroivaa epätoivoista sinkkua, jotta parisuhteissaan onnettomat kaverini eivät tulisi kateellisiksi.
m46
Ja välillä kirjoittelet vauva palstalle suutelevasi kaljatölkin kylmää kylkeä kyyneleen valuessa poskea pitkin, jotta saat annettua kilttimiesten harvalukuiselle, mutta urhoolliselle joukolle uskoa ;)
30-vuotiaana, erityisen kuluttavan, vittumaisen ja henkisesti raastavan ihmissuhteen päättyessä helmikuun lopussa tulin siihen tulokseen, että tämä äijä ei enää ota uutta akkaa riesoikseen vaan hankkii sitten vaikka irtonumeron jos on pakko. 6 kuukautta kävin viihteellä katsomatta naisia edes panomielessä ja opettelin viihtymään itsekseni. Juhliminen alkoi maistumaan puulta ja totesin, että mitä sitä suotta. Pari kuukautta tipattomalla. Tuli firman pikkujoulut jotka meinasivat jäädä väliin kolmeen kertaan, kun 1. Työpäivä venyi, 2. Väsytti, 3. Juhlapaikka oli hevonkuusessa. En jaksa muistaa syytä, mutta jostain syystä kaverilla sattui olemaan asiaa tuonne nurkille ja lähti heittämään. No kuten tästä jo varmaan arvaa tapasin tulevan vaimoni tuolla. Mukava nainen, oltiin juteltu aiemminkin, mutta aika monta henkistä kynnystä sai ylittää, kun olin joskus päättänyt, että työkavereihin ei sotkeuduta.
Sitä voi sanoa "ei koskaan", mutta se ei silti tarkoita, että näin tapahtuu.
En usko, että ulkkarin kanssa on helpompaa.
Mun kaveri seurusteli 10 vuotta marokkolaisen kanssa. Haaveili avioliitosta. Marokkolainen lopulta haki nuoren vaimon lähtömaastaan tänne. Kaverillani meni miehenetsintäikä kokonaan hukkaan.