Mikä on elämäsi suurin pettymys?

5urullinen kirjoitti:

Se, kun en saanut pienenä lemmikkiä, josta pitää huolta (tämä olisi ollut todella tärkeää minulle). Kun en saanut alkaa harrastamaan balettia enkä ratsastusta. Se, kun vanhemmat eivät pitäneet tunteitani ja tarpeitani tärkeänä, ja vielä tänä päivänäkin lähes 40-vuotiaana vihaan itseäni joka päivä. Se, kun koen, että elämäni on valunut hukkaan, koska olen ollut koko elämäni lamaantunut traumaperäisen stressihäiriön ja masennuksen vuoksi. Se, kun rakastamani mies ei halunnut olla kanssani.

Etkö sä ole saanut mitään?

Eikö vastoinkäymiset ole opettaneet sitä, että aina ei saa haluamaansa ja silti voi edetä ja onnistua ja tavoitella.

Sinä olet itsesäälin vallassa.

Ota se lemmikki nyt. Mene aikuisten alkeisbalettiin.

Aloita ratsastus.

Kaikki on mahdollista nyt.

Mene terapiaan. Alat itse välittää itsestäsi ja alat pikku hiljaa olla itse itsellesi se turvallinen välittävä aikuinen. Panosta itseesi nyt. Nyt on mahdollisuus.

Olet arvokas.

Nyt. Elämä on nyt.

Joka päivä voi aloittaa alusta.

Ja sanoisin, että älä turhaan suurentelevat niiyä trauma ja stressiperäisiä... ne ovat osa sinua. Voit elää niiden kanssa. Ei ne elämää estä.

Toki estää, jos päätät ja tert niin, mutta jis alat siittää ne taka-alalle ja annat itse itsellesi mahdollisuuden, niin suuntasi muuttuu.

Ole ja elä. Hymyile itsellesi tänään sinne peiliin.

Halaa ja silitä. Olet hieno

Mulla elämässä niin paljon ja niin isoja pettymyksiä että ei jaksa kuin luetella

-sisarukset (toinen alkoholisti ja toinen mt ongelmainen)

-minä itse itselleni (ja varmaan muille) monin tavoin mm. sairaudet ja yksinhuoltajuus

-edesmenny isäni kun olin lapsi/nuori

-äitisuhde nykyään

-miehet (pari narsistia matkan varrelta ja vaikea ero)

-oman lapsen oppimisvaikeudet

-rahattomuus jolle ei loppua näy

-suku vihaa ja hylkäs enkä tiedä syytä

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa pieneltä, mutta elämäni miehellä ja unelmien kumppanilla on paha kissa-allergia. Itse en välitä esimerkiksi koirista lainkaan. Olemme asuneet yhdessä jo vuosia, mutta yhä kissakuume on todella kova. Jouduin antamaan omani vanhemmilleni, kun muutimme yhteen, ja nyt ne ovat jo kuolleet vanhuuteen. Joskus ajattelen, onko tämä se hinta, mitä pitää maksaa siitä, että saa olla rakastamansa ihmisen kanssa ja voi saada lapsia ja perustaa perheen. Kaipaan yhä viikoittain kissojani, ja toivon, että voisin ottaa uuden kissan. Jopa cornish rexille mies on liian allerginen, täysin karvatonta taas en välttämättä halua. Olemme yrittäneet siedättää ja kaikkea.

Ymmärrän sinua😔 jos miesystäväni olisi ollut allerginen kissoilleni, niin en tiedä mitä olisin tehnyt......tai itseasiassa tiedän kyllä, ei tämä suhden kissoista luopumisen arvoinen ole. Toivottavasti sinun on. Ja toivon että keinot löytyy että saat kissasi takaisin🤗 tsemppiä.

Vierailija kirjoitti:

Panin yhden naisen paksuksi. Sen jälkeen en ole oikein pystynyt luottamaan naisiin ihmissuhteissa. Sinkkuna edelleen.

Siis hetkinen. Sulle oli pettymys, että seksi johti raskauteen, ja lakkasit luottamasta naisiin? Jätit nyt jotain oleellista kertomatta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikka kaikenlaista paskaa on tapahtunut, niin ylivoimaisena ykkösenä on, kun pitkä avioliitto hajosi, kun mies läksi toisen matkaan ja jouduin täysin yllättäen 2 pienen lapsen yh:ksi.

