Jos masentunut ei halua "Nouse ylös ja harrasta liikuntaa" kehotusta niin mitä ne sitten haluaa ja mikä auttaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eipä ihmekään että ihminen on masentunut kun on perheenjäsenenä tuollainen joka vaatii että kaikkien pitäisi tehdä niin kuin hän sanoo ja että on muut ovat hankalia/kiittämättömiä kun eivät tee juuri niin kuin sinun mielestäsi tulisi tehdä. Kaikki masentuneet jotka tunnen, heillä on yleensä ollut tällainen vanhempi.

Ihmistä ei hyväksytä sellaisena kun on, puutteineen vaan aina on jotain tehty väärin tai tekemättä ja tästä huomautellaan suoraan tai piilokettuilemalla.

Itsellänikin on vaikea masennus, saan siihen hoitoa ja tiedän mikä siihen auttaa mm. liikunta ja sitä harrastan paljon. Olen katkaissut välini kaikkiin ihmisiin jotka arvostelevat elämääni ja moittivat "sinun pitäisi tehdä niin ja näin ja noin" ja oletko koskaan kokeillut tällaista hengitysharjoitusta, raakaravintoa, avantouintia jne."  Elämäni on nyt paljon parempaa kun näitä arvostelijoita, ihmettelijöitä ja elämään puuttujia ei ole.

Minulla on suurin osa ystävistä jossain vaiheessa elämäänsä kokeneet masennusta eikä heistä kukaan ole tuolla lailla kaatanut toisen niskaan asennustaan. Päinvastoin, yrittävät olla mahd. vähän vaivaksi ja ovat uuvuttaneet itsensä tekemällä muiden eteen tai ottaneet liikaa pskaa vastaan muilta kiltteyttään.

Tulosta tämä itsellesi ja läheisellesi. Lue ajatuksella, mieti milloin ylität läheisesi rajat ja vaadit tekemään itseään vastaan. Opettele kunnioittamaan läheistäsi, hänen elämäntapaansa ja mielipiteitään ym. äläkä vaadi että läheisesi pitää elää niin kuin sinä haluat. Kannusta läheistäsi tekemään elämästään oman näköistään.

https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/itsehoito-ja-oppaat/itsehoito…

Olipa vihamielinen katkera kirjoitus. Tuntuu, että parantuminen on vielä täysin kesken. Oli kirjoituksessa hyviäkin asioita, mutta ne jäivät katkeruuden ja vihaisuuden alle. Kirjoittaja ei itsekään hyväksy ihmisten erilaisuutta, mutta yrittää silti toitottaa omaa erilaisuuttaan ympärilleen. Ristiriitaista.

Höpsistä, taisit vaan tunnistaa itsesi ja loukkaannuit kun kohtaat jonkun joka huomauttaa että saisikaan olla dominoiva kuningatar, heh.

Suomen kiltit tytöt, pitäkää huolta itsestänne, pitäkää puolenne älkääkä antako muiden kohdella teitä vahingoittaen!

Koska edelleenkin mielen sairaudet ovat äärimmäisen hankalia tajuta. Jos sulla on jalka poikki, niin on helppoa antaa ohje: kipsauta se tai elä sitten sen rikkinäisen jalan kanssa. Mutta kun masennuksessa se tauti itsessään on siinä, ettei apua useinkaan ole helppoa vastaanottaa. Toisaalta koska se masennus on aito sairaus, niin siihen auttaa yhtä hyvin ulkona liikkuminen, kuin banaanin syöminen flunssaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eipä ihmekään että ihminen on masentunut kun on perheenjäsenenä tuollainen joka vaatii että kaikkien pitäisi tehdä niin kuin hän sanoo ja että on muut ovat hankalia/kiittämättömiä kun eivät tee juuri niin kuin sinun mielestäsi tulisi tehdä. Kaikki masentuneet jotka tunnen, heillä on yleensä ollut tällainen vanhempi.

