Jos masentunut ei halua "Nouse ylös ja harrasta liikuntaa" kehotusta niin mitä ne sitten haluaa ja mikä auttaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Masentuneena ne kivatkin asiat on pakkopullaa. Sellainen tekopirteä puuhastelu vain imee loputkin energiat, mitä pointtia on lenkillä käymisessä jos sen jälkeen ei ole voimia kuin itkeskellä loppuilta?

Pitkään jatkuneena liikunta todistetusti parantaa aivojen omaa kykyä tuottaa mielihyvähormoneja, joten tuo neuvo voi perustua myös tieteellisiin tutkimuksiin. Loppuilta saattaa jonkin aikaa kulua itkeskelyyn, mutta pidemmän päälle saattaa helpottaa.

Paljon riippuu kyllä muotoilusta, ne "älä laiskottele neljän seinän sisällä, ihmeesti sitä piristyy kun viettää päivän raikkaassa ulkoilmassa ::)))" -neuvot kyrsivät muakin suunnattomasti.

Mä harrastan suht säännöllisesti liikuntaa, mutta mun masennus on mennyt koko ajan vaikeammaksi. Olen kyllä miettinyt sitä, että olisiko alamäki ollut vieä nopeampaa ilman liikuntaharrastusta.

Mä en saa mielihyvää liikunnasta. Paitsi jos liikunta on ollut erittäin kovatehoista tai vaihtoehtoisesti olen saanut onnistumisen kokemuksia (ennätys, voitto tms.).

Riippuu varmasti ihmisestä, miten helposti masentuu ja millaisista asioista, mutta omalla kohdallani voin sanoa, ettei mikään määrä keskusteluapua tai pillereitä auta,jollei voi/ halua käydä läpi asioitaan ja vain kylmällä järjellä valita tehdä oikeita päätöksiä, vaikka olo olisi kuin jyrän alle jäänyt.

Olen läpikäynyt mm. turvattoman lasisen lapsuuden, isän itsemurhan ollessani teini, oman päihteiden käytön näiden seurauksena ja liikkunut nuorena piireissä joissa käytettiin hu umeita,muutaman erittäin surkean seurustelusuhteen jälkeen koin myös väkivaltaisen avioliiton joka sisälsi todellisen kuoleman uhan moneen otteeseen rai sk kauksia jne, tuosta liitosta syntyneen lapsen huostaanoton ja kaiken tämän keskellä,apua vilpittämästi todelliseen hätääni etsiessäni minut täysin yksin (huostaanoton toteutettuaan)jättäneen lastensuojelun ja terveydenhuollon, olen kokenut lukuisten väärien kirjausten ja muiden viranomaisten tekemän vuosia kestäneen henkisen pahoinpitelyn joka jatkuu yhä tänä päivänä. Diagnoosiksi on annettu mm. ptsd,ahdistuneisuushäiriö sekä keskivaikea masennus. Lääkitystä ei ole, eikä tule, minua auttoi vain ja ainoastaan traumaterapia ja sen tiedostaminen, että olen todellakin itsenvastuussa onnestani tiettyyn pisteeseen asti- jos annan vallan masentaville asioille, kaiken näennäiselle toivottomuudelle ja turhuudelle mielessäni, siitä ei ole pitkä matka takaisin sängynpohjalle. Tämäkin on valinta.

Viimeisillä voimillani siis monen myllytyksen jälkeen löysin sellaisen terapeutin, joka auttoi minut takaisin kiinni edes suht normaaliin perusarkeen ja oli tukenani myös pitkään minuun kohdistettua viranomaisten mielivaltaisuutta vastaan.

Kun on käynyt läpi niin isoja asioita elämässään, että on pahimpina aikoina todella vain maannut sängyn pohjalla haluten kuolla, mutta ei ole voinut päätöstä lasten vuoksi tehdä, on vaikea enää samaistua sellaisiin rutisijoihin, jotka vain kaipaavat että joku vuodesta toiseen on päätä silittämässä.

