Äitipuoli pärjää hyvin ilman miehen lapsia.

Kannatti ottaa riski ja sanoa miehelle ennen yhteenmuuttoa, että en tule olemaan mikään äitipuoli, en vahdi, pyykkää, ruoki tai ottamaan vastuuta hänen lapsistaan. Päädyttiin siihen, että meillä on omat asunnot ja tavataan kn miehen lapset ovat äidillään

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, en minä ainakaan valinnut miestäni jostain hyllystä, että minä otan nyt tuon ja rakastun siihen eli mieheni ei ollut valinta vaan hän vaan tuli elämääni ja toi mukanaan lapsen. Lapsen, joka on syntynyt kultalusikka perseessä, minä, minä ja minä.

Mies muuttuu täysin, kun lapsi tulee. Hän on hiljainen, vetäytyvä ja kireä ja tekee kaikkea muuta kuin on lapsen kanssa. Meitä on kolme ihmistä jotka teeskentelee ja vetää jotain roolia, kuinka kiva on kun olet ja olen.

Sinä olet miehesi valinnut, tässä maassa aikuiset saa seurustella vapaasti eikä ketään pakoteta parisuhteeseen. Mietitkö koskaan, miltä siitä vihaamastasi lapsesta tuntuu? Isä, joka "tekee kaikkea paitsi on lapsen kanssa".

Miten kehtaatkin nimitellä lasta, joka on syytön syntymäänsä eikä ansaitse vihaa. Miehesi on sen sijaan valinnut isäksi tulemisen. Lapsella on oikeus tulla rakastetuksi ja saada osakseen välittämistä. Sitä hän ei selvästikään saa edes omalta isältään.

Mies taipui lapseen viiden vuoden taivuttelun jälkeen, lapseen jota ei olisi halunnut. Lapsikin sen tietää ettei isä ole lasta koskaan hoitanut ja tulee vain koska äiti pakottaa.

Tyypillistä puppua, jota selitetään uudelle vaimolle. Tosiasiassa aikuinen mies oli yhtä paljon osallinen lapsenhankinnassa kuin nainenkin. Hänellä on täysi vastuu teoistaan. Lapsi ei valinnut syntymäänsä, hänen isänsä valitsi isyyden. Aikuinen mies voi käyttää myös ehkäisyä ja kieltäytyä lastenhankinnasta.

Sinä kostat lapselle asioita, joihin lapsi on syytön. Ajattele, jos oma lapsesi olisi tuon lapsen asemassa. Tai jos itse olisit ollut. Eikö ole karmiva ajatus olla lapsena noin hyljeksitty oman vanhemman ja tämän kumppanin puolelta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

sä oot ilmeisesti aikuinen, joten kanna vastuusi

Äitipuolella ei ole mitään vastuuta toisen lapsiin. Ei mitään.

Niinpä ei ole yhtään mitåän vastuuta miehen lapsista.

Aina jännästi naisen pitäisi hoitaa ja kantaa vastuuta miehen lapsista mutta toisin päln ei koskaan vaan mesotaan että akka hoitakoot omat lapset ja eihän mies toisen miehen lapsia ala kasvattamaan ja hoitamaan.

Luet varmaan aika valikoiden... Täällä on ollut useita viestejä siitä, miten sen isäpuolen pitää taata kaikki sama isolle katraalle, puolisonsa exän lapsille, kuin omalleenkin. Pitää olla samat reissut ja lahjat.

Vierailija kirjoitti:

Kannatti ottaa riski ja sanoa miehelle ennen yhteenmuuttoa, että en tule olemaan mikään äitipuoli, en vahdi, pyykkää, ruoki tai ottamaan vastuuta hänen lapsistaan. Päädyttiin siihen, että meillä on omat asunnot ja tavataan kn miehen lapset ovat äidillään

Mekin puhuttiin tämä asia läpi ennen yhteen muuttoa. Minä olen paljon toisaalla, kun lapsi meillä ja näin annan isälle ja lapselle tilaa olla yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

No, en minä ainakaan valinnut miestäni jostain hyllystä, että minä otan nyt tuon ja rakastun siihen eli mieheni ei ollut valinta vaan hän vaan tuli elämääni ja toi mukanaan lapsen. Lapsen, joka on syntynyt kultalusikka perseessä, minä, minä ja minä.

Mies muuttuu täysin, kun lapsi tulee. Hän on hiljainen, vetäytyvä ja kireä ja tekee kaikkea muuta kuin on lapsen kanssa. Meitä on kolme ihmistä jotka teeskentelee ja vetää jotain roolia, kuinka kiva on kun olet ja olen.

Miten saat edes hyvällä mielikuvituksella käännettyä lapsen viaksi sen, ettei hänen isä, kumppanisi, ole kyennyt/kykene edelleenkään kasvatustehtävään? Luulevatko ihmiset että lapset ovat jotain valmiita aikuisia? Ilmeisesti. Tosin älykkyys mukailee gaussin käyrää, minkäs teet. Muuten ehkä jompikumpi teistä aikuisista kykenisi tekemään muutakin kuin esittämään avuttomina. Ehkä se lapsi ratkaisee tämänkin kinkkisen ongelman, jos poikkeaa kehityspsykologisesti kaikista ihmisistä ikinä ja ajatteleekin muita kuin itseään.

