Muita, jotka jäävät aina ulkopuolisiksi ihmissuhteissa?

Älkää surkutelko itseänne. Yksinäisyys on vain kykyä kriittisyyteen ja oman arvon tunnetta. On paljon parempi olla yksin kuin huonojen kavereiden kanssa. Yksinäisyys on aliarvostettua. Aina ajatellaan, ettäs se on lähtökohtaisesti ongelma. Voitaisiin ajatella niinkin, että se on aina myös valinta. Kuka tahansa löytää ’kavereita’ jos kaveriksi kelpaa kuka tahansa. Minulle ystäväksi pyrkineet usein alkavat aika pian tilittää, miten heidän ystävänsä ovat kohdelleet heitä huonosti. Tällaisia naisia en kelpuuta ystäväkseni, en edes tuttaviksi. En ymmärrä, miksi jatkavat jotain kulissiystävyyssuhdetta, vaikka pohjimmiltaan syvästi kärsivät näistä suhteista. Yrittävät sitten minusta vielä jotain kaatopaikkaa itselleen, jolla saisi aina purkaa, miten ilkeitä ystävänsä ovat olleet. Seläntakana puhuvat. Monet syviltäkin näyttävät ystävyyssuhteet ovat haavoja täynnä. Vain vahvat osaavat päästää irti. Olkaa ylpeitä itsestänne. Varmasti kohtaatte joku päivä samankaltaisen itsenäisen ihmisen, jolle ystävyys ei ole ripustautumista, vaan rinnalla kulkemista. Olette tehneet oikeita valintoja. Huono ystävä voi heikentää ihmisen.

Ei yksinäisissä välttämättä ole mitään vikaa. Ei vain ole sattunut kohtaamaan ihmisiä, jotka ovat samanhenkisiä ja samalla aaltopituudella.

Ystävystyminen tapahtuu yleensä pikkuhiljaa, ajan kanssa. Siksi ystävystymiseen tarvittaisiin pitkäaikaista, säännöllistä näkemistä. Jos sitten tällaiset potentiaalisesti sopivat henkilöt työpaikoilta tai kouluista puuttuvat, niin eihän ihminen sille itse mitään voi. 

Syrjimiseen voi riittää sekin, jos on muita älykkäämpi, tiedostavampi, syvällisempi, ystävällisempi tms.

Monestihan tuollaisissa porukoissa jauhetaan tyhjänpäiväisistä asioista, valitetaan kaikesta tai juoruillaan ja puhutaan pahaa muista, mikä ei ole keskimääräistä älykkäämpiä ihmisiä kiinnostavaa.

Sitten jos henkilö on sosiaalisesti taitava, ystävällinen ja muita huomioon ottava, kaikin puolin hyvä tyyppi, muut saattavat tuntea häntä kohtaan kateutta joko tietoisesti tai alitajuisesti ja se taas johtaa syrjintään.

Monet saattavat olettaa, että tällaisella henkilöllä jo on sosiaaliset piirit täynnä, eivätkä kumminkaan itse kelpaisi niin hyvälle tyypille kaveriksi, etteivät viitsi edes yrittää. 

Tavallisilla ihmisillä on helpointa. Suurin osa ihmisistä on tavallisia ja keskinkertaisia, ja koska kaikki viihtyvät parhaiten kaltaisessaan seurassa, tavallisilla on eniten kaltaisiaan potentiaalisia ystäviä, joihin tutustua.

Myös ulkonäkö vaikuttaa yllättävän paljon. Olen huomannut, että tavallisennäköiset, lihavat ja rumat naiset kohtelevat minua kaikkein ilkeiten. Tämä kuulostaa kauhealta, mutta on  fakta: Itse olen ystävällinen, huomaavainen, karismaattinen, hauska, persoonallinen, mielenkiintoinen, hoikka, kaunis ja seksikäs, ja se luultavasti on liikaa tavallisennäköisille, rumille ja lihaville ei-niin-viehättäville naisille!

Miehet kyllä tykkäävät, kertovat miten lämminsydäminen, hauska ja hyvä tyyppi olen! Naiset taas tulevat silmille aina jossain vaiheessa tai sulkevat heti ulkopuolelle, syynä luultavasti ihan vain kateus, että olen vain kaikinpuolin kertakaikkisen liian upea!

Ennakkoluuloja ulkonäkö ainakin aiheuttaa: Minulle on pari miestä sanonut luulleensa minun olevan ylimielinen ja kylmä ja hämmästyneensä, kun olenkin ystävällinen, lämminsydäminen ja hauska. Kai ne ennakkoluulot istuvat sitten niin syvässä - ei kaunis nainen muuta voi olla kuin ylpeä ja ilkeä, naistenkaan mielestä.

Kyllä minulla ystäviä on ollut, mutta ne ovat jääneet toisen osapuolen muuttaessa kauas, tai on kasvettu erilleen ja muututtu liian erilaisiksi. Jotkut ovat olleet juuri tällaisia yksipuolisia perässävedettäviä, jotka eivät itse koskaan ottaneet yhteyttä ja kaikki yhteydenpito oli vain minun varassani, nämäkin tiputin jossain vaiheessa pois, koska haluan vastavuoroisuutta, se osoittaa, että olen toiselle osapuolelle tärkeä.

Muutamissa tapauksissa toinen osapuoli on alkanut kohtelemaan minua todella huonosti ilman mitään syytä tai dumpannut, tai sitten olen itse viheltänyt pelin poikki, kun huono kohtelu on mennyt liian pitkälle. Huonosti kohtelevia "ystäviä" tai "kavereita" en aio enää katsella. Näissäkin tapauksissa uskon perimmäisenä syynä olleen kateus minua kohtaan.

