Mies ei halua IKINÄ naimisiin

Hmm...

Päivien aikana on tullut paljon tekstiä. Oikeastaan ihan luettavaakin, mitä en olisi uskonut ihan heti =)

Ihan ensinnä teille, jotka kirjoituksellanne saitte pahan mielen minulle aikaiseksi pillerien pois jätöllä, miehen "nalkkiin saattamisella" ym. mitä näitä nyt sitten tässä tulikaan vastaan; kyllä lapsi oli useimpien mielestä ns. vahinko, mutta minä en lasta vahinkona pidä, aikuiset ihmiset ilman ehkäisyä kyllä tietää mitä saattaa sattua, ja mikäli muistan oikein, tämä alkuun paneminen tapahtui lomamatkalla, molemmat sievässä humalassa varmoina siitä mitä tekee. Raskaus oli yllätys meille molemmille, mutta minulle se ei tullut shokkina, vain ihanana hymynä kasvoille. Sanoin miehekkeelle, että mikäli hän ei pysty hyväksymään lasta (olikohan nyt puoleenväliin mennessä), muutan omilleni ilman mitään vaatimuksia (isyydentunnustusta, elatusmaksuja, mitä näitä nyt onkaan kaikkia olemassa). Noin kolme viikkoa annoin asian olla, itsekseni hieman murehdin ja pelkäsin mitä tulevan pitää, mutta esim. nyt miehen suhtautuminen lapseen on muuttunut. Kämppään on kulkeutunut lastenvaatteita, turvakaukaloita, pinnasänky, rintapumppua ym. romua, eikä suinkaan mun kantamana, ja kuulemma on rattaatkin olemassa mitkä pitää vain hakea meille! Kovasti kesken jäänyttä remonttia on jatkunut pikkuhiljaa, alottaen makuuhuoneesta ja etenevän, kohta lie on valmis. Asuntovälittäjäkin kävi arviointikäynnillä, pitää kuulemma saada isompi asunto kun ei kolmio riitä.

Sitten täällä on näitä, jotka väittävät, että olen omaisuuden perässä. Ette kai te oikeasti ole tosissanne??! Jos mentäisiin naimisiin, tehtäisiin avioehto ennen liittoa hankittuihin rahoihin ja tuohon romuun mikä koristaa tätä kämppää, mua ei mammona ja materia kiinnosta. Toki tietenkin omat haluan mutta tv, jonka mies on ostanut omilla rahoillaan, saan kyllä ostettua sitten omankin.

Kiitos myös nrolle 33, olen aivan varma, että hän tietää miltä musta tuntuu. Nyt oikeastaan olen jo niellyt asiaa hieman, käännyin kylmäksi pari päivää sitten ja sanoin että jos me ei mennä ikinä naimisiin, meidän ei ole järkeä olla yhessä, koska kummallakin on mielessä niin erilainen tulevaisuus. Samalla mies ymmärsi, että myöhemminkin (ehkä) tulevaisuudessa tapahtuvassa erossa en halua penninjeniä elatusmaksuja, enkä oikein muutakaan hänestä isänä. Nyt se on sitten ihan omissa oloissaan hissunkissun asiaa puinut, minä olen saanut suuni puhuttua puhtaaksi -ja hei! Onpa muuten yllättävän kevyt olo!

Mies väittää ja sanoo, että olen hänen loppuelämänsä rakkaus, eikä mikään paperi tai aamen ole todistus siitä. Se sanoo olevansa loppuelämän mun kanssa, haluaa olla eikä halua menettää. Ja taas epäilijöille tiedoksi, en ole edelleenkään kiristämässä sitä naimisiin! Silti tässä on mun mielestä joku vikana, kaikki ei mene ihan kohdilleen. Päätinkin, että jos asiaa ei olla saatu seuraavan vuoden aikana mihinkään suuntaan, keskustelu on edelleen samanlaista, pakkaan koiran ja muksun autoon ja sanon soronoo! ja karautan sinne missä mun ei tarvi miettiä näin hölmöjä asioita. 

Kummatkin kuitenkin ollaan samaa mieltä siitä, että toisen elämästä ei kannata "varastaa" edes sitä 10 vuotta, jos molemmat haluaa eri asiaa, ja on epäreilua, jos toinen joutuu joustamaan asiassa, jota ei todellakaan halua. Kysymys onkin, uskallanko luottaa tulevaan ja odottaan miltei mahdottomaa tapahtuvaksi..

Hmph.