Vierailija kirjoitti:

Tuo on jännä, miten usein näissä keskusteluissa tuodaan esiin "omassa kodissa". Se on myös miehen koti, ei sinun omasi, toisin kuin jos asuisi yksin. Ja kun se on myös miehen koti, on se myös lasten koti silloin kun ovat alaikäisinä miehen huoltovastuulla.

Miltä tuntuisi, jos omassa kodissasi olisi vieraita jotka määrittävät arkea? Niin, tehän tiedätte. Lapsista tuntuu samalta, se on heidänkin koti. Ette ehkä halua myöntää tätä, mutta niin kauan kuin mies ei ole vain vierailemassa lastensa kanssa luonasi, on se heidänkin kotinsa. Ainoa ero teillä suhteessa lapsiin on, että te voitte valita. Alle 12-vuotias ei voi asumisestaan päättää, vaikka haluaisi. Pakotietä ei ole. Hän ei voi sanoa, "etten olisi näillä tiedoilla lähtenyt, syntynyt näille vanhemmille". Mitään vaihtoehtoja ei ole.

Siksi tämä tuntuu mielestäni aina niin epäreilulta asetelmalta. Oikeudenmukaisuus ja kohtuus on yksi arvo maailmassa tunteiden rinnalla. Miettikää hetki, että tämä olisi tapahtunut omassa lapsuudessanne, kodin ja pyyteettömän välittämisen, perheeseen kuulumisen sijaan. Miettikää omaa lapsuuttanne ja kaikkea siihen sisältyvää itsestäänselvyyttä. Pohtikaa huviksenne vastakkainen skenaario jos pystytte. Usein, jos lapsi on omassa elämässään ihan sivuroolissa tai syrjinnän kohteena ydinperheessä, puhutaan emonationaalisesta väkivallasta. Uusperheissä tämä on usein vain hyväksytty asiaintila (sillä on silti samat vaikutukset). Usein näyttää yhdistyvän myös uusperheiden lasten myöhemmän ongelmat, mikä entisestään vavisuttaa "idylliä", eikä jotenkin tajuta yhdistää syitä ja seurauksia. Pitäisi lasten osata olla kiitollinen kun ei ole pahemmin käynyt, vaikka hyväksyvää, lapsen kasvulle tärkeää, turvallista ilmapiiriä ei ole kyetty luomaan. Sitten kappas kappas, kasvavat jotenkin vinoon. Lapsia vastuutetaan itsensä kasvattamisesta tai siitä, etteivät aikuisten kokemuksen ja kykyjen tavoin suoriudu tilanteesta. Eihän tämä teidän vastuullenne kuulu, voitte perustella itsellenne. Mutta jos olette asemassa, missä kaltoinkohtelu mahdollistuu, kuuluu se kuitenkin. Tietyssä tilanteessa vastuu tulee mukana (yhteisasuminen). Vastuusta voi välttyä välttämällä tilannetta. Ei voi syödä kakkua ja säästää sitä ottamatta muilta omaksi hyödyksenne. Valita voitte. Vahvemmalla on aina enemmän vastuuta kuin heikommalla, ihan siksi että voimaa ja valtaa voi aina käyttää väärin. Voimalla ja vallalla voi syödä sen lastenkin kakun. Mahdollista, mutta onko se oikein? No ei ole.

No ongelma tässä on se, että rakkauden huumassa tätä asiaa ei tajua - ei vaikka ympäristö ja kokemukset sanoisivat mitä. Ne kumppanin lapsetkin tuntuvat mukavilta ja perheidylli kivalta, niin se vain menee. Sitä myös ajattelee, että siellä "omassa kodissa" saa olla tasavertainen aikuinen: kasvattaa ja rakastaa kuten omia. Eikä mitään ongelmaa ehkä koskaan tulisikaan, jos näin voisi olla, saisi olla tasavertainen suhteessa lasten isään ja äitiin (siis siinä mielessä tasavertainen, ettei omia ratkaisuja omassa kodissa vaikkapa ex ja lapset kyseenalaistaisi, jos ne jokseenkin kohtuullisia ovat).

Siinä vaiheessa kun todellisuus iskee silmille (jos iskee, eiväthän kaikki uusperheet ole epäonnistuneita) ollaankin jo syvissä vesissä. On se yhteinen elämä, yhteinen koti, yhteinen talous, ehkä yhteisiä lapsiakin. Vaihtoehdoiksi jää lähteminen ja taas yhden perheen rikkominen tai jääminen, mutta kenties niiden kiellettyjen tunteiden kanssa.

Ei siinä oikein hyviä vaihtoehtoja ole muuta kuin jättää lähtemättä alunperinkään, mutta se ei ole oikein validi neuvo sille, joka on jo siinä tilanteessa.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on kyllä vaikea kysymys.

Itse olen myös äitipuoli, tai ehkä olin, koska mieheni lapset ovat jo aikuisia. 