Ihmistä ei hyväksytä sellaisena kun on, puutteineen vaan aina on jotain tehty väärin tai tekemättä ja tästä huomautellaan suoraan tai piilokettuilemalla.

Itsellänikin on vaikea masennus, saan siihen hoitoa ja tiedän mikä siihen auttaa mm. liikunta ja sitä harrastan paljon. Olen katkaissut välini kaikkiin ihmisiin jotka arvostelevat elämääni ja moittivat "sinun pitäisi tehdä niin ja näin ja noin" ja oletko koskaan kokeillut tällaista hengitysharjoitusta, raakaravintoa, avantouintia jne."  Elämäni on nyt paljon parempaa kun näitä arvostelijoita, ihmettelijöitä ja elämään puuttujia ei ole.

Minulla on suurin osa ystävistä jossain vaiheessa elämäänsä kokeneet masennusta eikä heistä kukaan ole tuolla lailla kaatanut toisen niskaan asennustaan. Päinvastoin, yrittävät olla mahd. vähän vaivaksi ja ovat uuvuttaneet itsensä tekemällä muiden eteen tai ottaneet liikaa pskaa vastaan muilta kiltteyttään.

Tulosta tämä itsellesi ja läheisellesi. Lue ajatuksella, mieti milloin ylität läheisesi rajat ja vaadit tekemään itseään vastaan. Opettele kunnioittamaan läheistäsi, hänen elämäntapaansa ja mielipiteitään ym. äläkä vaadi että läheisesi pitää elää niin kuin sinä haluat. Kannusta läheistäsi tekemään elämästään oman näköistään.

https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/itsehoito-ja-oppaat/itsehoito…

Olipa vihamielinen katkera kirjoitus. Tuntuu, että parantuminen on vielä täysin kesken. Oli kirjoituksessa hyviäkin asioita, mutta ne jäivät katkeruuden ja vihaisuuden alle. Kirjoittaja ei itsekään hyväksy ihmisten erilaisuutta, mutta yrittää silti toitottaa omaa erilaisuuttaan ympärilleen. Ristiriitaista.

Höpsistä, taisit vaan tunnistaa itsesi ja loukkaannuit kun kohtaat jonkun joka huomauttaa että saisikaan olla dominoiva kuningatar, heh.

Suomen kiltit tytöt, pitäkää huolta itsestänne, pitäkää puolenne älkääkä antako muiden kohdella teitä vahingoittaen!

Höpö höpö heijaa lapsikulta. :) En nyt oikein tiedä mitä edes höpötät ja kenen rivissä seisot, mutta ihan sama, en ole asiasta kiinnostunut. Jaxuhalit.

Vierailija kirjoitti:

Masentuneena ne kivatkin asiat on pakkopullaa. Sellainen tekopirteä puuhastelu vain imee loputkin energiat, mitä pointtia on lenkillä käymisessä jos sen jälkeen ei ole voimia kuin itkeskellä loppuilta?

Pitkään jatkuneena liikunta todistetusti parantaa aivojen omaa kykyä tuottaa mielihyvähormoneja, joten tuo neuvo voi perustua myös tieteellisiin tutkimuksiin. Loppuilta saattaa jonkin aikaa kulua itkeskelyyn, mutta pidemmän päälle saattaa helpottaa.

Paljon riippuu kyllä muotoilusta, ne "älä laiskottele neljän seinän sisällä, ihmeesti sitä piristyy kun viettää päivän raikkaassa ulkoilmassa ::)))" -neuvot kyrsivät muakin suunnattomasti.

Voisiko joku masentunut selittää, mitä tää "kuuntelu" ihan konkreettisesti on? Tuskin mykkää nyökyttelyä kuitenkaan, mutta kaikki masentuneet eivät halua ihokontaktiakaan - ja itsekin sitä on miehenä välillä vaikea antaa, kun moni saattaisi kokea sen lähentelynä. Entä kun masentunut syyttelee muita (esim. kotioloja tai koulukiusaajia), sinänsä ihan syystä mutta toisaalta hyvin katkerasti? Tai ajautuu vihaamaan joko itseään tai toisia, mitä siihen pitäisi sanoa?

