Lue keskustelun säännöt.
Mikä on elämäsi suurin pettymys?
25.12.2020 |
Ja miten selvisit siitä.
Kaikki käy. Ammatti, unelmat, lapsettomuus, suhteet, elämän kiero kulku, yritys ja erehdys, tai joku onnettomuus esti jotain, joku epäonninen sattumusten summa pilasi elämäsi...
Itselläni oli se, kun päästin elämäni rakkauden karkuun. Kaikki olisi mennyt elämässäni toisin, jos oltaisiin päädytty yhteen.
Kommentit (401)
Vierailija kirjoitti:
Näitä kun lukee, tajuaa miten pieniin juttuihin ihmiset suostuvat elämänsä pilaamaan.
Että lapsuus oli epätäydellinen, eikä aikuisenakaan saanut kuuta taivaalta, vaan ihan tavallisen elämän vastoinkäymisineen. Ja siitä sitten ollaan pettyneitä, vaikka ani harva vaikuttaa oikeasti edes tosissaan yrittäneen muuttaa elämäänsä. Odotetaan vaan suu auki, että kaikki hyvä tulisi itsestään.
Tässä olen samaa mieltä. Elämä on valintoja. Voit joko junnata paikallasi suremassa sellaista mille et voi enää yhtään mitään, tai voit vaikuttaa tulevaisuuteesi ja tehdä siitä itsellesi paremman.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
The Last of Us Part II. Odotin jatko-osaa 7 vuotta. 7 vuotta! Ja se oli umpisurkee.
Suurin pettymys oli se kun jäin pienimunaiseksi. Tiesin jo yläasteella, että mulla on pieni muna, mutta isä sanoi, että kyllä se siitä kasvaa. No ei kasvanut kuin ehkä muutaman sentin! Muuten on elämä mennyt ihan hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset.
Minut kiusattiin pilalle, nyt olen matalasti koulutettu, ihmisarka pitkäaikaistyötön,joka ei uskalla mennä edes kuntosalille.Odotan, että vielä 13v,että nuorin lapsi 18v ja sitten lopetan elämäni.
N35Oletko käynyt kunnon terapiassa? Ja kokeilut kaiken mahdollisen? Miksi annat ilkeille ihmisille niin paljon valtaa elämäsi suhteen?
En ole käynyt. Ei ole varaa.
Mun elämä on 90% kotona oloa, mitä nyt pakolliset kauppareissut.
Aina joku kiusaaja ollut työharjoittelu paikassakin.
Alkoholi helpottaa, silloin olen rohkea ja uskallan puhua ihmisille.
N35Alkoholi kaivaa maan altasi.
Tiedän, olen lihonut 30kg tässä kun olen kaljaa litkinyt vuosien varrella.
Laihdutuskin tyssää alle viikossa.
Olisin valmis opiskelemaan lähihoitajaksi, olen empaattinen ihminen, mutta sielläkin on jatkuvasti esitelmiä koulussa, joten jää minulta väliin tämä elämä.
Pitkäaikaistyötön 35v
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se, että vaikka teet asiat ns. oikein, lopputulos on silti nolla (tai jopa miinuksen puolella).
Minulla oli aivan kamala lapsuus, olin koulukiusattu eskarista lukioon ja olen joutunut raiskausyrityksen sekä tappouhkauksen kohteiksi. Kaikesta paskasta huolimatta olen aina saanut pidettyä pääni pinnalla, esim. en ole tehnyt rikoksia, satuttanut toisia tai ruvennut itse kiusaajaksi. En hengaillut väärässä seurassa teininä, en tehnyt päihdekokeiluja. En jäänyt hautomaan kostofantasioita enkä hukuttanut suruani pulloon. Eikä minusta tullut katkera, rääväsuinen elämänkoululainen. Viimeiseen asti tsemppasin, hain itselleni apua kun en enää jaksanut. Kävin terapiat, sitouduin lääkehoitoon, yritin elää tavallista ja tervettä elämää. Opiskelin. Romahdin aina uudestaan, mutta nousin ylös. Vaikka kuinka yritin kovettaa itseäni muita ihmisiä kohtaan, siitä ei tullut mitään: tänäkin päivänä spontaani reaktio on hymy ja empatian tunne toisia kohtaan. Haluan auttaa muita, jos vaan pystyn.
