Mikä on elämäsi suurin pettymys?

Opiskelin lähihoitajaksi.

Ja ei, en todellakaan nuorena uravalintaa tehdessäni tiennyt kuinka raskasta vuorotyö on, kuinka perseestä on aina tapella jouluista ja juhannuksista ja, että mua pahoinpidellään töissä jatkuvasti.

Vierailija kirjoitti:

Ihmissuhde elämän rakkauden kanssa ei toteutunut. Elämä oli liian monimutkaista. Sydän ja mieli ei tästä ole koskaan oikein toipunut.

Jos päästää Sen Oikean karkuun, niin ei sitä kyllä koskaan oikein unohda. Itselleni kävi juuri näin. Voin vain kuvitella, että miten elämäni olisi mennyt täysin eri tavalla jos olisimme päätyneet yhteen.

Koko elämä on yhtä pettymystä. Mutta suurin on se, että minun tarinani ei ole vaikeuksien kautta voittoon, eikä edes tavalliseen elämään.

Olen kokenut hylkäämisiä, eikä sitä aina ihan haluta edes ymmärtää, miten pahoja. Vai mitä mieltä olet adoptiovanhemmista, jotka molemmat sanovat itsensä irti vastuusta? Joille oma elämä oli sittenkin tärkeämpää kuin alaikäinen lapsi?

Se, että olen ylipäätään hengissä, pitäisi olla ihme. Mutta ei se riitä. Minun pitäisi olla vaikka mitä, mutta olen kouluttamaton, keski-ikäinen, työkyvyttömyyseläkkeellä oleva luuseri. En saa edes terapiaa.

Ja koska en ole muuta kokenut, kuin vanhempien tunnekylmyyttä, koulukiusaamista ja suvun ja muiden ulkopuolelle jättämistä, en ole osannut luoda pysyviä ihmissuhteita. En ole osa kenenkään perhettä. En kuulu mihinkään. En kelpaa mihinkään. Olemassa ololleni ei ole mitään järkevää selitystä, paitsi ehkä se, että olen mahtava nollapiste muille. Se, johon verrattuna kuka tahansa on elämässään onnistunut.

20-vuotiaana kun paras ystävä teki katalan tempun.

Olin opiskelemassa toisella paikkakunnalla. Kävin joskus syyskuun lopulla kotona ja tapasin ystäväni ja meillä oli hauskaa.

Tulin uudelleen itsenäisyyspäivän aikaan. Tällä välin ystäväni oli muuttanut asumaan kimppaan veljensä ja tämän tyttöystävän kanssa. Menin sinne sovitusti ja odotin hauskaa iltaa ja että päästäisiin vaihtamaan kuulumisia. Keitettiin kahvit ja juteltiin. Pian ovelle ilmestyi henkilöitä, joista jonkun tunsin pintapuolisesti. Kaverini veti takin päälleen ja sanoi "mä käyn vähän tuolla". Oletin hänen menevän hetkeksi juttelemaan näiden kanssa. Häntä ei kuulunut takaisin. Ei koko yönä. Jouduin jäämään sinne yöksi, koska sillä paikkakunnalla ei ollut julkista liikennettä. Seuraavana päivänä soitin isän hakemaan. Kaverini oli palannut vasta poistumiseni jälkeen.

Tuon jälkeen mietin jopa itsemurhaa. Ajattelin, ettei maailmassa ole enää ketään, joka kaipaisi minua. Viimein tuli mieleen äiti, hän ehkä kaipaisi. Kaksi viikkoa tapauksen jälkeen tapasin miehen, jonka kanssa olin yhdessä lähes 35v eli hänen kuolemaansa saakka. Välit kaveriin viilenivät joulukorttitasolle.

Reilu vuosi sitten tämä kaveri kuoli. Minulle teki pahaa lukea facebookista ylistystä kuinka hieno ja jalo ihminen hän oli. Ei koskaan pahalla tuulella, mutta aina kannustamassa muita. Mutta kuitenkin ajoi kaverinsa itsemurhan partaalle. 

Mun koko elämä on suuri pettymys. Rahalla korjaisi jo paljon, mutta sitäkään ei ole, vaikka perse ruvella ja niska limassa on tehnyt töitä koko ikänsä. 

