Lue keskustelun säännöt.
Kellä enää varaa lastenhankintaan?
tämän takia syntyvyys laskee
03.01.2021 |
Olen lähestymässä 30 vuoden ikää, mies löytyy ja korkeakoulu käytynä. Säästöjä ei ihan hirveitä määriä ole kertynyt, opintovelkaa kylläkin. Tulot sen verran hyvät ettei mitään tukia saa, mutta kun laskeskelin vauva-ajan raha-asioita, totesin että varaa ei ole jäädä esimerkiksi kotihoidontuelle, joka tarkoittaa sitä että lapsi on laitettava päiväkotiin vain n. 9kk iässä. Samaan aikaan perheitä jotka näin toimivat, syyllistetään huonosta vanhemuudesta kun ei oltu kotona lapsen kanssa, mutta kellä siihen on varaa kun pitäisi yhtä lasta kohden olla kymppitonni säästössä että pystyy maksamaan laskut siltä ajalta kun on kotona sen lapsen kanssa? Onko vain niin että ei riitä että on keskiluokkaa voidakseen lisääntyä? Millä ihmeellä nykyperheet elää, asutaanko viidestään kaksioissa vai miten tämä onnistuu. Ja tosiaa, jos tämä vaikuttaa, niin asutaan pk-seudulla, jossa asuminen n. 1000e/kk ihan sama missä mörskässä asuu.
Vinkkejä, apuja, mitä te teitte että onnistuitte?
Kommentit (246)
Tälle pallolle on paljon parempi, jos mahdollisimman moni jättää lisääntymättä, joten suosittelen ennemmin oman uran kehittämistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Saatiin lapset opiskeluaikana. Nyt on yliopistotutkinnot, hyvä vakaa elämä, työtä, tasaista tulovirtaa, mistään ei ole pulaa eikä puutetta, lapset ihania koululaisia eli aikaa on jo enemmän parisuhteellekin kuin aiemmin.
Aikoinaan saatiin arvostelua osaksemme valintojemme vuoksi, kun emme eläneet oppikirjan mukaisessa järjestyksessä tätä elämää, me hurjat kapinalliset!
No paras tietysti olisi että lapset saataisiin nuorena ja yhteiskunta tukisi sitä. Opinnoissa nyt ei yksi välivuosi haittaa mitään ja perheellisenä saa paremman asunnonkin. Mutta kun nykyään aletaan seurustelemaan vasta kolmikymppisenä, jos silloinkaan vakavasti. Lapsia aletaan sitten miettimään nelikymppisenä.
No nämä on niitä valintakysymyksiä... Nuoruus pyritään venyyttämään eikä sitoutumisinnokkuuttakaan ole. Sit ihmetellään kun biologia ei olekaan samaa mieltä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Me saatiin esikoinen kun oltiin vielä opiskelijoita pätkätöissä, ei siis säästöjä tai mitään. Äitiysraha oli lähes minimi. Mies teki alkuun kolmea osa-aikatyötä, mutta sai sitten aika pian hyvän kokoaikatyön. Palkka oli pieni, saatiin muutama kymppi asumistukeakin, vuokra meillä oli n 800e kuussa kolmiosta (ei siis tietenkään pk-seudulla). Pärjättiin hyvin, ei mitään ongelmaa. Palasin töihin kun vauva täytti vuoden, mies oli vielä muutaman viikon kotona, mummot hoiti muutaman viikon (kesäloma-aikaan) niin, että lapsi meni päiväkotiin 1v3kk iässä. Tietenkään meillä ei ollut lapselle hienoja merkkivaatteita tai 1000e rattaita, käytettynä ostettiin melkein kaikki, mutta kuitenkin ihan nykyaikaiset ja kivat vaatteet ja tarvikkeet oli. Autokin vaihdettiin (käytettyyn) isoon farkkuun siinä vauvavuonna kun entinen alkoi tuntua pienelle, ja maksettiin siitä autolainaa n. 300e kuussa.
Kuopus kun syntyi 3 vuotta myöhemmin oli tilanne jo paljon parempi, mies sai jo ihan hyvää palkkaa (semmoista suomalaista keskitasoa) ja minäkin olin ollut välissä töissä joten sain parempaa päivärahaa. Oltiin ostettu oma rivarikolmio, olin kotona melkein kaksi vuotta eikä tehnyt taloudellisesti kovinkaan tiukkaa. Lyhennysvapaita ei tarvinnut edes käyttää tai säästöihin koskea.
Vähemmälläkin siis pärjää, jos on valmis vähän miettimään kulutustottumuksiaan. Vauva ei loppujen lopuksi tarvitse mitään kalliita tavaroita, kaiken käytännössä saa käytettynä jos haluaa. Pk-seudulla asumiskulut ovat tietysti iso juttu, mutta vuokra-asuntoon voi olla mahdollista saada asumistukea jos joutuu elämään yhden tuloilla. Ja jos tulot on niin hyvät ettei saa tukia niin niillä kyllä jo pärjää.
Teidän lapset ovat vielä alle kouluikäisiä (?). Silloin he ovat vielä todella halpoja. Odota muutama vuosi niin rahaa menee moninkertaisesti.