Mihin tämä kaikki "fiksuus" on sitten johtanut? Vastaus on, että ei yhtään mihinkään. Ei, ympärilläni ei ole ystäväpiiriä joka pitäisi minua arvossa. En käy töissä, en opiskele. Kukaan ei ymmärrä ajatuksenjuoksuani, ei edes psykiatrinen hoitajani. Istun päivät kunnan vuokra-asunnossa huonolla alueella ja kuuntelen, miten muut ympärilläni voivat pahoin henkisesti. Öisin näen hirveitä painajaisia lapsuudestani ja luulen joskus sekoavani. En kuitenkaan sekoa, enhän minä sellaista osaa. Mieleni pitää itsensä kasassa vaikka väkisin, minut on lähetetty kotiin jopa itsemurhayrityksen jälkeen samana päivänä koska tuntemattoman lääkärin luotto psyykeeseeni oli niin kova. Terveyskeskuspäivystäjä taas arvioi kerran ahdistukseni olevan psykoosin rajamailla, muttei uskonut ettenkö pärjäisi kotonakin parin rauhoittavan voimin. Niinpä minä menin kiltisti kotiin ja söin ne pari rauhoittavaa, itkin ja nukuin. Ja seuraavana päivänä olin kutakuinkin toimintakykyinen.
Vuodatukseni pointti on, että pienestä lapsesta asti olen uskonut saavani palkinnon sitkeydestäni "sitten joskus". En ole haaveillut suurista jutuista, mutta kuvittelin naiivina, että minullakin olisi aikuisena ystäviä, puoliso, ehkä lapsia. Kävisin töissä ja ostaisin hienoja vaatteita joskus. Kukaan ei joisi alkoholia lähelläni tai yrittäisi satuttaa minua kosketuksellaan. Ei, minä selviytyisin. Minä pystyisin tähän.
Mutta tässä kirjoitan tätä, kolmekymppisenä ja yksinäisenä naisena, kunnan omistamassa itsemurhayksiössä. Tänään ei ole hyvä päivä, ehkä huomenna on. Tänään suurin haasteeni on mennä suihkuun ja muistaa, että en ole kasa paskaa vaikka sellaisena olen tullut kohdelluksi. Toivon kaikille palstalaisille hyvää tapaninpäivää, kiitos kun sain avautua.
Sydämettömät ihmiset ovat alapeukuttaneet tätä. Halusin vain sanoa, että voimia sinulle!
Samoin, voimia kirjoittajalle!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näitä kun lukee, tajuaa miten pieniin juttuihin ihmiset suostuvat elämänsä pilaamaan.
Että lapsuus oli epätäydellinen, eikä aikuisenakaan saanut kuuta taivaalta, vaan ihan tavallisen elämän vastoinkäymisineen. Ja siitä sitten ollaan pettyneitä, vaikka ani harva vaikuttaa oikeasti edes tosissaan yrittäneen muuttaa elämäänsä. Odotetaan vaan suu auki, että kaikki hyvä tulisi itsestään.
Tässä olen samaa mieltä. Elämä on valintoja. Voit joko junnata paikallasi suremassa sellaista mille et voi enää yhtään mitään, tai voit vaikuttaa tulevaisuuteesi ja tehdä siitä itsellesi paremman.
Jaa, yritän koko ajan muuttaa elämääni, olin työtön vuosia, hankin työllistävän Amis tutkinnon, en siltikään kelpaa töihin.
Koko ajan yritän laihduttaa 35kg, jotta tulisin terveeksi ja nätiksi, ei onnistu, aina repsahdan. Mitä enää voi tehdä?? Ei mitään.
N 98kiloa ikuinen työtön
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
2 lapsistani kehitysvammaisia.
Pettymys?
Ennemminkin kannattaisi opetella ajattelemaan, että kaikille ei kehitysvammaista lasta anneta! Heidän vanhempanaan olo voisi olla ihan erityistehtävä, johon kelpuutetaan vain harvat ja valitut!