Jaa-a. On mistä valita. Ensimmäinen pettymys lienee isäni, joka antautui alkoholille ja mm. pahoinpiteli (myös humalaisen) äitini silmieni edessä, kunnes jossain vaiheessa joutui ulkoruokintaan ja vietti seuraavat 20 vuotta aivojaan viinalla mädättäen. Toinen pettymys taitaa olla äitini, joka em. pahoinpitelyn jälkeen itki sohvalla eikä suostunut edes katsomaan hätääntyneeseen kolmevuotiaasseen, joka yritti lohduttaa häntä. Sen jälkeen piti hankkia uusi mies, opettaa sekin juomaan ja mm. harrastaa seksiä samassa vesisängyssä, jossa tokaluokkalainen yrittää nukkua. Kolmas pettymys on isäpuoleni,  joka humalassa kävi kopeloimassa esiteini-ikäistä tytärpuoltaan. Sillä seurauksella, että sairastuin syömishäiriöön, lihoin 30 kiloa ja sain sen seurauksena rintojen kehityshäiriön ja riippuvat eriparitissit. Kenenkään luonnollisesti estelemättä.

Kaikista suurin pettymykseni on kuitenkin se, että kaikki nämä ihanat henkilöt elämässäni vakuuttelivat läpi vuosien rakastavansa minua. Niinpä opin, että rakkaus on sitä, että puhutaan pehmoisia ja touhutaan ihan mitä sattuu ilman että minun tunteitani tai tarpeitani tarvitsee ottaa mitenkään huomioon. Suurin pettymys on se, kun 40-vee opin, että suhdeyritelmäni olivat perustuneet aivan väärille asioille ja että oikea rakkaus on ihan jotain muuta kuin minulle oli opetettu. Ja että mahdollisuus omaan perheeseen meni jo. "Vanhempani" jatkavat edelleen orgioitaan (en ole missään tekemisissä heidän kanssaan), ja minä yritän keksiä, mihin jäljellä olevan aikani laittaisin.

Ihan tätä en elämältä odottanut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmissuhde elämän rakkauden kanssa ei toteutunut. Elämä oli liian monimutkaista. Sydän ja mieli ei tästä ole koskaan oikein toipunut.

Jos päästää Sen Oikean karkuun, niin ei sitä kyllä koskaan oikein unohda. Itselleni kävi juuri näin. Voin vain kuvitella, että miten elämäni olisi mennyt täysin eri tavalla jos olisimme päätyneet yhteen.

Hän voi olla täysin tyytyväinen nykyiseen elämäänsä, joka on mennyt kuten pitikin.

Toisella tavalla ei ole sama kuin hyvin.

Psyykkinen sairastuminen. Se vei minulta mahdollisuuden lukea ammatti, tienata itse elanto, perustaa perhe ja olla onnellinen.

Vierailija kirjoitti:

20-vuotiaana kun paras ystävä teki katalan tempun.

Olin opiskelemassa toisella paikkakunnalla. Kävin joskus syyskuun lopulla kotona ja tapasin ystäväni ja meillä oli hauskaa.

Tulin uudelleen itsenäisyyspäivän aikaan. Tällä välin ystäväni oli muuttanut asumaan kimppaan veljensä ja tämän tyttöystävän kanssa. Menin sinne sovitusti ja odotin hauskaa iltaa ja että päästäisiin vaihtamaan kuulumisia. Keitettiin kahvit ja juteltiin. Pian ovelle ilmestyi henkilöitä, joista jonkun tunsin pintapuolisesti. Kaverini veti takin päälleen ja sanoi "mä käyn vähän tuolla". Oletin hänen menevän hetkeksi juttelemaan näiden kanssa. Häntä ei kuulunut takaisin. Ei koko yönä. Jouduin jäämään sinne yöksi, koska sillä paikkakunnalla ei ollut julkista liikennettä. Seuraavana päivänä soitin isän hakemaan. Kaverini oli palannut vasta poistumiseni jälkeen.

Tuon jälkeen mietin jopa itsemurhaa. Ajattelin, ettei maailmassa ole enää ketään, joka kaipaisi minua. Viimein tuli mieleen äiti, hän ehkä kaipaisi. Kaksi viikkoa tapauksen jälkeen tapasin miehen, jonka kanssa olin yhdessä lähes 35v eli hänen kuolemaansa saakka. Välit kaveriin viilenivät joulukorttitasolle.

Reilu vuosi sitten tämä kaveri kuoli. Minulle teki pahaa lukea facebookista ylistystä kuinka hieno ja jalo ihminen hän oli. Ei koskaan pahalla tuulella, mutta aina kannustamassa muita. Mutta kuitenkin ajoi kaverinsa itsemurhan partaalle. 

Ihme että olet hengissä, jos se on noin pienestä kiinni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmissuhde elämän rakkauden kanssa ei toteutunut. Elämä oli liian monimutkaista. Sydän ja mieli ei tästä ole koskaan oikein toipunut.