Mulla on joitakin vaikeasti masentuneita tuttavia, mutta itsekin olen lievästi masentunut enkä henkilökohtaisesti kaipaa kuuntelua, sellaiseen tarpeeseen on siis vaikea vastata oman kokemuksen pohjalta.

Itsekin allapäin ollessa on hankalaa viedä asiaa kevyesti iloisemmille urille (se voidaan sitä paitsi nähdä vähättelevänä), mutta toisaalta myöntelykin vain vahvistaa pahassa olossa vellomista. Mitä siis on se empaattinen kuunteleminen?

Kiinnostava keskustelu! Mua eivät neuvot haittaa, niistä joko on apua tai sitten ei, mutta noissa "ylös, ulos ja lenkille" -jutuissa on usein syyllistävä sävy, mikä ei oikein iske ja kertoo vain tietämättömyydestä sairautta kohtaan.

En halua mitään, ainoastaan sen, että jätettäisiin rauhaan. Ymmärrettäisiin eikä loukkaannuttaisi, jos en ihan kaikkea jaksa tai pysty.

Masentunut pitäisi saada hakemaan apua ja etsiä sellaista itsekin jaksamisen tueksi, jos kyseessä on läheisempi ihminen. Tää, mitä masentuneet haluavat, pitäisi aina tulla ammattiavun ohessa eikä sen tilalta. Eihän avustakaan ole aina apua, mutta sitten sitä haetaan uudestaan ja kokeillaan erilaista tapaa auttaa.

Jos naiset ei pihtais tavaraansa turhan tiukasti, niin veikkaan että tässäkin maassa masennustapaukset putoais murto-osaan.

Vierailija kirjoitti:

Voisiko joku masentunut selittää, mitä tää "kuuntelu" ihan konkreettisesti on? Tuskin mykkää nyökyttelyä kuitenkaan, mutta kaikki masentuneet eivät halua ihokontaktiakaan - ja itsekin sitä on miehenä välillä vaikea antaa, kun moni saattaisi kokea sen lähentelynä. Entä kun masentunut syyttelee muita (esim. kotioloja tai koulukiusaajia), sinänsä ihan syystä mutta toisaalta hyvin katkerasti? Tai ajautuu vihaamaan joko itseään tai toisia, mitä siihen pitäisi sanoa?

Mulla on joitakin vaikeasti masentuneita tuttavia, mutta itsekin olen lievästi masentunut enkä henkilökohtaisesti kaipaa kuuntelua, sellaiseen tarpeeseen on siis vaikea vastata oman kokemuksen pohjalta.

Itsekin allapäin ollessa on hankalaa viedä asiaa kevyesti iloisemmille urille (se voidaan sitä paitsi nähdä vähättelevänä), mutta toisaalta myöntelykin vain vahvistaa pahassa olossa vellomista. Mitä siis on se empaattinen kuunteleminen?

Tää muakin kiinnostaa, siis ihan vilpittömästi eikä vittuillen. Olisi kiva olla enemmän avuksi, olo tuntuu kädettömältä välillä.

Oma jaksaminen ja omat rajat on jokaisen itse vedettävä, ettei uppoa masentuneen mukana pohjalle. Itseäni masennuksessa on auttanut kun joku muistuttaa asioista jotka on mulle tärkeitä ja ehkä lempeästi ohjaa niiden pariin. Toisinaan vaan kaipaan sitä, että joku pitäisi minusta kiinni. Läheiset eivät voi lopulta paljoa tehdä (eikä tarvitsekkaan), mutta jo tieto läheisistä ja ystävistä on valtava voimavara.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kysy tätä v*ttuillakseni vaan ihan aidosti ja vilpittömästi ihmettelen kun lähipiirissä on ollut masentuneita. Tuntuu että mikään ei kelpaa, ei kelpaa:

-harrasta jotain itsellesi mielekästä

Mikään ei ole mielekästä, ei edes eläminen.

