Jos masentunut ei halua "Nouse ylös ja harrasta liikuntaa" kehotusta niin mitä ne sitten haluaa ja mikä auttaa?

Missään ongelmatilanteesssa ei, kumma kyllä, hirveästi lohduta, että joku asiaa tuntematon tulee sormi pystyssä neuvomaan. Lähes aina empaattinen läsnäolo sen sijaan auttaa.

Masentunut kaipaa empatiaa ja kuuntelijaa. Toisaalta tälleki pitää laittaa rajat,että ei joudu ainaiseksi likaämpäriksi. Itseäni on helpottanu tukiverkosto ( sisko) toisella paikkakunnalla, jolle on voinu aina soittaa.Eikä ole koskaan tuhahtanu, että ei ole aikaa kuunnella vaan tunninki ajan voitu höpötellä niitä näitä ( myös pahasta olostani).

Useimmat masennuksesta kärsivät ovat myös äärimmäisen stressaantuneita, mikä ei näy ulos aina. Itse kävin näyttämässä syksyllä kuivuneita käsiä lääkärissä ja ensimmäiseksi kysyi, että miten menee ja onko stressiä? Tämä empaattisuus tuli niin yllättäen, rupesin vähän itkemään vastaanotolla. Että pohjimmiltaan masentunu haluaa,että joku2näkisi ja huomioisi hänet. Nykyaikana vaan harvinaista. Terv:Msentunut 30v nuori mies.

Vierailija kirjoitti:

Missään ongelmatilanteesssa ei, kumma kyllä, hirveästi lohduta, että joku asiaa tuntematon tulee sormi pystyssä neuvomaan. Lähes aina empaattinen läsnäolo sen sijaan auttaa.

Tämä. Itselläni junnaa opinnot masennuksen takia. Jos näistä mainitsee tutuille niin 90% tulee vastaus:"Niin,mutta kyllä se gradu on hyvä saada tehtyä". Ai ihanko tosi? Tiedän kyllä että se täytyy vain kirjoittaa,mutta ei tuollainen auta yhtään olossani. Paljon mieluummin voitaisiin ottaa kädestä kiinni,keittää kahvit ja jutella hetki ja sopia että nähdään taas lähiaikoina.

Vierailija kirjoitti:

En kysy tätä v*ttuillakseni vaan ihan aidosti ja vilpittömästi ihmettelen kun lähipiirissä on ollut masentuneita. Tuntuu että mikään ei kelpaa, ei kelpaa:

-harrasta jotain itsellesi mielekästä

Mikään ei ole mielekästä, ei edes eläminen.

-ei halua hakea apua koska (tähän kohtaan voi laittaa lähes minkä tahansa syyn)

En halua apua, koska en usko että mikään määrä esim. puhumista auttaa. En ole riittävän masentunut että pääsisin johonkin osastolle, mikä tuskin sekään auttaisi.

-jos hakee apua hoitohenkilökunta sanoi jotain kuulemma väärää niin ei enää mene sinne

Viimeksi depressiohoitaja oli sitä mieltä, että oma vika kun en ole tehnyt riittävästi sen eteen että asiat olisivat paremmin.

-lohduttavat sanat ei kelpaa

Ei niin

Ja ihmettelen, miksi muka ei saisi sanoa masentuneelle että et itse jaksa enää? Oletko läheisriippuvainen? Mitä sitten jos masentunut loukkaantuu? Eräs entinen ystävä sanoi ettei enää jaksa olla väleissä, koska häntä ahdisti jatkuva negatiivisuus ja viiltely. Totta kai loukkaannuin ja uhriuduin silloin, mutta nyt ymmärrän ihan täysin. Jopa havahduin siihen ja ymmärsin olla jatkossa niin pahasti kuormittamatta muita. Auttoiko nämä näkökulmat?