Niin on, mutta meidän tulotkin on nyt moninkertaiset verrattuna siihen mitä ne oli esikoisen syntyessä ja todennäköisesti tulee vielä nousemaan. Nyt kun ollaan molemmat töissä, meillä jää joka kuukausi reilusti rahaa säästöön vaikka päivähoitomaksu on maksimi. Lasten säästötilillä on jo nyt useampi tuhat euroa rahaa, niitä voidaan käyttää vaikkapa ajokortin kustantamiseen. Harrastuksista lapsille mahdollistetaan ne, joihin meillä on varaa sitten kun sen aika on. Ja ihan keskituloisia ollaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Me saatiin esikoinen kun oltiin vielä opiskelijoita pätkätöissä, ei siis säästöjä tai mitään. Äitiysraha oli lähes minimi. Mies teki alkuun kolmea osa-aikatyötä, mutta sai sitten aika pian hyvän kokoaikatyön. Palkka oli pieni, saatiin muutama kymppi asumistukeakin, vuokra meillä oli n 800e kuussa kolmiosta (ei siis tietenkään pk-seudulla). Pärjättiin hyvin, ei mitään ongelmaa. Palasin töihin kun vauva täytti vuoden, mies oli vielä muutaman viikon kotona, mummot hoiti muutaman viikon (kesäloma-aikaan) niin, että lapsi meni päiväkotiin 1v3kk iässä. Tietenkään meillä ei ollut lapselle hienoja merkkivaatteita tai 1000e rattaita, käytettynä ostettiin melkein kaikki, mutta kuitenkin ihan nykyaikaiset ja kivat vaatteet ja tarvikkeet oli. Autokin vaihdettiin (käytettyyn) isoon farkkuun siinä vauvavuonna kun entinen alkoi tuntua pienelle, ja maksettiin siitä autolainaa n. 300e kuussa.
Kuopus kun syntyi 3 vuotta myöhemmin oli tilanne jo paljon parempi, mies sai jo ihan hyvää palkkaa (semmoista suomalaista keskitasoa) ja minäkin olin ollut välissä töissä joten sain parempaa päivärahaa. Oltiin ostettu oma rivarikolmio, olin kotona melkein kaksi vuotta eikä tehnyt taloudellisesti kovinkaan tiukkaa. Lyhennysvapaita ei tarvinnut edes käyttää tai säästöihin koskea.
Vähemmälläkin siis pärjää, jos on valmis vähän miettimään kulutustottumuksiaan. Vauva ei loppujen lopuksi tarvitse mitään kalliita tavaroita, kaiken käytännössä saa käytettynä jos haluaa. Pk-seudulla asumiskulut ovat tietysti iso juttu, mutta vuokra-asuntoon voi olla mahdollista saada asumistukea jos joutuu elämään yhden tuloilla. Ja jos tulot on niin hyvät ettei saa tukia niin niillä kyllä jo pärjää.
Teidän lapset ovat vielä alle kouluikäisiä (?). Silloin he ovat vielä todella halpoja. Odota muutama vuosi niin rahaa menee moninkertaisesti.
Kerron sinulle salaisuuden: Lapset eivät ole kalliita, jos heille ei ostele kaiken maailman merkkivaatteita yms. Perustarpeet tulee täytettyä aika pienelläkin rahalla. Jopa teini-iässä. Jos näin ei olisi, yksikään l´vähävaraisen perheen lapsi ei selviäisi aikuiseksi.
Ei niin, mutta ei se lapsesta tunnu kivalle, kun jää aina kaveriporukan menoista syrjään vain siksi, että ei ole rahaa. Jossain vaiheessa kaverit lakkaavat kysymästä mukaan, kun yksi sanoo aina, että ei ole rahaa.
No voi voi. Elämä ei ole aina helppoa ja kivaa. Suurimmalla osalla vähävaraisten lapsistakin on kavereita. Se, että sinä olet opettanut lapsillesi, että raha on kaveruuden mitta, ei tarkoita, että kaikki niin tekisivät.
Opiskelin korkeakouluopinnot ilman lainaa. Pääsin töihin ja tein töitä 8 vuotta ennen kuin löysin miehen. Ostimme talon ja tulin raskaaksi. Olin lapsen kanssa kotona 1,5 vuotta. Tämän ajan elimme mukavasti minun äitiys- ja vanhempain päivärahalla ja miehen palkalla. Lisäksi mieheni maksoi minulle eläkerahastoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Naapurin Ahmedilla on 2 perhettä ja n. 10 lasta, ei nais, raha tai työ huolia. Homma hallussa. Tulot kansanedustajatasoa. Uusi mersu pihassa.
Kelaan kun ilmoittaa yksinhuoltaja "ei tiedä lapsen isää", niin kela maksaa lapsen elatuksen.
Helppo keino pitää useampaa "vaimoa" isoilla asunnoilla ja saada paljon lapsia.
