Miten käsitellä ero erittäin vaikeasta suhteesta?

Kakkonen, emme asu yhdessä, sitäkin kyllä aikoinaan jo kokeiltiin. Mutta nyt siis erillään ja erosta tänään kaksi päivää. Huonosti meillä meni oikeasti koko suhteen ajan, mikäli kokonaisuutta katsotaan, mutta etenkin viimeiset kuukaudet oli ihan helvettiä. Henkinen yksinäisyys suhteessa on kamalaa. Miten sä kakkonen, käsittelet ikävän tunnetta? Mulla ei ole siihen oikein keinoa ja se ikävän TUNNE on todella lamaannuttava. Ja tuntuu niin vtun typerältä ikävöidä sellaista, minkä on itse "luonut" (eli keksinyt paremmaksi kuin mitä onkaan).

Olen koittanut järjestää tekemistä: urheillut, syventynyt kirjaan ja tänne nettiin myös.. Onnistunkin aika hyvin saamaan ajatukset muualle exästä, mutta onko se edes hyvä asia? Eikö mun kannattaisi nyt vaan ottaa kaikki paska mitä tämä ero on antaakseen, ja käsitellä se samantien sitä mukaan kun ajatuksia päähän tulee?

On muuten huomioitava, että en ole kertaakaan itkenyt eron takia. Itkin kyllä monta kertaa senkin edestä suhteen aikana...

Nro 34, oon pahoillani sun puolesta. Kysyy paljon selkärankaa ja voimia pysyä asiallisena lapsen vuoksi. Helpointa todellakin olisi vaan unohtaa ihminen, joka satuttaa ja aiheuttaa mielipahaa.. Millaisia järjestelyitä olette tehneet lapsen kannalta? Kuinka usein joudut kohtaamaan exäsi ja kuinka tapaamiset menee? Millainen olo sinulla on jälkikäteen tapaamisen jälkeen?

Ap miten menee?

Onko kaikki ok?!

Itse ainakin olen tajunnut olleeni läheisriippuvainen. Pahaa tekee välillä vieläkin, mutta 90% ajasta menee oikein mukavasti :) t.60

Miksi te kidutatte itseänne tuollaisessa paskassa?

TOSI HIENOA KAIKKI TE JOTKA OOTTE ERONNEET TUOLLAISISTA PASKOISTA!! Itse erosin samanlaisesta miehestä muutama kuukausi sitten ja vaikak kuinka yrittää edelleen tehdä elämästäni helvettiä niin silti on sata kertaa parempi olo kun ei tarvitse olla 24/7 kuuntelemassa ja katselemassa sitä äijää ja sekoiluaan!

Kyllä elämä voi parantua ja kun on saanut erottua niin miettii vaan että voi helvetti miksen tehnyt tätä aiemmin... vaikka turha se on jäädä sitä märehtimään mutta ei todellakaan kaduta että erosi.

Paljon asiaa tässä ketjussa.

Itsellä on alkanut ex "kummittelemaan" mielessä - hän muistuu joka asiasta mieleenn. Onkohan tämä jokin tapa prosessoida hiton vaikeaa mennyttä suhdetta ja sen kaameuksia? Miten eroa kannattaa oikeasti työtää? Ahdistaa!!

up

Moikka kaikille. Elämä on alkanut kantaa, asiat ovat alkaneet rullaamaan omalla painollaan. Pääosin olo on ollut viimeaikoina yllättävän hyvä ja normaali. Olen tottunut rauhaan ja hiljaisuuteen. Viimeksi silloin kaksi kuuautta siten kirjoittelin viimeksi, silloin olo oli todella sumuinen. Ehkä se aika oli sitä todellisuuden tajuamista ja niinsanotusti tappion nielemistä? Enää en juurikaan jaksa miettiä exää, nimenomaan en JAKSA. siis olen väsynyt pyörittämään samoja ajatuksia päässäni, kun ne ei niistä muuksi muuttuneet. 