Jospa depressiohoitaja oli oikeassa? Hän antoi sinulle hoitavan ohjeen. Ei siihen kertakaikkiaan auta mikään muu kuin ryhdistäytyminen ja itsensä kasaaminen. Hankalaa se aluksi on, totta kai, mutta mitään muuta keinoa ei ole. Itsekin myönsit, että kun entinen ystäväsi sanoi sinulle, ettei jaksa valitustasi, arvostit sitä myöhemmin. Toisin sanoen hän kehotti sinua ryhdistäytymään ja oli siinä ihan oikeassa, itsekin sen myönsit. Tätä en myöskään voi ymmärtää että kun tämän totuuden sanoo, niin heti aletaan väittää vastaan ja suututaan, vaikka eihän tässä ketään masentunutta kiusata, vaan yritetään auttaa. Ei tämä ole mikään kilpailu siitä, että kuka voittaa väittelyn. Kasvakaa aikuiseksi. Minulle ainakin auttoi se, että potkittiin niin sanotusti liikkeelle.

Yleensä raha auttaa nuorten masennukseen. Liikunta rikkaiden jne. 

No kuule. Kun läheiselläni oli _vakava_ masennusta, hän sentään _yritti_ hakea apua. Arvatkaa mitä tk:stä sanottiin? Käskettiin hankkimaan lääkkeitä, siinä se. Kyseessä oli silloin 14v tyyppi, ja kuraattorikin oli sitä mieltä hän on "oikea" ammattilainen. Aijaa, millä tavalla? Kaverini monet kerrat oli entisestään ahdistuneempi, koska 1. Kuraattori vähätteli kaikkea esim. Kokemaansa koulukiusaamista. 2. Kuunteli kyllä, mutta ei hänestä mitään konkreettisia apuja ollut, esim. Että olisi juuri ehdottanut edes harrastamaan liikuntaa, tai edes auttanut koulukiusaamisen kitkennässä pois, joka olisi kaverini olotilaa huomattavasti kohentanut. 3. Surkutteluko siinä on se pääasia, jonka sarjassamme pitäisi "auttaa"?. Voinkin taas todeta, että ammattilaiset ei toimi näin, varsinkaan erittäin nuoren henkilön kanssa joka ollut its@rin partaalla.

Eli kyllä ihan siellä henkilökunnassa, sekä koulussa että tk:ssa on vikaa.

Sen lisäksi masentunut kaipaa seuraa, ja jotain positiivista tekemistä arjen keskelle.

Autettaisiin hankkimaan edes joku uiminen harrastukseksi tai ratsastus, järjestettäisiin myös tukihenkilö jonka kanssa voit tehdä jotain hauskaa, esim. Käydä elokuvissa, ja jutella päivän jälkeen kuulumisia ja olotilasta.

Ei ne pelkät tsempit auta, sun täytyy näyttää välittäväs, mutta haluavasi hänelle apua. Oikeesti pitäkää toisista huolta ja sanokaa sinne tk:hon, että auttaisivat tätä kyseistä masentunutta saamaan apua.

Mun mielestä on ihan turha ruikuttaa kuinka et itse kohta jaksa. No voi voi, ei voi mitään. Jos itse olisit masentuneen tilassa, varmaan itsekin älyäisit paremmin miltä tuntuu kun ei ole ketään kelle jutella. Se tuntuu masentuneelta helpottavalta, että jollekkin pystyy antaa luottamuksensa. Auta Aamen jos lähdet, niin voit olla varma ettei ainakaan halua apua. Koska hän ei luota siihen, kelle asioistaan juttelee. Pelkää, että taas petetään. Niin se oli mun kaverillakin. Nykyään todella kiven takana vieläkin, että täysin rehellisesti kertoo kuulumisistaan.

Vaikka oon luotettava tyyppi, ollaan tunnettu vuosia niin tuntuu kuin hänen sydämensä päällä olisi monen kilon painava suojakuori jonka sisälle pääsevät ne joihin hän uskaltaa luottaa. Eikä siihen riitä mikään vannottelu, vaan se, että hän saa aikansa tutkia ihmistä jonka kanssa on tekemisissä. Hän haluaa olla varma, että hänestä ei vain yritetä hyötyä tai mitään. Muuten hän on todella hyvä ihminen. Kaikkia hän ei silti vieläkään päästä kovin lähelle sydäntään.

