Lue keskustelun säännöt.
Muita, jotka jäävät aina ulkopuolisiksi ihmissuhteissa?
Taustatietona: olen ihan tavallinen kolmekymppinen nainen, ei päihde/mielenterveysongelmia. Lukion jälkeen muutin kauas pikkupaikkakunnalta yliopisto-opintojen perässä. Yliopisto-opintojen jälkeen olen tehnyt töitä, vuosia kiersin pätkätöiden vuoksi eri paikkakunnilla ja viimeiset pari vuotta olen ollut samassa vakipaikassa. En ole mitenkään räväkkä ja persoonallinen tyyppi, vaan rauhallinen ja ystävällinen. Tuttujen seurassa olen puhelias, alkuun olen hiljaisempi. Harrastan ehkä tylsäksikin miellettyjä asioita, lukemista, lenkkeilyä, Netflixin katsomista jne. Ystävien/työkaverien kanssa olisi kiva kahvitella, jutella syvällisiä, käydä vaikka joskus elokuvissa tai muualla jne.
Onko täällä muita, jotka jäävät elämässä aina ulkopuolisiksi ihmissuhteissa? Tässä esimerkkejä omista kokemuksistani:
-minulla ei ole aikuisena ainuttakaan ystävää peruskoulu/lukioajoilta, eikä ketään entisellä kotipaikkakunnallani ole kiinnostanut kuulumiseni lukion loputtua.
-yliopistolta en saanut kaveriporukkaa, vaan kävin luennoilla yksin. Yritin kyllä tutustua muihin ja joidenkin kanssa juteltiin luentojen yhteydessä. Joskus törmään opiskeluaikaisiin tuttuihin työympyröissä ja he eivät edes muista opiskelleensa kanssani samaan aikaan (vuosikurssimme kyllä pitäisi muistaa toisensa, ei ole niin suuri ja minä muistan muut hyvin). On noloa, kun joku tulee esittäytymään "ekaa kertaa" ja itse soperran, että me oltiin kyllä sun kanssa samalla vuosikurssilla.
-aikuisena työpaikoissa toistuu aina sama kaava: moni työkaveri on kiva ja tullaan juttuun. Kun vaihdan työpaikkaa, ei minulle enää ehdoteta näkemistä, kutsuta käymään jne. Korkeintaan tykätään joistain instapäivityksistäni. Sitten muut työpaikkaa vaihtaneet (samoista paikoista siis lähteneet) saavat somessa kommenttikentässä näiltä työkavereilta viestejä "koska nähdään ja mennään kahville?" "laita viestiä, kun sulla on vapaapäivä, niin tuun moikkaa sua ja vauvaa" -viestejä.
-jos jonkun tutun kanssa saa sovittua esim. kerran kahvitreffit ja ne sujuvat ihan kivasti, niin toisesta ei enää kuulu sen jälkeen. Sitten mietit, kehtaako laittaa viestiä vai eikö toinen vain viihtynyt seurassani.
-jos pidän jotain ihmistä ystävänäni, olen hänelle vain kaveri/tuttava-tasoa. Jos lähetän "ystävälle" joulukortin, muistan pienellä synttärilahjalla, kysyn miten tärkeä päivä meni tai leivon herkkuja hänen tullessa käymään, ei minua kohtaan toimita samoin.
-"ystävilläni" ei ole tapana juuri viestitellä minulle tai sopia tapaamisia kanssani. Voi mennä kuukausia, ettei toisesta kuulu mitään, jos en itse ota yhteyttä. Saatamme nähdä kerran pari vuodessa, vaikka välimatka ei olisi pitkä. Jos olen jossain vaiheessa elämää asunut kauempana (esim. 1,5 tunnin matkan päässä), luokseni ei koskaan ole tultu käymään. Muita ihmisiä nämä "ystävät" sen sijaan näkevät usein, jopa viikoittain.
-jos kutsun "ystävät" luokseni syntymäpäiväjuhliini tms, kaikki peruvat viime tipassa tai kutsun saadessaan sanovat "katsellaan, pääsenkö tulemaan" ja kun seuraavan kerran kysyn, onkin tuohon kohtaan sovittu jo muuta menoa. Monet kerrat olen joutunut perumaan koko juhlat, kun kukaan ei tule. Siinä sitten kökin kotona hulppeiden tarjoilujen kanssa yksin. Harmittaa, sillä tykkäisin laittaa pöydän kauniiksi muita varten.