Hölmöläiset maksaa kaikki kustannukset mielellään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Me saatiin esikoinen kun oltiin vielä opiskelijoita pätkätöissä, ei siis säästöjä tai mitään. Äitiysraha oli lähes minimi. Mies teki alkuun kolmea osa-aikatyötä, mutta sai sitten aika pian hyvän kokoaikatyön. Palkka oli pieni, saatiin muutama kymppi asumistukeakin, vuokra meillä oli n 800e kuussa kolmiosta (ei siis tietenkään pk-seudulla). Pärjättiin hyvin, ei mitään ongelmaa. Palasin töihin kun vauva täytti vuoden, mies oli vielä muutaman viikon kotona, mummot hoiti muutaman viikon (kesäloma-aikaan) niin, että lapsi meni päiväkotiin 1v3kk iässä. Tietenkään meillä ei ollut lapselle hienoja merkkivaatteita tai 1000e rattaita, käytettynä ostettiin melkein kaikki, mutta kuitenkin ihan nykyaikaiset ja kivat vaatteet ja tarvikkeet oli. Autokin vaihdettiin (käytettyyn) isoon farkkuun siinä vauvavuonna kun entinen alkoi tuntua pienelle, ja maksettiin siitä autolainaa n. 300e kuussa.
Kuopus kun syntyi 3 vuotta myöhemmin oli tilanne jo paljon parempi, mies sai jo ihan hyvää palkkaa (semmoista suomalaista keskitasoa) ja minäkin olin ollut välissä töissä joten sain parempaa päivärahaa. Oltiin ostettu oma rivarikolmio, olin kotona melkein kaksi vuotta eikä tehnyt taloudellisesti kovinkaan tiukkaa. Lyhennysvapaita ei tarvinnut edes käyttää tai säästöihin koskea.
Vähemmälläkin siis pärjää, jos on valmis vähän miettimään kulutustottumuksiaan. Vauva ei loppujen lopuksi tarvitse mitään kalliita tavaroita, kaiken käytännössä saa käytettynä jos haluaa. Pk-seudulla asumiskulut ovat tietysti iso juttu, mutta vuokra-asuntoon voi olla mahdollista saada asumistukea jos joutuu elämään yhden tuloilla. Ja jos tulot on niin hyvät ettei saa tukia niin niillä kyllä jo pärjää.
Teidän lapset ovat vielä alle kouluikäisiä (?). Silloin he ovat vielä todella halpoja. Odota muutama vuosi niin rahaa menee moninkertaisesti.
Kerron sinulle salaisuuden: Lapset eivät ole kalliita, jos heille ei ostele kaiken maailman merkkivaatteita yms. Perustarpeet tulee täytettyä aika pienelläkin rahalla. Jopa teini-iässä. Jos näin ei olisi, yksikään l´vähävaraisen perheen lapsi ei selviäisi aikuiseksi.
Ei niin, mutta ei se lapsesta tunnu kivalle, kun jää aina kaveriporukan menoista syrjään vain siksi, että ei ole rahaa. Jossain vaiheessa kaverit lakkaavat kysymästä mukaan, kun yksi sanoo aina, että ei ole rahaa.
No voi voi. Elämä ei ole aina helppoa ja kivaa. Suurimmalla osalla vähävaraisten lapsistakin on kavereita. Se, että sinä olet opettanut lapsillesi, että raha on kaveruuden mitta, ei tarkoita, että kaikki niin tekisivät.
Voi voi, kun sinulla on sisälukutaito hukassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se maksaa menoista enemmän, jolla on suuremmat tulot tai enemmän omaisuutta. Menoja ei tietenkään jaeta 50/50-perusteella silloin kun toinen hoitaa kotona lasta. Hänen panoksensa yhteiseen talouteen on tuolloin lapsen kotihoito.
Ihan miten yhdessä sovitaan ja yhdessä on päätetty. Jos esim. toinen päättää vaan omavaltaisesti jäädä kotiin, ei ole ok olettaa et toinen elättää.
Jos asiat ovat tuolla mallilla, ettei noin tärkeistä asioista ole keskusteltu jo ennen lapsen suunnittelua, ei kannata hankkia lasta lainkaan.
On voitu keskustellakin, mutta en kyllä tiedä yhtä ainoaa perhettä joka olisi tämän varmasti päättänyt ennen lapsen syntymää. Eikä edes Li Anderssonkaan tiedä varmaksi kuinka kauan on poissa. Nämä asiat kun tuppaavat usein muotoutumaan siinä sitä mukaa kun vauvaperhearki alkaa. Moni halunnutkin olla pidempään kotona mitä alun alkaen suunnitteli, tai toisinpäin. Mutta päätös ei ole aina vain sen äidin. Tai sen ei tulisi olla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Saatiin lapset opiskeluaikana. Nyt on yliopistotutkinnot, hyvä vakaa elämä, työtä, tasaista tulovirtaa, mistään ei ole pulaa eikä puutetta, lapset ihania koululaisia eli aikaa on jo enemmän parisuhteellekin kuin aiemmin.
Aikoinaan saatiin arvostelua osaksemme valintojemme vuoksi, kun emme eläneet oppikirjan mukaisessa järjestyksessä tätä elämää, me hurjat kapinalliset!
No paras tietysti olisi että lapset saataisiin nuorena ja yhteiskunta tukisi sitä. Opinnoissa nyt ei yksi välivuosi haittaa mitään ja perheellisenä saa paremman asunnonkin. Mutta kun nykyään aletaan seurustelemaan vasta kolmikymppisenä, jos silloinkaan vakavasti. Lapsia aletaan sitten miettimään nelikymppisenä.