Ylpeä oman omaisuuden puolustaja, miehen omaisuuden karttaja, "vahinkolapsen" iki-onnellinen tuleva äiti, joka ei kuitenkaan miehensä siementä varastanut, AP

[quote author="Vierailija" time="23.04.2015 klo 14:34"]

 Ei ole miehellä syytä epäillä isyyttään. Olen aina ollut erittäin varovainen seikkailuissani. ap

[/quote]

Huoh... Kaikki myötätuntoni valahti nollaan :D

Olen huomannut saman, että avioliitto on yhä suosiossa niin naisten kuin miestenkin keskuudessa. Mutta miehillä on haluttomuutta mennä naimisiin ellei kohdalle osu se todella oikealta tuntuva, naiset taas useimmiten haluaisivat naimisiin. Ja joutuvat tekemään surutyötä, kun mies ei vaan suostu naimisiin, vaikka olisi lapsikin.

Tuota en ymmärrä, että miksi ensin suostutaan tekemään lapset ja ostamaan asunto ja sitten vasta aletaan ottamaan tosissaan puheeksi naimisiinmenoa.

IKINÄ = IKINÄ?

Viestiketjun aloituksesta on jo reilu vuosi.

Kuulosti tilanne vähän siltä, että mies on tullut toisiin ajatuksiin sitoutumisestaan sinua kohtaan, mutta olisipa kiva tietää tämän hetkinen tilanne!?

Sillä "miehesi" sen hetkiseen fiilikseen on voinut vaikuttaa niin moni asia. Päälimmäisenä raskaana olevan naisen hormonivaihteluiden aiheuttamat mielialan muutokset. :D

No, kumpaa sä haluat: olla tämän nykyisen miehesi kanssa vai mennä naimisiin? Sen mukaan teet sitten valintasi.

[quote author="Vierailija" time="27.05.2014 klo 20:09"]

Aivan absurdi ajatus erota siksi, ettei toinen halua solmia avioliittoa.

[/quote]

jos aatellaan niin, että sä haluat lasta enemmän kuin mitään ja oot löytänyt sen miehen kenen kanssa sen haluat, ja sitten selviääkin että se mies onkin steriili, jatkaisitko sinä sen kanssa ilman sitten niitä sun niin paljon haluttuja lapsia
?

Avioliitto on niin vanha juttu....älkää jaksako. "Haluan olla vaimo ja perheellä oltava sama sukunimi..." Tervetuloa vaan 1800-luvulle :-)

[quote author="Vierailija" time="27.05.2014 klo 20:09"]

Aivan absurdi ajatus erota siksi, ettei toinen halua solmia avioliittoa.

[/quote]

Ei minusta ollenkaan absurdia.

[quote author="Vierailija" time="27.05.2014 klo 20:23"]

[quote author="Vierailija" time="27.05.2014 klo 20:09"]

Aivan absurdi ajatus erota siksi, ettei toinen halua solmia avioliittoa.

[/quote]

jos aatellaan niin, että sä haluat lasta enemmän kuin mitään ja oot löytänyt sen miehen kenen kanssa sen haluat, ja sitten selviääkin että se mies onkin steriili, jatkaisitko sinä sen kanssa ilman sitten niitä sun niin paljon haluttuja lapsia
?

[/quote]

Onpa suhteeton vertaus. Avioliitto on juridinen sopimus ja vähän teatteria. Ei se voi olla kenenkään terveen ihmisen onnellisuuden edellytys. Luettuliikaa prinsessasatuja?

[quote author="Vierailija" time="27.05.2014 klo 20:01"]

Laitat lapsen sitten omalle sukunimellesi, perusteluina "eihän me olla edes naimisissa", ja "jos ero tulee niin ei tarvitse alkaa vaihtaa lapsen nimeä".

[/quote]

Ai että kiristys lapsen avulla aloitetaan jo tuossa vaiheessa? 

[quote author="Vierailija" time="27.05.2014 klo 19:15"]

Kuten otsikosta voi jo päätellä ongelmani, ihana poikaystäväni ilmoitti toissailtana periaatteensa, että hän ei aio mennä ikinä naimisiin. Meille on tulossa vauva lokakuussa, emme ole kihloissa. Asumme ihanasti omasssa rivitalokolmiossa, parisuhde voi hyvin eikä ole mitään pahaa sanottavaa suhteesta.

Minä kuitenkin olen haaveillut vaimona olemisesta yläasteelta saakka, menisin vaikka maistraatissa ilman turhaa häähössötystä naimisiin, aviehdon kanssa tietenkin. Vaan ei, ukkelin mukaan periaateesta hän ei voi mennä naimisiin, koskaanikinämilloinkaan. En oletakkaan, että kirmattaisiin alttarille seuraavaan muutamaan vuoteen, vaan joskus sitten. Vaan ei.