Mieti siis mitä liikkeitä teet, mitä sanot. Sano kuitenkin, että haluaisit hänet avun piiriin. Sano, että olet tosissasi, etkä voi häntä pakottaa (jos siis on jo täysi-ikäinen, joksi hänet oletan), mutta neuvoisit hakemaan, koska pelkäät rehellisesti sanottuna palavasti itse loppuun.

Jos tästä suuttuu, kyseessä on yliherkkä masentunut joka voi vain sitten rauhassa pysyäkin sängyssä. Et voi enempää tehdä.

Vierailija kirjoitti:

masentunut on vaikeaa seuraa. vie masentunut esim. taidenäytteluun tai retkeileen jos suostuu.masentunut  ei itse kykene järjestään mitään ,eli ilmota aika kun tuut hakee. vaihtelu voi piristää. itseä auttoi kerran pois masennuksesta kun tuttava pyysi mukanaan kansanopiston kurssil opin uusia taitoja sain uutta ajateltavaa.koti voi olla masentuneelle paikka josta olis hyvä olla välil pois.

Minä ihmettelen aina sitä että masentuneelle pitää jonkun ulkopuolisen tulla tekemään jotain eli tässäkin tuttava haki pois kotoa ja se auttoi kun sai oppia uutta.  Miksi joillakin ihmisillä se ei tapahdu omasta tahdosta että hakee uusia elämyksiä, hakeutuu oppimaan, hakeutuu ihmisen sekaan ja pois kotoa? Itselläni on masentumaan taipuvainen luonne ja usein saamattomuus on pahin oire, ja kun huomaan oireita niin teen jotain itselle mieluista kotona tai kodin ulkopuolella että ajatukset ei kierrä samaa kehää. Viis veisaan silloin kodista tai edes ruoanlaitosta. Monilla ihmisillä on tämä kyky nostaa itse mielialaansa ja saada muuta ajateltavaa, miten masennusdiagnoosin saaneilla ei ole. Liikuntaa neuvotaan siksi että se on yksi näistä tavoista joilla useat itseään osaa hoitaa että pysyvät toimintakuntoisina ja mieli korkealla. Eli omakohtaista kokemusta on niillä jotka sanoo että esim liikunta auttaa. Onko kyseessä sitten itseohjautuvuus tai vastuu omasta itsestä joka toiset nostaa ja toiset masentaa?

Mieheni oli joskus tosi pahassa jamassa masennuksensa kanssa ja mistään ei meinannut tulla mitään. Hän sai levätä, olla ja lukea lähes koko päivän, mutta kolmen pienen lapsen isänä ei kuitenkaan koko päivää.

Samoin myöskään minä en niiden kolmen pienen lapsen äitinä ehtinyt kuuntelemaan häntä niin paljon kuin ehkä olisi hyvä ollut ja totta puhuen kuuntelu alkoi pelottaa niin paljon, että en edes halunnut kuunnella enää. Hänen ajatuksensa olivat pelottavaa kuunneltavaa ja koko tilanne oli niin hirvittävä, että otin mieheen vähän etäisyyttä ja pidin perheen arkea koossa kynsin hampain. Pelotti ihan hirveästi, kun ei tiennyt miten mies selviää, mitä perheelle tapahtuu miehen masennuksen aikana ja koska kaikki loppui vai loppuuko se mitenkään.

Muutamia kertoja päivässä vein lapset isänsä luokse tai pyysin, että mies tulee syömään meidän kanssamme tai ihan vaikka istumaan sohvalle ja katsomaan, kun lapset leikkivät. Joskus puolipakotin hänet ulos meidän kanssamme ja auttamaan vaikka pihan kolaamisessa.

Yritin antaa hänelle aikaa ja rauhallisen häiriöttömän hetken jutella, mutta se tuntui aika vähäiseltä. Onneksi hän tajusi itse hakea apua ja parin oudon ammattilaisen jälkeen löytyi se oikea auttaja, joka ei vain tyrkyttänyt mömmöjä, vaan jolla oli aikaa oikeasti. Myös minä kävin hänen luonaan kerran ja sain häneltä apua omaan auttamiseen ja elämään. Vähitellen asiat alkoivat muuttumaan ja mies nauramaan. Hän tokeni masennuksestaan loppujen lopuksi jopa nopeammin kuin minä. Seuraavana syksynä masennus toistui, mutta lievempänä ja vaikka niin ei ehkä neuvota, niin minä raahasin hänet silloin meidän kanssamme arkeen väkisillä. Ehkä se auttoi, en tiedä, mutta en halunnut päästää häntä uppoamaan niin syvälle ja siksi heiluin kuin heikkopää, että hän pysyttelisi pinnalla. Edellisen kerran ammattiauttaja auttoi nytkin.