No nämä on niitä valintakysymyksiä... Nuoruus pyritään venyyttämään eikä sitoutumisinnokkuuttakaan ole. Sit ihmetellään kun biologia ei olekaan samaa mieltä.
Teitkö sinä itse lapset nuoruuden poikaystäväsi kanssa ennen opintoja ja ilman mitään tuloja? Miten paljon vanhempasi rohkaisivat sinua? Minun omat lapset on jo aikuisia, mutta omien nuoruusvuosien aikana vanhempien vaikiomantra oli "ensin ammatti ja työ, sitten vasta lapset".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Me saatiin esikoinen kun oltiin vielä opiskelijoita pätkätöissä, ei siis säästöjä tai mitään. Äitiysraha oli lähes minimi. Mies teki alkuun kolmea osa-aikatyötä, mutta sai sitten aika pian hyvän kokoaikatyön. Palkka oli pieni, saatiin muutama kymppi asumistukeakin, vuokra meillä oli n 800e kuussa kolmiosta (ei siis tietenkään pk-seudulla). Pärjättiin hyvin, ei mitään ongelmaa. Palasin töihin kun vauva täytti vuoden, mies oli vielä muutaman viikon kotona, mummot hoiti muutaman viikon (kesäloma-aikaan) niin, että lapsi meni päiväkotiin 1v3kk iässä. Tietenkään meillä ei ollut lapselle hienoja merkkivaatteita tai 1000e rattaita, käytettynä ostettiin melkein kaikki, mutta kuitenkin ihan nykyaikaiset ja kivat vaatteet ja tarvikkeet oli. Autokin vaihdettiin (käytettyyn) isoon farkkuun siinä vauvavuonna kun entinen alkoi tuntua pienelle, ja maksettiin siitä autolainaa n. 300e kuussa.
Kuopus kun syntyi 3 vuotta myöhemmin oli tilanne jo paljon parempi, mies sai jo ihan hyvää palkkaa (semmoista suomalaista keskitasoa) ja minäkin olin ollut välissä töissä joten sain parempaa päivärahaa. Oltiin ostettu oma rivarikolmio, olin kotona melkein kaksi vuotta eikä tehnyt taloudellisesti kovinkaan tiukkaa. Lyhennysvapaita ei tarvinnut edes käyttää tai säästöihin koskea.
Vähemmälläkin siis pärjää, jos on valmis vähän miettimään kulutustottumuksiaan. Vauva ei loppujen lopuksi tarvitse mitään kalliita tavaroita, kaiken käytännössä saa käytettynä jos haluaa. Pk-seudulla asumiskulut ovat tietysti iso juttu, mutta vuokra-asuntoon voi olla mahdollista saada asumistukea jos joutuu elämään yhden tuloilla. Ja jos tulot on niin hyvät ettei saa tukia niin niillä kyllä jo pärjää.
Teidän lapset ovat vielä alle kouluikäisiä (?). Silloin he ovat vielä todella halpoja. Odota muutama vuosi niin rahaa menee moninkertaisesti.
Kerron sinulle salaisuuden: Lapset eivät ole kalliita, jos heille ei ostele kaiken maailman merkkivaatteita yms. Perustarpeet tulee täytettyä aika pienelläkin rahalla. Jopa teini-iässä. Jos näin ei olisi, yksikään l´vähävaraisen perheen lapsi ei selviäisi aikuiseksi.
Ei niin, mutta ei se lapsesta tunnu kivalle, kun jää aina kaveriporukan menoista syrjään vain siksi, että ei ole rahaa. Jossain vaiheessa kaverit lakkaavat kysymästä mukaan, kun yksi sanoo aina, että ei ole rahaa.
No voi voi. Elämä ei ole aina helppoa ja kivaa. Suurimmalla osalla vähävaraisten lapsistakin on kavereita. Se, että sinä olet opettanut lapsillesi, että raha on kaveruuden mitta, ei tarkoita, että kaikki niin tekisivät.
Voi voi, kun sinulla on sisälukutaito hukassa.
Oikein hyvin ymmärsin, että sinun mielestäsi lasten pitää saada merkkivaatteita, koska niillä ostetaan kaverien hyväksyntä. Onneksi omat lapseni eivät kasva noin materialistisessa maailmassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se maksaa menoista enemmän, jolla on suuremmat tulot tai enemmän omaisuutta. Menoja ei tietenkään jaeta 50/50-perusteella silloin kun toinen hoitaa kotona lasta. Hänen panoksensa yhteiseen talouteen on tuolloin lapsen kotihoito.
Ihan miten yhdessä sovitaan ja yhdessä on päätetty. Jos esim. toinen päättää vaan omavaltaisesti jäädä kotiin, ei ole ok olettaa et toinen elättää.
Jos asiat ovat tuolla mallilla, ettei noin tärkeistä asioista ole keskusteltu jo ennen lapsen suunnittelua, ei kannata hankkia lasta lainkaan.
On voitu keskustellakin, mutta en kyllä tiedä yhtä ainoaa perhettä joka olisi tämän varmasti päättänyt ennen lapsen syntymää. Eikä edes Li Anderssonkaan tiedä varmaksi kuinka kauan on poissa. Nämä asiat kun tuppaavat usein muotoutumaan siinä sitä mukaa kun vauvaperhearki alkaa. Moni halunnutkin olla pidempään kotona mitä alun alkaen suunnitteli, tai toisinpäin. Mutta päätös ei ole aina vain sen äidin. Tai sen ei tulisi olla.