En inhonnut lapsia ollenkaan, mutta en myöskään oppinut koskaan välittämään heistä kunnolla. Ja jo se teki raskasta yhdessäolosta, kun omassa kodissa pyörii ihmisiä, joista ei kunnolla pidä. Toisen kanssa oli helpompaa, hän oli aika itsenäinen oman tien kulkija, ei ripustautunut, pyysi apua tarvittaessa eikä kyräillyt ja mököttänyt, sillä tavalla siis selkeä tapaus. On sitä edelleen, hoitaa asiansa itse ja meille tullessaan on "tasavertainen aikuinen", eli ihan mukavaa seuraa. Toinen taas oli hyvin, hyvin vaativa, isästään mustasukkainen ja täynnä opittua avuttomuutta. Ja jossain mielessä on sitä edelleen 23 vuotiaana. Hyvin raskasta seuraa siis edelleen, ja hänen käydessään yritän lähinn kitua vierailun läpi.

Ei niille tunteille oikein mitään voi, käytökselle toki voi, mutta vuodesta toiseen omassa kodissa on kyllä rankkaa käyttäytyä aina korrektisti vastoin omia tunteitaan.

Jos palaisin aikaan ennen parisuhteen syntyä, en tällä tiedolla lähtisi, vaikka mies rakas ja ihana onkin.

Ihan yhtä lailla ne lapset on pakotettu ottamaan teidät, äitipuolet, vastaan.

Alkaa kohta paha äitipuoli -stereotypia näyttämään ihan paikkansa pitävältä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö niin ap että väitit miehellesi ottavasi hänet lapsineen päivineen koska halusit juuri tuon miehen? Tiesit jo silloin ettet pidä lapsista mutta jos oisit sen sanonut, mies oisi lähtenyt. Arvaas mitä? Niin lähtee nytkin. Jos menet sanomaan ettet halua lapsia teille, se olet sinä joka häviää.

Ois kannattanut ajatella järjellä eikä p*llulla heti alussa.

En ole ap, mutta en minä koskaan miehelle sanonut, että otan hänen lapsensa myös. Kieltäydyin ensimmäisestä kosinnastakin sen lapsen tähden. Mies ei lähtenyt, vaan kosi toisenkin kerran. Koska hän ajattelee, että me olemme me, ja lapset ovat ulkokehällä, aikuistuvat ja lähtevät. Ja sitten me olemme vieläkin me.

Niin, ikää on jo niin paljon, että meille ei yhteisiä lapsia tule.

Eli idioottimaisuus on jotenkin hyväksyttävämpää, jos on samalla sinnikäs? Ok, tämä selittää paljon maailman menosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi ihmeessä te muutatte yhteen miehen, jolla on lapsia, kanssa, jos ”vieraiden” ihmisten sietäminen omassa kodissa on niin vaikeaa? Sen teidän ”oman kotinne” pitäisi olla myös lasten oma koti, mutta nyt sen on vallannut vieras aikuinen, joka ei jaksa näitä lapsia. On jotenkin äärettömän ristiriitaista kuulla, kuinka äitipuolet kertovat, ettei heidän kuulukaan olla tärkeä aikuinen bonuslapselle, vaan lapsi tarvitsee isänsä ja äitinsä, mutta silti sinne lapsen kotiin pitää ehdoin tahdoin muuttaa. Onko oikeasti ihan mahdoton ajatus pitää se oma asunto ja seurustella sieltä käsin?

Minä näen asian näin: kyseessä on minun asuntoni, ja miksi minä omasta asunnostani pois muuttaisin? Sinä nöet, että minä, äitipuoli, olen se ylimääräinen henkilö talossa, mutta ei, ne lapset ovat niitä ylimääräisiä.

Mies muutti minun asuntooni. Minä en hänen.

Toisekseen on ihan eri asia, asuvatko lapset koko ajan vai käyvätkö vain viikonloppuisin. Kukaan viikonloppulapsi ei pidä isän kotia omana kotinaan. Kyllä he lähtökohtaisesti ovat vain kylässä isän kodissa. Tämä monelta erolapselta kuultua.

Eihän kenenkään tarvitse olla ylimääräinen. Miksi et sanonut miehelle, ettet ole valmis muuttamaan yhteen ja hankkisi oman kodin lasten kanssa? Tai heidän vierailuja varten? Niin, koska talous ja käytännöllisyys, muiden lasten sielut eivät ole minkään, edes pienen säästön arvoisia jos se on itseltä pois. Tässä toki katsoisin miehen suuntaan.

Kun ollaan kylässä, usein vieraat huomioidaan. Eli haluttiinko sitä arkea vai kestitä? Jos ollaan vieraina niin sitten kohdellaan vieraina, pidot pystyyn. Muistakaa säilyttää vieraskoreus sisältäen usein viihdyttämisen. Niin, eihän toimi, eli älkää pliis puhuko itseänne pussiin.

Olen vastaaja 55. Lue myös se.

Ehdotin tuota miehelle, mutta hänelle ei sopinut kaksi asuntoa.

Kun meillä on miehen puoleisia, niin teen ruoan ja istun ruokapöydässä. Siinä keskustelut. Sen jälkeen jätän miehen vierainineen rauhaan ja minä teen omiani.

Yhtä kohtelias olen lasten ollessa meillä.

Eihän mies ollut neuvotteluasemissa, jos hänellä on "rasitteet". Muutit siis yhteen miehen kanssa, joka ei ajattele muita kuin itseään, niin suhteessa sinuun kuin lapsiinsa. Onnea. Onnea teille kaikille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on kyllä vaikea kysymys.