Sanoisin siis, että masentuneella olisi hyvä olla jonkunlaiset rutiinit päivässään. Kuuntelu, mutta ei liikaa mukaan meneminen, vaan jopa pieni asioiden kyseenalaistaminen tuntui meillä auttavan ja se, että hänellä oli oma tärkeä osansa meidän arjessa. Miehen voimaa tarvittiin, miehen mielipidettä kysytiin ja elämä jatkuu kaikesta huolimatta.

En kaipaa mitään konkreettista tai erilaista. Kuuntelijaa kaipasin alussa, en enää, ei auta. Parasta, mitä ystävät voivat tehdä, on ymmärtää se rauhankaipuu, mikä on, ja sitten kun jotain touhutaan yhdessä, niin yrittää olla kuten aina. Eli vähän niin ku harhauttaa miettimään muita asioita. Joku kivojen harrastusten tms. tyrkytys taas ois hirveintä. En halua levittää paskaa oloani muille, joten inhottaa sanoa hyvää tarkoittaviin neuvoihin, että ei kiinnosta enkä jaksa. Teen kaikkeni, etten loukkaa tai lietso masennusta ympärilleni. Ja toivon vain ymmärrystä, että usein en jaksa mitään enkä halua olla tekemisissä välillä ollenkaan, eli vastaan viesteihin suurella viiveellä ja en ehkä halua tavata viikkoihin.

Ystäviä on lähtenyt, mutta myös jäänyt. Kiitos heille <3 Ja kiitos teille, jotka jaksatte masentuneita läheisiänne. Takuulla aivan jäätävän perseestä katsoa vierestä. Mutta ei sille mitään mahda. Tsempit myös muille alakuloisille.

(Olen käynyt terapiassa ja syönyt lääkkeitä, nyt naturellina ja ajan kanssa odotan toivoa... Koronavuoden eristykset sattuivat minulle sopivasti, mikä on auttanut vähän eteenpäin, vuosi sitten olin varma itsemurhasta. Jotenkin tässä on tajunnut, ettei ole pakko jaksaa ja yrittää koko ajan.)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

masentunut on vaikeaa seuraa. vie masentunut esim. taidenäytteluun tai retkeileen jos suostuu.masentunut  ei itse kykene järjestään mitään ,eli ilmota aika kun tuut hakee. vaihtelu voi piristää. itseä auttoi kerran pois masennuksesta kun tuttava pyysi mukanaan kansanopiston kurssil opin uusia taitoja sain uutta ajateltavaa.koti voi olla masentuneelle paikka josta olis hyvä olla välil pois.

Minä ihmettelen aina sitä että masentuneelle pitää jonkun ulkopuolisen tulla tekemään jotain eli tässäkin tuttava haki pois kotoa ja se auttoi kun sai oppia uutta.  Miksi joillakin ihmisillä se ei tapahdu omasta tahdosta että hakee uusia elämyksiä, hakeutuu oppimaan, hakeutuu ihmisen sekaan ja pois kotoa? Itselläni on masentumaan taipuvainen luonne ja usein saamattomuus on pahin oire, ja kun huomaan oireita niin teen jotain itselle mieluista kotona tai kodin ulkopuolella että ajatukset ei kierrä samaa kehää. Viis veisaan silloin kodista tai edes ruoanlaitosta. Monilla ihmisillä on tämä kyky nostaa itse mielialaansa ja saada muuta ajateltavaa, miten masennusdiagnoosin saaneilla ei ole. Liikuntaa neuvotaan siksi että se on yksi näistä tavoista joilla useat itseään osaa hoitaa että pysyvät toimintakuntoisina ja mieli korkealla. Eli omakohtaista kokemusta on niillä jotka sanoo että esim liikunta auttaa. Onko kyseessä sitten itseohjautuvuus tai vastuu omasta itsestä joka toiset nostaa ja toiset masentaa?