Meni rytäkässä siis rakastamani mies (joka oli ollut paras ystäväni teinivuosista lähtien) ja lasten isä, lisäksi jouduimme myymään kotimme ja muuttamaan lasten kanssa pienempään. Vaikka olin täysin rikki, jouduin päävastuuseen pienistä lapsista, joita isä suostui tapaamaan vain vähän, koska oli kiireinen uuden elämän ja rakkauden kanssa. Minä jouduin luopumaan kaikesta kodin ulkopuolisesta elämästä töitä lukuunottamatta.

Meni vuosia toipua, ja vaikka olen nyt ok , en ole kiinnostunut mistään pysyvämmästä suhteesta enää kenenkään kanssa.

Tämmöiset missä ollaan tunnettu jo kauan ja oltu tosi läheisiä ja sitten toinen heittää kaiken menemään kuin ei mitään olisi koskaan ollutkaan on pahimpia! Ja se että miestä ei edes omat lapset jaksa paljoa kiinnostaa... todella syvältä. Mutta näitä valitettavasti löytyy.

Todennäköisesti tässä on käynyt kuten niin usein käy. Eli pitkän liiton aikana dynamiikka muotoutuu sellaiseksi, että mies kokee helpommaksi myötäillä naista kaikessa. Sitten jossain vaiheessa havahtuu, että ei hitto, enhän minä halunnut lapsia, omakotitaloa jne. ja iskee jonkun nuoren vosun jotta pääsee kerralla eroon kaikesta naisen tuomasta kuormasta.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki parisuhteeni naisten kanssa.

m46

Entä miesten?;)

-Puppelipoika

Vierailija kirjoitti:

Suurimmat pettymykset onneksi vielä edessäpäin.

Leuka rinnassa kohti uusia pettymyksiä!

Ydinperheen hajoaminen toisen yksipuolisella päätöksellä.

m

- Pitkäaikainen seurustelukumppani ilmoitti menevänsä naimisiin toisen kanssa viikon päästä. Ei halunnut edes jutella asiasta.

-AMK-tutkinto ei johtanut alan töihin.

-Odotin työpaikkani vakinaistamista, mutta tehtävääni palkattiinkin toinen. Minun sopimusta luvattiin jatkaa kahden viikon ajaksi.

10 vuotta tuhlasin (nuoruuden) "elämäni rakkauteen". Maksuhäiriöiseen mieheen joka taloudellisesti ja henkisesti hyväksikäytti. Itselle puhkesi vaikea masennus. Mies lähti toisen matkaan heti kun sai maksuhäiriömerkinnät ja velat pois, hyvä palkkaisen työn, tekivät perheen ja ostivat talon.

Edelleen karkera/pettynyt vaikka oma elämä nykyään ihan mallillaan on.

Se, etten sitten saanut niitä lapsia ja muutoinkaan sellasta elämää, josta haavelin nuorena. Perheettömyys suurin pettymys ja surun aihe.

Vierailija kirjoitti:

Ulkonäön rupsahtaminen, joka tapahtui alle vuodessa nelikymppisenä.

Oho, voiko noinkin käydä?

Jos ei tätä palstaa lasketa, niin varmaan jotkut työnhakujutut, kun en ole saanut jotain hakemaani unelmatyöpaikkaa. Olen tällä hetkellä vakiduunissa, jossa viihdyn hyvin, mutta muistan vuosien takaa tuollaisia pettymyksiä.

Vararattu kirjoitti:

Rakastuin persoonallisuus häiriöiseen seksi addiktiin. Onneksi minut pelasti siitä eskaloituvasta tilanteesta oma järki ja itsekunnioituksen tarve. Luulen etten oikeasti rakastunut koko ihmiseen vaan yhteen hänestä pilkahtaneeseen persoonaan. Joka ei välttämättä ole edes olemassa. Kuinka kauheaa tämä on.. sitä kun on vaan jotenkin tälläisen kokemuksen jälkeen vielä epätoivoisempi ja yksinäisempi. Ja vielä enemmän ajattelee että mut on tarkoitettu pärjäämään vaan yksin. Hento ja hoikka nainen olen mutta en tyhmä. Sydän sitä vastoin ihan pirstaleina.

Mulla on täsmälleen sama tilanne ja samat fiilikset!