Jossain vaiheessa kävin erilaisten kaverinhakuryhmien kautta miiteissä ja tapasin uusia ihmisiä. Näidenkin kautta kohtasin kuitenkin myös ilkeitä ja kaltoinkohtelevia henkilöitä, mikä hyydytti intoani tavata uusia ihmisiä. Viihdyn kyllä ihmisten seurassa ja olen ratkaissut sosiaalisen kanssakäymisen tarpeeni käymällä toisinaan erilaisissa miiteissä, kokoontumisissa yms. yhdistysten, fb-ryhmien  tms puitteissa. Se riittää minulle. En varsinaisesti etsi ystäviä, viihdyn hyvin yksinkin.

Ystävissä pätee sama asia kuin parisuhteissa - ei se etsimällä löydy, tulee vastaan jos on tullakseen. Ehkä tapaamalla paljon ihmisiä suurentaa todennäköisyyttä tavata sopiva kumppani tai kaveri - mutta kyllä siinä niitä pettymyksiä ja ikäviä kokemuksia väistämättä suurin osa on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tulen tänne jonon jatkoksi lukematta muuta kuin ensimmäisen kirjoituksen.

Olen tehnyt aika pitkän uran töissä, joissa asiantuntemus on melkein yhtä tärkeää kuin se, että saa solmituksi ja ylläpidetyksi tiiviitä ja pitkiä asiakassuhteita. Minua pidetään mukavana, auttavaisena ja erittäin huumorintajuisena ihmisenä, ja seurassani viihdytään. Kukaan ei tiedä, että vietän aivan kaiken aikani yksin, koska en vain löydä itselleni kavereita. Olen ollut 30 vuoden aikana muutamassa pitkäaikaisessa työpaikassa, eikä yhtään työkaveruudesta alkanutta kaveruutta ole olemassa.

Olen toki käynyt kahvilla ihmisten kanssa, mutta aina vain sen yhden kerran. Pikkujouluissa olen saanut olla itsekseni, eikä muihin yhteisjuttuihin minua ole kutsuttu. Minulle on kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti helppo kääntää selkä.

Asian tekee vielä ikävämmäksi se, että minulla on kaikenlaisia taitoja, joille keskivertotumpeloilla ihmisillä olisi käyttöä. Tästä seuraa kummallista askeltamista kaveruuden laitamilla, kun minut pitäisi saada tekemään pikku hommia, joista ei haluttaisi maksaa ammattilaisille eikä kyllä minullekaan. Ystävyys leimahtaa äkkiä ja sammuu sitten, kun työ on tehty. Noloahan se on kummallekin osapuolelle, mutta se toinen osapuoli sentään tanssahtelee tiehensä mielissään siitä, että sai hyvää halvalla.

Toisaalta haluaisin tietää, mikä minussa estää kavereiden tarttumisen, mutta toisaalta en halua, koska en varmaan osaisi muuttaa itseäni siihen suuntaan, että kelpaisin. Onnekseni siedän yksikseni olemista keskivertoa paremmin, lieneekö se sitten synnynnäinen vai olosuhteiden pakosta opittu olotila.

Kirjoituksessasi on syy, miksi en kerro uusille tuttavuuksilleni esim ammattiani. Jos ammattiani kysytään, vastaan jotain ympäripyöreää. 

Kätevyyteni ei liity ammattiini. Ammattini herättää kyllä kaikenlaisia kommentteja, mutta kenelläkään ei vielä ole ollut pokkaa pyytää minua tekemään työtäni kaveruuspalkalla. Harrastuksiani en oikein voi piilotella, ja jos rupean vastailemaan niistä ympäripyöreitä tai jopa valehtelemaan, saan vihoja niskoilleni.

Vierailija kirjoitti:

Älkää surkutelko itseänne. Yksinäisyys on vain kykyä kriittisyyteen ja oman arvon tunnetta. On paljon parempi olla yksin kuin huonojen kavereiden kanssa. Yksinäisyys on aliarvostettua. Aina ajatellaan, ettäs se on lähtökohtaisesti ongelma. Voitaisiin ajatella niinkin, että se on aina myös valinta. Kuka tahansa löytää ’kavereita’ jos kaveriksi kelpaa kuka tahansa. Minulle ystäväksi pyrkineet usein alkavat aika pian tilittää, miten heidän ystävänsä ovat kohdelleet heitä huonosti. Tällaisia naisia en kelpuuta ystäväkseni, en edes tuttaviksi. En ymmärrä, miksi jatkavat jotain kulissiystävyyssuhdetta, vaikka pohjimmiltaan syvästi kärsivät näistä suhteista. Yrittävät sitten minusta vielä jotain kaatopaikkaa itselleen, jolla saisi aina purkaa, miten ilkeitä ystävänsä ovat olleet. Seläntakana puhuvat. Monet syviltäkin näyttävät ystävyyssuhteet ovat haavoja täynnä. Vain vahvat osaavat päästää irti. Olkaa ylpeitä itsestänne. Varmasti kohtaatte joku päivä samankaltaisen itsenäisen ihmisen, jolle ystävyys ei ole ripustautumista, vaan rinnalla kulkemista. Olette tehneet oikeita valintoja. Huono ystävä voi heikentää ihmisen.

Muuten olen kanssasi samaa mieltä, mutta annoin alapeukun tuon lihavoimani väitteen vuoksi. Olen lähempänä kuutta- kuin viittäkymppiä ja voin tässä vaiheessa elämääni todeta, että ei löydy.

Vierailija kirjoitti:

Myös ulkonäkö vaikuttaa yllättävän paljon. Olen huomannut, että tavallisennäköiset, lihavat ja rumat naiset kohtelevat minua kaikkein ilkeiten. Tämä kuulostaa kauhealta, mutta on  fakta: Itse olen ystävällinen, huomaavainen, karismaattinen, hauska, persoonallinen, mielenkiintoinen, hoikka, kaunis ja seksikäs, ja se luultavasti on liikaa tavallisennäköisille, rumille ja lihaville ei-niin-viehättäville naisille!