Vierailija kirjoitti:

Miksi joillakin ihmisillä se ei tapahdu omasta tahdosta että hakee uusia elämyksiä, hakeutuu oppimaan, hakeutuu ihmisen sekaan ja pois kotoa? Itselläni on masentumaan taipuvainen luonne ja usein saamattomuus on pahin oire, ja kun huomaan oireita niin teen jotain itselle mieluista kotona tai kodin ulkopuolella että ajatukset ei kierrä samaa kehää. Viis veisaan silloin kodista tai edes ruoanlaitosta. Monilla ihmisillä on tämä kyky nostaa itse mielialaansa ja saada muuta ajateltavaa, miten masennusdiagnoosin saaneilla ei ole. Liikuntaa neuvotaan siksi että se on yksi näistä tavoista joilla useat itseään osaa hoitaa että pysyvät toimintakuntoisina ja mieli korkealla. Eli omakohtaista kokemusta on niillä jotka sanoo että esim liikunta auttaa. Onko kyseessä sitten itseohjautuvuus tai vastuu omasta itsestä joka toiset nostaa ja toiset masentaa?

Hetkittäiset alakulot, joista pääsee vain pienellä asenteenkorjauksella eroon, ei käsittääkseni ole sama asia kuin masennus.  Mutta olen törmännyt sellaiseen ilmaukseen kuin "high-functioning depression", aiheeseen kuitenkaan tarkemmin perehtymättä. Onkohan se sellaisten parempien ihmisten masennusta, jotka vain ottavat itseään niskasta kiinni (muiden saamattomuutta ihmetellen)?

Aika ja lepo. En minäkään ymmärtäisi ellen olisi itse kokenut sitä. Pahin vaihe on kuin eläisi väsyneenä harmaassa sumussa. Ei siinä kehoitukset paljoa auta. Kun olin levännyt usean kuukauden verran ja kaverini pyysivät ajoittain mukaansa johonkin jaksoin jopa lähteä. Pikku hiljaa heidän seuransa alkoi tuntua mukavalta ja osaan arvostaa heidän silloista yrittämistä nykyäänkin erittäin korkealle.

Masentuneena en halua nähdä ketään. En kaipaa mitään kuuntelija-neuvojaa siihen ihmettelemään. Jos olisi kuolonappi, painaisin sitä. Tai syvä uni-nappi.

Ymmärrys ja hyväksyntä sellaisena kuin on. Sinun tehtäväsi ei ole häntä parantaa, etkä sitä voikaan.

"Ymmärrän, että en käsitä miten paha olo sinulla on, mutta yritän ymmärtää.

Jos sinulle riittää, että olen tässä, niin olen. Voit jutella tai olla hiljaa, en vaadi enkä neuvo sinua tekemään mitään mitä et jaksa tai halua.

Voin vaikka lukea sinulla tai lueskelen tässä itsekseni, ei minulla ole juuri nyt mihinkään kiire".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

masentunut on vaikeaa seuraa. vie masentunut esim. taidenäytteluun tai retkeileen jos suostuu.masentunut  ei itse kykene järjestään mitään ,eli ilmota aika kun tuut hakee. vaihtelu voi piristää. itseä auttoi kerran pois masennuksesta kun tuttava pyysi mukanaan kansanopiston kurssil opin uusia taitoja sain uutta ajateltavaa.koti voi olla masentuneelle paikka josta olis hyvä olla välil pois.