Itse tiedän hyvinkin monta perhettä, jossa on päätetty jo ennen hedelmöittymistä, miten lapsenhoito hoidetaan. Monissa perheissä jako menee niin, että vähemmän tienaava jää kotiin, koska se on aikalailla ainut vaihtoehto, jos halutaan edes jonkinlainen elintaso ylläpitää. Normaaleissa parisuhteissa myös niissä muuttuvissa olosuhteissa osataan keskustella eikä kukaan yksinvaltiaana päätä miten asiat hoidetaan. Ikävää, jos sinulla ei ole kokemusta sellaisesta parisuhteesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Saatiin lapset opiskeluaikana. Nyt on yliopistotutkinnot, hyvä vakaa elämä, työtä, tasaista tulovirtaa, mistään ei ole pulaa eikä puutetta, lapset ihania koululaisia eli aikaa on jo enemmän parisuhteellekin kuin aiemmin.
Aikoinaan saatiin arvostelua osaksemme valintojemme vuoksi, kun emme eläneet oppikirjan mukaisessa järjestyksessä tätä elämää, me hurjat kapinalliset!
No paras tietysti olisi että lapset saataisiin nuorena ja yhteiskunta tukisi sitä. Opinnoissa nyt ei yksi välivuosi haittaa mitään ja perheellisenä saa paremman asunnonkin. Mutta kun nykyään aletaan seurustelemaan vasta kolmikymppisenä, jos silloinkaan vakavasti. Lapsia aletaan sitten miettimään nelikymppisenä.
No nämä on niitä valintakysymyksiä... Nuoruus pyritään venyyttämään eikä sitoutumisinnokkuuttakaan ole. Sit ihmetellään kun biologia ei olekaan samaa mieltä.
Teitkö sinä itse lapset nuoruuden poikaystäväsi kanssa ennen opintoja ja ilman mitään tuloja? Miten paljon vanhempasi rohkaisivat sinua? Minun omat lapset on jo aikuisia, mutta omien nuoruusvuosien aikana vanhempien vaikiomantra oli "ensin ammatti ja työ, sitten vasta lapset".
Harvinaisen kaavoihin kangistuneet vanhemmat sinulla. Varmaan myös joka ilta pakko katso 20.30 uutiset ja joka aamu saatava sanomalehti tai päivä on pilalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Me saatiin esikoinen kun oltiin vielä opiskelijoita pätkätöissä, ei siis säästöjä tai mitään. Äitiysraha oli lähes minimi. Mies teki alkuun kolmea osa-aikatyötä, mutta sai sitten aika pian hyvän kokoaikatyön. Palkka oli pieni, saatiin muutama kymppi asumistukeakin, vuokra meillä oli n 800e kuussa kolmiosta (ei siis tietenkään pk-seudulla). Pärjättiin hyvin, ei mitään ongelmaa. Palasin töihin kun vauva täytti vuoden, mies oli vielä muutaman viikon kotona, mummot hoiti muutaman viikon (kesäloma-aikaan) niin, että lapsi meni päiväkotiin 1v3kk iässä. Tietenkään meillä ei ollut lapselle hienoja merkkivaatteita tai 1000e rattaita, käytettynä ostettiin melkein kaikki, mutta kuitenkin ihan nykyaikaiset ja kivat vaatteet ja tarvikkeet oli. Autokin vaihdettiin (käytettyyn) isoon farkkuun siinä vauvavuonna kun entinen alkoi tuntua pienelle, ja maksettiin siitä autolainaa n. 300e kuussa.
Kuopus kun syntyi 3 vuotta myöhemmin oli tilanne jo paljon parempi, mies sai jo ihan hyvää palkkaa (semmoista suomalaista keskitasoa) ja minäkin olin ollut välissä töissä joten sain parempaa päivärahaa. Oltiin ostettu oma rivarikolmio, olin kotona melkein kaksi vuotta eikä tehnyt taloudellisesti kovinkaan tiukkaa. Lyhennysvapaita ei tarvinnut edes käyttää tai säästöihin koskea.
Vähemmälläkin siis pärjää, jos on valmis vähän miettimään kulutustottumuksiaan. Vauva ei loppujen lopuksi tarvitse mitään kalliita tavaroita, kaiken käytännössä saa käytettynä jos haluaa. Pk-seudulla asumiskulut ovat tietysti iso juttu, mutta vuokra-asuntoon voi olla mahdollista saada asumistukea jos joutuu elämään yhden tuloilla. Ja jos tulot on niin hyvät ettei saa tukia niin niillä kyllä jo pärjää.
Teidän lapset ovat vielä alle kouluikäisiä (?). Silloin he ovat vielä todella halpoja. Odota muutama vuosi niin rahaa menee moninkertaisesti.
Kerron sinulle salaisuuden: Lapset eivät ole kalliita, jos heille ei ostele kaiken maailman merkkivaatteita yms. Perustarpeet tulee täytettyä aika pienelläkin rahalla. Jopa teini-iässä. Jos näin ei olisi, yksikään l´vähävaraisen perheen lapsi ei selviäisi aikuiseksi.