-"ystävät" eivät kutsu minua juhliinsa (vaikka minä kutsun heidät omiini). On tosi kiva nähdä somesta, kuinka "ystävä" on juhlistanut synttäreitään isommalla porukalla ja minua ei ole kutsuttu mukaan. Mietin, eikö minua voisi kutsua joskus edes säälistä.
Onko muillakin tällaista? Miten olette selvinneet ulkopuolelle jäämiseen liittyvien tunteiden kanssa? Helpottiko tilanne joskus?
Ap
Kommentit (584)
Vierailija kirjoitti:
On samoja kokemuksia. Lukio kun loppui, loppui myös yhteys jokaiseen opiskelukaveriin. Siis itse otin yhteyttä mutta kukaan ei koskaan halunnut nähdä. Yliopistolla en saanut yhtään kaveria, kävin kaikki kurssit yksin vaikka yritin jutella vaikka kuinka monen kanssa.
Muutin ulkomaille, opiskelin, osallistuin projektiin - kaikkien nimet oli lopputyössä, paitsi että unohtivat minun nimeni. Kukaan ei muistanut että olin edes mukana.
Jos järjestän juhlat kotonani, suurin osa ei tule ja osa tulleista ei muistanut koko juhlia parin kuukauden päästä (siis mainitsin että henkilö oli vieraillut kotonani ja hän oli aivan ymmällään että miten niin on käynyt luonani). Ihmiset myös esittelevät itsensä minulle useita kertoja vaikka olemme jo tavanneet.
Näen somesta kuinka tuttavat (niin, eivät he kai ystäviä ole) matkustavat, juhlivat, leipovat jne yhdessä, mutta en saa koskaan kutsua. Itse kutsun luokseni, ei tulla.
Muistan kaikkia
Hirveetä lukea tämmöstä.. Just tämmöstä kun kokee nii vähemmästäkin ahdistuu ja masentuu. Myös varsinkin työpaikoila keskustelut ja niissä mukana pysyminen vaatii voimavaroja ja aktiivisuutta paljon. Mie olen introverttina jääny näissä tilanteissa ulkopuolelle ja joskus on vaikea kesken kaiken kommentoida ja hypätä keskusteluun
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En väitä todellakaan että vika olisi AINA itsessä mutta joskus ne saattaa olla hyvin pieniä asioita esim omassa elekielessä jota ei välttämättä itse tajua.
Esim minun yksi hyvä ystävä on sellainen että ensivaikutelma hänestä on ihan erilainen kun mitä hän oikeasti on. Hän on ulkonäöltään hyvin tyylikäs, pukeutuu muodikkaasti jne. Ujouden ja epävarmuuden takia hänen elekielensä on aluksi torjuvaa, ei esim välttämättä hymyile ollenkaan, välttelee katsekontaktia jne. Hänestä saattaa saada aluksi sellaisen kuvan että hän on ylimielinen ja mukamas katsoo muita nenänvarttaan pitkin ja luulee olevansa muita parempi vaikka asia on aivan päinvastoin. Oikeasti hän on maailman kiltein ja ihanin tyyppi, kohtelias ja hauska ja vaikka mitä. Ihmiset takertuu hyvin nopeasti siihen ensivaikutelmaan ja pysyttelevät siinä eivätkä jaksa nähdä vaivaa selvittää pitääkö se edes paikkaansa. Minulla on vähän sama ongelma. Olen kyllä ystävällinen
Tuo kuvailemasi ystävä on juuri kuin minä ja en vain ymmärrä miksi työpaikoilla porukoissa varsinkin pieni ujous ja ystävällisyys koetaan ilkeäksi ylimieliseksi. Autismin kirjo toki vaikuttaa kans ja katsekontakti on minulle haastavaa. Se on puhtaasti sitä autismia ja ihmisillä on vähän ymmärrystä neuroepätyypillisten persoonien suhteen
Jokainen viihtyy omanlaisessaan seurassa ja sellainen sitten valikoituu. Mitä tarkoittaa jäädä ulkopuolelle, haluatko jonnekin jossa et viihtyisi kuitenkaan eikä seuraasi kaivata?
Vierailija kirjoitti:
Minulla on aina lupaavia alkuja ihmisten kanssa, mutta sitten kuitenkin jonkun ajan päästä päädytään samaan eli siihen, että minua ja juttujani nauretaan, pilkataan ja väheksytään.