Miehet kyllä tykkäävät, kertovat miten lämminsydäminen, hauska ja hyvä tyyppi olen! Naiset taas tulevat silmille aina jossain vaiheessa tai sulkevat heti ulkopuolelle, syynä luultavasti ihan vain kateus, että olen vain kaikinpuolin kertakaikkisen liian upea!

Ennakkoluuloja ulkonäkö ainakin aiheuttaa: Minulle on pari miestä sanonut luulleensa minun olevan ylimielinen ja kylmä ja hämmästyneensä, kun olenkin ystävällinen, lämminsydäminen ja hauska. Kai ne ennakkoluulot istuvat sitten niin syvässä - ei kaunis nainen muuta voi olla kuin ylpeä ja ilkeä, naistenkaan mielestä.

Kyllä minulla ystäviä on ollut, mutta ne ovat jääneet toisen osapuolen muuttaessa kauas, tai on kasvettu erilleen ja muututtu liian erilaisiksi. Jotkut ovat olleet juuri tällaisia yksipuolisia perässävedettäviä, jotka eivät itse koskaan ottaneet yhteyttä ja kaikki yhteydenpito oli vain minun varassani, nämäkin tiputin jossain vaiheessa pois, koska haluan vastavuoroisuutta, se osoittaa, että olen toiselle osapuolelle tärkeä.

Muutamissa tapauksissa toinen osapuoli on alkanut kohtelemaan minua todella huonosti ilman mitään syytä tai dumpannut, tai sitten olen itse viheltänyt pelin poikki, kun huono kohtelu on mennyt liian pitkälle. Huonosti kohtelevia "ystäviä" tai "kavereita" en aio enää katsella. Näissäkin tapauksissa uskon perimmäisenä syynä olleen kateus minua kohtaan.

Jossain vaiheessa kävin erilaisten kaverinhakuryhmien kautta miiteissä ja tapasin uusia ihmisiä. Näidenkin kautta kohtasin kuitenkin myös ilkeitä ja kaltoinkohtelevia henkilöitä, mikä hyydytti intoani tavata uusia ihmisiä. Viihdyn kyllä ihmisten seurassa ja olen ratkaissut sosiaalisen kanssakäymisen tarpeeni käymällä toisinaan erilaisissa miiteissä, kokoontumisissa yms. yhdistysten, fb-ryhmien  tms puitteissa. Se riittää minulle. En varsinaisesti etsi ystäviä, viihdyn hyvin yksinkin.

Ystävissä pätee sama asia kuin parisuhteissa - ei se etsimällä löydy, tulee vastaan jos on tullakseen. Ehkä tapaamalla paljon ihmisiä suurentaa todennäköisyyttä tavata sopiva kumppani tai kaveri - mutta kyllä siinä niitä pettymyksiä ja ikäviä kokemuksia väistämättä suurin osa on.

Miten on mahdollista, että minä olen hemmetin mukava tyyppi ja nuorempana olin päätäkääntävän upea ilmestys, mutta en silti ole havainnut ihmisryhmiä, jotka inhoaisivat tai kohtelisivat minua kategorisen ilkeästi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Inhoan sitä, kuinka moni vetoaa siihen että "mulla on jo sosiaalinen piiri täynnä enkä kaipaa lisää ystäviä". Tuntuu tosi kurjalta kuulla, kun itse juuri kaipaisi niitä uusia ystäviä. Mistäpä niitä saa, jos kenellekään ei ole tilaa tai aikaa?

Ymmärrän, että tää voi tuntua kurjalta, mutta valitettavasti se ei oo niiden tyyppien ongelma, jotka vetää rajoja ja joilla ei oo aikaa uusiin ystäviin. Jokainen päättää itse mihin elämänsä käyttää, jokaisen aika on rajallinen. Totuus voi olla, että jollain ei todellakaan ole aikaa ja joku katsoo, että juuri jonkun tietyn ystävätarjokkaan kohdalla mieluummin jättää tarttumatta tilaisuuteen ja käyttää aikansa vaikka itseensä. Ja se on jokaisen oikeus.

Itselläni oli tilanne, jossa erään alan varjolla somesta facebook-kaveriksi änkeytynyt ihminen alkoi viestitellä kohtuuttoman paljon ja aika diippejä juttuja. Aikani koitin häntä auttaa, selkeästi oli itsetunnon kanssa ongelmia jne. Mitä kiltimpi olin, sitä raskaammaksi hän kävi. Valitti vielä samalla useaan otteeseen siitä, miten vaikea on saada kavereita ja tuntui hakevan joka käänteessä vahvistusta itsetunnolleen. Ei mulla oo sydäntä sanoa päin naamaa tyyliin: ihan ensin tarttet terapiaa ja mä en sitä sulle pysty tai halua tarjota. Ei ollut myöskään jaksamista ilmaisena terapeuttina/roskasankona toimia, joten feidasin tyypin. Voin vain kuvitella, millanen viestitulva siitä olisi seurannut, jos olisin sanonut hänelle nämä asiat suoraan. Joskus on pakko olla terveesti itsekäs ja pysytellä kaukana ihmisistä, jotka aiheuttavat lähinnä rasitusta.

Ap, et kuulosta tällaiselta tapaukselta ja asiat on usein monisyisiä. Mutta kannattaa miettiä, että huokuuko sellaista tarvitsevuutta ja toisaalta olemassaoloaan anteeksipyytelevää vibaa. Sellainen kun karkottaa aika monia ihmisiä. Toivottavasti löydät pian ystävän ja muutkin täällä ystävänpuutteen ilmaisseet! Kontaktoitukaa vaikka jotenkin, perustakaa face-ryhmä ja sopikaa siellä treffejä.

Joulurauhaa kaikille.

Minulla on anteeksipyytelevä olemus, huono itseluottamus paistaa varmasti minusta. Olen silti ystävällinen enkä vaadi muilta liikoja. Osaako joku selittää miksi tämä karkottaa muita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tulen tänne jonon jatkoksi lukematta muuta kuin ensimmäisen kirjoituksen.