On turha tulla sanomaan, ettei voida verrata kuka kestää ja mitäkin ja että kaikki on suhteellista- näin ei ainakaan itseeni ole suhtauduttu, vaan olen joutunut taistelemaan sellaisia asioita vastaan, joista monilla tuntemillan 'masentuneilla' ei ole mitään käsitystä ja silti kehtaavat valittaa, kuinka elämä on niin vaikeaa ja mikään ei kiinnosta. Itsesääliä ja silkkaa laiskuutta mielestäni diagnosoidaan nykyään masennukseksi, sanon minä. Voittaja on lääketeollisuus ja lääkkeitä määräävä lääkäri.

Jos elämä tuntuu todella täysin merkityksettömältä, silloin jotenkuten tolkuissaan ihminen osaa kääntyä vaikka henkisten asioiden puoleen tai kokeilla ihan mitä vain ennen mahdollista itsemu r haa, aloittaa vaikka kotona jumppaamisen tai käsityöt. Valokuvaaminen, maalaaminen ja muu luova toiminta pieninäkin annoksina auttavat seuraavaan hetkeen. Voi ryhtyä kirjoittamaan vaikka runoja tai omelämänkerrallista kirjaa omasta masennuksestaan ja elämästään saadakseen kiinni siitä, miksi on niin masentunut. Kukaan toinen ei sitä puolestasi tee, ei edes se pilleri. Ja oman tilansa kanssa voi ja on pakkokin tulla myös sinuiksi- masentunut ei ehkä koskaan tule olemaan täysin työkykyinen, mutta ihminen olet silti loppuun asti ja sellaisenasi arvokas.

Vierailija kirjoitti:

Masentuneena ihan parasta olisi ollut että joku tulee ja siivoaa tai laittaa ruokaa kaverina. Et pysty parantamaan, se ei ole sun eikä masentuneen tahdosta kiinni. Hyvää tekisi varmaan joku eläin, jota voi silitellä jos sulla sellainen sattui olemaan.

Ei eläintä masentuneelle! Eläinten hyvinvoinnista ja tarpeista pitää huolehtia ja kantaa vastuu joka päivä. Masentunut ei aina kykene huolehtimaan edes itsestään. Eläimet sinänsä kyllä tuovat hyvää mieltä, mutta masentunut itse ei kykene olla eläimestä vastuussa. Kavereiden eläinten tapaaminen toki on erittäin suositeltavaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kysy tätä v*ttuillakseni vaan ihan aidosti ja vilpittömästi ihmettelen kun lähipiirissä on ollut masentuneita. Tuntuu että mikään ei kelpaa, ei kelpaa:

-harrasta jotain itsellesi mielekästä

Mikään ei ole mielekästä, ei edes eläminen.

-ei halua hakea apua koska (tähän kohtaan voi laittaa lähes minkä tahansa syyn)

En halua apua, koska en usko että mikään määrä esim. puhumista auttaa. En ole riittävän masentunut että pääsisin johonkin osastolle, mikä tuskin sekään auttaisi.

-jos hakee apua hoitohenkilökunta sanoi jotain kuulemma väärää niin ei enää mene sinne

Viimeksi depressiohoitaja oli sitä mieltä, että oma vika kun en ole tehnyt riittävästi sen eteen että asiat olisivat paremmin.

-lohduttavat sanat ei kelpaa

Ei niin

Ja ihmettelen, miksi muka ei saisi sanoa masentuneelle että et itse jaksa enää? Oletko läheisriippuvainen? Mitä sitten jos masentunut loukkaantuu? Eräs entinen ystävä sanoi ettei enää jaksa olla väleissä, koska häntä ahdisti jatkuva negatiivisuus ja viiltely. Totta kai loukkaannuin ja uhriuduin silloin, mutta nyt ymmärrän ihan täysin. Jopa havahduin siihen ja ymmärsin olla jatkossa niin pahasti kuormittamatta muita. Auttoiko nämä näkökulmat?