-ei halua hakea apua koska (tähän kohtaan voi laittaa lähes minkä tahansa syyn)

En halua apua, koska en usko että mikään määrä esim. puhumista auttaa. En ole riittävän masentunut että pääsisin johonkin osastolle, mikä tuskin sekään auttaisi.

-jos hakee apua hoitohenkilökunta sanoi jotain kuulemma väärää niin ei enää mene sinne

Viimeksi depressiohoitaja oli sitä mieltä, että oma vika kun en ole tehnyt riittävästi sen eteen että asiat olisivat paremmin.

-lohduttavat sanat ei kelpaa

Ei niin

Ja ihmettelen, miksi muka ei saisi sanoa masentuneelle että et itse jaksa enää? Oletko läheisriippuvainen? Mitä sitten jos masentunut loukkaantuu? Eräs entinen ystävä sanoi ettei enää jaksa olla väleissä, koska häntä ahdisti jatkuva negatiivisuus ja viiltely. Totta kai loukkaannuin ja uhriuduin silloin, mutta nyt ymmärrän ihan täysin. Jopa havahduin siihen ja ymmärsin olla jatkossa niin pahasti kuormittamatta muita. Auttoiko nämä näkökulmat?

Jospa depressiohoitaja oli oikeassa? Hän antoi sinulle hoitavan ohjeen. Ei siihen kertakaikkiaan auta mikään muu kuin ryhdistäytyminen ja itsensä kasaaminen. Hankalaa se aluksi on, totta kai, mutta mitään muuta keinoa ei ole. Itsekin myönsit, että kun entinen ystäväsi sanoi sinulle, ettei jaksa valitustasi, arvostit sitä myöhemmin. Toisin sanoen hän kehotti sinua ryhdistäytymään ja oli siinä ihan oikeassa, itsekin sen myönsit. Tätä en myöskään voi ymmärtää että kun tämän totuuden sanoo, niin heti aletaan väittää vastaan ja suututaan, vaikka eihän tässä ketään masentunutta kiusata, vaan yritetään auttaa. Ei tämä ole mikään kilpailu siitä, että kuka voittaa väittelyn. Kasvakaa aikuiseksi. Minulle ainakin auttoi se, että potkittiin niin sanotusti liikkeelle.

On totta, että masennuksesta toipuminen vaatii masentuneelta itseltään ponnistelua ja sitoutumista. Mikään "ryhdistäytyminen" ei kuitenkaan masennusta paranna. Masennuksen syntymekanismit ovat niin monimutkaisia, että toipumiseen tarvitaan myös monimutkaista ajatustyötä.

Tämä. Kaikki ne suht terveet ihmiset jotka miettivät, "miksei se vaan tee kivoja juttuja, ulkoile ja vähän piristy siitä" :

Toipuminen vaatii ponnistelua ja yrittämistä, mutta se voi olla todella hankalaa. Miksi? Koska ei koe, että on mitään syytä ponnistella, yrittää tai voida paremmin. Et osaa mitään, et pysty mihinkään, mikää ei oikein kiinnosta, harvoista asioista saa mielihyvää, tuhlaat elämääsi sairastamiseen, ei elämä paremmaksi muutu koska olet itse niin läpeensä huono ja epäkelpo. Omasta mielestä, siis. Näistä syistä ja kun mitään toivoa ei oikein itsellä ole että joskus olisin esimerkiksi onnellinen, ei ole oikein motivaatiota yrittää. Avun hakeminen on myös aika hankalaa ja monivaiheista, ei ole oikein voimia siihen kun ei oikein muuhunkaan.