Olen tehnyt aika pitkän uran töissä, joissa asiantuntemus on melkein yhtä tärkeää kuin se, että saa solmituksi ja ylläpidetyksi tiiviitä ja pitkiä asiakassuhteita. Minua pidetään mukavana, auttavaisena ja erittäin huumorintajuisena ihmisenä, ja seurassani viihdytään. Kukaan ei tiedä, että vietän aivan kaiken aikani yksin, koska en vain löydä itselleni kavereita. Olen ollut 30 vuoden aikana muutamassa pitkäaikaisessa työpaikassa, eikä yhtään työkaveruudesta alkanutta kaveruutta ole olemassa.

Olen toki käynyt kahvilla ihmisten kanssa, mutta aina vain sen yhden kerran. Pikkujouluissa olen saanut olla itsekseni, eikä muihin yhteisjuttuihin minua ole kutsuttu. Minulle on kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti helppo kääntää selkä.

Asian tekee vielä ikävämmäksi se, että minulla on kaikenlaisia taitoja, joille keskivertotumpeloilla ihmisillä olisi käyttöä. Tästä seuraa kummallista askeltamista kaveruuden laitamilla, kun minut pitäisi saada tekemään pikku hommia, joista ei haluttaisi maksaa ammattilaisille eikä kyllä minullekaan. Ystävyys leimahtaa äkkiä ja sammuu sitten, kun työ on tehty. Noloahan se on kummallekin osapuolelle, mutta se toinen osapuoli sentään tanssahtelee tiehensä mielissään siitä, että sai hyvää halvalla.

Toisaalta haluaisin tietää, mikä minussa estää kavereiden tarttumisen, mutta toisaalta en halua, koska en varmaan osaisi muuttaa itseäni siihen suuntaan, että kelpaisin. Onnekseni siedän yksikseni olemista keskivertoa paremmin, lieneekö se sitten synnynnäinen vai olosuhteiden pakosta opittu olotila.

Kirjoituksessasi on syy, miksi en kerro uusille tuttavuuksilleni esim ammattiani. Jos ammattiani kysytään, vastaan jotain ympäripyöreää. 

Entinen koulukaveri muutti lähelleni ja halusi tavata kahvittelun jne merkeissä. Yllätysyllätys hän olikin palveluksia vailla...

Valitettavasti tuntuu siltä, ettei meillä ole enää juuri mitään muuta yhteistä kuin se, että hän oli samalla luokalla 3 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Inhoan sitä, kuinka moni vetoaa siihen että "mulla on jo sosiaalinen piiri täynnä enkä kaipaa lisää ystäviä". Tuntuu tosi kurjalta kuulla, kun itse juuri kaipaisi niitä uusia ystäviä. Mistäpä niitä saa, jos kenellekään ei ole tilaa tai aikaa?

Ymmärrän, että tää voi tuntua kurjalta, mutta valitettavasti se ei oo niiden tyyppien ongelma, jotka vetää rajoja ja joilla ei oo aikaa uusiin ystäviin. Jokainen päättää itse mihin elämänsä käyttää, jokaisen aika on rajallinen. Totuus voi olla, että jollain ei todellakaan ole aikaa ja joku katsoo, että juuri jonkun tietyn ystävätarjokkaan kohdalla mieluummin jättää tarttumatta tilaisuuteen ja käyttää aikansa vaikka itseensä. Ja se on jokaisen oikeus.

Itselläni oli tilanne, jossa erään alan varjolla somesta facebook-kaveriksi änkeytynyt ihminen alkoi viestitellä kohtuuttoman paljon ja aika diippejä juttuja. Aikani koitin häntä auttaa, selkeästi oli itsetunnon kanssa ongelmia jne. Mitä kiltimpi olin, sitä raskaammaksi hän kävi. Valitti vielä samalla useaan otteeseen siitä, miten vaikea on saada kavereita ja tuntui hakevan joka käänteessä vahvistusta itsetunnolleen. Ei mulla oo sydäntä sanoa päin naamaa tyyliin: ihan ensin tarttet terapiaa ja mä en sitä sulle pysty tai halua tarjota. Ei ollut myöskään jaksamista ilmaisena terapeuttina/roskasankona toimia, joten feidasin tyypin. Voin vain kuvitella, millanen viestitulva siitä olisi seurannut, jos olisin sanonut hänelle nämä asiat suoraan. Joskus on pakko olla terveesti itsekäs ja pysytellä kaukana ihmisistä, jotka aiheuttavat lähinnä rasitusta.

Ap, et kuulosta tällaiselta tapaukselta ja asiat on usein monisyisiä. Mutta kannattaa miettiä, että huokuuko sellaista tarvitsevuutta ja toisaalta olemassaoloaan anteeksipyytelevää vibaa. Sellainen kun karkottaa aika monia ihmisiä. Toivottavasti löydät pian ystävän ja muutkin täällä ystävänpuutteen ilmaisseet! Kontaktoitukaa vaikka jotenkin, perustakaa face-ryhmä ja sopikaa siellä treffejä.

Joulurauhaa kaikille.

Minulla on anteeksipyytelevä olemus, huono itseluottamus paistaa varmasti minusta. Olen silti ystävällinen enkä vaadi muilta liikoja. Osaako joku selittää miksi tämä karkottaa muita?

Koska muille tulee tunne, että heidän pitäisi alkaa jotenkin pönkittää sun itsetuntoasi. Ensin se on kiusallista ja sen jälkeen ärsyttävää. En usko, että vaadit ketään toimimaan siten, se tunne vaan tulee muille ihmisille. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Inhoan sitä, kuinka moni vetoaa siihen että "mulla on jo sosiaalinen piiri täynnä enkä kaipaa lisää ystäviä". Tuntuu tosi kurjalta kuulla, kun itse juuri kaipaisi niitä uusia ystäviä. Mistäpä niitä saa, jos kenellekään ei ole tilaa tai aikaa?