Miten te muut palstailijat näette asian? Kannattaako mun katkeroitua tässä ja päättää että en haluakkaan toteuttaa unelmaani, olla jonkun oma pieni sievä vaimo vai puhallanko pelin kesken ja lähden kahlaamaan koiran ja masuasukin kanssa omaa väylää, ilman varmuutta siitä, löydänkö koskaan miestä, kenen kanssa haluaisin mennä naimisiin ja viettää loppuelämäni? Minä menen elämässäni kerran naimisiin, vaalin avioliittoa kuin muutama vanhempi sukupolvi, se ei ole minulle vain papin aamen ja häähumua yksi päivä jolloin saa olla prinsessa.

Kysyin tänään vielä mieheltä varmistuksen, että jos annan vaihtoehdot, ero tai naimisiinmeno, kumman se valitsisi ja yllätti hyvinkin paljon se, että ero.

[/quote]

Kannattaisko nämä asiat jutella selviksi ennen kuin altaa lasta väsäämään. Vai oletko niitä, jotka ajattelee, että lapsi sitoo enemmän ja voi unohtaa pari pilleriä, jotta mies ei pääse sinusta ikinä eroon.

Olet vähän myöhässä hoitamasssa tätä asiaa, jos kerran olet jo raskaana. Olisi kannattanut pohtia näitä asioita aikaisemmin, mutta myöhäistä toki nyt sitä surkutella. 

Älä kuitenkaan anna miehen kävellä ylitsesi tai pompotella sinua! Jos mies ei tahdo avioliittoa, älä missään nimessä anna hänelle ns. rusinoita pullasta! Lapsi syntyy automaattisesti sinun nimellesi ja sinä olet hänen ainut huoltajansa, jos ette erikseen tee syntymän jälkeen sopimusta asiasta. Älä suostu muutoksiin näissä asioissa! Pidä myös huoli taloudesta; jos mies ei tahdo juridisesti yhteistä perhettä, alkakaa kirjaamaan KAIKKI ylös paperille ja pidä huoli että aivan kaikki laitetaan molempien nimiin.

Kertoo paljon miehestä, jos hän kuvittelee saavansa sinulta kaikki edut ilman velvollisuuksia. Jos asiat osoittautuvat olevan näin, mieti tarkkaan onko tuo mies aikasi arvoinen.

[quote author="Vierailija" time="27.05.2014 klo 19:41"]

No mutta pointtihan on just siinä, että me leikkimielisesti puhuttiin naimisiinmenosta jo viime kesänä, mietittiin että 2016 aikaisintaan. Kosihan se viime syksynä, sitten yksi humalainen riita, ja naps! kihlat purettu. Tän mä nielin koska, no, voihan se säikäyttää ajatus, että nyt on menty kihloihin. Mä luulin sunnuntai iltaan saakka, että sillä ei ole tommoista periaatetta, koska se on puhunut itse naimisiinmenosta silloin vuosi sitten.

Nyt se sanoo syyksi, ettei se arvosta avioliittoa niin paljon, että uhraisi siihen minkäänlaista ajatusta, sano myös senkin että on helpompi erota jos ero on tullakseen.

Minä haluan perheen -ihan oikean sellaisen, en halua olla joka toinen viikonloppu kiikuttaa lasta iskälle ja olla noutamassa/ottamassa vastaan vaan olla just semmonen missä on iskä, äiskä ja lapsi.

En tiedä, vaikuttaako kenekään mielipiteeseen vielä se tieto, että miehelläni on ennestään jo 5 -vuotias muksu, sen äitin kanssa hän oli kihloissa, ja kysyessäni että eikö se ole lupaus avioliitosta että on kihloissa, sain vastaukseksi vain että ei taida se kihlaus liittyä mitenkään tähän. No eihän se liitykkään mutta silti.

Olenko siis kamala narttu jos sanon että ero tai naimisiin -edes jonainpäivänä?

Ap

[/quote]

Teidän olisi pitänyt erota jo tiolloin kun puritte kihlat. 

Eihän tuollaisen jälkeen mikään ole enää kuin ennen. Miehen mielipide sinusta on muuttunut. 

[quote author="Vierailija" time="27.05.2014 klo 19:15"]

Kuten otsikosta voi jo päätellä ongelmani, ihana poikaystäväni ilmoitti toissailtana periaatteensa, että hän ei aio mennä ikinä naimisiin. Meille on tulossa vauva lokakuussa, emme ole kihloissa. Asumme ihanasti omasssa rivitalokolmiossa, parisuhde voi hyvin eikä ole mitään pahaa sanottavaa suhteesta.