Uuteen suhteeseen en koe MILLÄÄN tasolla olevani valmis. En kaipaa suhdetta henkisesti enkä fyysisesti. Miesten huomion koen ahdistavana. En myöskään arvosta mitää ystävällisiä eleitä, sillä en ole vakuuttunut eleiden pyytettömuudestä. Koen niin, etten halua olla kenellekään MITÄÄN velkaa, mistään. En henkisesti velkaa, enkä fyysisesti velkaa. Eli vaikka pahin ahdistus on loppunut ja suhde exään tuntuu kovin kaukaiselta historialta, niin on se jättänyt aika paljon pahaa jälkeensä.. 

Pikkuhiljaa siis, mutta onnellisempana kuin aikoihin!!

Ap

Moikka ap ja kiva kun päivittelet! :) mäkin täällä käyn silloin tällöin kattomassa tilannetta. Toivotaan nyt että pikkuhiljaa olo paranee ja korjaannut täysin <3 kyllä se varmasti aikaa viekin sillä ero (ja suhde!!) oli vaikea ja kumminkin vielä tuore. Mulla on mennyt edelleen tosi hyvin, ylöspäin mennään :) päivittäin kuitenkin exä käväisee mielessä mutta niin toisaalta kaikki muutkin exät, kaverit, sukulaiset ym, olen niin kova pohdiskelemaan :) joten en odotakaan, että ex unohtuisi KOKONAAN. Mullakaan ei oo kiire parisuhteeseen vaikka olishan se kiva jos joku löytyisi, pari kertaa oon käyny täällä jo treffeilläkin heh! Muutama päivä sitten kotiuduin kuukauden reppureissulta thaimaasta, oli hyvä reissu ja nautin yksinolosta.
Hyvää joulua ja tulevaa vuotta sulle AP ja päivittele silloin tällöin kuulumisia! Ps. Onko sun exästä kuulunut enää eron jälkeen? Mun ei ole.
-kakkonen

Ikävän tunne.. hmm.. en oikein osaa vastata. Tän suhteen aikana en oo oikein kokenu semmosta kunnon ikävää, se on enemmän ollu ahdistusta erossa olemisesta. Muutenkin ahdistus on ollut suurin tunne tämän suhteen aikana ja se on todella lamaannuttava tunne. Puristaa rintakehää, kädet hikoilee ja vatsa on sekaisin. Ja tätä tunnetta olen joutunun tuntemaan muulloinkin kun erojen aikana. Esim jos mies lähti ulos tai ei vastannut heti puhelimeen. Välillä ilman mitään syytäkään, on vaan alkanut ahdistaa kesken työpäivän. Silloin olen pysähtynyt ja miettinyt järjellä, ettö mikä nyt ahdistaa ja se on helpottanut. Nyt saan ahdistuksen pois jos pystyn ajatella jotain muuta kuin kaikkea tapahtunutta ja unelmien menetyksiä.

Kyllö varmaan kannattaa käydä eroa läpi aina kun tulee se mieleen. Ei nyt silti kokoajan siinä velloa. Pikkuhiljaa huomaat, että nyt en ole ajatellut sitä puoleen tuntiin, sitten tuntiin. Ehkä joskus voi olla ajattelematta häntä koko päivänä? Se kyllä vie aikaa. Tekemistä kannattaa olla ja harrastuksia niin pääsee välillä tuulettumaan..

Onko sun exästä kuulunut nyt eron jälkeen mitään? Mun oli pakko soittaa omalle tänään koska ei vastannut viestiin. Se on jo kuukausia luvannut laittaa autoni kuntoon, mutta eipä ole saanut aikaiseksi. Lisäksi kysyin, että aikooko maksaa velkaansa ollenkaan. Se sanoi, että koittaa laittaa ensi viikonloppuna auton ja siirtää rahat palkkapäivänä. Saa nyt nähdä. .

-Kakkonen

Hei,

täällä yksi lisää joka käy samaa läpi. Olen 22-vuotias nainen.