Ymmärrän, että tää voi tuntua kurjalta, mutta valitettavasti se ei oo niiden tyyppien ongelma, jotka vetää rajoja ja joilla ei oo aikaa uusiin ystäviin. Jokainen päättää itse mihin elämänsä käyttää, jokaisen aika on rajallinen. Totuus voi olla, että jollain ei todellakaan ole aikaa ja joku katsoo, että juuri jonkun tietyn ystävätarjokkaan kohdalla mieluummin jättää tarttumatta tilaisuuteen ja käyttää aikansa vaikka itseensä. Ja se on jokaisen oikeus.

Itselläni oli tilanne, jossa erään alan varjolla somesta facebook-kaveriksi änkeytynyt ihminen alkoi viestitellä kohtuuttoman paljon ja aika diippejä juttuja. Aikani koitin häntä auttaa, selkeästi oli itsetunnon kanssa ongelmia jne. Mitä kiltimpi olin, sitä raskaammaksi hän kävi. Valitti vielä samalla useaan otteeseen siitä, miten vaikea on saada kavereita ja tuntui hakevan joka käänteessä vahvistusta itsetunnolleen. Ei mulla oo sydäntä sanoa päin naamaa tyyliin: ihan ensin tarttet terapiaa ja mä en sitä sulle pysty tai halua tarjota. Ei ollut myöskään jaksamista ilmaisena terapeuttina/roskasankona toimia, joten feidasin tyypin. Voin vain kuvitella, millanen viestitulva siitä olisi seurannut, jos olisin sanonut hänelle nämä asiat suoraan. Joskus on pakko olla terveesti itsekäs ja pysytellä kaukana ihmisistä, jotka aiheuttavat lähinnä rasitusta.

Ap, et kuulosta tällaiselta tapaukselta ja asiat on usein monisyisiä. Mutta kannattaa miettiä, että huokuuko sellaista tarvitsevuutta ja toisaalta olemassaoloaan anteeksipyytelevää vibaa. Sellainen kun karkottaa aika monia ihmisiä. Toivottavasti löydät pian ystävän ja muutkin täällä ystävänpuutteen ilmaisseet! Kontaktoitukaa vaikka jotenkin, perustakaa face-ryhmä ja sopikaa siellä treffejä.

Joulurauhaa kaikille.

Minulla on anteeksipyytelevä olemus, huono itseluottamus paistaa varmasti minusta. Olen silti ystävällinen enkä vaadi muilta liikoja. Osaako joku selittää miksi tämä karkottaa muita?

Koska muille tulee tunne, että heidän pitäisi alkaa jotenkin pönkittää sun itsetuntoasi. Ensin se on kiusallista ja sen jälkeen ärsyttävää. En usko, että vaadit ketään toimimaan siten, se tunne vaan tulee muille ihmisille. 

Ohiksena, eli ei voi kohdata omana itsenään vaan on yritettävä muuttaa kysyjä johonkin malliin niin sitten kelpaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Inhoan sitä, kuinka moni vetoaa siihen että "mulla on jo sosiaalinen piiri täynnä enkä kaipaa lisää ystäviä". Tuntuu tosi kurjalta kuulla, kun itse juuri kaipaisi niitä uusia ystäviä. Mistäpä niitä saa, jos kenellekään ei ole tilaa tai aikaa?

Ymmärrän, että tää voi tuntua kurjalta, mutta valitettavasti se ei oo niiden tyyppien ongelma, jotka vetää rajoja ja joilla ei oo aikaa uusiin ystäviin. Jokainen päättää itse mihin elämänsä käyttää, jokaisen aika on rajallinen. Totuus voi olla, että jollain ei todellakaan ole aikaa ja joku katsoo, että juuri jonkun tietyn ystävätarjokkaan kohdalla mieluummin jättää tarttumatta tilaisuuteen ja käyttää aikansa vaikka itseensä. Ja se on jokaisen oikeus.

Itselläni oli tilanne, jossa erään alan varjolla somesta facebook-kaveriksi änkeytynyt ihminen alkoi viestitellä kohtuuttoman paljon ja aika diippejä juttuja. Aikani koitin häntä auttaa, selkeästi oli itsetunnon kanssa ongelmia jne. Mitä kiltimpi olin, sitä raskaammaksi hän kävi. Valitti vielä samalla useaan otteeseen siitä, miten vaikea on saada kavereita ja tuntui hakevan joka käänteessä vahvistusta itsetunnolleen. Ei mulla oo sydäntä sanoa päin naamaa tyyliin: ihan ensin tarttet terapiaa ja mä en sitä sulle pysty tai halua tarjota. Ei ollut myöskään jaksamista ilmaisena terapeuttina/roskasankona toimia, joten feidasin tyypin. Voin vain kuvitella, millanen viestitulva siitä olisi seurannut, jos olisin sanonut hänelle nämä asiat suoraan. Joskus on pakko olla terveesti itsekäs ja pysytellä kaukana ihmisistä, jotka aiheuttavat lähinnä rasitusta.

Ap, et kuulosta tällaiselta tapaukselta ja asiat on usein monisyisiä. Mutta kannattaa miettiä, että huokuuko sellaista tarvitsevuutta ja toisaalta olemassaoloaan anteeksipyytelevää vibaa. Sellainen kun karkottaa aika monia ihmisiä. Toivottavasti löydät pian ystävän ja muutkin täällä ystävänpuutteen ilmaisseet! Kontaktoitukaa vaikka jotenkin, perustakaa face-ryhmä ja sopikaa siellä treffejä.

Joulurauhaa kaikille.

Minulla on anteeksipyytelevä olemus, huono itseluottamus paistaa varmasti minusta. Olen silti ystävällinen enkä vaadi muilta liikoja. Osaako joku selittää miksi tämä karkottaa muita?

Koska muille tulee tunne, että heidän pitäisi alkaa jotenkin pönkittää sun itsetuntoasi. Ensin se on kiusallista ja sen jälkeen ärsyttävää. En usko, että vaadit ketään toimimaan siten, se tunne vaan tulee muille ihmisille. 