Itse olen myös äitipuoli, tai ehkä olin, koska mieheni lapset ovat jo aikuisia. 

En inhonnut lapsia ollenkaan, mutta en myöskään oppinut koskaan välittämään heistä kunnolla. Ja jo se teki raskasta yhdessäolosta, kun omassa kodissa pyörii ihmisiä, joista ei kunnolla pidä. Toisen kanssa oli helpompaa, hän oli aika itsenäinen oman tien kulkija, ei ripustautunut, pyysi apua tarvittaessa eikä kyräillyt ja mököttänyt, sillä tavalla siis selkeä tapaus. On sitä edelleen, hoitaa asiansa itse ja meille tullessaan on "tasavertainen aikuinen", eli ihan mukavaa seuraa. Toinen taas oli hyvin, hyvin vaativa, isästään mustasukkainen ja täynnä opittua avuttomuutta. Ja jossain mielessä on sitä edelleen 23 vuotiaana. Hyvin raskasta seuraa siis edelleen, ja hänen käydessään yritän lähinn kitua vierailun läpi.

Ei niille tunteille oikein mitään voi, käytökselle toki voi, mutta vuodesta toiseen omassa kodissa on kyllä rankkaa käyttäytyä aina korrektisti vastoin omia tunteitaan.

Jos palaisin aikaan ennen parisuhteen syntyä, en tällä tiedolla lähtisi, vaikka mies rakas ja ihana onkin.

Ihan yhtä lailla ne lapset on pakotettu ottamaan teidät, äitipuolet, vastaan.

Alkaa kohta paha äitipuoli -stereotypia näyttämään ihan paikkansa pitävältä

Mietittekö koskaan millaisen pakotetun ihmissuhteen annatte lapsille ja mitä ne joutuu teidän kanssa feikkaamaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo on jännä, miten usein näissä keskusteluissa tuodaan esiin "omassa kodissa". Se on myös miehen koti, ei sinun omasi, toisin kuin jos asuisi yksin. Ja kun se on myös miehen koti, on se myös lasten koti silloin kun ovat alaikäisinä miehen huoltovastuulla.

Miltä tuntuisi, jos omassa kodissasi olisi vieraita jotka määrittävät arkea? Niin, tehän tiedätte. Lapsista tuntuu samalta, se on heidänkin koti. Ette ehkä halua myöntää tätä, mutta niin kauan kuin mies ei ole vain vierailemassa lastensa kanssa luonasi, on se heidänkin kotinsa. Ainoa ero teillä suhteessa lapsiin on, että te voitte valita. Alle 12-vuotias ei voi asumisestaan päättää, vaikka haluaisi. Pakotietä ei ole. Hän ei voi sanoa, "etten olisi näillä tiedoilla lähtenyt, syntynyt näille vanhemmille". Mitään vaihtoehtoja ei ole.

Siksi tämä tuntuu mielestäni aina niin epäreilulta asetelmalta. Oikeudenmukaisuus ja kohtuus on yksi arvo maailmassa tunteiden rinnalla. Miettikää hetki, että tämä olisi tapahtunut omassa lapsuudessanne, kodin ja pyyteettömän välittämisen, perheeseen kuulumisen sijaan. Miettikää omaa lapsuuttanne ja kaikkea siihen sisältyvää itsestäänselvyyttä. Pohtikaa huviksenne vastakkainen skenaario jos pystytte. Usein, jos lapsi on omassa elämässään ihan sivuroolissa tai syrjinnän kohteena ydinperheessä, puhutaan emonationaalisesta väkivallasta. Uusperheissä tämä on usein vain hyväksytty asiaintila (sillä on silti samat vaikutukset). Usein näyttää yhdistyvän myös uusperheiden lasten myöhemmän ongelmat, mikä entisestään vavisuttaa "idylliä", eikä jotenkin tajuta yhdistää syitä ja seurauksia. Pitäisi lasten osata olla kiitollinen kun ei ole pahemmin käynyt, vaikka hyväksyvää, lapsen kasvulle tärkeää, turvallista ilmapiiriä ei ole kyetty luomaan. Sitten kappas kappas, kasvavat jotenkin vinoon. Lapsia vastuutetaan itsensä kasvattamisesta tai siitä, etteivät aikuisten kokemuksen ja kykyjen tavoin suoriudu tilanteesta. Eihän tämä teidän vastuullenne kuulu, voitte perustella itsellenne. Mutta jos olette asemassa, missä kaltoinkohtelu mahdollistuu, kuuluu se kuitenkin. Tietyssä tilanteessa vastuu tulee mukana (yhteisasuminen). Vastuusta voi välttyä välttämällä tilannetta. Ei voi syödä kakkua ja säästää sitä ottamatta muilta omaksi hyödyksenne. Valita voitte. Vahvemmalla on aina enemmän vastuuta kuin heikommalla, ihan siksi että voimaa ja valtaa voi aina käyttää väärin. Voimalla ja vallalla voi syödä sen lastenkin kakun. Mahdollista, mutta onko se oikein? No ei ole.

