Miten käsitellä ero erittäin vaikeasta suhteesta?

Kakkonen, ihan samanlainen kokemus minulla, väkivaltaa ja luonnehäiriötä, alistamista ja kiristämistä! Hyvät hetket tuntui uskomattomilta kaiken sen kamaluuden rinnalla ja siihen minä jäin "koukkuun". Tuntuu ihan kamalalta. Kauanko sinun suhde kesti?

Ap

miksi ahdistaa jos pääsit pakoon tuollaista?

miksi ahdistaa jos pääsit pakoon tuollaista?

[quote author="Vierailija" time="07.06.2014 klo 19:35"]Kakkonen, ihan samanlainen kokemus minulla, väkivaltaa ja luonnehäiriötä, alistamista ja kiristämistä! Hyvät hetket tuntui uskomattomilta kaiken sen kamaluuden rinnalla ja siihen minä jäin "koukkuun". Tuntuu ihan kamalalta. Kauanko sinun suhde kesti?

Ap

[/quote]

Kesti yhteensä noin 1.5v, yhdessä asuttiin reilu vuosi. Teinkin tästä eilen tänne keskustelun 'väkivaltainen poikaystäväni jätti minut'.

Seiska, en osaa sanoa mikä siinä ahdistaa. Järjellä ajateltuna: luojan kiitos pääsin eroon hengissä kyseisestä miehestä. Olen ikäni todistanut väkivaltaa perhepiirissä, joten en koe sitä sairaalla tavalla niiin pahana asiana, olen ikäänkuin siihen tottunut. Tiedostan, että se on ihan ehdottoman väärin, mutta olen tässä mallissa kasvanut ja oppinut "sietämään". :( Ahdistaa ehkä eniten nyt kohdata itseni. MIKSI minä siedin, alistuin ja pelkäsin. Olen velkaa itselleni selvittää miksi annoin jonkun kohdella minua niin huonosti. EN osaa sanoa miksi olen niin koukussa mieheen..

Kakkonen/kasi, menen lukemaan ketjusi.

[quote author="Vierailija" time="07.06.2014 klo 20:05"]Seiska, en osaa sanoa mikä siinä ahdistaa. Järjellä ajateltuna: luojan kiitos pääsin eroon hengissä kyseisestä miehestä. Olen ikäni todistanut väkivaltaa perhepiirissä, joten en koe sitä sairaalla tavalla niiin pahana asiana, olen ikäänkuin siihen tottunut. Tiedostan, että se on ihan ehdottoman väärin, mutta olen tässä mallissa kasvanut ja oppinut "sietämään". :( Ahdistaa ehkä eniten nyt kohdata itseni. MIKSI minä siedin, alistuin ja pelkäsin. Olen velkaa itselleni selvittää miksi annoin jonkun kohdella minua niin huonosti. EN osaa sanoa miksi olen niin koukussa mieheen..

Kakkonen/kasi, menen lukemaan ketjusi.

[/quote]

Mulla on taas se ero, että olen hyvätuloisesta perheestä ja elänyt aina "kuplassa". Olen ollu ns. pärjääjä elämässä, kaikki on tullut helposti eikä suuria vaikeuksia ole tullut. Tosin olenkin vasta 23v.. isän kanssa suhde ollut aina hyvä, eli ei voi kiikastaa siitä. En vaan jotenkin pystynyt irrottautumaan tästä henkilöstä, vaikka kohteli mua välillä todella huonosti. Päinvastoin, roikuin suhteessa kynsin ja hampain. Kaikkeen suostuin enkä vaatinut ikinä anteeksipyyntöä. Läheisriippuvuus?

Luin sun ketjusi, hyvin tutulta kuulosti läheisten uhkailusta koiran kuristamiseen, valitettavasti. Olen sinua vain vuoden vanhempi, läheisriippuvuus äkkiseltään luettuna näkyy sopivan minuun kuin exän nyrkki silmään (eli hyvin,huoh).

Ennen kyseistä miestä olin hyvin itsetietoinen ja jalat maassa- tyyppinen, iloinen nuori nainen. Nyt olen enää varjo entisestä.