Vaihdan siinä vaiheessa työpaikkaa, jos sellainen on tapahtunut töissä. Tai lopetan seurustelun, jos sellainen jatkuu ystävän tai tutun taholta. Säästän aina mahdollisimman paljon, että voin sitten tarvittaessa vaihtaa esim. työpaikkaa, jos työpaikalla on jotain tylypahkan väkeä, enkä halua sinne jäädä.
Olenkin alkanut viime vuosina satsata omaan hyvinvointiini, itsetuntooni ja siihen, että selviäisin yksin, viihtyisin yksin ja menisin yksin. En vain jaksa enää muiden ihmisten perseasenteita itseäni kohtaan.
Elämäni suurimpia ihmeitä olikin se, kun lähdin kerran yksin Lappiin asti etelästä. Minä, joka en eläissäni ole yksin reissannut, en julkisilla, enkä oikein muutenkaan yksin selvinnyt mistään. Työpaikalla tylyttäjäni naureskeli tekemääni reissua, vaikka kertoi, ettei itse ole koskaan reissannut yksin. No en siinä työpaikassa enää ole, joten samapa tuo, mitä tuokin ihminen sitten on mieltä minusta.
Onko tämä monen autistin kokemus? Aloin ymmärtämään kokemaani, kun tajusin olevani autistinen. Monet ihmiset kohtelevat sinua huonosti ihan vain sen takia että olet erilainen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En väitä todellakaan että vika olisi AINA itsessä mutta joskus ne saattaa olla hyvin pieniä asioita esim omassa elekielessä jota ei välttämättä itse tajua.
Esim minun yksi hyvä ystävä on sellainen että ensivaikutelma hänestä on ihan erilainen kun mitä hän oikeasti on. Hän on ulkonäöltään hyvin tyylikäs, pukeutuu muodikkaasti jne. Ujouden ja epävarmuuden takia hänen elekielensä on aluksi torjuvaa, ei esim välttämättä hymyile ollenkaan, välttelee katsekontaktia jne. Hänestä saattaa saada aluksi sellaisen kuvan että hän on ylimielinen ja mukamas katsoo muita nenänvarttaan pitkin ja luulee olevansa muita parempi vaikka asia on aivan päinvastoin. Oikeasti hän on maailman kiltein ja ihanin tyyppi, kohtelias ja hauska ja vaikka mitä. Ihmiset takertuu hyvin nopeasti siihen ensivaikutelmaan ja pysyttelevät siinä eivätkä jaksa nähdä vaivaa selvittää pitääkö se edes paikkaansa. Minulla
Ei-ymmärrys on molemminpuolista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aina. Huomaan myös olevana "terapeutti" Jotka vaan puhuu ja puhuu ja puhuu ettei väliin saa sanottua mitään, jos itselläni on murheita, huolia, stressiä niin toinen osapuoli on heti ettei nyt jaksa kuunnella/vaihtaa puheenaiheen itseensä ja omiin juttuihin. Ihmiset ovat petoja toisilleen en enää etsi tai halua läheisiä välejä kenenkään kanssa,, amiksessa entinen paras ystävä unohti mut kun alkoi seurustelemaan, toinen amiksen kaveri taas lakkas vaan puhumasta mulle ja alkoi hengaamaan niiden kovismimmien kanssa, sama tapahtui yläasteella että eräs ilkeä tyttö keksi että oisin sanonut parhaasta kaveristani asioita jotka ei ollut totta sit tää paras kaveri alkoi hengaamaan sen ilkeän tytön kanssa.
Eli todellakin jäänyt aina sivuun ja ulkopuolelle vaikka ois ns nähnyt vaivaa ja yrittänyt pitää kaveruutta yllä.
Mä olen elämäni varrella huomannut sen, että mulle helposti tiuskitaan ja väheksytään. Ihan jo lapsuuden kodissani äitini ja isäni eivät puhuneet minulle normaalisti, vaan aina tiuskimalla. Ja sellaista tunteiden vähättelyä. Olen aina ollut ihmissuhteissani jotenkin helppo kohde tuollaiselle.
Varmaan 90 prosenttia kumppaneistanikin on ollut henkistä väkivaltaa harjoittavia. Viimeisin kumppanini sanoi minulle, että huomasi heti minun olevan kiltti. Se oli kuulemma yksi syy miksi ihastui minuun. No, se suhde jättikin sitten sellaiset haavat, että en ole enää sen jälkeen halunnut parisuhdetta.