Minä ainakin petyin lapseni PUOLESTA. Hänen olisi kuulunut saada toisenlainen elämä, perhe, työpaikka ja onnea. Nyt hän ei pysty olemaan toisten ihmisten kanssa, ei osaa, on surullinen ja minä säälin häntä suunnattomasti. Hän kärsii ja minä saan olla pettynyt. Hänellä on paha asperger ja muita kroonisia ongelmia.
Vierailija kirjoitti:
Yhtä pettymystä kaikki
Ensimmäisenä vanhemmat jotka tekivät lapset liian nuorena eikä ollut eväitä kunnon vanhemmuuteen.
Toisena oma ymmärrys ei riittänyt panostaa opiskeluun nuorena.
Kolmantena mies jonka kanssa menin naimisiin, itsekäs maksuhäiriöinen piip.
Neljäntenä..... Ei jaksa jatkaa...
Vau. Kuulostaa ihan omalta elämältäni. Aavistuksen lohdullista ajatella etten ole ainut tällaisessa paskassa rämpimässä. Jaksamista sulle!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En saanut perhettä; miestä ja lapsia. t. 42v. nainen
Mikset muka. Voisit vielä äkkiä mennä hakemaan vaikka naapurista.
Voi olla, että kävikin hyvin.
Suurin pettymykseni on se, että on niin paljon ilkeästi käyttäytyviä ihmisiä. Näin dokumentin ( muistaakseni YLE ) ja siinä todistettiin, kuinka jo 3 kk ikäinen vauva erottaa , mikä on oikein ja mikä väärin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Isäni ja hänen "kasvatus tyylinsä", jonka takia olen kärsinyt mielenterveyden ongelmista koko elämäni enkä ole kyennyt toteuttamaan itseäni ja unelmiani juuri ollenkaan. Minulla ei ole itseluottamusta niiden toteuttamiseksi.
Sama. Tuo kasvatustyyli oli siitä erikoinen, että minkäänlaista oppia tai kasvatusta siitä ei todellakaan saanut vaan opin ainoastaan pelkäämään ja itseluottamus oli murennettu täysin jo ennen kouluikää.
Missään ei ikinä saanut tehdä mitään virhettä ja kaikki olisi pitänyt osata valmiiksi. Mitään ei siis saanut opetella/harjoitella vaan kaikki olisi pitänyt osata ja kun ei osannut niin selkäänsä sai.
Nyt vasta päälle nelikymppisenä olen ymmärtänyt että mä olisin oikeasti osannut vaikka mitä ja pystynyt muuhunkin kuin alipalkattuun pskaduuniin joka on vienyt jo terveyden.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset.
Minut kiusattiin pilalle, nyt olen matalasti koulutettu, ihmisarka pitkäaikaistyötön,joka ei uskalla mennä edes kuntosalille.Odotan, että vielä 13v,että nuorin lapsi 18v ja sitten lopetan elämäni.
N35Oletko käynyt kunnon terapiassa? Ja kokeilut kaiken mahdollisen? Miksi annat ilkeille ihmisille niin paljon valtaa elämäsi suhteen?
En ole käynyt. Ei ole varaa.
Mun elämä on 90% kotona oloa, mitä nyt pakolliset kauppareissut.
Aina joku kiusaaja ollut työharjoittelu paikassakin.
Alkoholi helpottaa, silloin olen rohkea ja uskallan puhua ihmisille.
N35Alkoholi kaivaa maan altasi.
Tiedän, olen lihonut 30kg tässä kun olen kaljaa litkinyt vuosien varrella.
Laihdutuskin tyssää alle viikossa.Olisin valmis opiskelemaan lähihoitajaksi, olen empaattinen ihminen, mutta sielläkin on jatkuvasti esitelmiä koulussa, joten jää minulta väliin tämä elämä.
Pitkäaikaistyötön 35v
Kyllä lähihoitajan koulutus suoritetaan näytöillä ja on mahdollisena oppisopimuksena. Se on sitten toinen asia, kestääkö kohtaamisia ja vastuunottoa. Liian pehmeä ja kiltti ei tuossa työssä jaksa myöskään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isäni ja hänen "kasvatus tyylinsä", jonka takia olen kärsinyt mielenterveyden ongelmista koko elämäni enkä ole kyennyt toteuttamaan itseäni ja unelmiani juuri ollenkaan. Minulla ei ole itseluottamusta niiden toteuttamiseksi.