Tämä on itseasiassa jo toinen suhteeni joka on paljastunut tunnehelvetiksi. Ensimmäisessä pidin miestä tekoihin syyllisenä, en edes osannut ajatella tekeväni väärin. Silti aloin varoa sanomisiani, tekemisiäni jne. Edellinen suhteeni kesti 4v, ja ja siitä 3v oli tätä emotionaalista helvettiä. Erosimme kun entinen jäi pettämisestä kiinni. Siis ihan rysän päältä. Silloin tunsin olevani vapaa, etten enää ole hänelle mitään velkaa. Itkin, ja se oli ohi.

Nykyisessä suhteessa alkoin havaita samoja merkkejä jo suhteen alkuvaiheessa. Mies suuttui suhteettomasti ilman syytä, riidan tullessa haukkui minua (kuitenkin aika kilteillä nimillä). Tilanne ei ole vielä niin paha kuin edellisessä suhteessa, mutta tiedän tämän jatkuvan sinne asti jos en lyö stoppia. Mutta olen jo koukussa.

Minun mieheni on todella ylpeä minusta. Kehuu minua ystävilleen, tahtoo mennä kanssani joka paikkaan. Kehuu kuinka kaunis olen, kuinka upea olen, hänestä on ihanaa kun olen kiltti tyttö, olen ystävällinen ja tunnollinen, hänen unelmanaisensa. "Voi kun olisimme tavanneet jo aiemmin". Aluksi toki uskoin nämä, nyt vain haluan uskoa nämä. Voi kun olisinkin erityinen, upea, kaunis ja täydellinen. En ole. Miten hitossa minä olisin taas tässä tilanteessa jos minussa ei olisi jokin pahasti vinksallaan? Miksi antaisin miehen kohdella minua näin?

Käyn terapiassa, mutta en uskalla puhua näistä asioista. Puhun vain edellisestä suhteesta ja hehkutan nykyistä. En voi myöntää tehneeni saman virheen uudelleen.

Tänään mies suuttui minulle, sillä halusin viettää päivän kotona katsellen televisiota, kun hänellä taasen ei aika kulunut. Meidän olisi pitänyt lähteä yhdessä seisomaan kaupungille ilman mitään suunnitelmaa. Koska hän haluaa. Olen itsekäs, kun en tee hänen mielikseen. Eikä hän voi ottaa vastuuta tekemisistään jos en ole paikalla. Lopulta hän rikkoi muutaman astian, ja painui ovesta ulos sanomatta mitään. Soitin, ja kysyin että mihin hän on menossa, teenkö ruokaa vain itselleni vai myös hänelle. Ei kuulemma tarvinut soitella, ärsyttää kun aina kun hän päättää lähteä minun pitää soitella perään. Hän haukkui minut ja löi luurin korvaan. Lähdin äitini luokse, en pystynyt olemaan kotona. En halua. Alan tajuta että olen vain valehdellut itselleni miehestä. Kuinka hyvä, upea ja ihana hän on. Toki onkin.. mutta miksei se ikinä kestä hetkeä kauempaa? Miksi hän tekee asioista niin hankalia? Miksei hän voi olla tyytyväinen, ja miksi vika on aina minussa?

En tiedä, teksti on sekavaa kun en tiedä mitä ajattelisin. En enää tunne itseäni, en tiedä mitä haluan. Tai no, haluaisin että mies olisi sellainen mitä kuvittelen hänen olevan, hän tulisi luokseni ja sanoisi että rakas, anteeksi. Olen ollut sinulle ilkeä, olen kohdellut sinua väärin. Olen ymmärtänyt sen nyt. Ja sitten eläisimme elämäämme onnellisena niin kauan kuin meille on aikaa suotu. Menisimme naimisiin, saisimme lapsen, ostaisimme asunnon.

Ei. Niin ei tule käymään. Hyvä että tajusin sen.