Kaveruussuhteissanikin olen jotenkin jäänyt sivuun. Ei kutsuta yhteisiin juttuihin, kysytä näkemistä jne. Rauhallisena introverttina ei ole aina helppoa. Olenkin alistunut siihen, että olen jotenkin tylsä enkä osaa heittäytyä keskusteluihin samalla tavalla kuin muut sosiaalisemmat. Olen ns. asiakeskustelija. Erääseen "kaveriin" otin etäisyyttä, kun väsyin hänen tiuskimiseensa ja vähättelevään asenteeseen minua kohtaan. En ole enää pitänyt yhteyttä, eikä hänkään kyllä minuun.
Myös töissä koen vähättelyä. Kun joku työkaveri kysyy minulta neuvoa, niin sanomaani ei luoteta. AINA tämä kysyjä kysyy uudestaan neuvoa joltain muulta jopa minun kuulteni. Ja saa saman neuvon jonka minä annoin. Tuo on niin turhauttavaa ja loukkaavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä on syynä hyvin usein. Olet varautunut. Annat tietämättäsi sellaisen vaikutelman ettet viihdy toisen seurassa. Siitä syntyy kiusallinen tilanne. Harva jaksaa sellaista.
Vierailija kirjoitti:
Tämä on syynä hyvin usein. Olet varautunut. Annat tietämättäsi sellaisen vaikutelman ettet viihdy toisen seurassa. Siitä syntyy kiusallinen tilanne. Harva jaksaa sellaista.
Tämä usein. Puuttuu luonnollisuus. Näkee ettei ole hyvä olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt vaan harrastuksia kehiin. Liikuntaa, työväenopistoa, joogaa tai mitä ikinä. Saat ihmisiä arkeesi ja jossain vaiheessa huomaat kuuluvasi johonkin porukkaan.
Olen harrastanut vaikka mitä, mutta en ymmärrä miten siellä kehenkään kaverustuu? Keskitytään siihen aiheeseen tunnin verran ja lähdetään kotiin. Miten vaikka joogassa ystävystyt? Olen nimittäin käynyt joogassakin ja sinne tultiin kiireellä töistä tai kuka mistäkin. Tunti hiljaista joogailua ja sitten kukin omille teilleen, kotiin perheen luo laittamaan ruokaa tms. Tai joku jumppa, miten siinä kenenkään kanssa alat jutustella, kun täysi työ seurata ohjaajaa ja pysyä mukana? Sama kaikissa kädentaitoihin liittyvissä tai taiteessa, kaikki hiljentyy sen oman tekemisensä äärelle. Monia jopa ärsyttää, jos siellä alat pölistä toisen kanssa.
Ehkä nuo vuosikymmeniä vanhemmat naiset ajattelivat, että sinua kiinnostavat eri puheenaiheet. - Ikätoverini sanoi kerran, juteltuaan pihalla äitinsä ikäisen talonmiehen vaimon kanssa: "On vähän eri jutut." Viittasi juuri ikäeroon.
Vierailija kirjoitti:
Suomessa on henkisesti aika kylmää ja hiljaista ulossulkemista tehdään ihan tahallaankin.
Tämä, oi tämä! Ap on ihana. Leipoo ystävilleen tai "ystävilleen" herkkuja. Ap, jos muuttaisit vaikka Espanjaan, sulla olisi hetkessä monta ystävää!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jokainen viihtyy omanlaisessaan seurassa ja sellainen sitten valikoituu. Mitä tarkoittaa jäädä ulkopuolelle, haluatko jonnekin jossa et viihtyisi kuitenkaan eikä seuraasi kaivata?
Näin. Mutta oli se yksin jääminen mistä tahansa syystä johtuvaa, se tunnu hyvältä.
Itse olen kärsinyt ulkopuolisuudesta koko ikäni, tuskin tulen siitä koskaan pääsemään irti.
t: mies 53v
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomessa on henkisesti aika kylmää ja hiljaista ulossulkemista tehdään ihan tahallaankin.
Tämä, oi tämä! Ap on ihana. Leipoo ystävilleen tai "ystävilleen" herkkuja. Ap, jos muuttaisit vaikka Espanjaan, sulla olisi hetkessä monta ystävää!
Jep, täälä tuntemattomia pidetään usein heti vihollisena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa muistaa, että onnellisuus tulee aina sisältä. Et tarvitse ketään muuta ollaksesi onnellinen, sinulla on itsessäsi jo kaikki mitä tarvitset ja haluat.
Jos vain toinen ihminen tekee sinut onnelliseksi, olet täysin riippuvainen hänestä.