Ohiksena, eli ei voi kohdata omana itsenään vaan on yritettävä muuttaa kysyjä johonkin malliin niin sitten kelpaa?

Ei vaan pitää pyrkiä tutustumaan kaltaisiinsa. Lika barn leka bäst ei ole tuulesta temmattu sanonta. Kommentoija 443 viimeisessä kappaleessaan kirjoittikin jo tästä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Inhoan sitä, kuinka moni vetoaa siihen että "mulla on jo sosiaalinen piiri täynnä enkä kaipaa lisää ystäviä". Tuntuu tosi kurjalta kuulla, kun itse juuri kaipaisi niitä uusia ystäviä. Mistäpä niitä saa, jos kenellekään ei ole tilaa tai aikaa?

Ymmärrän, että tää voi tuntua kurjalta, mutta valitettavasti se ei oo niiden tyyppien ongelma, jotka vetää rajoja ja joilla ei oo aikaa uusiin ystäviin. Jokainen päättää itse mihin elämänsä käyttää, jokaisen aika on rajallinen. Totuus voi olla, että jollain ei todellakaan ole aikaa ja joku katsoo, että juuri jonkun tietyn ystävätarjokkaan kohdalla mieluummin jättää tarttumatta tilaisuuteen ja käyttää aikansa vaikka itseensä. Ja se on jokaisen oikeus.

Itselläni oli tilanne, jossa erään alan varjolla somesta facebook-kaveriksi änkeytynyt ihminen alkoi viestitellä kohtuuttoman paljon ja aika diippejä juttuja. Aikani koitin häntä auttaa, selkeästi oli itsetunnon kanssa ongelmia jne. Mitä kiltimpi olin, sitä raskaammaksi hän kävi. Valitti vielä samalla useaan otteeseen siitä, miten vaikea on saada kavereita ja tuntui hakevan joka käänteessä vahvistusta itsetunnolleen. Ei mulla oo sydäntä sanoa päin naamaa tyyliin: ihan ensin tarttet terapiaa ja mä en sitä sulle pysty tai halua tarjota. Ei ollut myöskään jaksamista ilmaisena terapeuttina/roskasankona toimia, joten feidasin tyypin. Voin vain kuvitella, millanen viestitulva siitä olisi seurannut, jos olisin sanonut hänelle nämä asiat suoraan. Joskus on pakko olla terveesti itsekäs ja pysytellä kaukana ihmisistä, jotka aiheuttavat lähinnä rasitusta.

Ap, et kuulosta tällaiselta tapaukselta ja asiat on usein monisyisiä. Mutta kannattaa miettiä, että huokuuko sellaista tarvitsevuutta ja toisaalta olemassaoloaan anteeksipyytelevää vibaa. Sellainen kun karkottaa aika monia ihmisiä. Toivottavasti löydät pian ystävän ja muutkin täällä ystävänpuutteen ilmaisseet! Kontaktoitukaa vaikka jotenkin, perustakaa face-ryhmä ja sopikaa siellä treffejä.

Joulurauhaa kaikille.

Minulla on anteeksipyytelevä olemus, huono itseluottamus paistaa varmasti minusta. Olen silti ystävällinen enkä vaadi muilta liikoja. Osaako joku selittää miksi tämä karkottaa muita?

Koska muille tulee tunne, että heidän pitäisi alkaa jotenkin pönkittää sun itsetuntoasi. Ensin se on kiusallista ja sen jälkeen ärsyttävää. En usko, että vaadit ketään toimimaan siten, se tunne vaan tulee muille ihmisille. 

Ohiksena, eli ei voi kohdata omana itsenään vaan on yritettävä muuttaa kysyjä johonkin malliin niin sitten kelpaa?

Ei vaan pitää pyrkiä tutustumaan kaltaisiinsa. Lika barn leka bäst ei ole tuulesta temmattu sanonta. Kommentoija 443 viimeisessä kappaleessaan kirjoittikin jo tästä. 

Viisikymppinen heikkovirta-amiksen käynyt maanviljelijä, harrastaa tähtitiedettä, elektroniikkarakentelua, lukemista, ei oikein pidä urheilusta eikä juopottelusta, haluaa tutustua pohjois-suomalsisessa pikkukylässä kaltaiseensa..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä 7myös yksi, joka jää usein ulkopuoliseksi. Tarinasi on hyvin samankaltainen kuin minullakin, AP. 
Minulla ei ole koskaan ollut läheistä ystävää, joka säilyisi läpi elämän. Yksinäisyys on ollut minulle normi jo kauan. 

Ala-asteella minulla oli joitakin kavereita, eniten n. 10-vuotiaana. Olen pieneltä kylältä kotoisin ja meillä oli pieni koulu, joten kavereina olivat ne jotka sattuivat samassa koulussa olemaan. Tiet alkoivat erkanemaan yläasteella, kun toisten elämään tuli muitakin ihmisiä, he olivat sosiaalisia ja varmaan helposti lähestyttäviä, itse olin todella ujo ja arka, enkä ymmärtänyt miksi ala-asteen paras kaverini hylkäsi minut ja halusi ystävystyä muiden kanssa. 

Ysiluokalla tuo entinen paras kaveri oli lopulta kuin ei tuntisikaan minua. Se vuosi oli rankkaa aikaa, olin niin yksinäinen ja varmaan masentunutkin. Minua syrjittiin ysiluokalla, ehkä olin liian ujo/omituinen/kömpelö ihmissuhteissa tms. Syytä en tarkkaan vieläkään tiedä, mutta esim. luokassa kukaan ei halunnut olla ryhmätöissä parini, liikuntatunneilla minut valittiin viimeisenä ryhmiin jne. Kukaan ei halunnut syödä kanssani ja jotkut vaihtoivat pöytää, kun tulin heidän pöytäänsä. 

Olin mielestäni melko normaalin näköinen, normaalipainoinen ja muutenkin ihan normaali, tosi ujo vain.