Sama. Tuo kasvatustyyli oli siitä erikoinen, että minkäänlaista oppia tai kasvatusta siitä ei todellakaan saanut vaan opin ainoastaan pelkäämään ja itseluottamus oli murennettu täysin jo ennen kouluikää.
Missään ei ikinä saanut tehdä mitään virhettä ja kaikki olisi pitänyt osata valmiiksi. Mitään ei siis saanut opetella/harjoitella vaan kaikki olisi pitänyt osata ja kun ei osannut niin selkäänsä sai.
Nyt vasta päälle nelikymppisenä olen ymmärtänyt että mä olisin oikeasti osannut vaikka mitä ja pystynyt muuhunkin kuin alipalkattuun pskaduuniin joka on vienyt jo terveyden.
Minä taas tuolla vähän vastaavalla taustalla olen aidosti iloinen saadessani tehdä sitä fyysisesti joskus raskasta mp duunia sen sijaan että olisin syrjäytynyt kaikesta sivuun. Mun kohdalla duuni on ollut koossapitävä voima ja väitän että aika moni pienipalkkainen puurtaja kokee samoin. Ovatpahan jossain kiinni ja ihan puilla paljailla ei tarvitse elää. Täälläkin hengatessani tunnen jopa itseni aika onnekkaaksi, vaikka perhe ja ura menivät sivu suun. Mitä sitten. Vielä olen sen verran terve ja voimissani että jotain kivaakin ehtii vielä tapahtua. Yksinäisyys romuttaa monen elämänlaatua tosi tehokkaasti.
Laihduttajille ja elämänmuutoksesta haaveileville vinkiksi: PHT järjestää Ensimmäinen askel pysyvään muutokseen -nimistä kurssia, joka on puolen vuoden mittainen ja sisältää 3 lähiopetusjaksoa. Olen käynyt tällaisen kurssin ja sieltä saa tosi hyvät eväät niin painonpudotukseen kuin muunkinlaisiin elämänmuutoksiin. Kurssi on todella edullinen, 25€/pv sisältää kaikki ruoat, liikunta-aktiviteetteja, luentoja, majoituksen ja yleensä muitakin etuja. Suosittelen lämpimästi. Mikään ihmedieetti ei auta, vaan elämäntapoja ja ajattelutapoja pitää muuttaa pikkuhiljaa toiseen suuntaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näitä kun lukee, tajuaa miten pieniin juttuihin ihmiset suostuvat elämänsä pilaamaan.
Että lapsuus oli epätäydellinen, eikä aikuisenakaan saanut kuuta taivaalta, vaan ihan tavallisen elämän vastoinkäymisineen. Ja siitä sitten ollaan pettyneitä, vaikka ani harva vaikuttaa oikeasti edes tosissaan yrittäneen muuttaa elämäänsä. Odotetaan vaan suu auki, että kaikki hyvä tulisi itsestään.
Tässä olen samaa mieltä. Elämä on valintoja. Voit joko junnata paikallasi suremassa sellaista mille et voi enää yhtään mitään, tai voit vaikuttaa tulevaisuuteesi ja tehdä siitä itsellesi paremman.
Ei elämä ole noin mustavalkoista. Jos minulta kysytään, mikä on ollut suurin pettymys, kerron mikä on ollut suurin pettymys.
Vierailija kirjoitti:
Koko elämäni on pettymys, mutta suurin on oman perheen puuttuminen. Enää en voi sitä edes saada.
N40+
Kyllä voit. Perheen voi määritellä väljästi. Perhe on yhteisö tai olio johon tuntee kuuluvansa. Mutta tietysti jos haluaa erakoitua jo nekymppisenä niin mikäänhän ei sitä estä.
Kaikki parisuhteeni naisten kanssa.
m46
Työskentelin homekoulussa melkein 40 vuotta. Terveys meni. Nyt en voi olla kuin kotona, olen monikemikaliallerginen, astma, psori, reuma, kaikki ne sain työpaikalta. Kyllä pistää vihaksi!