Kakkonen.. Tuttua tuo ahdistuksen tunne. Ehkä itseasiassa parempi sana varsinaiselle ikävälle. Ahdistaa ja tunne on lamaannuttava. Myös minä koin noita ahdistuskohtauksia pitkin suhdetta, vähän väliä. Samoista syistä kuin sinä: jos ex ei vastannut heti puhelimeen jne. Itse aina "vahdin" puhelinta, ainaista miehen odottelua oli suhde. Missä oli minun kuulumisieni kysely? Sitä ei ollut. Aina hän selitti omat asiansa ja that's it.

Kyllä me eilen vaihdoimme viestejä, sanoin etten enää halua mitään hänen kanssaan, haluan unohtaa ja aloittaa oman elämäni!! Hän viesti myös tänään ihankuin ei edes ymmärtäisi mitä eilen sanoin. Ja sanomattakin selvää, että aina yhdenkin viestin jälkeen ahdistus palaa ja ajatukset heittää ympäri aivan totaalisesti. Sanoin taas saman asian hänelle ja toivoin ettemme olisi enää yhteydessä.. Itse en voi nähtävästi kuulla hänestä oikeasti mitään. Menen aivan sekaisin ja alan jossittelemaan, keskittymiskyky muuhun katoaa TÄYSIN. Tässä olen viimeisen viestin jälkeen istunut 2h vain _ajattelemassa_ menneitä. Pyöritellen vanhoja tapahtumia ja ajatellut taas välissä "entä jos" ja taas "ei ikinä". Kovin uuvuttavaa.

37. Otan osaa. :( Tutulta kuulostaa sun suhde myös, kehumisine kaikkineen. Nimenomaan mies piti minua parhaana, kauneimpana, ihanimpana jne. Ylisti oikein. Mutta jättti sitten henkisesti yksin, oli välillä todella etäinen, kylmä ja sitten se väkivalta, tavaroiden särkeminen...Impulsiivisuus. Suuttui välillä käsittämättömistä asioista, niinkuin myös sun kertomassa sun mies teki. Ja tuo, että itse sai aina soitella perään ja olla sovitteleva osapuoli.

Miten aiot jatkaa nyt, kun asia on tullut ymmärykseesi? Kamalan rankkaa joutua salaaman noin hirveä taakka jopa psykiatrilta. Mutta ymmärrän sua, tekisin varmaan itse samoin tilanteessasi. Ja itsehän myös salailin exäni tekoja.. Salailen yhä edelleen.

Ap

[quote author="Vierailija" time="07.06.2014 klo 19:43"]

miksi ahdistaa jos pääsit pakoon tuollaista?

[/quote]

Eiköhän se syy ole viime kädessä sama, joka ajaa tulipalosta pelastetun hevosen juoksemaan takaisin palavaan talliin. Kun pelottaa, tallissa on turvallista. Silloin ei piittaa faktoista, koska valta on eri aivo-osastolla kuin missä järkisyitä käsitellään.

Pikainen toimiva konsti on manipuloida niitä turvan mielikuvia ja nauraa ne hengiltä, samalla kun rakentaa uusia, jotka eivät liity mieheen mitenkään. Tuossa tosiaan taitaa auttaa kuuntelijan reaktioiden näkeminen, kunhan kuuntelija ei hyökkää niin raivokkaasti miestä vastaan, että tulee tarve ruveta puolustamaan. Tästä voidaan sopia etukäteen, että kun puolustamisen tarvetta alkaa tuntea, pyytää toista lopettamaan moittimisen sillä kertaa.

[quote author="Vierailija" time="08.06.2014 klo 19:27"]

37. Otan osaa. :( Tutulta kuulostaa sun suhde myös, kehumisine kaikkineen. Nimenomaan mies piti minua parhaana, kauneimpana, ihanimpana jne. Ylisti oikein. Mutta jättti sitten henkisesti yksin, oli välillä todella etäinen, kylmä ja sitten se väkivalta, tavaroiden särkeminen...Impulsiivisuus. Suuttui välillä käsittämättömistä asioista, niinkuin myös sun kertomassa sun mies teki. Ja tuo, että itse sai aina soitella perään ja olla sovitteleva osapuoli.