Ei niin, mutta ei se lapsesta tunnu kivalle, kun jää aina kaveriporukan menoista syrjään vain siksi, että ei ole rahaa. Jossain vaiheessa kaverit lakkaavat kysymästä mukaan, kun yksi sanoo aina, että ei ole rahaa.
Tässä ap oli ymmärtääkseni keskituloinen/keskiluokkaa, kyllä keskituloisella on sen verran rahaa ettei lapset joudu köyhyydestä kärsimään. Ei ehkä voida hankkia hirveästi hienoja merkkivaatteita tai uusimpia iPhoneja tai omaa hevosta ja lentää monta kertaa vuodessa lomalle, mutta pariin merkkivaatteeseen, älykännykkään ja mäkkärissä käyntiin kavereitten kanssa riittää kyllä. Ei se niin kallista ole. Ja vähävaraisestakin perheestä voi tulla ihan onnellisia lapsia, jos vanhemmat eivät itse vaivu näköalattomuuteen vaan panostavat lapsiinsa ja keksivät edullisia harrastuksia ja tekemistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Saatiin lapset opiskeluaikana. Nyt on yliopistotutkinnot, hyvä vakaa elämä, työtä, tasaista tulovirtaa, mistään ei ole pulaa eikä puutetta, lapset ihania koululaisia eli aikaa on jo enemmän parisuhteellekin kuin aiemmin.
Aikoinaan saatiin arvostelua osaksemme valintojemme vuoksi, kun emme eläneet oppikirjan mukaisessa järjestyksessä tätä elämää, me hurjat kapinalliset!
No paras tietysti olisi että lapset saataisiin nuorena ja yhteiskunta tukisi sitä. Opinnoissa nyt ei yksi välivuosi haittaa mitään ja perheellisenä saa paremman asunnonkin. Mutta kun nykyään aletaan seurustelemaan vasta kolmikymppisenä, jos silloinkaan vakavasti. Lapsia aletaan sitten miettimään nelikymppisenä.
No nämä on niitä valintakysymyksiä... Nuoruus pyritään venyyttämään eikä sitoutumisinnokkuuttakaan ole. Sit ihmetellään kun biologia ei olekaan samaa mieltä.
Teitkö sinä itse lapset nuoruuden poikaystäväsi kanssa ennen opintoja ja ilman mitään tuloja? Miten paljon vanhempasi rohkaisivat sinua? Minun omat lapset on jo aikuisia, mutta omien nuoruusvuosien aikana vanhempien vaikiomantra oli "ensin ammatti ja työ, sitten vasta lapset".
Harvinaisen kaavoihin kangistuneet vanhemmat sinulla. Varmaan myös joka ilta pakko katso 20.30 uutiset ja joka aamu saatava sanomalehti tai päivä on pilalla.
Ei vaan pienituloiset, kun yhden vanhemman tuloilla piti elättää nelihenkinen perhe ja maksaa asuntolaina. Lapsena sitä ei aina tajunnut, miten köyhiä me oltiin, mutta aikuisena olen ihmetellyt, miten me oikein pärjättiin. Ruoka oli yksipuolista, usein syötiin veteen keitettyjä jauhopuuroja. Itse en halunnut lapsilleni tuollaista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Saatiin lapset opiskeluaikana. Nyt on yliopistotutkinnot, hyvä vakaa elämä, työtä, tasaista tulovirtaa, mistään ei ole pulaa eikä puutetta, lapset ihania koululaisia eli aikaa on jo enemmän parisuhteellekin kuin aiemmin.
Aikoinaan saatiin arvostelua osaksemme valintojemme vuoksi, kun emme eläneet oppikirjan mukaisessa järjestyksessä tätä elämää, me hurjat kapinalliset!
No paras tietysti olisi että lapset saataisiin nuorena ja yhteiskunta tukisi sitä. Opinnoissa nyt ei yksi välivuosi haittaa mitään ja perheellisenä saa paremman asunnonkin. Mutta kun nykyään aletaan seurustelemaan vasta kolmikymppisenä, jos silloinkaan vakavasti. Lapsia aletaan sitten miettimään nelikymppisenä.
No nämä on niitä valintakysymyksiä... Nuoruus pyritään venyyttämään eikä sitoutumisinnokkuuttakaan ole. Sit ihmetellään kun biologia ei olekaan samaa mieltä.
Teitkö sinä itse lapset nuoruuden poikaystäväsi kanssa ennen opintoja ja ilman mitään tuloja? Miten paljon vanhempasi rohkaisivat sinua? Minun omat lapset on jo aikuisia, mutta omien nuoruusvuosien aikana vanhempien vaikiomantra oli "ensin ammatti ja työ, sitten vasta lapset".
Harvinaisen kaavoihin kangistuneet vanhemmat sinulla. Varmaan myös joka ilta pakko katso 20.30 uutiset ja joka aamu saatava sanomalehti tai päivä on pilalla.