No, yläaste päättyi ja menin ammattikouluun. Siellä olin kaveri parin vanhan ala-asteen kaverin kanssa, jotka sattuivat samalle luokalle kanssani. Heidän kanssaan tuli kuitenkin välirikko muutaman vuoden ajaksi, silloisen (narsisti) poikaystäväni takia. 

Viimeisenä amisvuotena olin varmaan taas masentunut. Olin paljon koulusta poissa ja pienet asiat ahdistivat. Menin koulun jälkeen vähäksi aikaa juttelemaan sairaanhoitajalle, mutta olo parani kun pääsin eroon huonosta parisuhteesta. 

Sitten aloin melkein epätoivoisesti etsimään ystäviä. Minulla todella oli tuolloin nolla ystävää, oli vain tuttuja, jotka joskus kysyivät kuulumiset. Eron myötä minulta lähti monta kaveria/tuttavaa elämästäni pois, koska he olivat tietenkin exäni puolella ja liian erilaisia kuin minä (joivat joka viikonloppu paljon, osa käytti huumeita jne.)

Itkin yksinäisyyttäni paljon ja vietin paljon aikaa neljän seinän sisällä asunnossani. Sitten muutin vähäksi aikaa toiselle, pienelle paikkakunnalle. Siellä sain tuttaviksi joitakin ihmisiä, mutta piirit olivat jo niin hyvin siellä muodostuneet, etten kehdannut tuppautua mukaan. 

Sitten löysin yhden kaverin eräältä naisten keskustelupalstalta, joka asui läheisellä isommalla paikkakunnalla. Nähtiin ja ajattelin että tässä on se loppuelämän sydänystävä. Toisin kävi, meni n.2 vuotta kun hänkin hylkäsi minut. Ei oikein pitänyt enää yhteyttä ja eräs suunnittelemamme illanvietto peruuntui. Huomasi, ettei häntä enää kiinnostanut kuten ennen, kun ei pitänyt koskaan yhteyttä.

Jatkuu...

Kiinnitin huomioni lihavoimaani kohtaan. Olen 60-vuotias ja mielestäni tuollainen odotus ystävältä on kohtuuton. Tuohan edellyttää, että ystäväsi eläisi koko elämänsä sinun ehdoillasi. Jos sinä muuttaisit Kanadaan, ystäväsi pitäisi muuttaa perässä. Olisitko muuten itse valmis muuttamaan ystäväsi perässä maapallon toiselle puolelle? 

Mä olen menettänyt elämäni aikana ystäviä milloin mistäkin syystä. Jo alle 30-vuotiaana kuolemallekin. Opiskeluajan ystävistä moni muutti aivan eri puolelle Suomea, osa muutti Suomesta pois eikä koskaan palannut takaisin. Vaikka ystävyys ei varsinaisesti päätykään maantieteelliseen etäisyyteen, se kuitenkin muuttaa ystävyyden laatua. Molemmille tulee vähitellen uusia ystäväiä ja kavereita, jolloin aikaa jää yhä vähemmän kaukana asuvale ystävälle. Viestit ja puhelut vähenee, kun aika menee niiden ihmisten kanssa, jotka ovat lähempänä. Yksi hyvistä ystävistäni, jonka kanssa ehdittiin jo lasten tultua teini-ikään suunnitella vaikka mitä yhteisi ulkomaanmatkoja, löysikin eronsa jälkeen uuden miehen ja päätti tehdä vielä iltatähden. Siinä missä minä olin jo lukiolaisten äiti, hän aloitti vauva-ajan uudelleen. On ihan normaalia, että hänen elämäänsä tuli enemmän pienten lasten äitejä ja mulle taas ihmisiä, joille eivät lapset olleet esteenä esim yhteisille viikonloppureissuille Lontooseen. 

Ystäviä on elämässäni jäänyt taakse, mutta uusia on tullut tilalle. En mä vieläkään odota, että nykyiset ystäväni olisivat elämässäni vielä 20 vuoden päästäkin. 

Ohiksena sanoisin että nyt kyllä käsitit väärin. Eihän sydänystävyys vaadi, että elämä ja asuinpaikat menevät yksiin koko ajan. Voi olla sydänystävä jonkun kanssa vaikka tämä asuisi toisella puolen maailmaa, varsinkin tänä päivänä yhteydenpito on helppoa. Jotkut käväisevät elämässä ja joidenkin kanssa on se yhteinen sävel aina, vaikka olisi vuosi tai enemmänkin tapaamatta kasvotusten. Juttu jatkuu siitä mihin on jäänyt. Eri elämäntilanteet tekevät sen, että välillä ollaan tiiviimmin yhteydessä, välillä harvemmin. Kuitenkin se yhteys on.

Yksinäisyydessä ei ole mitään vikaa. Et ainakaan joudu väärään ja huonoon seuraan.

Me yksinäiset pärjätään.