Minäkään en ymmärrä, mitä masentunut kaverini haluaa, kun hän saattaa suuttua ja loukkaantua äkkiarvaamatta milloin mistäkin pikkuasiasta, jossa en itse näe mitään loukkaantumisen aihetta. En voi kertoa hänelle enää mitään omia asioitani, kun saa aina pelätä, että hän ottaa taas jostain nokkiinsa. Suoraan sanottuna haluaisin päättää meidän kaveruuden kokonaan, kun tuntuu, etten tunne enää koko ihmistä, ja tätä on jatkunut jo monta vuotta, mutta toisaalta sanotaan aina, ettei masentunutta saa hylätä. En myöskään keksi mitään keinoa, miten voitaisiin erota hyvissä väleissä. Nyt hän on pitänyt yli viikon mykkäkoulua, kun loukkaantui siitä, etten tiennyt vastausta yhteen hänen kysymykseensä... 

Mun masentuneen kaverin suuttuessa tai loukkaantuessa tulee aina mieleen, että mitä jos se tekee itselleen jotain (kun en oikein ymmärrä tai saa selvää, miten masentunut se oikeasti on, kun toisaalta se on aktiivinen ja tekee kaikenlaista), mutta toisaalta en jaksa olla koko ajan lepyttelemässä ja pyytelemässä anteeksikaan, jos se suuttuu jostain tyhjänpäiväisestä, ja turha  sille on sen suuttuessa edes yrittää soittaa tai laittaa viestiä, kun ei se kuitenkaan vastaa moneen päivään. 

Jättäisin muhimaan masennukseensa. Ei ole muiden tehtävä vääntyä mutkalle yhden mt-ongelman vuoksi.

Itse sairastuin rajoittamattoman työnteon seurauksena vaikeaan masennukseen.

Olin käytännössä katsoen elävä ruumis. Halusin lakata olemasta. SRRI lääkitys vei tunteet ja empatian kokonaan pois ja rationaalisesti ajatellen päättelin, että minulle olisi parempi hävitä.

Jokainen hereilläolo sekunti oli pelkkää tuskaa.

Määräaikaisella kuntoutustuella elin muutaman vuoden, kunnes voimia oli miettiä elämän jatkoa. Käytin kaikki säästöni psykoterapiaan, Kela maksoi toki osan. Terapia valoi sen verran toivoa päähäni, että uskalsin miettiä elämää.

Lopulta pyrin entisen avokonttorihomman sijaan kouluttautua käsillä tehtävään duuniin. Työeläkeyhtiö torppasi tämän alkuunsa: Et ole työkykyinen sinua ei kanntata kouluttaa, et myöskään ole pysyvästi työkyvytön, joten et pääse pysyvälle sairaseläkkeelle. Lopulta kullanarvoinen terapeuttini sai Eläkeyhtiön tukemaan koulutustani.

Koulutus eheytti minua, että pystyn oikeasti vielä johonkin. Olin luokkani paras kaikissa aineissa ja koulun lopuksi minut palkittiin stipendillä. Nykyään työskentelen yhä samalla alalla ja todella nautin työstäni.

Minut eheytti lopulta onnistumisen kokemukset koulutuksessa. Tähän en kuitenkaan olisi pystynyt, jos terapeuttini ei olisi aktiivisesti auttanut taistelemaan byrokratiaa vastaan. Ulkopuolinen terve ihminen ei voi ymmärtää masentuneen mielenmaisemaa.

Jos hoito on lääkitys ja lepo, uskon ettei paranemista ole luvassa. Lääkitys turruttaa tunteet, eikä keho enää ymmärrä normaaleja palkitsemisreaktioita. Ei ole mitään syytä tehdä yhtään mitään.

Masentuneisuus vaikuttaa aivoihin ja pitkään jatkunut masennus jopa muuttaa aivoja, aivot alkavat pitää masennusta normaalina ja pyrkivät aina palaamaan masentuneeseen tilaan. Kun tuohon asti päästään, on todennäköisesti lääkitystä otettava loppuelämäksi.

Masentunut ei siis edes voi piristyä nopeasti eikä välttämättä yksinkertaisesti, kykene aivojensa takia, tuntemaan mielihyvää tai ylläpitämään rutiineja.

Ota etäisyyttä, jos kaverin masennus alkaa ns. tarttua ja vaikuttaa jaksamiseesi. 