Tuon mantran pointti on varmaankin se, että toisenlaisessa marssijärjestyksessä nähdään suurempi riski sille, että lapsi ei kykene tai jaksa pientä lasta hoitaessaan hankkia opiskelua vaativaa ammattia tai työtä (joka mielletään usein parempipalkkaiseksi). Eihän siinä toisessa järjestyksessä mitään vikaa ole, jos sen kykenee tekemään niin, ettei jää ammattia ja työtä vaille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Saatiin lapset opiskeluaikana. Nyt on yliopistotutkinnot, hyvä vakaa elämä, työtä, tasaista tulovirtaa, mistään ei ole pulaa eikä puutetta, lapset ihania koululaisia eli aikaa on jo enemmän parisuhteellekin kuin aiemmin.
Aikoinaan saatiin arvostelua osaksemme valintojemme vuoksi, kun emme eläneet oppikirjan mukaisessa järjestyksessä tätä elämää, me hurjat kapinalliset!
No paras tietysti olisi että lapset saataisiin nuorena ja yhteiskunta tukisi sitä. Opinnoissa nyt ei yksi välivuosi haittaa mitään ja perheellisenä saa paremman asunnonkin. Mutta kun nykyään aletaan seurustelemaan vasta kolmikymppisenä, jos silloinkaan vakavasti. Lapsia aletaan sitten miettimään nelikymppisenä.
No nämä on niitä valintakysymyksiä... Nuoruus pyritään venyyttämään eikä sitoutumisinnokkuuttakaan ole. Sit ihmetellään kun biologia ei olekaan samaa mieltä.
Teitkö sinä itse lapset nuoruuden poikaystäväsi kanssa ennen opintoja ja ilman mitään tuloja? Miten paljon vanhempasi rohkaisivat sinua? Minun omat lapset on jo aikuisia, mutta omien nuoruusvuosien aikana vanhempien vaikiomantra oli "ensin ammatti ja työ, sitten vasta lapset".
Tein kuule opintojen aikana. Ja mentiin naimisiinkin, aatella! Aikuisuuden yks hyvä puoli on se, että saa tehdä päätökset ihan itse, omilla aivoilla ajatellen ilman muilta tulevia "mantroja", jotka voisi päivittää nykyaikaan sopiviksi muutenkin.
Ei ollut huono ratkaisu ollenkaan nyt kun seuraan näitä epätoivoisia, jotka paniikissa joutuvat ottamaan ensimmäisen suht kelvon vastaantulijan perustamaan perhettä. Meillä on nyt pitkä parisuhde ja isot lapset. Toki elämässä voi aina mennä asiat toisin kuin on suunnitellut, mutta olen valintojeni ja päätösten takana voinut seistä aina selkä suorassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Me saatiin esikoinen kun oltiin vielä opiskelijoita pätkätöissä, ei siis säästöjä tai mitään. Äitiysraha oli lähes minimi. Mies teki alkuun kolmea osa-aikatyötä, mutta sai sitten aika pian hyvän kokoaikatyön. Palkka oli pieni, saatiin muutama kymppi asumistukeakin, vuokra meillä oli n 800e kuussa kolmiosta (ei siis tietenkään pk-seudulla). Pärjättiin hyvin, ei mitään ongelmaa. Palasin töihin kun vauva täytti vuoden, mies oli vielä muutaman viikon kotona, mummot hoiti muutaman viikon (kesäloma-aikaan) niin, että lapsi meni päiväkotiin 1v3kk iässä. Tietenkään meillä ei ollut lapselle hienoja merkkivaatteita tai 1000e rattaita, käytettynä ostettiin melkein kaikki, mutta kuitenkin ihan nykyaikaiset ja kivat vaatteet ja tarvikkeet oli. Autokin vaihdettiin (käytettyyn) isoon farkkuun siinä vauvavuonna kun entinen alkoi tuntua pienelle, ja maksettiin siitä autolainaa n. 300e kuussa.
Kuopus kun syntyi 3 vuotta myöhemmin oli tilanne jo paljon parempi, mies sai jo ihan hyvää palkkaa (semmoista suomalaista keskitasoa) ja minäkin olin ollut välissä töissä joten sain parempaa päivärahaa. Oltiin ostettu oma rivarikolmio, olin kotona melkein kaksi vuotta eikä tehnyt taloudellisesti kovinkaan tiukkaa. Lyhennysvapaita ei tarvinnut edes käyttää tai säästöihin koskea.
Vähemmälläkin siis pärjää, jos on valmis vähän miettimään kulutustottumuksiaan. Vauva ei loppujen lopuksi tarvitse mitään kalliita tavaroita, kaiken käytännössä saa käytettynä jos haluaa. Pk-seudulla asumiskulut ovat tietysti iso juttu, mutta vuokra-asuntoon voi olla mahdollista saada asumistukea jos joutuu elämään yhden tuloilla. Ja jos tulot on niin hyvät ettei saa tukia niin niillä kyllä jo pärjää.
Teidän lapset ovat vielä alle kouluikäisiä (?). Silloin he ovat vielä todella halpoja. Odota muutama vuosi niin rahaa menee moninkertaisesti.
Kerron sinulle salaisuuden: Lapset eivät ole kalliita, jos heille ei ostele kaiken maailman merkkivaatteita yms. Perustarpeet tulee täytettyä aika pienelläkin rahalla. Jopa teini-iässä. Jos näin ei olisi, yksikään l´vähävaraisen perheen lapsi ei selviäisi aikuiseksi.