Minä ihmettelen aina sitä että masentuneelle pitää jonkun ulkopuolisen tulla tekemään jotain eli tässäkin tuttava haki pois kotoa ja se auttoi kun sai oppia uutta.  Miksi joillakin ihmisillä se ei tapahdu omasta tahdosta että hakee uusia elämyksiä, hakeutuu oppimaan, hakeutuu ihmisen sekaan ja pois kotoa? Itselläni on masentumaan taipuvainen luonne ja usein saamattomuus on pahin oire, ja kun huomaan oireita niin teen jotain itselle mieluista kotona tai kodin ulkopuolella että ajatukset ei kierrä samaa kehää. Viis veisaan silloin kodista tai edes ruoanlaitosta. Monilla ihmisillä on tämä kyky nostaa itse mielialaansa ja saada muuta ajateltavaa, miten masennusdiagnoosin saaneilla ei ole. Liikuntaa neuvotaan siksi että se on yksi näistä tavoista joilla useat itseään osaa hoitaa että pysyvät toimintakuntoisina ja mieli korkealla. Eli omakohtaista kokemusta on niillä jotka sanoo että esim liikunta auttaa. Onko kyseessä sitten itseohjautuvuus tai vastuu omasta itsestä joka toiset nostaa ja toiset masentaa?

Vierailija kirjoitti:

Miksi joillakin ihmisillä se ei tapahdu omasta tahdosta että hakee uusia elämyksiä, hakeutuu oppimaan, hakeutuu ihmisen sekaan ja pois kotoa? Itselläni on masentumaan taipuvainen luonne ja usein saamattomuus on pahin oire, ja kun huomaan oireita niin teen jotain itselle mieluista kotona tai kodin ulkopuolella että ajatukset ei kierrä samaa kehää. Viis veisaan silloin kodista tai edes ruoanlaitosta. Monilla ihmisillä on tämä kyky nostaa itse mielialaansa ja saada muuta ajateltavaa, miten masennusdiagnoosin saaneilla ei ole. Liikuntaa neuvotaan siksi että se on yksi näistä tavoista joilla useat itseään osaa hoitaa että pysyvät toimintakuntoisina ja mieli korkealla. Eli omakohtaista kokemusta on niillä jotka sanoo että esim liikunta auttaa. Onko kyseessä sitten itseohjautuvuus tai vastuu omasta itsestä joka toiset nostaa ja toiset masentaa?

Hetkittäiset alakulot, joista pääsee vain pienellä asenteenkorjauksella eroon, ei käsittääkseni ole sama asia kuin masennus.  Mutta olen törmännyt sellaiseen ilmaukseen kuin "high-functioning depression", aiheeseen kuitenkaan tarkemmin perehtymättä. Onkohan se sellaisten parempien ihmisten masennusta, jotka vain ottavat itseään niskasta kiinni (muiden saamattomuutta ihmetellen)?

No ensinnäkään ei ole olemassa parempia ja huonompia masentuneita ihmisiä, ei pidä heti ottaa nokkiinsa jos joku kyselee asioista tai miettii asioita. Useamman pitäisi kysellä ja miettiä sillä masennus alkaa olla jo kansansairaus.  Mutta eikö ole aika loogista ajatella että kun tunnistaa jo varhaisessa vaiheessa itsessään masennusoireita ja tekee niille heti jotain niin masennus ei ehkä ehdi syventyä liian vaikeaksi lääkehoitoa vaativaksi sairaudeksi joka vie monelta työkyvyn loppuelämäksi? Voisko olla niin että osa tunnistaa oireensa helpommin kuin toiset ja nämä osaa itse keksiä ja kokeilla erilaisia keinoja millä siitä pääsee yli ennen kuin on ihan pohjalla. Mietin vain että voisiko siinä olla ratkaisu edes joidenkin masentuneiden hoitoon että riittävän ajoissa tunnistaa mielialansa ja oppii kokeilemaan erilaisia keinoja miten sen putoamisen saisi katkaistua ennen kuin on ihan pohjalla? Onhan meitä sellaisiakin ihmisiä jotka vakavan traumankin edessä alkaa toimia entistä kovemmalla draivilla, kun taas toiset käpertyy peiton alle suremaan ja masentuu.

Eipä ihmekään että ihminen on masentunut kun on perheenjäsenenä tuollainen joka vaatii että kaikkien pitäisi tehdä niin kuin hän sanoo ja että on muut ovat hankalia/kiittämättömiä kun eivät tee juuri niin kuin sinun mielestäsi tulisi tehdä. Kaikki masentuneet jotka tunnen, heillä on yleensä ollut tällainen vanhempi.