Meilläkin eroja taustalla MONIA, suhdekin kesti puolet enemmän kuin teillä. Aina se vaan tuli takaisin, siksi minä haluankin tietää miten tehdään se LOPULLINEN ero tämmöisestä tunnekoukku-suhteesta. Kai se henkinen väkivalta on tehnyt osansa, kun tuntuu ettei itsetuntoa tai omanarvontuntoa ole enää yhtään jäljellä.

Pelottaa myös "totaali hiljaisuus". Mietin, mitähän se juonii. Samalla tekisi mieli vaihtaa numero, osoite, nimikin ja samalla kysyä mitä hän ajattelee. En toivoisi tätä kenellekään.

[quote author="Vierailija" time="07.06.2014 klo 20:18"]Luin sun ketjusi, hyvin tutulta kuulosti läheisten uhkailusta koiran kuristamiseen, valitettavasti. Olen sinua vain vuoden vanhempi, läheisriippuvuus äkkiseltään luettuna näkyy sopivan minuun kuin exän nyrkki silmään (eli hyvin,huoh).

Ennen kyseistä miestä olin hyvin itsetietoinen ja jalat maassa- tyyppinen, iloinen nuori nainen. Nyt olen enää varjo entisestä.

Meilläkin eroja taustalla MONIA, suhdekin kesti puolet enemmän kuin teillä. Aina se vaan tuli takaisin, siksi minä haluankin tietää miten tehdään se LOPULLINEN ero tämmöisestä tunnekoukku-suhteesta. Kai se henkinen väkivalta on tehnyt osansa, kun tuntuu ettei itsetuntoa tai omanarvontuntoa ole enää yhtään jäljellä.

Pelottaa myös "totaali hiljaisuus". Mietin, mitähän se juonii. Samalla tekisi mieli vaihtaa numero, osoite, nimikin ja samalla kysyä mitä hän ajattelee. En toivoisi tätä kenellekään.

[/quote]

Niin.. meilläkin semmoisia riitaeroja kymmeniä, kun olen yrittäny jättää.. aina kuitenkin aloin anelemaan takasin viimeistään seuraavana päivänä. Niin koukussa olen. Ensimmäinen kunnon ero tuli 9kk sitten miehen aloitteesta. Se pysyi kuukauden erossa ja tuli sitten lupausten kanssa takaisin. Sen jälkeen alkoikin väkivalta.

Toinen ero tuli 2kk sitten taas miehen aloitteesta. Reilu kuukausi oltiin taas erossa ja päätettiin (anelin) jatkaa. No, pari viikkoa meni sitten taas yhdessä ja eilen se nyt sitten taas jätti. Kai lopullisesti? Tiedän että takaisin ottaisin jos se nyt tulisi, säälittävää.

Elokuussa muutan turkuun opiskelemaan, ehkä sitten tämä viimeistään loppuu?

Hei tytöt. Olin itse valitettavasti todella sairaassa suhteessa 19-21-vuotiaana. Olimme koko ajan naimisissa ja meille syntyi 2 lasta.

Lähteminen oli tosi vaikeaa. Narsistinen exä mm. ei antanut minun poistua kotoa, katkaisi netin, tyhjensi tilit, uhkaili tappaa minut ja lapset yms. Olin niin tyhmä etten tajunnut mennä turvakotiin.

On ihme että jaksoin kahden pienen kanssa lähteä ja aloittaa elämän uudelleen täysin nollasta. Exä kiusasi minkä ehti, esim. kun otti vuorollaan lapsia, jätti heidät toiselle paikkakunnalle ja lähti itse pois. Samoin jätti asuntoonsa pitkiksi ajoiksi yksin lapset josta kovin sitten oireilivatkin :(

Apua ja tukea en saanut mistään, pyysin sosiaalitoimea puuttumaan isän käytökseen mutta eivät tehneet mitään.

Onnekseni (ja lasten onneksi ennen kaikkea) tällaiset miehet eivät pysty olemaan yksin yhtään. Eli pari kk erosta otti uuden naisen ja pisti tämän heti paksuksi josta alkoi sitten ko. Naisen ja hänen lastensa systemaattinen kiduttaminen. Hän ikäänkuin "unohti" minut ja lapset kun käsillä oli helpompikin uhri. Kaikki sympatiani ko. Naiselle ja lapsilleen mutta itse on osansa valinnut valitettavasti :( 

Erostani on nyt yli 7v. aikaa ja viimein tuntuu että olen yli päässyt enkä ole enää katkera. Vuoden olen kohta ollut uudessa parisuhteessa, hitaasti tässä edetään (emme esim. asu vielä yhdessä) ja olen onnellisempi kuin koskaan. Lapsetkin tykkää uudesta miehestäni, he saa rauhassa sopeutua. Vuosia meni heilläkin toipua isän tempauksista ja tuskin niitä enää muistavat kun olivat niin pieniä silloin.