Olen huomannut, että monet, joilla on paljon ystäviä, ovat todella ymmärtäväisiä ja anteeksiantavaisia. En minä kestä kovin montaa kertaa viime hetken peruutuksia tapaamisista ihan mitättömistä syistä tai ilkeitä kommentteja tai itsekkyyttä. En vain kestä, minusta mikään ihmissuhde ei ole sen arvoinen. Itse olen todella, vähän liiankin lojaali ja hienotunteinen. Siinä on se huono puoli, että odotan sitä myös muilta. Monet yksinäiset ovatkin hyvin kunniottavia ja herkkiä ja aistivia ihmissuhteissaan ja juuri siitä syystä yksin. Tavallaan odottavat liikoja muilta, ainakin minä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä on hyviä ystäviä, joten en ole samanlaisessa tilanteessa kuin ap, mutta jäin miettimään asiaa siltä kannalta, että miksi jotkut ystävyyssuhteet ei ole ”lähtenyt lentoon” vaikka teoriassa ei pitäisi olla mitään vikaa. Ja totesin, että nämä ihmiset ei ole antaneet itsestään kovin paljoa. He voi olla tosi huomaavaisia ja anteliaita ja esim pyytää kylään, tarjota pullat kahvilassa tms, mutta koska keskustelut liikkuu aika asiapitoisilla linjoilla, niin sellasta sidettä ei pääse syntymään. Mutta ne ihmiset, jotka kertoo henkilökohtaisia asioita itsestään ja elämästään, heistä tulee paljon läheisempiä. Ystävyyssuhteessa on silloin luottamusta. Ja onhan se itselle kiva tunne, kun toinen luottaa minuun ja kertoo omasta elämästään. Ja silloin jakaa myös omia syvempiä ajatuksia toisen kanssa. Mutta jos keskustelut aina pyörii vain jossain...sanotaan nyt vaikka et mitä reseptejä on viimeksi kokeillut/mitä työpaikalla joku teki ja sano/mitä siskontyttö on puuhannut, niin ei siinä ole paljon pohjaa mihin lähteä ystävyyttä rakentaan. Toinen jää etäiseksi vaikka kuinka olisi antelias tai pyytelis kylään yms.

Kertoisitko vielä mitä nämä henkilökohtaiset kerrottavat asiat ovat? Ihan esimerkkejä kysyisin. Olisi helpompi miettiä olenko itse valmis kertomaan niitä.

No nyt kysyttäessä tietenkin lyö pää tyhjää :D Mutta yleisesti ottaen kun pohdin tätä eroa, niin tuttavien/kavereiden kanssa juttelee sellaisia aika turvallisia aiheita. Vaikka jostain mitä maailmalla tapahtuu, jos on eläimiä tai lapsia niin niihin liittyvistä jutuista, ehkä harrastuksiin liittyvistä jutuista, työpaikalla työkavereiden kanssa ehkä työhön liittyvistä asioista tai sellaista pintapuolista jutustelua viikonlopun/lomien tekemisestä. Näin lyhyesti vaan pari esimerkkiä mainittuna.

Mutta sitten ne ihmiset, joihin on kehittynyt kunnollinen ystävyyssuhde.. toki heidän kans tulee juteltua samanlaisista aiheista, mutta jossain vaiheessa yleensä vaistoaa sen, onko toisen kanssa siinä mielessä samalla aaltopituudella, että voi jutella myös syvällisemmistä asioista ja sitä myöten molemminpuolin antaa itsestä enemmän toiselle. Ehkä itselle sellaisia juttuja on esim jutteleminen millaista elämä on ollut. Kun aikuisena tapaa uuden ihmisen, niin puuttuu tosiaan se yhteinen historia. Siksi mun mielestä on tärkeä oppia tuntemaan toisen ihmisen taustoja, että voi ymmärtää paremmin. Ehkä sieltä sitten löytyy samanlaisia elämänkokemuksia ja saatkin vertaiskumppanin. Yleensä jos on itse avoin, se saa myös toista avautuun. Yleensä tietynlainen tunteista puhuminen... esim. miksi joku asia ärsyttää, miksi olen iloinen jostain, mitä asioita harmittelen, mistä asioista haaveilen tulevaisuudessa tekeväni...kaikki tällaset avaa persoonallisuutta ja ihmisestä saa jotain irti. Ja sitten kun tuntuu, että ystävyys voisi olla pääsemässä vauhtiin niin yhteiset kokemukset vahvistaa suhdetta. Lähtee vaikka yhdessä kokeileen jotain uutta, tai tekee jonku päiväretken vaikka Tallinnaan..ihan mitä vaan. Mutta niistä kokemuksista se yhteinen pohja alkaa muodostuun ja saa asioita mitä myöhemmin yhdessä muistella.

Toki kyse ystävyyssuhteissakin on kyse myös kemiastakin, eli joidenkin kanssa vain natsaa paremmin kuin toisten kanssa, mutta oma toimintakin vaikuttaa suhteiden syntymiseen!

Nämä tuli nyt itellä mieleen..

Mä oon aina kokouksissa ihan yksin 😩 kukaan ei istu viereen eikä juttele. Onneksi niitä ei nyt koronan takia ole ollut. Mut tuntuu pahalle.

Halusin ennen olla laajasti pidetty ja yritin muokkautua tietynlaiseen muottiin, ns.ekstroverttien maailmaan. Näin sen ainoana oikeana tapana elää ja koin häpeää itsestäni. Halusin olla kouluissa ja työpaikoissa se josta kaikki tykkää. Jostain syystä sain päähän pinttymän tästä ajatuksesta. Kun ikää alkoi tulemaan lisää, tajusin etten itsekään tykkää kaikista, joten miksi yrittää olla mikään social butterfly :D En jaksa työpaikalla olla kahvitunneilla jauhamassa tyhjänpäiväisyyksiä. Nautin keskusteluista, joilla on jokin ”tarkoitus”. Lopulta kun lopetin miellyttämästä kaikkia, aloin löytämään oman henkisiä kavereita niin työpaikoilla kun vapaa-ajalla.

Täällä niin monien kuvaukset kuulostaa sellaisilta, että olette varmasti mahtavia ja ajattelevaisia tyyppejä. Olkaa ylpeitä itsestänne ja älkää antako periksi :)

Vierailija kirjoitti:

Ja jatkan vielä, kyllä viilsi tuo sanomasi että minusta tulee paha olo. Et edes tunne minua. Tämän takia yksinäisenä olisi parempi pysyä poissa näistä "vertaistukiketjuista". Yksinäiset ihmiset osaavat olla kamalia toisille.

En yhtään ihmettele, että tyyppi joka sanoo tuntemattomalle ”sinusta tulee paha olo”, on yksinäinen. En minä aikanaan haluaisi tutustua ihmiseen, jonka ulosanti on tuota luokkaa. Voi siinä sitten miettiä mistähän se yksinäisyys johtuu...

Hyvä ketju mennyt taas pilalle jankkaajien takia.