No ongelma tässä on se, että rakkauden huumassa tätä asiaa ei tajua - ei vaikka ympäristö ja kokemukset sanoisivat mitä. Ne kumppanin lapsetkin tuntuvat mukavilta ja perheidylli kivalta, niin se vain menee. Sitä myös ajattelee, että siellä "omassa kodissa" saa olla tasavertainen aikuinen: kasvattaa ja rakastaa kuten omia. Eikä mitään ongelmaa ehkä koskaan tulisikaan, jos näin voisi olla, saisi olla tasavertainen suhteessa lasten isään ja äitiin (siis siinä mielessä tasavertainen, ettei omia ratkaisuja omassa kodissa vaikkapa ex ja lapset kyseenalaistaisi, jos ne jokseenkin kohtuullisia ovat).

Siinä vaiheessa kun todellisuus iskee silmille (jos iskee, eiväthän kaikki uusperheet ole epäonnistuneita) ollaankin jo syvissä vesissä. On se yhteinen elämä, yhteinen koti, yhteinen talous, ehkä yhteisiä lapsiakin. Vaihtoehdoiksi jää lähteminen ja taas yhden perheen rikkominen tai jääminen, mutta kenties niiden kiellettyjen tunteiden kanssa.

Ei siinä oikein hyviä vaihtoehtoja ole muuta kuin jättää lähtemättä alunperinkään, mutta se ei ole oikein validi neuvo sille, joka on jo siinä tilanteessa.

No tämä juuri. Jos joku pyytää kokemuksia tai neuvoja tai vertaistukea nykytilaan, minua aina ihmetyttää miksi tälle huudellaan, ettei olisi pitänyt ajautua tilanteeseen X koskaan. Ehkä ei, mutta se ei oikeasti vie mitenkään asioita parempaan suuntaan, että tästä hurskastellaan. Moraalista ylemmyyttä toki asian sanoja varmasti voi tuntea.

Isä sanoo lapsilleen että sanothan tätä taloa jossa isä ja Leena ( nimi muutettu) asuvat. Sitten Leena sanoo lapsille kun isä on poissa että älkää tulko enää tänne ja että äiti teidät pakottaa eikö niin. No tästä nousi kunnon myrsky ja Leenalle osoitettiin ovea isän toimesta jos ei puheet lopu. No loppui ne ainakin vähäksi aikaa. Tämä tarina on tosi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, en minä ainakaan valinnut miestäni jostain hyllystä, että minä otan nyt tuon ja rakastun siihen eli mieheni ei ollut valinta vaan hän vaan tuli elämääni ja toi mukanaan lapsen. Lapsen, joka on syntynyt kultalusikka perseessä, minä, minä ja minä.

Mies muuttuu täysin, kun lapsi tulee. Hän on hiljainen, vetäytyvä ja kireä ja tekee kaikkea muuta kuin on lapsen kanssa. Meitä on kolme ihmistä jotka teeskentelee ja vetää jotain roolia, kuinka kiva on kun olet ja olen.

Sinä olet miehesi valinnut, tässä maassa aikuiset saa seurustella vapaasti eikä ketään pakoteta parisuhteeseen. Mietitkö koskaan, miltä siitä vihaamastasi lapsesta tuntuu? Isä, joka "tekee kaikkea paitsi on lapsen kanssa".

Miten kehtaatkin nimitellä lasta, joka on syytön syntymäänsä eikä ansaitse vihaa. Miehesi on sen sijaan valinnut isäksi tulemisen. Lapsella on oikeus tulla rakastetuksi ja saada osakseen välittämistä. Sitä hän ei selvästikään saa edes omalta isältään.

Mies taipui lapseen viiden vuoden taivuttelun jälkeen, lapseen jota ei olisi halunnut. Lapsikin sen tietää ettei isä ole lasta koskaan hoitanut ja tulee vain koska äiti pakottaa.

Ja sinulta ei ihan oikeasti heru myötätuntoa tälle lapselle? Vakka kantensa valinnut. Itse en voisi noin itsekästä, vastuutonta lapsimiestä katsella. Mies teki päätöksen myöntyessään, ei oman tärkeitä ratkaisuja voi ulkoistaa muille. Varsinainen uhri miehesi, paha exä painosti nyyh nyyh. Ja sinä komppaat. Säälittävää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on kyllä vaikea kysymys.

Itse olen myös äitipuoli, tai ehkä olin, koska mieheni lapset ovat jo aikuisia. 

En inhonnut lapsia ollenkaan, mutta en myöskään oppinut koskaan välittämään heistä kunnolla. Ja jo se teki raskasta yhdessäolosta, kun omassa kodissa pyörii ihmisiä, joista ei kunnolla pidä. Toisen kanssa oli helpompaa, hän oli aika itsenäinen oman tien kulkija, ei ripustautunut, pyysi apua tarvittaessa eikä kyräillyt ja mököttänyt, sillä tavalla siis selkeä tapaus. On sitä edelleen, hoitaa asiansa itse ja meille tullessaan on "tasavertainen aikuinen", eli ihan mukavaa seuraa. Toinen taas oli hyvin, hyvin vaativa, isästään mustasukkainen ja täynnä opittua avuttomuutta. Ja jossain mielessä on sitä edelleen 23 vuotiaana. Hyvin raskasta seuraa siis edelleen, ja hänen käydessään yritän lähinn kitua vierailun läpi.