Minä kuitenkin olen haaveillut vaimona olemisesta yläasteelta saakka, menisin vaikka maistraatissa ilman turhaa häähössötystä naimisiin, aviehdon kanssa tietenkin. Vaan ei, ukkelin mukaan periaateesta hän ei voi mennä naimisiin, koskaanikinämilloinkaan. En oletakkaan, että kirmattaisiin alttarille seuraavaan muutamaan vuoteen, vaan joskus sitten. Vaan ei.

Miten te muut palstailijat näette asian? Kannattaako mun katkeroitua tässä ja päättää että en haluakkaan toteuttaa unelmaani, olla jonkun oma pieni sievä vaimo vai puhallanko pelin kesken ja lähden kahlaamaan koiran ja masuasukin kanssa omaa väylää, ilman varmuutta siitä, löydänkö koskaan miestä, kenen kanssa haluaisin mennä naimisiin ja viettää loppuelämäni? Minä menen elämässäni kerran naimisiin, vaalin avioliittoa kuin muutama vanhempi sukupolvi, se ei ole minulle vain papin aamen ja häähumua yksi päivä jolloin saa olla prinsessa.

Kysyin tänään vielä mieheltä varmistuksen, että jos annan vaihtoehdot, ero tai naimisiinmeno, kumman se valitsisi ja yllätti hyvinkin paljon se, että ero.

[/quote]

Tyhmä menee naimisiin. Avioehtokaan ei suojaa miestäsi siltä että sinä et vie hänen omaisuuttaan. Aviehto voidaan purkaa oikeudessa.

Minäkään en halua IKINÄ naimisiin, se juna meni jo, se ei silti tarkoita sitä, etteikö elämä voisi olla ihanaa ilman sitä pakollista paperia... Niin, ja olen siis nainen, äitikin jo tätänykyä.

yleensä tuntemani periaatteen miehet ( ei koskaan naimisiin) ovat nopsaan peruneet puheensa,kun " oikea" osuu kohdalle. Ensin asutaan vuosia, jopa kymmeniä yhdessä ja sit puoli vuotta myöhemmin kun on tavattu uusi, niin ollaankin jo naimisissa.

mieheni ei alkuun halunnut naimisiin, enkä minäkään, mutta kun lapsen yrittäminen tuli sovituksi, niin miehen ehto oli, että en sin naimisiin. On lapsen suhteen vanhanaikainen " lapsen tulee tuntea että on toivottu, ja vanhemmat ei ole " pakkonaineet"

[quote author="Vierailija" time="27.05.2014 klo 20:54"]

Olet vähän myöhässä hoitamasssa tätä asiaa, jos kerran olet jo raskaana. Olisi kannattanut pohtia näitä asioita aikaisemmin, mutta myöhäistä toki nyt sitä surkutella. 

Älä kuitenkaan anna miehen kävellä ylitsesi tai pompotella sinua! Jos mies ei tahdo avioliittoa, älä missään nimessä anna hänelle ns. rusinoita pullasta! Lapsi syntyy automaattisesti sinun nimellesi ja sinä olet hänen ainut huoltajansa, jos ette erikseen tee syntymän jälkeen sopimusta asiasta. Älä suostu muutoksiin näissä asioissa! Pidä myös huoli taloudesta; jos mies ei tahdo juridisesti yhteistä perhettä, alkakaa kirjaamaan KAIKKI ylös paperille ja pidä huoli että aivan kaikki laitetaan molempien nimiin.

Kertoo paljon miehestä, jos hän kuvittelee saavansa sinulta kaikki edut ilman velvollisuuksia. Jos asiat osoittautuvat olevan näin, mieti tarkkaan onko tuo mies aikasi arvoinen.

[/quote]

Kyllä miehestä tulee lapsen huoltaja ihan samoin kuin AP.

Miksi ostettavat tavarat menisi puoliksi jos mies ne maksaa?

No, kerron miten mulle kävi.

Alettiin seurustella, olin 20-vuotias eikä meillä ollut mikään kiire sen mihinkään. Opiskelin toisella paikkakunnalla, ja olin töissä: nähtiin siis viiden vuoden ajan lomilla, vapaapäivinä, viikonloppuisin... Mentiin kihloihin, ja aikeissa oli mennä naimisiin sitten myöhemmin. Mies oli sellainen, että jos kuuli että tutut esimerkiksi rakensivat taloa tai odottivat vauvaa, niin ihmetteli mulle aina ääneen että miksi ne ei mene naimisiin (siis jos olivat avoliitossa).

