Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Muita, jotka jäävät aina ulkopuolisiksi ihmissuhteissa?
Taustatietona: olen ihan tavallinen kolmekymppinen nainen, ei päihde/mielenterveysongelmia. Lukion jälkeen muutin kauas pikkupaikkakunnalta yliopisto-opintojen perässä. Yliopisto-opintojen jälkeen olen tehnyt töitä, vuosia kiersin pätkätöiden vuoksi eri paikkakunnilla ja viimeiset pari vuotta olen ollut samassa vakipaikassa. En ole mitenkään räväkkä ja persoonallinen tyyppi, vaan rauhallinen ja ystävällinen. Tuttujen seurassa olen puhelias, alkuun olen hiljaisempi. Harrastan ehkä tylsäksikin miellettyjä asioita, lukemista, lenkkeilyä, Netflixin katsomista jne. Ystävien/työkaverien kanssa olisi kiva kahvitella, jutella syvällisiä, käydä vaikka joskus elokuvissa tai muualla jne.
Onko täällä muita, jotka jäävät elämässä aina ulkopuolisiksi ihmissuhteissa? Tässä esimerkkejä omista kokemuksistani:
-minulla ei ole aikuisena ainuttakaan ystävää peruskoulu/lukioajoilta, eikä ketään entisellä kotipaikkakunnallani ole kiinnostanut kuulumiseni lukion loputtua.
-yliopistolta en saanut kaveriporukkaa, vaan kävin luennoilla yksin. Yritin kyllä tutustua muihin ja joidenkin kanssa juteltiin luentojen yhteydessä. Joskus törmään opiskeluaikaisiin tuttuihin työympyröissä ja he eivät edes muista opiskelleensa kanssani samaan aikaan (vuosikurssimme kyllä pitäisi muistaa toisensa, ei ole niin suuri ja minä muistan muut hyvin). On noloa, kun joku tulee esittäytymään "ekaa kertaa" ja itse soperran, että me oltiin kyllä sun kanssa samalla vuosikurssilla.
-aikuisena työpaikoissa toistuu aina sama kaava: moni työkaveri on kiva ja tullaan juttuun. Kun vaihdan työpaikkaa, ei minulle enää ehdoteta näkemistä, kutsuta käymään jne. Korkeintaan tykätään joistain instapäivityksistäni. Sitten muut työpaikkaa vaihtaneet (samoista paikoista siis lähteneet) saavat somessa kommenttikentässä näiltä työkavereilta viestejä "koska nähdään ja mennään kahville?" "laita viestiä, kun sulla on vapaapäivä, niin tuun moikkaa sua ja vauvaa" -viestejä.
-jos jonkun tutun kanssa saa sovittua esim. kerran kahvitreffit ja ne sujuvat ihan kivasti, niin toisesta ei enää kuulu sen jälkeen. Sitten mietit, kehtaako laittaa viestiä vai eikö toinen vain viihtynyt seurassani.
-jos pidän jotain ihmistä ystävänäni, olen hänelle vain kaveri/tuttava-tasoa. Jos lähetän "ystävälle" joulukortin, muistan pienellä synttärilahjalla, kysyn miten tärkeä päivä meni tai leivon herkkuja hänen tullessa käymään, ei minua kohtaan toimita samoin.
-"ystävilläni" ei ole tapana juuri viestitellä minulle tai sopia tapaamisia kanssani. Voi mennä kuukausia, ettei toisesta kuulu mitään, jos en itse ota yhteyttä. Saatamme nähdä kerran pari vuodessa, vaikka välimatka ei olisi pitkä. Jos olen jossain vaiheessa elämää asunut kauempana (esim. 1,5 tunnin matkan päässä), luokseni ei koskaan ole tultu käymään. Muita ihmisiä nämä "ystävät" sen sijaan näkevät usein, jopa viikoittain.
-jos kutsun "ystävät" luokseni syntymäpäiväjuhliini tms, kaikki peruvat viime tipassa tai kutsun saadessaan sanovat "katsellaan, pääsenkö tulemaan" ja kun seuraavan kerran kysyn, onkin tuohon kohtaan sovittu jo muuta menoa. Monet kerrat olen joutunut perumaan koko juhlat, kun kukaan ei tule. Siinä sitten kökin kotona hulppeiden tarjoilujen kanssa yksin. Harmittaa, sillä tykkäisin laittaa pöydän kauniiksi muita varten.