Ihmistä ei hyväksytä sellaisena kun on, puutteineen vaan aina on jotain tehty väärin tai tekemättä ja tästä huomautellaan suoraan tai piilokettuilemalla.

Itsellänikin on vaikea masennus, saan siihen hoitoa ja tiedän mikä siihen auttaa mm. liikunta ja sitä harrastan paljon. Olen katkaissut välini kaikkiin ihmisiin jotka arvostelevat elämääni ja moittivat "sinun pitäisi tehdä niin ja näin ja noin" ja oletko koskaan kokeillut tällaista hengitysharjoitusta, raakaravintoa, avantouintia jne."  Elämäni on nyt paljon parempaa kun näitä arvostelijoita, ihmettelijöitä ja elämään puuttujia ei ole.

Minulla on suurin osa ystävistä jossain vaiheessa elämäänsä kokeneet masennusta eikä heistä kukaan ole tuolla lailla kaatanut toisen niskaan asennustaan. Päinvastoin, yrittävät olla mahd. vähän vaivaksi ja ovat uuvuttaneet itsensä tekemällä muiden eteen tai ottaneet liikaa pskaa vastaan muilta kiltteyttään.

Tulosta tämä itsellesi ja läheisellesi. Lue ajatuksella, mieti milloin ylität läheisesi rajat ja vaadit tekemään itseään vastaan. Opettele kunnioittamaan läheistäsi, hänen elämäntapaansa ja mielipiteitään ym. äläkä vaadi että läheisesi pitää elää niin kuin sinä haluat. Kannusta läheistäsi tekemään elämästään oman näköistään.

https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/itsehoito-ja-oppaat/itsehoito…

Lääkkeen ja kuppi teetä.

Vierailija kirjoitti:

"Ymmärrän, että en käsitä miten paha olo sinulla on, mutta yritän ymmärtää.

Jos sinulle riittää, että olen tässä, niin olen. Voit jutella tai olla hiljaa, en vaadi enkä neuvo sinua tekemään mitään mitä et jaksa tai halua.

Voin vaikka lukea sinulla tai lueskelen tässä itsekseni, ei minulla ole juuri nyt mihinkään kiire".

Kuinka moni tuohon lähtee? Kuinka moni läheinen pystyy päivästä toiseen viikosta ja kuukaudesta toiseen olemaan lehmänhermoinen läsnäoleva kiireetön ystävä? Aika harva, sillä jokaisella on omakin elämänsä ja omat tehtävänsä, jotka nyt vain joutuu tekemään, oli toinen missä kunnossa vain. Valitettavasti tuollainen "läsnäoleminen" alkaa myös aika nopeasti ketuttamaan, vaikka olisi kuinka hyvä ihminen. Silloin pitää pelastaa ensin itsensä ja sitten vasta se toinen. Läheiseltä ei voi vaatia liikaa ja hänen auttamistaan ei saa väheksyä. Tarinoita on yhtä monta kuin on tapauksiakin.

Vierailija kirjoitti:

Eipä ihmekään että ihminen on masentunut kun on perheenjäsenenä tuollainen joka vaatii että kaikkien pitäisi tehdä niin kuin hän sanoo ja että on muut ovat hankalia/kiittämättömiä kun eivät tee juuri niin kuin sinun mielestäsi tulisi tehdä. Kaikki masentuneet jotka tunnen, heillä on yleensä ollut tällainen vanhempi.

Ihmistä ei hyväksytä sellaisena kun on, puutteineen vaan aina on jotain tehty väärin tai tekemättä ja tästä huomautellaan suoraan tai piilokettuilemalla.

Itsellänikin on vaikea masennus, saan siihen hoitoa ja tiedän mikä siihen auttaa mm. liikunta ja sitä harrastan paljon. Olen katkaissut välini kaikkiin ihmisiin jotka arvostelevat elämääni ja moittivat "sinun pitäisi tehdä niin ja näin ja noin" ja oletko koskaan kokeillut tällaista hengitysharjoitusta, raakaravintoa, avantouintia jne."  Elämäni on nyt paljon parempaa kun näitä arvostelijoita, ihmettelijöitä ja elämään puuttujia ei ole.