Kirjoitanpa nyt kuitenkin, vaikka tiedän, että saan vihat tai muuta sen sorttista päälleni samalla tavalla kuin elävässä elämässä kaikenlaisissa ryhmissä ja yhteisöissä, jonne on ollut mentävä. Olen hyvin toimeentuleva, en pröystäile, mutta se jotenkin näkyy. Olen korkeasti koulutettu ja lahjakas, sekin väistämättä näkyy. Herätän kaunaa pelkällä hengittämisellä. Onneksi en enää kuitenkaan ole kaunis.
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitanpa nyt kuitenkin, vaikka tiedän, että saan vihat tai muuta sen sorttista päälleni samalla tavalla kuin elävässä elämässä kaikenlaisissa ryhmissä ja yhteisöissä, jonne on ollut mentävä. Olen hyvin toimeentuleva, en pröystäile, mutta se jotenkin näkyy. Olen korkeasti koulutettu ja lahjakas, sekin väistämättä näkyy. Herätän kaunaa pelkällä hengittämisellä. Onneksi en enää kuitenkaan ole kaunis.
Tiedän suunnilleen mitä tarkoitat. Ihmiset näkevät vaivaa ihmeellisistä asioista. Monestihan siinä mukana on ripaus kateutta.
Mun kohdalla on nähty vaivaa siitä, kun olen persoonaltani järjestelmällinen ja taloudellinen. En siis tienaa mitään suuria summia (brutto 2000-2200€/kk), mutta osaan käyttää (tai olla käyttämättä) rahaa ja se on hallinnassa. Vaikka olen yksineläjä, niin saan kuussa säästöön parhaimmillaan jopa 500€. Raha-asioistani en puhu avoimesti, vain sen verran, että säästäminen on minulle tärkeä asia. Eräskin ihan suuttui ja alkoi huutamaan mitä järkeä on säästää, kun käärinliinoissa ei ole taskuja. Mutta noinhan sanoo aina ihmiset joilla ei ole rahankäyttö hallinnassa, ja heitä ärsyttää (=kateus) ihmiset joilla on.
Pidän siitä kun saan olla omassa rauhassa kenenkään sekaantumatta elämääni. Köyhyyteni pitää hyväksikäyttäjät poissa.
Uskovaisetkin jättäneet rauhaan tajuttuaan ettei seurakunnilleen ole mitään testamentattavaa.
Oletteko raittiita? Se selittää yksinäisyydestä paljin. Känni päälle ja baariin, johan alkaa tutustumaan.
Vierailija kirjoitti:
Oon aika varma, että huippukauniit ei koskaan jää yksin. Ulkonäkö ja sen tuoma itsevarmuus auttaa moneen. En tiedä miksi sanoin tämän. Itse en ole kaunis.
Kuule, kauniita vasta vihataan ja syrjitäänkin! Ihan kaikkialla! Myös miehet vihaavat komeita ja poikkeuksellisen hyvän näköisiä miehiä. - Kateus!
Menepä vaan kenen tahansa somekaunottaren profiiliin katsomaan kommentteja. Samanlaista kylmää kyytiä se on tosielämässä! Tosin tuntematonta julkkista ei edes tylytetä niin pahasti kuin sitä työpaikan tai muun yhteisön poikkeuksellisen hyvännäköistä tyyppiä!
Juu siis nää jotka pitää " varakaverina" ja esittävät muuten kaveria. Ihmiset on kauheita piruja ja ne ulkipuoliset hiljaisemmat tyypit töissä usein on niitä fiksumpia ja älykkäitä. Ainakin mulla kun introvertti olen ja hitaasti lämpeävä niin olen itse alkanut jutella sitten tämmöiselle hiljaiselle niin onkin löytynyt paljon puhuttavaa. Sen sijaan töistä on monista paikoista huonoa kokemusta että minut jätetään ulkopuolelle.
En juorua ja lähde juoruihin mukaan. En myöskään halua tuoda omia yksityisasioita työpaikalle ja niistä on jonkun verran työkaverit loukkaantuneetkin ehkä kun olen sanonut etten halua puhua niistä. En myöskään halua puhua töissä seksielämästäni tai milloin olen viimeksi pannut ja ketä ja kollegat tämmöisiä juttuja tosiaan heittävät. Enemmänkin mietin että täytyy olla sosiaalisesti jotenkin vajaampi että haluaa selittää omia panojuttuja töissä toisille