Jospa depressiohoitaja oli oikeassa? Hän antoi sinulle hoitavan ohjeen. Ei siihen kertakaikkiaan auta mikään muu kuin ryhdistäytyminen ja itsensä kasaaminen. Hankalaa se aluksi on, totta kai, mutta mitään muuta keinoa ei ole. Itsekin myönsit, että kun entinen ystäväsi sanoi sinulle, ettei jaksa valitustasi, arvostit sitä myöhemmin. Toisin sanoen hän kehotti sinua ryhdistäytymään ja oli siinä ihan oikeassa, itsekin sen myönsit. Tätä en myöskään voi ymmärtää että kun tämän totuuden sanoo, niin heti aletaan väittää vastaan ja suututaan, vaikka eihän tässä ketään masentunutta kiusata, vaan yritetään auttaa. Ei tämä ole mikään kilpailu siitä, että kuka voittaa väittelyn. Kasvakaa aikuiseksi. Minulle ainakin auttoi se, että potkittiin niin sanotusti liikkeelle.

On totta, että masennuksesta toipuminen vaatii masentuneelta itseltään ponnistelua ja sitoutumista. Mikään "ryhdistäytyminen" ei kuitenkaan masennusta paranna. Masennuksen syntymekanismit ovat niin monimutkaisia, että toipumiseen tarvitaan myös monimutkaista ajatustyötä.

Tämä. Kaikki ne suht terveet ihmiset jotka miettivät, "miksei se vaan tee kivoja juttuja, ulkoile ja vähän piristy siitä" :

Toipuminen vaatii ponnistelua ja yrittämistä, mutta se voi olla todella hankalaa. Miksi? Koska ei koe, että on mitään syytä ponnistella, yrittää tai voida paremmin. Et osaa mitään, et pysty mihinkään, mikää ei oikein kiinnosta, harvoista asioista saa mielihyvää, tuhlaat elämääsi sairastamiseen, ei elämä paremmaksi muutu koska olet itse niin läpeensä huono ja epäkelpo. Omasta mielestä, siis. Näistä syistä ja kun mitään toivoa ei oikein itsellä ole että joskus olisin esimerkiksi onnellinen, ei ole oikein motivaatiota yrittää. Avun hakeminen on myös aika hankalaa ja monivaiheista, ei ole oikein voimia siihen kun ei oikein muuhunkaan.

Et osaa mitään-opettele

Et pysty mihinkään-kysy miksi et ja muuta se-pystyit kirjoittamaan kommentinkin, pystyt siis moneenkin asiaan

mikään ei kiinnosta- kysy itseltäsi miksi ja toimi vaikka ei tunnu mielekkäältä juuri siinä hetkessä

ei saa mielihyvää- jokainen saa mielihyvää jostain, kokeile vaikka tanssia, seksiä ja laulamista

tuhlaat elämääsi- lopeta tuhlaaminen ja omaan napaasi tuijottaminen, pese vaikka pyykit tai käy siellä lenkillä- valitse olla itsellesi hyvä

läpeensä huono ja epäkelpo- verrattuna mihin? Mitä sinun pitäisi olla ja miksi?

Masentuneiksi itsensä määrittelevät ovat pohjimmiltaan pelkureita tai ylpeitä koska eivät uskalla kohdata omaa vihaansa esim. kaltoinkohtelijoitaan kohtaan tai myönnä omaa osuuttansa surkeuteensa ja ennenkaikkea eivät edes yritä muuttaa tilannettaan. Olisiko liian vaikeaa huomata ja myöntää omia heikkouksiaan ja todella työskennellä asioidensa muuttamiseksi pienin askelin ja vain tulla sinuiksi sen kanssa, että vit..ksi meni, yritetään uudelleen, se on elämää ja minua on vain yksi ja tällainen olen, vajavainen ihan kuten muutkin- todella paljon huonomminkn voisi olla.

Nykyihminen elää liian helppoa elämää, kotiin linnoittautujalla on liian vähän virikkeitä, liian paljon aikaa omassa surkeudessaan vellomiseen suurimmalla osalla.

En tiedä. En saisi kertoa masentuneelle ystävälleni katsoneeni tv:tä tai lukeneeni kirjaa kahteen asti yöllä, koska hän ei saa masennuksen takia nukuttua. En saisi kertoa käyneeni 10 kilsan lenkillä, koska ihmisen pitäisi levätä, ettei sairastu. En saisi kertoa laihdutuskuuristani, koska hänellä ei ole ruokahalua ja hän laihtuu siksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Masentuneisuus vaikuttaa aivoihin ja pitkään jatkunut masennus jopa muuttaa aivoja, aivot alkavat pitää masennusta normaalina ja pyrkivät aina palaamaan masentuneeseen tilaan. Kun tuohon asti päästään, on todennäköisesti lääkitystä otettava loppuelämäksi.