Vaimoni halusi lapsia, ne olivat hänelle tärkein asia saada. Hän halusi myös pitää vanhempainvapaan itse kokonaan. Hän irtisanoutui töistä ollakseen kotiäiti. Sitten hän huomasi ettei haluakkaan olla äiti. Jatkuva narina kun joutuu olemaan kotona, ei ole rahaa, miksi minä olen joka päivä töissä(enkä auttamassa häntä kotona). Miksi minä menen aamulla töihin, enkä jää laittamaan lapsia tarhaan/kouluun? Ja jos jään, niin miksi olen sitten pidempään töissä? Lapsia on kaksi. Kunhan ovat teini-ikäisiä, niin lähden niiden kanssa muualle. Etsiköön vaimo sitten töitä.

En päässyt opiskelemaan unelma-ammattiini kuvataiteilijaksi tai graafiseksi suunnittelijaksi. En sitten uskaltanutkaan enää kolmatta kertaa hakea kouluihin, koska pelkäsin tuhlaavani aikaa ensin hakemalla vuosikausia sisään ja sitten valmistuvani ammattiin, jossa elanto on todella epävarma.

Nyt sitten olen sote-alalla ammatissa, jossa ei ainakaan ole pelkoa töiden loppumisesta. Työni on ihan kivaa, mutta välillä mietin, millaista elämäni olisi, jos olisin sinnikkäästi tavoitellut unelmiani.

En löytänyt miestä, jonka kanssa olisi voinut yrittää saada lapsia. Onneksi tajusin tehdä lapset lahjasoluilla yksin. Ja olen todella onnekas, että se onnistui, monet eivät saa lapsia millään keinolla, vaikka kuinka toivoisivat.

Mutta jos olisi parikymppisenä mulle sanottu, että näin todella tulee käymään, ettei missään vaiheessa satu polulle etsimällä tai sattumalta tai millään keinolla kunnollista normaalia parisuhdetta, enpä olisi varmaan uskonut.

Tuhlasin nuoruuden, aikuisuuden ja osaksi jo vanhuudenkin vaikeasti mielisairaan ihmisen tukemiseen, hoitoon ja iänikuiseen pönkittämiseen. Oma elämä meni statistin osassa, koska kuvittelin, että mun osa oli varmistaa, että hän saa kaiken mitä haluaa! Hän sai kyllä, mutta myös menetti kaiken. Eikä mitään arvostanut, mikään ei ikinä riitänyt! Minä olisin toivonyt, että olisi vanhuus eletty "normaalia elämää", mutta eihän sitä voi kun toinen on pelkkä tyhjä, itseensä käpristynyt kuori. Olisi ollut hyvä, jos eräs sukulainen olisi kertonut heti alussa, että hän oli sairas jo lapsena, samoin kun vanhempansa...olisin ehkä ymmärtänyt jatkaa matkaani. Nyt kun sen sain tietää, asialla ei ole enää mitään arvoa tai merkitystä! Rakkaus on todellakin sokea! Suurin pettymys on siis, että tuhlasin oman elämäni.

Rakkaudettomuus ja koko ihmisyys ylipäätään.

1. Vanhempien alkoholinkäyttö ja laminlyöntini lapsuudessani

2. Lukihäiriö ja siitä juontanut ääneen lukemisen pelko ja vaikea esiintymisjännitys

3. Parisuhteen kariutuminen

4. Lapsettomuus

5. Paskoja työpaikkoja, mm. perseen puristelua, tutkimustulosten varastamista, liikaa työtä jne.

6. Burn out

7. Autoimmuuni vatsan alueen sairaus, jota ei löydetty työterveydessä 1,5 vuoteen vaikka voin huonosti.

Miten olen selvinnyt: kohta 1. ja 6. saanut apua pitkästä terapiasta. Kohta 2. saanut apua psykiatrilta, lääkkeistä ja hypnoterapiasta. Kohta 3. Itkin ja surin muutoin, myöhemmin tapasin elämäni miehen. Kohta 4. apua lapsettomuushoidoista, nykyään kolme lasta. Kohta 5. kouluttautunut lisää, oli rankkaa työn ja lasten ohella, palkkasin kodin hoitoon apua, sinnikkäästi jatkoin yötä myöten, en välittänyt muiden vähättelystä ja ihmettelystä, kun opiskelin. Valmistuin tohtoriksi ja olen saanut tämän kolme uutta hyvää työpaikkaa, joissa olen ollut tyytyväinen, nykyään tienaan hyvässä työssä 8000 euroa kuukaudessa. Kohta 7. Etsin yksityisen lääkärin, joka löysi sairauden ja saan nykyään hyvää hoitoa julkisella puolella, voin hyvin, sairaus on ollut pakko vain hyväksyä.