Ei niin, mutta ei se lapsesta tunnu kivalle, kun jää aina kaveriporukan menoista syrjään vain siksi, että ei ole rahaa. Jossain vaiheessa kaverit lakkaavat kysymästä mukaan, kun yksi sanoo aina, että ei ole rahaa.
No voi voi. Elämä ei ole aina helppoa ja kivaa. Suurimmalla osalla vähävaraisten lapsistakin on kavereita. Se, että sinä olet opettanut lapsillesi, että raha on kaveruuden mitta, ei tarkoita, että kaikki niin tekisivät.
Voi voi, kun sinulla on sisälukutaito hukassa.
Oikein hyvin ymmärsin, että sinun mielestäsi lasten pitää saada merkkivaatteita, koska niillä ostetaan kaverien hyväksyntä. Onneksi omat lapseni eivät kasva noin materialistisessa maailmassa.
Lapsesi kaverit lähtevät elokuviin ja sen jälkeen hampurilaiselle, mutta sinun lapsi ei pääse mukaan, kun ei ole rahaa. Sinun lapsi kutsutaan kavereiden synttäreille ja lapsi miettii, kehtaako mennä, kun ei ole lahjaa. Kaupunkiin tulee tivoli, jonne kaverit menee, mutta sinun lapsi ei. Vieläkö jankkaat merkkivaatteista?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Saatiin lapset opiskeluaikana. Nyt on yliopistotutkinnot, hyvä vakaa elämä, työtä, tasaista tulovirtaa, mistään ei ole pulaa eikä puutetta, lapset ihania koululaisia eli aikaa on jo enemmän parisuhteellekin kuin aiemmin.
Aikoinaan saatiin arvostelua osaksemme valintojemme vuoksi, kun emme eläneet oppikirjan mukaisessa järjestyksessä tätä elämää, me hurjat kapinalliset!
No paras tietysti olisi että lapset saataisiin nuorena ja yhteiskunta tukisi sitä. Opinnoissa nyt ei yksi välivuosi haittaa mitään ja perheellisenä saa paremman asunnonkin. Mutta kun nykyään aletaan seurustelemaan vasta kolmikymppisenä, jos silloinkaan vakavasti. Lapsia aletaan sitten miettimään nelikymppisenä.
No nämä on niitä valintakysymyksiä... Nuoruus pyritään venyyttämään eikä sitoutumisinnokkuuttakaan ole. Sit ihmetellään kun biologia ei olekaan samaa mieltä.
Teitkö sinä itse lapset nuoruuden poikaystäväsi kanssa ennen opintoja ja ilman mitään tuloja? Miten paljon vanhempasi rohkaisivat sinua? Minun omat lapset on jo aikuisia, mutta omien nuoruusvuosien aikana vanhempien vaikiomantra oli "ensin ammatti ja työ, sitten vasta lapset".
Juuri tuohon ajatusmalliin jumiutumisen takia nykyisin tuhannet 35+ naiset ovat epätoivoisia, kun sitä lasta ei kuulukaan. Toki aina ei kuulu, vaikka aloittaisi 16-vuotiaana yrittämisen, mutta on se lapsen saaminen todennäköisempää 20-25-vuotiaana kuin 40-45-vuotiaana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Saatiin lapset opiskeluaikana. Nyt on yliopistotutkinnot, hyvä vakaa elämä, työtä, tasaista tulovirtaa, mistään ei ole pulaa eikä puutetta, lapset ihania koululaisia eli aikaa on jo enemmän parisuhteellekin kuin aiemmin.
Aikoinaan saatiin arvostelua osaksemme valintojemme vuoksi, kun emme eläneet oppikirjan mukaisessa järjestyksessä tätä elämää, me hurjat kapinalliset!
No paras tietysti olisi että lapset saataisiin nuorena ja yhteiskunta tukisi sitä. Opinnoissa nyt ei yksi välivuosi haittaa mitään ja perheellisenä saa paremman asunnonkin. Mutta kun nykyään aletaan seurustelemaan vasta kolmikymppisenä, jos silloinkaan vakavasti. Lapsia aletaan sitten miettimään nelikymppisenä.
No nämä on niitä valintakysymyksiä... Nuoruus pyritään venyyttämään eikä sitoutumisinnokkuuttakaan ole. Sit ihmetellään kun biologia ei olekaan samaa mieltä.
Teitkö sinä itse lapset nuoruuden poikaystäväsi kanssa ennen opintoja ja ilman mitään tuloja? Miten paljon vanhempasi rohkaisivat sinua? Minun omat lapset on jo aikuisia, mutta omien nuoruusvuosien aikana vanhempien vaikiomantra oli "ensin ammatti ja työ, sitten vasta lapset".
Mikä siinä nuoruuden poikaystävässä on niin kamalaa? Onko pakko panna puoli kylää, että tajuaa mitä haluaa? Miksei voi sitoutua, jos on löytänyt hyvän ihmisen rinnalleen? Mikä siinä nuoruudessa on niin väärin?
Ei niin, mutta ei se lapsesta tunnu kivalle, kun jää aina kaveriporukan menoista syrjään vain siksi, että ei ole rahaa. Jossain vaiheessa kaverit lakkaavat kysymästä mukaan, kun yksi sanoo aina, että ei ole rahaa.