Masentunut ei siis edes voi piristyä nopeasti eikä välttämättä yksinkertaisesti, kykene aivojensa takia, tuntemaan mielihyvää tai ylläpitämään rutiineja.

Ota etäisyyttä, jos kaverin masennus alkaa ns. tarttua ja vaikuttaa jaksamiseesi. 

Liikunta, mielekäs tekeminen, uni, terveellinen ruoka ja rutiini todellakin auttaa masennukseen. Mutta pahimmassa kuopassa kun kärvistelet, et enää saa mielihyvää, et jaksa poistua kotoa, et nuku ilman unilääkettä, et syö tai sitten ahmit ja rutiineja on täysin mahdoton ylläpitää. Silloin tarvitaan lääkitys ja terapiaa. Terapiaprosessi kestää 2 vuotta ja lääkitys voi olla loppuelämäksi.

Yritä kutsua ystävää lenkille tai tarjoudu että kokkaat hänelle, pyydä mukaan tekemisiin sitkeästi vaikka ei lähes koskaan lähtisikään. Kerro, että pidät hänestä, mutta myös että olet surullinen kun ei osaa auttaa. Alkakaa googlettaa terapeutteja. Tarjoudu auttamaan siivouksessa, esim. tiskit koneeseen ja yhdessä vaikka järjestelette jonkun kaapin.

Kyllä masentunutta pitää puskea, mutta ei saa koskaan vähätellä. Se että sanoo piristyisit nyt tai aloita uusi kiva harrastus on vähättelyä. Tietenkin masentunut haluaisi piristyä tai olla aloitekykyinen, mutta kun hän ei sitä ole. Kuten sanoisit jaloistaan halvaantuneelle, että oletko kuitenkin koittanut kävellä, pitäisikö sinun yrittää kovemmin.

Vaikeasta masennuksesta toipuminen voi ottaa vuosia. Sitten kun siitä on toipunut riittävästi, voi alkaa opetella rutiineja. Liikkuminen on tärkeää tietenkin, lisää endorfiineja. Mutta se että masentunut pääsee siihen tilaan, että kykenee nämä aloittamaan, voi viedä pitkän ajan.

Ota ehdottomasti etäisyyttä, jos huomaat kuormittuvasi liikaa. Kukaan masentunut ei toivo masennusta kellekään, se on niin hirveä tila, ettei sitä edes voi kuvitella, ennen kuin sen kokee.

Älkää tuppautuko, kiitos. Jos masentunut ei kaipaa kuuntelevaa korvaa, lenkkiseuraa tai kodinhoitoapua, sen jatkuvan tyrkyttämisen torjuminen on ahdistavaa. Pahimmillaan jatkuvasta torjumisesta tulee syyllinen olo, mikä ei ainakaan helpota tilannetta.

Kyllä minusta on ihan ok pyytää vaikka lenkille tai ulos kahville tms, mutta se pitää osata tehdä oikealla tavalla. Heti, jos siitä "tuppautumisesta" huokuu sellainen väkisin yrittäminen tai tulee tunne, että toinen luulee tietävänsä, mikä auttaa, niin se ei masentunutta paljon piristä. Ehkei kannata yrittää tulla siivoamaan masentuneen kotia, kun se saattaa vaan lisätä ahdistusta ja syyllisyydentunnetta siitä, ettei saa pidetyksi huolta kodistaan. Näissä auttamisyrityksissä vaikuttaa minusta enemmän se, kuka yrittää ehdottaa jotain ja miten. Sekin voi ihan oikeasti auttaa masentunutta, että pyydät vaikka lähtemään läheiseen puistoon ja vaikka istuisitte penkillä puoli tuntia hiljaa tai jutustellen niitä näitä. Eikä tarvitse olla pyytelemässä kaikkialle joka päivä, ettei masentunut tunne itseään painostetuksi, mutta tärkeämpää on osoittaa, että masentuneella on joku ihminen, joka välittää. Ehkä sitten parempana päivänä se masentunutkin ottaa yhteyttä ja pyytää apua tai ihan vaan seuraksi kävelylenkille tms.