Tsemppiä ja voimia, repäiskää kerralla kunnolla irti, pystytte kyllä! :)

Kiitos sinulle, 13, rohkaisevasta tarinasta! Ja hirveää, että olet joutunut kokemaan tuollaista. Meillä ei onneksi lapsia ole, luojan kiitos! :(

Kakkonen, ootko miettinyt miksi ottaisit takaisin, jos hän tulisi sinun luo anteeksi pyydellen? Uskotko sinäkin (tyhjiin) lupauksiin? Onko sullakin jokin tarve saadamieheltä se hyväkin vielä, koetko et hän on sulle sen velkaa? Uskotko, että vaikeudet on voitettavissa ja alkuaikojen onni palaisi suhteeseenne? Onko sunkin päähän saatu iskostettua, että olet miehelle Se Täydellinen Kumppani, kaikkia parempi ja rakkain? Onko niin, että "vihaisena sanottu ei ole tarkoitettu"? Kaipaatko sinäkin niin paljon sitä miehen hyväksyntää, kehuja, kosketusta, Sitä Rakkautta (miksikä tätä EI VOI KUTSUA), turvaa, turvallisuuden tunnetta ja yhteistä tulevaisuutta tai haavekuvia siitä? Minä allekirjoitan nuo kaikki. Mutta pikkuhiljaa alan uskomaan, että olen elänyt ITSE valheessa. Kaikki ne alun hyvät ihanat hetket, yhteisen tulevaisuuden miettiminen ja haaveilu, kaikki se on saastunut miehen käytöksen alla. Olen pikkuhiljaa alkanut protestoimaan miestä vastaan ja tuonut koko ajan tehokkaammin epäkohtia esiin ja VAATINUT muutosta, saamatta vastakaikua. Kaikki ne petetyt lupaukset, kerta toisensa jälkeen. En luota mieheen pienissäkään asioissa, niin miten voisin luottaa jos saisimme esim. lapsen tai ottaisimme asuntolainan yhdessä?! EN luota siihen, että olen turvassa maailmalta miehen sylissä, kun riidan tullessa hän tukehduttaisi minut tyynyllä siihen samaan paikkaan.Hän on myös sanonut riidan aikana, että hakkaisi minut nyt siihen paikkaan niin paskaksi kuin pystyisi jos ei olisi juuri saanut uutta työtä. Sain silloin *vain vähän turpaan*. Hän on tullut MINUN asuntooni rikkomaan MINUN tavaroitani ja uhannut MINUN lemmikkejäni ja MINUA. Hänon satuttanut minua henkisesti, fyysisesti ja rahallisesti ajanut ahdinkoon. Hän on silmissäni epäluotettavin henkilö koko minun lähipiirissäni, arvaamattomin, hyväksikäyttävä, ilkeä ja pahansuopa ihminen. HÄN on aiheuttanut minun elämääni mittavaa harmia, rahanmenoa, kärsimystä, pelkoa ja TRAUMOJA.

Olen HÄNEN takiaan alkanut epäilemään itseäni; millainen nainen minä olen, minun täytyy olla aivan kamala, kun minulle rakkain ihminen voi tehdä minulle niinkuin mies teki. Henkisesti ja fyysisesti. Hän on pudottanut minut johonkin syvään onkaloon henkisesti ja täältä on todella vaikea ponnistaa ylös. Kaikista vaikeinta on silti kohdata mies joko ihan irl tai edes henkisesti ajatuksissa. En haluaisi käsitellä ollenkaan tätä koko paska-vyyhtiä, haluaisin unohtaa ja jatkaa elämää. En voi edes kuvitella miten reagoisin, jos mies nyt löytäisi uuden naisen. Se olisi kuoliniskuni, vaikka oikeasti järjellä ajateltuna minähän pelastuisin sinä samaisena hetkenä.