Liikunta, mielekäs tekeminen, uni, terveellinen ruoka ja rutiini todellakin auttaa masennukseen. Mutta pahimmassa kuopassa kun kärvistelet, et enää saa mielihyvää, et jaksa poistua kotoa, et nuku ilman unilääkettä, et syö tai sitten ahmit ja rutiineja on täysin mahdoton ylläpitää. Silloin tarvitaan lääkitys ja terapiaa. Terapiaprosessi kestää 2 vuotta ja lääkitys voi olla loppuelämäksi.

Yritä kutsua ystävää lenkille tai tarjoudu että kokkaat hänelle, pyydä mukaan tekemisiin sitkeästi vaikka ei lähes koskaan lähtisikään. Kerro, että pidät hänestä, mutta myös että olet surullinen kun ei osaa auttaa. Alkakaa googlettaa terapeutteja. Tarjoudu auttamaan siivouksessa, esim. tiskit koneeseen ja yhdessä vaikka järjestelette jonkun kaapin.

Kyllä masentunutta pitää puskea, mutta ei saa koskaan vähätellä. Se että sanoo piristyisit nyt tai aloita uusi kiva harrastus on vähättelyä. Tietenkin masentunut haluaisi piristyä tai olla aloitekykyinen, mutta kun hän ei sitä ole. Kuten sanoisit jaloistaan halvaantuneelle, että oletko kuitenkin koittanut kävellä, pitäisikö sinun yrittää kovemmin.

Vaikeasta masennuksesta toipuminen voi ottaa vuosia. Sitten kun siitä on toipunut riittävästi, voi alkaa opetella rutiineja. Liikkuminen on tärkeää tietenkin, lisää endorfiineja. Mutta se että masentunut pääsee siihen tilaan, että kykenee nämä aloittamaan, voi viedä pitkän ajan.

Ota ehdottomasti etäisyyttä, jos huomaat kuormittuvasi liikaa. Kukaan masentunut ei toivo masennusta kellekään, se on niin hirveä tila, ettei sitä edes voi kuvitella, ennen kuin sen kokee.

Olisi hyvä jos masennukseen olisi joku eutanasia hoito. Olispa sdp:llä joku ketä ajais sitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

masentunut on vaikeaa seuraa. vie masentunut esim. taidenäytteluun tai retkeileen jos suostuu.masentunut  ei itse kykene järjestään mitään ,eli ilmota aika kun tuut hakee. vaihtelu voi piristää. itseä auttoi kerran pois masennuksesta kun tuttava pyysi mukanaan kansanopiston kurssil opin uusia taitoja sain uutta ajateltavaa.koti voi olla masentuneelle paikka josta olis hyvä olla välil pois.

Minä ihmettelen aina sitä että masentuneelle pitää jonkun ulkopuolisen tulla tekemään jotain eli tässäkin tuttava haki pois kotoa ja se auttoi kun sai oppia uutta.  Miksi joillakin ihmisillä se ei tapahdu omasta tahdosta että hakee uusia elämyksiä, hakeutuu oppimaan, hakeutuu ihmisen sekaan ja pois kotoa? Itselläni on masentumaan taipuvainen luonne ja usein saamattomuus on pahin oire, ja kun huomaan oireita niin teen jotain itselle mieluista kotona tai kodin ulkopuolella että ajatukset ei kierrä samaa kehää. Viis veisaan silloin kodista tai edes ruoanlaitosta. Monilla ihmisillä on tämä kyky nostaa itse mielialaansa ja saada muuta ajateltavaa, miten masennusdiagnoosin saaneilla ei ole. Liikuntaa neuvotaan siksi että se on yksi näistä tavoista joilla useat itseään osaa hoitaa että pysyvät toimintakuntoisina ja mieli korkealla. Eli omakohtaista kokemusta on niillä jotka sanoo että esim liikunta auttaa. Onko kyseessä sitten itseohjautuvuus tai vastuu omasta itsestä joka toiset nostaa ja toiset masentaa?