Ei niille tunteille oikein mitään voi, käytökselle toki voi, mutta vuodesta toiseen omassa kodissa on kyllä rankkaa käyttäytyä aina korrektisti vastoin omia tunteitaan.

Jos palaisin aikaan ennen parisuhteen syntyä, en tällä tiedolla lähtisi, vaikka mies rakas ja ihana onkin.

Ihan yhtä lailla ne lapset on pakotettu ottamaan teidät, äitipuolet, vastaan.

Alkaa kohta paha äitipuoli -stereotypia näyttämään ihan paikkansa pitävältä

Tottakai, ihan yhtä lailla se äiti- tai isäpuoli on ainakin aluksi vieras aikuinen sille lapselle ja suhteen muodostaminen voi olla vaikeaa. Eikä tilannetta ainakaan helpota, jos siinä ex vielä hankaloittaa suhteen muodostamista.

Silti etenkin vanhempi lapsi voi kyllä tehdä vanhempansa uuden puolison elämästä hyvin hankalaa ihan itsekin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo on jännä, miten usein näissä keskusteluissa tuodaan esiin "omassa kodissa". Se on myös miehen koti, ei sinun omasi, toisin kuin jos asuisi yksin. Ja kun se on myös miehen koti, on se myös lasten koti silloin kun ovat alaikäisinä miehen huoltovastuulla.

Miltä tuntuisi, jos omassa kodissasi olisi vieraita jotka määrittävät arkea? Niin, tehän tiedätte. Lapsista tuntuu samalta, se on heidänkin koti. Ette ehkä halua myöntää tätä, mutta niin kauan kuin mies ei ole vain vierailemassa lastensa kanssa luonasi, on se heidänkin kotinsa. Ainoa ero teillä suhteessa lapsiin on, että te voitte valita. Alle 12-vuotias ei voi asumisestaan päättää, vaikka haluaisi. Pakotietä ei ole. Hän ei voi sanoa, "etten olisi näillä tiedoilla lähtenyt, syntynyt näille vanhemmille". Mitään vaihtoehtoja ei ole.

Siksi tämä tuntuu mielestäni aina niin epäreilulta asetelmalta. Oikeudenmukaisuus ja kohtuus on yksi arvo maailmassa tunteiden rinnalla. Miettikää hetki, että tämä olisi tapahtunut omassa lapsuudessanne, kodin ja pyyteettömän välittämisen, perheeseen kuulumisen sijaan. Miettikää omaa lapsuuttanne ja kaikkea siihen sisältyvää itsestäänselvyyttä. Pohtikaa huviksenne vastakkainen skenaario jos pystytte. Usein, jos lapsi on omassa elämässään ihan sivuroolissa tai syrjinnän kohteena ydinperheessä, puhutaan emonationaalisesta väkivallasta. Uusperheissä tämä on usein vain hyväksytty asiaintila (sillä on silti samat vaikutukset). Usein näyttää yhdistyvän myös uusperheiden lasten myöhemmän ongelmat, mikä entisestään vavisuttaa "idylliä", eikä jotenkin tajuta yhdistää syitä ja seurauksia. Pitäisi lasten osata olla kiitollinen kun ei ole pahemmin käynyt, vaikka hyväksyvää, lapsen kasvulle tärkeää, turvallista ilmapiiriä ei ole kyetty luomaan. Sitten kappas kappas, kasvavat jotenkin vinoon. Lapsia vastuutetaan itsensä kasvattamisesta tai siitä, etteivät aikuisten kokemuksen ja kykyjen tavoin suoriudu tilanteesta. Eihän tämä teidän vastuullenne kuulu, voitte perustella itsellenne. Mutta jos olette asemassa, missä kaltoinkohtelu mahdollistuu, kuuluu se kuitenkin. Tietyssä tilanteessa vastuu tulee mukana (yhteisasuminen). Vastuusta voi välttyä välttämällä tilannetta. Ei voi syödä kakkua ja säästää sitä ottamatta muilta omaksi hyödyksenne. Valita voitte. Vahvemmalla on aina enemmän vastuuta kuin heikommalla, ihan siksi että voimaa ja valtaa voi aina käyttää väärin. Voimalla ja vallalla voi syödä sen lastenkin kakun. Mahdollista, mutta onko se oikein? No ei ole.

No ongelma tässä on se, että rakkauden huumassa tätä asiaa ei tajua - ei vaikka ympäristö ja kokemukset sanoisivat mitä. Ne kumppanin lapsetkin tuntuvat mukavilta ja perheidylli kivalta, niin se vain menee. Sitä myös ajattelee, että siellä "omassa kodissa" saa olla tasavertainen aikuinen: kasvattaa ja rakastaa kuten omia. Eikä mitään ongelmaa ehkä koskaan tulisikaan, jos näin voisi olla, saisi olla tasavertainen suhteessa lasten isään ja äitiin (siis siinä mielessä tasavertainen, ettei omia ratkaisuja omassa kodissa vaikkapa ex ja lapset kyseenalaistaisi, jos ne jokseenkin kohtuullisia ovat).

Siinä vaiheessa kun todellisuus iskee silmille (jos iskee, eiväthän kaikki uusperheet ole epäonnistuneita) ollaankin jo syvissä vesissä. On se yhteinen elämä, yhteinen koti, yhteinen talous, ehkä yhteisiä lapsiakin. Vaihtoehdoiksi jää lähteminen ja taas yhden perheen rikkominen tai jääminen, mutta kenties niiden kiellettyjen tunteiden kanssa.