Me alettiin sitten odottaa vauvaa, täysin yhteinen päätös, mies kun vastasi ehkäisystä siinä vaiheessa ja oltiin muutenkin sovittu jo muutamaa vuotta aiemmin, että iässä x olisi hyvä alkaa yrittämään vauvaa.

Kyselin sitten, että varataanko kirkko toukokuulle, ja sanoi että ei. No ei se mitään, ihan hyvin olisi voitu mennä naimisiin vasta vauvan syntymän jälkeenkin, joten ei se mitään.

Sitten, kännipäissään, mies sanoi että mennään naimisiin ja tarkoitti että mahdollisimman pian. Ilahduin tosi paljon, mutta sanoin että on parasta että toistat sanasi seuraavana päivänä puhelimessa.

Puhelimessa siksi, että jouduin lähtemään työmatkalle samana iltana, ja seuraavina arkipäivinä ei nähty. No, puhelua ei tullut.

Soitin itse miehelle, ja kysyin että hei, sunhan piti soittaa. Oli tosi välttelevä, valitteli kiireitään harrastuksessa yms. Kysyin että muistatko mitään eilisestä, ja totesi että muistaa. Kyselin että no, aiotko toistaa sanasi. En, totesi mies.

Voin suoraan tunnustaa, että siinä vaiheessa tuli itku, ja löin luurin kiinni. Olin tosi väsynyt, sekin vaikutti: asiakkaan luo oli pitkä matka, takana oli pitkä päivä ja hotellissa ilmastointi ei toiminut - jo pelkästään siitä olisin voinut itkut tirauttaa, joten kun mies sanoi mitä sanoi, niin oli aika paha paikka.

Työmatka päättyi, menin kotiin ja kysyin että mitähän tässä nyt mahtaa tapahtua. Mies sanoi, että "Minusta meidän ei kannata mennä naimisiin.". Ihan tarkkaan juuri niin, jäi aika hyvin mieleen.

Kysyin että no haluatko, että erotaan, sitäkö tämä tarkoittaa. Totesi, että ei halua erota, mutta meidän ei vaan kannata mennä naimisiin.

Ja kyllä, se oli mulle kova paikka, ja on sitä edelleen. Vauva syntyi, mies oli heti silloin ja on edelleen todella hyvä isä, mutta naimisissa ei olla. Sanoin silloin aikanaan, ja olen sanonut vieläkin, että en pääse irti niistä sanoista: muistan ne aina. Ja ne edelleen satuttaa.

Toista lasta ei tullut, koska totesin että haluan olla naimisissa ennen yrityksen aloittamista.

Me ollaan edelleen yhdessä, ja ollaan vielä muutama vuosi lapsen takia, mutta sitten tämä loppuu mun puolelta. Mies mahdollisesti tahtoisi edelleen jatkaa - tai sitten ei, eipä tuosta enää tiedä. Ketään muuta sillä ei ole, sen tiedän.

Ja enää mies ei sano kenestäkään parista, että miksei ne mene naimisiin.

Mä olen tosi pahoillani, että sulle kävi noin. Toivottavasti sinun mies muuttaisi mielensä, tai sinä pääsisit irti omasta ajatuksesta ja toiveesta  jollain konstilla.

PS. Tämä kertominen helpotti! En ole koskaan tätä kenellekään sanonut.

Olen ollut puolisoni kanssa nyt 28 vuotta ilman naimisiinmenoa. Minulle on alusta asti ollut selvää, että avioliitto ei ole minun juttuni, toiseen pitää sitoutua jollain muulla kuin pikkuvaimotasolla.

Lapsia on 3, kaikilla minun sukunimeni (kaunis ja harvinainen). Lähipiiri ei edes muista, että emme ole naimisissa.

Samaan aikaan monet sukulaiset ja kaverit, joiden häissä olemme olleet "kuulusteltavina", että koska se on teidän vuoro, ovat eronneet kuka mistäkin syystä. Maistraatin vihkivalat ja niitä seuranneet kirkkosiunauksetkaan eivät ole pitäneet ihmisiä yhdessä. Vaikka kahdesti sanotaan "tahdon", niin ero voi tulla jo seuraavana vuonna, vaikka miten ollaan sitoutuvinaan.

Meille tämä sopii. Jos olisimme aikanaan menneet naimisiin, olisi todennäköisesti jo erottu moneen kertaan. Tästä liitosta kun ei voi erota :-)