Koska sitä elämyksen tunnetta ei saa mistään? Mulla tämä masennus on vienyt kyvyn kokea elämyksiä ja sellaista aitoa iloa. On vienyt myös aloitekyvyn. Tämän lisäksi koen olevani yksinäinen. Sanot, että teet jotain mieluista kodin ulkopuolella. Entä kun on tilanteessa, jossa ne ennen mieluisat asiat eivät tunnu enää mieluisilta. Niistä ei saa iloa? Masennusdiagnoosin saaneilla ei ole kykyä nostaa omaa mielialaansa, koska se masennus on vienyt sen kyvyn.

Se, että joku tekee kanssani asioita madaltaa kynnystä lähteä kotoa. Ja vähentää yksinäisyyden tunnetta. Tulee olo, että toinen välittää.

Vierailija kirjoitti:

Masentuneisuus vaikuttaa aivoihin ja pitkään jatkunut masennus jopa muuttaa aivoja, aivot alkavat pitää masennusta normaalina ja pyrkivät aina palaamaan masentuneeseen tilaan. Kun tuohon asti päästään, on todennäköisesti lääkitystä otettava loppuelämäksi.

Masentunut ei siis edes voi piristyä nopeasti eikä välttämättä yksinkertaisesti, kykene aivojensa takia, tuntemaan mielihyvää tai ylläpitämään rutiineja.

Ota etäisyyttä, jos kaverin masennus alkaa ns. tarttua ja vaikuttaa jaksamiseesi. 

Liikunta, mielekäs tekeminen, uni, terveellinen ruoka ja rutiini todellakin auttaa masennukseen. Mutta pahimmassa kuopassa kun kärvistelet, et enää saa mielihyvää, et jaksa poistua kotoa, et nuku ilman unilääkettä, et syö tai sitten ahmit ja rutiineja on täysin mahdoton ylläpitää. Silloin tarvitaan lääkitys ja terapiaa. Terapiaprosessi kestää 2 vuotta ja lääkitys voi olla loppuelämäksi.

Yritä kutsua ystävää lenkille tai tarjoudu että kokkaat hänelle, pyydä mukaan tekemisiin sitkeästi vaikka ei lähes koskaan lähtisikään. Kerro, että pidät hänestä, mutta myös että olet surullinen kun ei osaa auttaa. Alkakaa googlettaa terapeutteja. Tarjoudu auttamaan siivouksessa, esim. tiskit koneeseen ja yhdessä vaikka järjestelette jonkun kaapin.

Kyllä masentunutta pitää puskea, mutta ei saa koskaan vähätellä. Se että sanoo piristyisit nyt tai aloita uusi kiva harrastus on vähättelyä. Tietenkin masentunut haluaisi piristyä tai olla aloitekykyinen, mutta kun hän ei sitä ole. Kuten sanoisit jaloistaan halvaantuneelle, että oletko kuitenkin koittanut kävellä, pitäisikö sinun yrittää kovemmin.

Vaikeasta masennuksesta toipuminen voi ottaa vuosia. Sitten kun siitä on toipunut riittävästi, voi alkaa opetella rutiineja. Liikkuminen on tärkeää tietenkin, lisää endorfiineja. Mutta se että masentunut pääsee siihen tilaan, että kykenee nämä aloittamaan, voi viedä pitkän ajan.

Ota ehdottomasti etäisyyttä, jos huomaat kuormittuvasi liikaa. Kukaan masentunut ei toivo masennusta kellekään, se on niin hirveä tila, ettei sitä edes voi kuvitella, ennen kuin sen kokee.

Älkää tuppautuko, kiitos. Jos masentunut ei kaipaa kuuntelevaa korvaa, lenkkiseuraa tai kodinhoitoapua, sen jatkuvan tyrkyttämisen torjuminen on ahdistavaa. Pahimmillaan jatkuvasta torjumisesta tulee syyllinen olo, mikä ei ainakaan helpota tilannetta.