Ei siinä oikein hyviä vaihtoehtoja ole muuta kuin jättää lähtemättä alunperinkään, mutta se ei ole oikein validi neuvo sille, joka on jo siinä tilanteessa.

No tämä juuri. Jos joku pyytää kokemuksia tai neuvoja tai vertaistukea nykytilaan, minua aina ihmetyttää miksi tälle huudellaan, ettei olisi pitänyt ajautua tilanteeseen X koskaan. Ehkä ei, mutta se ei oikeasti vie mitenkään asioita parempaan suuntaan, että tästä hurskastellaan. Moraalista ylemmyyttä toki asian sanoja varmasti voi tuntea.

Jos on tehnyt tyhmän ratkaisun elämässään, ratkaisun, jossa joutuu vastuuseen, josta ei pidä, niin se vastuu sitten tuli  mukana, vaikka tyhmän ratkaisun tehtyään katuisi koko juttua.

Jos haaveili jostain pölhöstä ja tunkeutui alaikäisten lasten elämään ja kotiin, niin ei ne lapset sitä vastuuta voi ruveta kantamaan. Se on sen aikuisen virheen tehneen velvollisuus olla aikuinen edelleen, pärjätä tunteineen ja olla kaatamatta paskaa lasten päälle, olla myrkyttämättä ilmapiiriä.

Vielä umpihullumpaa, jos "huomasin vasta kun tulin raskaaksi" tyylillä rupeaa siinä vaiheessa inhoamaan niitä miehen vanhempia lapsia. Ne vanhemmat lapset ovat syntyvän vauvan sisaruksia, hyvä tavaton!

Ainakin nämä ovat omia tietoisia valintoja. Joko elää niiden kanssa, ja kärsii, tai lähtee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on kyllä vaikea kysymys.

Itse olen myös äitipuoli, tai ehkä olin, koska mieheni lapset ovat jo aikuisia. 

En inhonnut lapsia ollenkaan, mutta en myöskään oppinut koskaan välittämään heistä kunnolla. Ja jo se teki raskasta yhdessäolosta, kun omassa kodissa pyörii ihmisiä, joista ei kunnolla pidä. Toisen kanssa oli helpompaa, hän oli aika itsenäinen oman tien kulkija, ei ripustautunut, pyysi apua tarvittaessa eikä kyräillyt ja mököttänyt, sillä tavalla siis selkeä tapaus. On sitä edelleen, hoitaa asiansa itse ja meille tullessaan on "tasavertainen aikuinen", eli ihan mukavaa seuraa. Toinen taas oli hyvin, hyvin vaativa, isästään mustasukkainen ja täynnä opittua avuttomuutta. Ja jossain mielessä on sitä edelleen 23 vuotiaana. Hyvin raskasta seuraa siis edelleen, ja hänen käydessään yritän lähinn kitua vierailun läpi.

Ei niille tunteille oikein mitään voi, käytökselle toki voi, mutta vuodesta toiseen omassa kodissa on kyllä rankkaa käyttäytyä aina korrektisti vastoin omia tunteitaan.

Jos palaisin aikaan ennen parisuhteen syntyä, en tällä tiedolla lähtisi, vaikka mies rakas ja ihana onkin.

Ihan yhtä lailla ne lapset on pakotettu ottamaan teidät, äitipuolet, vastaan.

Alkaa kohta paha äitipuoli -stereotypia näyttämään ihan paikkansa pitävältä

Mietittekö koskaan millaisen pakotetun ihmissuhteen annatte lapsille ja mitä ne joutuu teidän kanssa feikkaamaan?

En. En ymmärrä tätä mihin asemaan lapset on nykyään korotettu. Ennen heitäkin kohdellitiin ihmisinä ja nyt he on jotain uniikkeja lumihiutaleita, joita tulisi palvoa toisena päivätyönään ettei ne vaan mene rikki ja sitten he ovat loppuun palaneita ennen kuin ovat edes itsenäisyyden ja aikuisuuden kynnyksellä, kun kaikki ei menekään niin kuin he tahtoo.

Minä olen samanlainen. En ole halunnut omia lapsia, enkä varsinkaan halua leikkiä kotia jonkun toisen lasten kanssa. Siksi en ole koskaan suostunut ottamaan miestä, jolla on lapsia. Se ei olisi reilua minua, miestä, eikä varsinkaan niitä lapsia kohtaan. Elämä on valintoja.

Ei se vanhempien ero ja sitä seuraava uuseperhe-elämä ole lapsillekaan mitään herkkua aina, kurjaa jos pitää vielä lisäksi elää perheessä jossa vanhemman uusi kumppani salaa inhoaa ja toivoo että heitä ei olisikaan. Kyllä ne sen vaistoaa, vaikka miten asiallisesti käyttäytyisit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo on jännä, miten usein näissä keskusteluissa tuodaan esiin "omassa kodissa". Se on myös miehen koti, ei sinun omasi, toisin kuin jos asuisi yksin. Ja kun se on myös miehen koti, on se myös lasten koti silloin kun ovat alaikäisinä miehen huoltovastuulla.