Miten aiot jatkaa nyt, kun asia on tullut ymmärykseesi? Kamalan rankkaa joutua salaaman noin hirveä taakka jopa psykiatrilta. Mutta ymmärrän sua, tekisin varmaan itse samoin tilanteessasi. Ja itsehän myös salailin exäni tekoja.. Salailen yhä edelleen.

Ap

[/quote]

En totta tosiaan tiedä. Olemme miehen kanssa puhuneet avioliitosta, mies on sanonut ettei koskaan ole pitänyt sitä vaihtoehtona mutta kun minä kerroin heti alussa halustani avioitua niin hän tiesi haluavansa sitä myös.. ja siihen me on nyt "yhdessä tähdätty". Laitoin miehelle viestin että "ei me mennä naimisiin". Nähtävästi jatkamme tätä saikkaamista niin pitkään että koen sen vapautumisen tunteen. En löydä muuta tietä pois tästä.

Otin hotellihuoneen täksi yöksi, en kehtaa jäädä tänne äitin nurkkiin nukkumaan. En voi myöskään näyttää tätä tuskaa, olen vankina omissa valheissani. Kaikki on hyvin, vähän työstressiä.. :) 

Yritän välttää soittamista viimeiseen asti. Minulla on rauhoittava lääkitys, ja ilman sitä en varmasti selviäisi. Mies toki syyllistää minua sen käyttämisestä - hänen mukaansa teen väärin että otan pillerin ahdistukseen. Kyllä hänkin on siis oikeutettu vetämään kännit jos häntä ottaa minun käytökseni päähän. En huomaa itsessäni lääkkeen vaikutusta, mutta miehen mukaan menen "aivan vitun sekaisin" kun otan sitä. Vaikka yleensähän hän ei edes huomaa sitä jos otan, ja jos hän tietää minun ottaneen saan kuulla siitä jatkuvasti. "Oot liian sekaisin pesemään pyykkiä". Kerran erehdyin sanomaan hänelle että jos hän ei olisi niin ilkeä minulle niin en tarvitsisi lääkettä niin usein. Nyt hän jokaisen riidan päätteeksi sanoo että minä olen syyttänyt häntä lääkkeen käytöstä, hänkään ei voi vastata omasta käytöksestään (juomisestaan). Se on hänen tapansa käsitellä ahdistusta. Kärsin traumoista edellisestä suhteesta, lapsuudestani ja kiusaamisesta, ja hän ikään kuin hieroo niitä naamaani. Ei olisi pitänyt kertoa hänelle mitään traumoistani tai käyttämästäni lääkityksestä, sillä se on kääntynyt täysin minua vastaan.

Tuo mainitsemasi kylmyys ja etäisyys on tuttua suhteen alkuajoilta. Totuin siihen yllättävän nopeasti. Olen antanut miehelle tilaa, ymmärtänyt ettei aina voi olla halailutuulella. Tai ettei aina jaksa minun juttujani tai minua. Tosin senkin vedin yli - nyt kun en enää "tarvinnut" hänen läheisyyttään, hän kokee etten halua häntä, etten rakasta häntä.

Enkä rakastakkaan, olen riippuvainen.