Jos päästää Sen Oikean karkuun, niin ei sitä kyllä koskaan oikein unohda. Itselleni kävi juuri näin. Voin vain kuvitella, että miten elämäni olisi mennyt täysin eri tavalla jos olisimme päätyneet yhteen.

Ja sitten olet mennyt luomaan päässäsi kuvitelman, joka ei ole realistinen, vaan silkkaa toivetta ja unelmaa. Tuolla unelmalla olet tuominnut itsesi surkeaan elämään, mikään todellinen suhde kun ei ikinä voi pärjätä mielikuvitussuhteelle.

Tyytymätön olisit yhä, jos olisit sen haaveesi saanut. Silloin syyttäisit jotakin muuta elämäsi tyhjyydestä, puuttuvaa ammattia, työpaikkaa, tai vaikka lottovoittoa.

Se, että vaikka teet asiat ns. oikein, lopputulos on silti nolla (tai jopa miinuksen puolella). 

Minulla oli aivan kamala lapsuus, olin koulukiusattu eskarista lukioon ja olen joutunut raiskausyrityksen sekä tappouhkauksen kohteiksi. Kaikesta paskasta huolimatta olen aina saanut pidettyä pääni pinnalla, esim. en ole tehnyt rikoksia, satuttanut toisia tai ruvennut itse kiusaajaksi. En hengaillut väärässä seurassa teininä, en tehnyt päihdekokeiluja. En jäänyt hautomaan kostofantasioita enkä hukuttanut suruani pulloon. Eikä minusta tullut katkera, rääväsuinen elämänkoululainen. Viimeiseen asti tsemppasin, hain itselleni apua kun en enää jaksanut. Kävin terapiat, sitouduin lääkehoitoon, yritin elää tavallista ja tervettä elämää. Opiskelin. Romahdin aina uudestaan, mutta nousin ylös. Vaikka kuinka yritin kovettaa itseäni muita ihmisiä kohtaan, siitä ei tullut mitään: tänäkin päivänä spontaani reaktio on hymy ja empatian tunne toisia kohtaan. Haluan auttaa muita, jos vaan pystyn.

Mihin tämä kaikki "fiksuus" on sitten johtanut? Vastaus on, että ei yhtään mihinkään. Ei, ympärilläni ei ole ystäväpiiriä joka pitäisi minua arvossa. En käy töissä, en opiskele. Kukaan ei ymmärrä ajatuksenjuoksuani, ei edes psykiatrinen hoitajani. Istun päivät kunnan vuokra-asunnossa huonolla alueella ja kuuntelen, miten muut ympärilläni voivat pahoin henkisesti. Öisin näen hirveitä painajaisia lapsuudestani ja luulen joskus sekoavani. En kuitenkaan sekoa, enhän minä sellaista osaa. Mieleni pitää itsensä kasassa vaikka väkisin, minut on lähetetty kotiin jopa itsemurhayrityksen jälkeen samana päivänä koska tuntemattoman lääkärin luotto psyykeeseeni oli niin kova. Terveyskeskuspäivystäjä taas arvioi kerran ahdistukseni olevan psykoosin rajamailla, muttei uskonut ettenkö pärjäisi kotonakin parin rauhoittavan voimin. Niinpä minä menin kiltisti kotiin ja söin ne pari rauhoittavaa, itkin ja nukuin. Ja seuraavana päivänä olin kutakuinkin toimintakykyinen. 

Vuodatukseni pointti on, että pienestä lapsesta asti olen uskonut saavani palkinnon sitkeydestäni "sitten joskus". En ole haaveillut suurista jutuista, mutta kuvittelin naiivina, että minullakin olisi aikuisena ystäviä, puoliso, ehkä lapsia. Kävisin töissä ja ostaisin hienoja vaatteita joskus. Kukaan ei joisi alkoholia lähelläni tai yrittäisi satuttaa minua kosketuksellaan. Ei, minä selviytyisin. Minä pystyisin tähän. 

Mutta tässä kirjoitan tätä, kolmekymppisenä ja yksinäisenä naisena, kunnan omistamassa itsemurhayksiössä. Tänään ei ole hyvä päivä, ehkä huomenna on. Tänään suurin haasteeni on mennä suihkuun ja muistaa, että en ole kasa paskaa vaikka sellaisena olen tullut kohdelluksi. Toivon kaikille palstalaisille hyvää tapaninpäivää, kiitos kun sain avautua. 

Vierailija kirjoitti:

Mies. Jätti mut täysin yksin ja ilman tukea erittäin sairaana kahden pienen lapsen kanssa.