Tunteet on niin pahasti solmussa tällä hetkellä. Ero vaikeasta suhteesta on aivan yhtä vaikeaa kuin suhde itsessäänkin oli. Välitän miehestä silti, kaiken sen jälkeen mitä hän on minulle tehnyt. Välitän ja suren sitä, että hänellä pitää olla häiriöä, joka on käytöksen takana. Mutta hän ei edes yritä hakea apua ongelmiinsa, hän purkaa pahaaoloa minuun kuin kuusivuotias, kun ei keksi sanallisesti enää vastaiskuja niin hän jakelee niitä käsistään. Hän kerran sanoikin, että tuntee HYVÄÄ OLOA siitä, kun saa hakata vihaisena ihmisen. Silloin se viha purkautuu ja hän nautti kun toinen kärsii, mitäs haastoi riitaa(miehellä siis on väkivaltaa rikoshistoriassaan).

Kaikki tämä alkoi vasta n. vuoden seurustelun jälkeen ja pikkuhiljaa pahentuen nykyisiin mittasuhteisiin. Välissä oli erot, itkemiset ja anteeksipyynnöt lupauksineen. Välissä oli myös ne HYVÄT ajat ja se onni ja usko, toivo että kaikki muuttuu hyväksi. Ja että ei voi luovuttaa nyt, kun niin kauan on jo taisteltu. Minäkin muuten "suojelin" ja suojelen miestä vieläkin. Ei kukaan tiedä mitä hän minulle on tehnyt.

Ap

Hei,

On se ihme miten samanlaisia kuvioita ihmiset käyvät läpi! Vaikka ainoat kaltaiseni löydänkin tällä hetkellä netistä.

Olen todella alkanut ihmettelemään miksi tunnen koko ajan, että mieheni on velkaa minulle (koko elämäni)? Eihän siinä ole mitään järkeä. Itse olen valinnut paskan parisuhteeni. Mieheni on yksi kerrallaan rikkonut lupauksensa suhteessamme. Hän on väkivaltainen ja ailahtelevainen. Emme pysty käymään missään yhdessä, kun hän ei kestä sitä, että puhun tai teen jotain muuta kuin huomioin häntä. Hän on kateellinen tai mustasukkainen kaikesta (ja siis aivan kaikesta!).

Olen vuodessa ajanut itseni syvälle yksinäisyyden suohon yrittäessäni saada parisuhteemme toimimaan. Täältä on enää vaikea nousta. En kestä enää nähdä iloisia ihmisiä, pariskuntia tai lapsia. Olen katkera muille ihmisille ja arvottomuuden tunteeni on käsin kosketeltava.

En ymmärrä miten minusta tuli tällainen? Näin lyhyessä ajassa. Olen yli 30, minulla on korkeakoulutus, minulla on takana kolme pitkää parisuhdetta ja kosolti elämänkokemusta. Olin iloinen, rakastava ja kunnianhimoinen ennen kuin tapasin nykyisen mieheni. Ehkä hän tarjosi minulle juuri sitä mitä elämässäni eniten halusin? En vain tajunnut, että mies ei puhuisi totta. 

Eroaminen tällaisessa tilanteessa on käsittämättömän raskasta ja epätoivoista. On vaikea tarttua yhtään mihinkään järkevään toimeen. Voimia ap:lle ja muillekin erossaan ku*i*äistä.

Voi ap, etkai ole ottanut sitä hullua takaisin??

Aika on ainoa mikä auttaa. Käy ammattilaisella puhumassa asiasta.

Noniin, aika päivittää taas kuulumisiani. Mies todella palasi kuvioihin, mutta vain kadotakseen lopullisesti. Ilmeisesti tarvitsin vielä "viimeisen varmistuksen" pistää suhde hengiltä. Viimeinen varmistus oli tasan sitä, mitä kaikkea olin jo kirjoittanut. Henkinen tyhjyys, tunne yksinäisyydestä jne. Emme me riidelleet edes, mutta en kertakaikkiaan voinut enää päästää asioita siihen, missä ne oli ennen tätä keskustelun aloitusta. Minulla oli tunne, että olen ITSE itselleni velkaa onnen. Mies ei sitä onnea minulle tarjonnut suhteen aikana, eikä tulisi koskaan tarjoamaan. Niimpä minä kuuntelin itseäni, olin itselleni lopulta rehellinen ja lopetin suhteen kylmän rauhallisesti. 