37

Just pohdin tuossa lenkillä ollessani, että pitääkin kysyä teiltä mitä mieltä olette rakkaudesta ? Onko teidän suhteessa ollut oikeasti rakkautta sanan varsinaisessa merkityksessä, vai onko se ollut nimenomaan riippuvuutta, pakkoa, tottumusta? Itse kyllä rakastuin mieheen, mutta en voi kyllä puhua rakkaudesta. Mies monesti sanoi minulle ne kolme sanaa, sanoin minä niitä itsekin. Mutta ei se rakkautta ollut. Ei kummankaan puolelta. Haluaisin tietää, miksi mies valehteli minulle? Ehkä hän ei edes tiedä mitä rakkaus merkitsee? Itse uskottelin kauan, että minähän muuten rakastan, kun aina annan anteeksi ja siedän ja haluan miehen töppäilyistä huolimatta olla hänen kanssaan. Mutta jos mies sanoo, että rakastaa, sitten kohtelee minua kuin roskaa ja taas muka rakastaa, niin mitähän helvettiä se sellainen on?! Sekoitin alun palavan rakastumisen ja sitten tottumisen, alistumisen ja lopulta riippuvuuden, rakkauteen. Etenkin tässä loppuaikoina kun katsottiin yhdessä leffaa, missä oli näitä hulluja rakkaustarinoita, tuli sellainen kiusaantunut olo, että miksei meillä ole tuollaista vetovoimaa välillämme, kuin mitä tarinan päähenkilöillä. Meiltä puuttui aitous. Minulta puuttui luottamus mieheen. Rakkauteen toki kuuluu anteeksianto ja siinä minä tiedän olevani hyvä :D (plaah, musta huumori)

37, kyllä sun tilanne kuulostaa vaan niin aikapommilta.. :/ miten se onkin niin vaikeaa päästää irti suhteesta, mikä vahingoittaa ja etenkin kun tietää, että se tulee loppumaan ennemmin tai myöhemmin! Ja parempi, jos loppuisi vaan suosiolla ennemmin. Itsekin olen saanut katua niin paljon, että koskaan olen kertonut miehelle mitään arkaluonteista asiaa joko ystävistä tai omista vaikeista asioista. Joka vtun asian se on muistanut kaivaa riidan aikana ja käyttää minua vastaan. Pahinta on ollut kuitenkin se, kun hän on monesti riidan aikana vedonnut lapsuuteeni ja kertonut miten aikoo tehdä minulle kohta ihan samalla tavalla kuin mitä olen pienen ikäni todistanut (väkivalta). Miten koskaan olinkaan niin typerä, että avauduin hänelle? Luulin, että saan tukea ja ymmärrystä vaikeisiin ja traumatisoiviin asioihin. Ehei, sain enemmän traumoja.

Toivoisin 37, että saisit voimia jostain tehdä sen lopullisen päätöksen SUN ITSESI hyväksi. Et tee tuollaisella miehellä mitään, tiedät sen itsekin, mutta et uskalla päästää irti. Miksi et uskalla?

Just pohdin tuossa lenkillä ollessani, että pitääkin kysyä teiltä mitä mieltä olette rakkaudesta ? Onko teidän suhteessa ollut oikeasti rakkautta sanan varsinaisessa merkityksessä, vai onko se ollut nimenomaan riippuvuutta, pakkoa, tottumusta? Itse kyllä rakastuin mieheen, mutta en voi kyllä puhua rakkaudesta. Mies monesti sanoi minulle ne kolme sanaa, sanoin minä niitä itsekin. Mutta ei se rakkautta ollut. Ei kummankaan puolelta. Haluaisin tietää, miksi mies valehteli minulle? Ehkä hän ei edes tiedä mitä rakkaus merkitsee? Itse uskottelin kauan, että minähän muuten rakastan, kun aina annan anteeksi ja siedän ja haluan miehen töppäilyistä huolimatta olla hänen kanssaan. Mutta jos mies sanoo, että rakastaa, sitten kohtelee minua kuin roskaa ja taas muka rakastaa, niin mitähän helvettiä se sellainen on?! Sekoitin alun palavan rakastumisen ja sitten tottumisen, alistumisen ja lopulta riippuvuuden, rakkauteen. Etenkin tässä loppuaikoina kun katsottiin yhdessä leffaa, missä oli näitä hulluja rakkaustarinoita, tuli sellainen kiusaantunut olo, että miksei meillä ole tuollaista vetovoimaa välillämme, kuin mitä tarinan päähenkilöillä. Meiltä puuttui aitous. Minulta puuttui luottamus mieheen. Rakkauteen toki kuuluu anteeksianto ja siinä minä tiedän olevani hyvä :D (plaah, musta huumori)