Mulla hieman sama. 26 v olin kahden pienellä ikäerolla syntyneen lapsen huonossa terveystilanteessa oleva äiti, joka ei saanut työnarkomaanimieheltään mitään tukea. Erosin. Nyt uusi mies ja pari uutta lastakin. Uusikin mies yhtä surkea.

Lopputulema: elämäni sisältö on lapset. Toivottavasti elämäni sisältönä on 10 v päästä lapset ja lastenlapset 😊 Toisaalta, eipä tässä parempaa sisältöä voisi ollakaan 🥳🥰

Vierailija kirjoitti:

Se, että vaikka teet asiat ns. oikein, lopputulos on silti nolla (tai jopa miinuksen puolella). 

Minulla oli aivan kamala lapsuus, olin koulukiusattu eskarista lukioon ja olen joutunut raiskausyrityksen sekä tappouhkauksen kohteiksi. Kaikesta paskasta huolimatta olen aina saanut pidettyä pääni pinnalla, esim. en ole tehnyt rikoksia, satuttanut toisia tai ruvennut itse kiusaajaksi. En hengaillut väärässä seurassa teininä, en tehnyt päihdekokeiluja. En jäänyt hautomaan kostofantasioita enkä hukuttanut suruani pulloon. Eikä minusta tullut katkera, rääväsuinen elämänkoululainen. Viimeiseen asti tsemppasin, hain itselleni apua kun en enää jaksanut. Kävin terapiat, sitouduin lääkehoitoon, yritin elää tavallista ja tervettä elämää. Opiskelin. Romahdin aina uudestaan, mutta nousin ylös. Vaikka kuinka yritin kovettaa itseäni muita ihmisiä kohtaan, siitä ei tullut mitään: tänäkin päivänä spontaani reaktio on hymy ja empatian tunne toisia kohtaan. Haluan auttaa muita, jos vaan pystyn.

Mihin tämä kaikki "fiksuus" on sitten johtanut? Vastaus on, että ei yhtään mihinkään. Ei, ympärilläni ei ole ystäväpiiriä joka pitäisi minua arvossa. En käy töissä, en opiskele. Kukaan ei ymmärrä ajatuksenjuoksuani, ei edes psykiatrinen hoitajani. Istun päivät kunnan vuokra-asunnossa huonolla alueella ja kuuntelen, miten muut ympärilläni voivat pahoin henkisesti. Öisin näen hirveitä painajaisia lapsuudestani ja luulen joskus sekoavani. En kuitenkaan sekoa, enhän minä sellaista osaa. Mieleni pitää itsensä kasassa vaikka väkisin, minut on lähetetty kotiin jopa itsemurhayrityksen jälkeen samana päivänä koska tuntemattoman lääkärin luotto psyykeeseeni oli niin kova. Terveyskeskuspäivystäjä taas arvioi kerran ahdistukseni olevan psykoosin rajamailla, muttei uskonut ettenkö pärjäisi kotonakin parin rauhoittavan voimin. Niinpä minä menin kiltisti kotiin ja söin ne pari rauhoittavaa, itkin ja nukuin. Ja seuraavana päivänä olin kutakuinkin toimintakykyinen. 

Vuodatukseni pointti on, että pienestä lapsesta asti olen uskonut saavani palkinnon sitkeydestäni "sitten joskus". En ole haaveillut suurista jutuista, mutta kuvittelin naiivina, että minullakin olisi aikuisena ystäviä, puoliso, ehkä lapsia. Kävisin töissä ja ostaisin hienoja vaatteita joskus. Kukaan ei joisi alkoholia lähelläni tai yrittäisi satuttaa minua kosketuksellaan. Ei, minä selviytyisin. Minä pystyisin tähän. 

Mutta tässä kirjoitan tätä, kolmekymppisenä ja yksinäisenä naisena, kunnan omistamassa itsemurhayksiössä. Tänään ei ole hyvä päivä, ehkä huomenna on. Tänään suurin haasteeni on mennä suihkuun ja muistaa, että en ole kasa paskaa vaikka sellaisena olen tullut kohdelluksi. Toivon kaikille palstalaisille hyvää tapaninpäivää, kiitos kun sain avautua. 

Sydämettömät ihmiset ovat alapeukuttaneet tätä. Halusin vain sanoa, että voimia sinulle!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsiperhe-elämä. Oon aina halunnut lapsia ja tulla äidiksi, no nyt mulla on niitä kaksi. Joka päivä on selviytymistaistelua ja oon karvaasti saanut huomata, että lapseton elämä olisikin ollut mulle oikea valinta. Rakastan mun lapsia silti äärettömästi ja teen valtavasti töitä pääni sisällä joka päivä, että en näyttäisi sisintä tunnettani heille vaan olisin rakastava ja hyvä äiti.