Minulla on suurin osa ystävistä jossain vaiheessa elämäänsä kokeneet masennusta eikä heistä kukaan ole tuolla lailla kaatanut toisen niskaan asennustaan. Päinvastoin, yrittävät olla mahd. vähän vaivaksi ja ovat uuvuttaneet itsensä tekemällä muiden eteen tai ottaneet liikaa pskaa vastaan muilta kiltteyttään.

 

Tulosta tämä itsellesi ja läheisellesi. Lue ajatuksella, mieti milloin ylität läheisesi rajat ja vaadit tekemään itseään vastaan. Opettele kunnioittamaan läheistäsi, hänen elämäntapaansa ja mielipiteitään ym. äläkä vaadi että läheisesi pitää elää niin kuin sinä haluat. Kannusta läheistäsi tekemään elämästään oman näköistään.

https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/itsehoito-ja-oppaat/itsehoito…

Olipa vihamielinen katkera kirjoitus. Tuntuu, että parantuminen on vielä täysin kesken. Oli kirjoituksessa hyviäkin asioita, mutta ne jäivät katkeruuden ja vihaisuuden alle. Kirjoittaja ei itsekään hyväksy ihmisten erilaisuutta, mutta yrittää silti toitottaa omaa erilaisuuttaan ympärilleen. Ristiriitaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kysy tätä v*ttuillakseni vaan ihan aidosti ja vilpittömästi ihmettelen kun lähipiirissä on ollut masentuneita. Tuntuu että mikään ei kelpaa, ei kelpaa:

-harrasta jotain itsellesi mielekästä

Mikään ei ole mielekästä, ei edes eläminen.

-ei halua hakea apua koska (tähän kohtaan voi laittaa lähes minkä tahansa syyn)

En halua apua, koska en usko että mikään määrä esim. puhumista auttaa. En ole riittävän masentunut että pääsisin johonkin osastolle, mikä tuskin sekään auttaisi.

-jos hakee apua hoitohenkilökunta sanoi jotain kuulemma väärää niin ei enää mene sinne

Viimeksi depressiohoitaja oli sitä mieltä, että oma vika kun en ole tehnyt riittävästi sen eteen että asiat olisivat paremmin.

-lohduttavat sanat ei kelpaa

Ei niin

Ja ihmettelen, miksi muka ei saisi sanoa masentuneelle että et itse jaksa enää? Oletko läheisriippuvainen? Mitä sitten jos masentunut loukkaantuu? Eräs entinen ystävä sanoi ettei enää jaksa olla väleissä, koska häntä ahdisti jatkuva negatiivisuus ja viiltely. Totta kai loukkaannuin ja uhriuduin silloin, mutta nyt ymmärrän ihan täysin. Jopa havahduin siihen ja ymmärsin olla jatkossa niin pahasti kuormittamatta muita. Auttoiko nämä näkökulmat?

Jospa depressiohoitaja oli oikeassa? Hän antoi sinulle hoitavan ohjeen. Ei siihen kertakaikkiaan auta mikään muu kuin ryhdistäytyminen ja itsensä kasaaminen. Hankalaa se aluksi on, totta kai, mutta mitään muuta keinoa ei ole. Itsekin myönsit, että kun entinen ystäväsi sanoi sinulle, ettei jaksa valitustasi, arvostit sitä myöhemmin. Toisin sanoen hän kehotti sinua ryhdistäytymään ja oli siinä ihan oikeassa, itsekin sen myönsit. Tätä en myöskään voi ymmärtää että kun tämän totuuden sanoo, niin heti aletaan väittää vastaan ja suututaan, vaikka eihän tässä ketään masentunutta kiusata, vaan yritetään auttaa. Ei tämä ole mikään kilpailu siitä, että kuka voittaa väittelyn. Kasvakaa aikuiseksi. Minulle ainakin auttoi se, että potkittiin niin sanotusti liikkeelle.

On totta, että masennuksesta toipuminen vaatii masentuneelta itseltään ponnistelua ja sitoutumista. Mikään "ryhdistäytyminen" ei kuitenkaan masennusta paranna. Masennuksen syntymekanismit ovat niin monimutkaisia, että toipumiseen tarvitaan myös monimutkaista ajatustyötä.