37, kyllä sun tilanne kuulostaa vaan niin aikapommilta.. :/ miten se onkin niin vaikeaa päästää irti suhteesta, mikä vahingoittaa ja etenkin kun tietää, että se tulee loppumaan ennemmin tai myöhemmin! Ja parempi, jos loppuisi vaan suosiolla ennemmin. Itsekin olen saanut katua niin paljon, että koskaan olen kertonut miehelle mitään arkaluonteista asiaa joko ystävistä tai omista vaikeista asioista. Joka vtun asian se on muistanut kaivaa riidan aikana ja käyttää minua vastaan. Pahinta on ollut kuitenkin se, kun hän on monesti riidan aikana vedonnut lapsuuteeni ja kertonut miten aikoo tehdä minulle kohta ihan samalla tavalla kuin mitä olen pienen ikäni todistanut (väkivalta). Miten koskaan olinkaan niin typerä, että avauduin hänelle? Luulin, että saan tukea ja ymmärrystä vaikeisiin ja traumatisoiviin asioihin. Ehei, sain enemmän traumoja.

Toivoisin 37, että saisit voimia jostain tehdä sen lopullisen päätöksen SUN ITSESI hyväksi. Et tee tuollaisella miehellä mitään, tiedät sen itsekin, mutta et uskalla päästää irti. Miksi et uskalla?

Ap

Meillä kanssa mies häipyi AINA kesken riidan tai erokeskustelun.. aina se jätti mut yksin kotiin itkemään ja ahdistumaan. Ihan joka kerta se pakeni vaikeita tilanteita. Se kanssa kertoo kuinka kykenemätön hän on hoitamaan asioitaan.

Nytkin kun erottiin niin se jätti mut yksin huolehtimaan yhteisestä asunnosta. Minä joudun ilmottaman vuokranantajalle, että tuli ero ja muutetaan pois. Minä joudun hoitamaan yhteisten tavaroiden myymisen ja luovuttamisen. Minä joudun hoitamaan loppusiivouksen ja luultavasti maksamaan sakkomaksunkin asunnosta.. mitä tämä kertoo "ihanan ja luotettavan" miehen toimintatavoista ja luonteesta.

Juttelin taas äidin kanssa tuntemuksistani ja ahdistuksesta. Kehoitti hakemaan ammattiapua, mutta kun ei millään viittisi.. ei huvita puhua tuntemattomalle, joka ei kuitenkaan pysty parantamaan tilannetta. Toki varmasti saisin keinoja helpottaakseni oloani, mutta samat vinkit olen lukenut netistä moneen kertaan suhteen aikana.. mitä uutta se voisi minulle enää tarjota?

Tuntuu että elämäni on nyt "katkolla" siihen asti kunnes pääsen turkuun. Tuntuu että olen koomassa ja jatkuvassa sumussa.

-Kakkonen

Meillä oli varmasti rakkautta ensimmäiset 8kk.. ainakin siis minun puoleltani (narsistihan ei kykene aitoon rakkauteen). Ensimmäisen eron jälkeen se muuttui pakkomielteeksi.. en halunnut että mies olisi kavereillaan tai poissa luotani. Kaikki olisi pitänyt tehdä yhdessä. Kavereiden näkemiset ajoitin miehen aikataulun mukaan. Koko elämäni pyöri miehen menemisten mukaan. Koskaan se ei kuitenkaan kieltänyt näkemästä ystäviäni tai perhettäni (niinkuin narsisti yleensä tekee), päinvastoin hän kehotti minua menemään ja näkemään heitä ja luomaan oman aikatauluni. Ja sekös sitten pelästytti vielä enemmän. Alkoi pyörimään mielessä, että miksei se halua viettää aikaa kanssani ym.

Yksi valtakeino hänellä taisi olla seksi. . Jouduin aina kerjäämään ja vonkumaan. Hänellä ei käytännössä ollut haluja ollenkaan vaikka olin kuulemma seksikäs ja kaunis. Ehkä sillä sitten yritti kontrolloida mua?

-Kakkonen