Veikkaan että tuo on juuri se sinun ongelmasi. Yrität olla hyvä, kiltti ja täydellinen vanhempi, todellisuudessa aivan jokaista ärsyttää se jos lapsi käyttäytyy huonosti. Lapsille on pakko olla välillä tiukka ja ankara. Uskon että monta uupuneen äidin oman lapsensa surmaa olisi voitu välttää sillä, että joku olisi opettanut äidille kuinka lapselle pistettään kunnon rajat. Sääntöjä ei tarvitse olla kauheaa määrää, mutta tietyistä peruspilareista pidetään kiinni. Nukkumaan mennään ajoissa, ruokapöydässä ollaan nätisti, vanhemmille puhutaan kunnioittavasti jne. Lapsen täytyy kunnioittaa ja kuunnella vanhempaansa.

Ei mua ärsytä mun lapset enkä ole mitenkään erityisen väsynytkään, mua ei vaan kiinnosta nää lapsiperhe- jutut. Haluaisin tehdä vaan omiani ja huolehtia itsestäni kuten lapseton ihminen. Mun lapset on huipputyyppejä! Hauskoja, kekseliäitä, hyväkäytöksisiä ja iloisia. Perhe-elämä rullaa sinänsä hyvin ja perheen yhteisiä sääntöjä noudattaa kaikki. Mua ei vaan kiinnosta lasten asiat kuten leikkiminen, kouluhommissa auttaminen, harrastuksiin liittyvät jutut ja ylipäätään haluaisin vaan kattoa telkkaria kun haluan, syödä sitä mitä mä haluan ja millon haluan, mennä juhliin tai kavereiden kanssa johonkin kun haluan, harrastaa seksiä sohvalla miehen kanssa kun huvittaa ym. lapsettoman vapauksia. Se juuri on se mun suurin pettymys, että mua ei vaan huvita tää äitiys vaikka luulin toisin. Mutta korostan yhä edelleen, etten todellakaan ole lapsille vihainen tai ilkeä. Ei tää heidän syytä ole.

Vierailija kirjoitti:

Mies. Jätti mut täysin yksin ja ilman tukea erittäin sairaana kahden pienen lapsen kanssa.

Mitä se mies sairasti? Onneksi hänellä on edes pieni lapsi tukenaan.

Näitä kun lukee, tajuaa miten pieniin juttuihin ihmiset suostuvat elämänsä pilaamaan.

Että lapsuus oli epätäydellinen, eikä aikuisenakaan saanut kuuta taivaalta, vaan ihan tavallisen elämän vastoinkäymisineen. Ja siitä sitten ollaan pettyneitä, vaikka ani harva vaikuttaa oikeasti edes tosissaan yrittäneen muuttaa elämäänsä. Odotetaan vaan suu auki, että kaikki hyvä tulisi itsestään.

Ei joutunut, vaan ryhtyi.

Vierailija kirjoitti:

Ei yhtä yksittäistä pettymystä, vaan kokonaisvaltainen muutos tai kenties todellisuuden tajuaminen. Se että olin olevinani joskus fiksu, persoonallinen nainen jolla on elämä edessä ja mielettömiä mahdollisuuksia, on vaihtunut siihen, että olenkin ylipainoinen repsahtanut tusinamamma leggareissa, työskentelen duunarina ja asun kerrostalokaksiossa, vietän aikaa yksin ilman kavereita ja miestäkään ei mikään kiinnosta. Ei tämä kerralla tapahtunut, mutta jotenkin tähän on päädytty. Ei helv sentään, ei sen näin pitänyt mennä.

Aloita nyt vaikka sillä, että käyt päivittäin pienellä kävelyllä, ja pyydä mies mukaan. Työsi on arvokasta ja kotisi on kaunis. Kyllä se siitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

5cm penis ja siitä johtuvat mielenterveys ongelmat.

Harmi ettei lääketiede ole vielä riittävän kehittynyt korjaamaan näitäkään asioita.

Yhdyssanoista puhumattakaan...

Isäni ja hänen "kasvatus tyylinsä", jonka takia olen kärsinyt mielenterveyden ongelmista koko elämäni enkä ole kyennyt toteuttamaan itseäni ja unelmiani juuri ollenkaan. Minulla ei ole itseluottamusta niiden toteuttamiseksi.