Miltä tuntuisi, jos omassa kodissasi olisi vieraita jotka määrittävät arkea? Niin, tehän tiedätte. Lapsista tuntuu samalta, se on heidänkin koti. Ette ehkä halua myöntää tätä, mutta niin kauan kuin mies ei ole vain vierailemassa lastensa kanssa luonasi, on se heidänkin kotinsa. Ainoa ero teillä suhteessa lapsiin on, että te voitte valita. Alle 12-vuotias ei voi asumisestaan päättää, vaikka haluaisi. Pakotietä ei ole. Hän ei voi sanoa, "etten olisi näillä tiedoilla lähtenyt, syntynyt näille vanhemmille". Mitään vaihtoehtoja ei ole.

Siksi tämä tuntuu mielestäni aina niin epäreilulta asetelmalta. Oikeudenmukaisuus ja kohtuus on yksi arvo maailmassa tunteiden rinnalla. Miettikää hetki, että tämä olisi tapahtunut omassa lapsuudessanne, kodin ja pyyteettömän välittämisen, perheeseen kuulumisen sijaan. Miettikää omaa lapsuuttanne ja kaikkea siihen sisältyvää itsestäänselvyyttä. Pohtikaa huviksenne vastakkainen skenaario jos pystytte. Usein, jos lapsi on omassa elämässään ihan sivuroolissa tai syrjinnän kohteena ydinperheessä, puhutaan emonationaalisesta väkivallasta. Uusperheissä tämä on usein vain hyväksytty asiaintila (sillä on silti samat vaikutukset). Usein näyttää yhdistyvän myös uusperheiden lasten myöhemmän ongelmat, mikä entisestään vavisuttaa "idylliä", eikä jotenkin tajuta yhdistää syitä ja seurauksia. Pitäisi lasten osata olla kiitollinen kun ei ole pahemmin käynyt, vaikka hyväksyvää, lapsen kasvulle tärkeää, turvallista ilmapiiriä ei ole kyetty luomaan. Sitten kappas kappas, kasvavat jotenkin vinoon. Lapsia vastuutetaan itsensä kasvattamisesta tai siitä, etteivät aikuisten kokemuksen ja kykyjen tavoin suoriudu tilanteesta. Eihän tämä teidän vastuullenne kuulu, voitte perustella itsellenne. Mutta jos olette asemassa, missä kaltoinkohtelu mahdollistuu, kuuluu se kuitenkin. Tietyssä tilanteessa vastuu tulee mukana (yhteisasuminen). Vastuusta voi välttyä välttämällä tilannetta. Ei voi syödä kakkua ja säästää sitä ottamatta muilta omaksi hyödyksenne. Valita voitte. Vahvemmalla on aina enemmän vastuuta kuin heikommalla, ihan siksi että voimaa ja valtaa voi aina käyttää väärin. Voimalla ja vallalla voi syödä sen lastenkin kakun. Mahdollista, mutta onko se oikein? No ei ole.

No ongelma tässä on se, että rakkauden huumassa tätä asiaa ei tajua - ei vaikka ympäristö ja kokemukset sanoisivat mitä. Ne kumppanin lapsetkin tuntuvat mukavilta ja perheidylli kivalta, niin se vain menee. Sitä myös ajattelee, että siellä "omassa kodissa" saa olla tasavertainen aikuinen: kasvattaa ja rakastaa kuten omia. Eikä mitään ongelmaa ehkä koskaan tulisikaan, jos näin voisi olla, saisi olla tasavertainen suhteessa lasten isään ja äitiin (siis siinä mielessä tasavertainen, ettei omia ratkaisuja omassa kodissa vaikkapa ex ja lapset kyseenalaistaisi, jos ne jokseenkin kohtuullisia ovat).

Siinä vaiheessa kun todellisuus iskee silmille (jos iskee, eiväthän kaikki uusperheet ole epäonnistuneita) ollaankin jo syvissä vesissä. On se yhteinen elämä, yhteinen koti, yhteinen talous, ehkä yhteisiä lapsiakin. Vaihtoehdoiksi jää lähteminen ja taas yhden perheen rikkominen tai jääminen, mutta kenties niiden kiellettyjen tunteiden kanssa.

Ei siinä oikein hyviä vaihtoehtoja ole muuta kuin jättää lähtemättä alunperinkään, mutta se ei ole oikein validi neuvo sille, joka on jo siinä tilanteessa.

Näinhän se, että ihmiset tekevät virheitä. Vastuusta et pitkässä puolustelussa puhunut mitään. Eihän se sitten auta kuin kaikkien kärsiä ratkaisujen sijaan. Mieluiten kaikkien muiden kuin itsen, siten vähän helpompi sietää tilannetta.

P.s. Terapia auttaa käsittelemään tunteita rakentavasti, jos se on muuten mahdotonta, niitä ikäviäkin. Suosittelen uusperheissä muillekin kuin niille lapsille.

Nuo erilliset asunnot on ihan hyvä vaihtoehto suhteissa joissa uusi puoliso ei halua ottaa lapsiin mitään kontaktia. Miksi niin harva käyttää tuota vaihtoehtoa? Ne lapset kuuluu pakettiin varsinkin jos asutaan yhdessä.