Minä todellakin lopetin suhteen siihen mieheen. 

Ja olen saanut voimaa omasta päätöksestäni. Olen VIHDOIN ottanut oman elämäni omiin käsiini ja tehnyt itse onneni eteen merkittävän askeleen! Ja kuulkaa siskot, nyt voin sanoa kääntäneeni kyseisen miehen kohdalla joka ikisen kiven ja se ei muuksi muuttunut. En saanut itseäni enää näkemään mustaa valkoisena. En pystynyt enää uskottelemaan, että kyllä se siitä. Tunnepuoli kuoli, esiin astui järki, joka näki kokototuuden. 

Tämä keskustelu on ollut takaraivossa tämän koko kuluneen ajan. Uskon, että jollen olisi koskaan teidän kanssa jutellut, en olisi pystynyt avaaman itselleni näitä asioita. 

Minä olen vapaa nainen nyt. Ennenkaikkea henkisesti vapaa! <3

Ap

Suremalla. Terapialla. Puhumalla. Antakaa itsellenne aikaa älkääkä hötkyilkö. Tunneperäisissä asioissa kestää. Kuukausia, jopa vuosia.

Miten menee kettjuun kirjoittaneilla?

Heippa ap! Sattuipa hyvin, että tulin katsomaan kommentit juuri, kun olet käynyt täällä päivittelemässä!

Täällä turussa on mennyt todella hyvin, kavereira olen saanut ja kaikki on loistavasti.

Tosi ikävä kuulla, että junnaat paikoillasi. Ehkä sun pitäisi oikeasti mennä juttelemaan jonnekin, että pääset eteenpäin!

Kyllä mullakin on välillä päiviä, kun ajattelen exää usein.. yritän vaan sitten suunnata ajatukseni muualle. Joskus on vaikeampaa ja joskus helpompaa. Kyllä tässä silti ehdottomasti ollaan ylitse pääsemässä! :)

Ulkona (opiskelijabileissä) olen käynyt viikottain ja on kiva huomata, että saa huomiota miehiltä! Vaikken siis vielä olisikaan valmis uuteen suhteeseen :)

-kakkonen

Sen kun tietäisi miten pääsee eroon tunnekoukusta, itse en ole päässyt ja olen palannut uudestaan useita kertoja narsistin luokse. Ihan noin pahoja juttuja ei ole tehnyt, mutta on arvaamaton, väkivaltainen, alistava, jne. Meillä on pieniä lapsia. Uskon ja toivon, että ilman rakkaita lapsiamme en olisi enää tässä suhteessa (kestänyt pian 8v).

Auttaisiko hyvä terapeutti? En tosin tiedä mistä niitä löytää ja millä hinnalla...

Voi 73, kumpa voisin antaa sulle rohkeutta ja voimia ponnistaa itsesi irti tuosta suhteesta, joka sinut ennemmin tuhoaa.. :( Aivan pirun raskastahan elämä tuollaisenaan on. Vaikeinta on tajuta, miten YKSI ihminen saa sekoitettua niin paljon. Kammottavaa. Ymmärsinkö oikein, 73, että olet vielä suhteessa? Harkitset vasta eroa? 

Nro 70, ihana kuulla ja onnea omaan parempaan elämääsi! :)

Olen keräillyt itseäni tämän kesän. Miettinyt, jumittunut ja antanut itselleni aikaa tämän kaiken sulattamiseen.. Eikai irtaantuminen näin nopeasti todellakaan tapahdu, jokin henkinen kettinki pitää minut yhä lukittuna siihen mieheen.. Mutta yhteen en koskaan enää erehtyisi. Välillä minua väsyttää aivan tolkuttomasti ja en yhtään mitään aikaiseksi. Jokunen aika sitten näin myös todella paljon unia exästä. Unet eivät olleet ahdistavia, vaan ihan arkipäiväisiä. Tuntuu jotenkin siltä, etten saa asioita käsiteltyä sellaisinaan loppuun, sillä en MUISTA niitä enää niin pahoina? Suojelenko itse itseäni? Kyllä sen pahan olon pitäisi purkautua, jotta pääsisin käsittelemään kaikkea sitä. En ole itkenyt kertaakaan eron jälkeen. 

Miten muilla menee, olisi mukava kuulla kuulumisia!

Ap