-"ystävät" eivät kutsu minua juhliinsa (vaikka minä kutsun heidät omiini). On tosi kiva nähdä somesta, kuinka "ystävä" on juhlistanut synttäreitään isommalla porukalla ja minua ei ole kutsuttu mukaan. Mietin, eikö minua voisi kutsua joskus edes säälistä.
Onko muillakin tällaista? Miten olette selvinneet ulkopuolelle jäämiseen liittyvien tunteiden kanssa? Helpottiko tilanne joskus?
Ap
Kommentit (560)
Annan ehkä epäsuositun kommentin, mutta musta työyhteisöstä on mahdollista löytää ystäviä. Olemmehan tuntikausia yhdessä joka päivä.
Puhun omasta kokemuksestani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisiko AP:lla antaa sähköpostia tai muuta, jossa voisi keskustella? Olen itse samassa tilanteessa ja kaipailisin ystäviä elämääni. Jos asut Keski-suomen suunnalla, voidaan ehkä tavatakin. Olen nainen ja lähes saman ikäinen kanssasi.
Ei minullakaan ole yhtään ystävää, vaikka olen asunut vuosikymmeniä samalla paikkakunnalla. Kukaan ei koskaan soita eikä kutsu mihinkään. Jos vaihdan työpaikkaa, ei kenestäkääm työkaveristani kuulu enää mitään, lukuun ottamatta jotain tykkäyksiä somessa. Olen sosiaalinen ja kivan näköinenkin. En vain kiinnosta ketään niin paljon, että kukaan haluaisi ystäväkseni. Minulla on kuitenkin kumppani, joka on myös ystäväni. Hänen kanssaan on kivaa, vaikka näemme harvoin ja meillä on etäsuhde. En kuitenkaan varsinaisesti kärsi tilanteestani, sillä viihdyn hyvin yksin. Joskus kuitenkin mietin, millaista elämäni olisi ollut, jos minulla olisi ollut ystäviä. Olen kuitenkin sosiaalinen, ja juttelen ihmisten kanssa esimerkiksi harrastukseni parissa. Mutta näin tämä elämä menee. En odota enää, että läytäisin vielä ystäviä. Se on jo liian myöhäistä. Olen kaikesta huolimatta tyytyväinen elämääni. Yksin on hyvä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkuu...
Olen käynyt varmaan kymmenillä kahveilla eri ihmisten kanssa, innolla odottaen, millainen ihminen siellä on että tulisiko meistä ystävät. Joidenkin kanssa ei vaan kemiat kohtaa ja se on tosiasia. Mutta harmittaa silti, etten löydä ystävää, joka säilyisi läpi elämän.
Se vaikuttaa jo omaan itsetuntoonkin kun uusista tuttavuuksista ajattelen etten "kelpaa" hänellekään tai kaveruus päättyy pian. Ajattelen että minussa on pakko olla jotain vikaa, kun en saa ystävää, jolle voisi soittaa hetken mielijohteesta, tai ystävää jonka kanssa suunnitella ulkomaanreissua, ystävää, jolle voisi kertoa ilot ja surut. Ystävää, joka pitäisi minuunkin yhteyttä ja ehdottaisi tapaamisia. On raskasta olla aina se joka pitää ystävyyttä yllä.
En ole täydellinen, lapsuudessa tapahtunut asioita jotka vaikuttaneet itsetuntooni ja onhan siihen vaikuttanut myös esim. ysiluokan tapahtumat, huonossa parisuhteessa eläminen ja jatkuvat torjutuksi tulemiset tai hylkäämisen kokemukset.
Nyt asun uudella isommalla paikkakunnalla, vähän kauempana perheestäni ja suvustani. Ajattelin tänne muuttaessani etten ole ihan yksin kun "onhan mulla ne pari kaveria". Pari kaveria, jotka eivät koskaan laita viestiä. Olen kyllä tutustunut jo uusiin ihmisiin, mutta olen heistäkin hieman skeptinen ja epäileväinen että kelpaanko tai jaksaako tuo enää viikon päästä laittaa viestiä. En tietenkään heille tätä kerro, mutta takaraivossa se ajatus silti on kokoajan. Yritän silti olla positiivinen, vaikka aika erakoksi olen nykyään muuttunut kun en juuri ketään kavereita nää.
En ole nykyään enää se yläasteen hiljainen tyttö, vaikka introvertiksi itseni silti luokittelisin. Mutta osaan kyllä hassutella ja olen avoin ja puhun tosi paljonkin toisinaan. Joskus sen sijaan on kiva olla myös hiljaa. Olen lähempänä 30-ikävuotta. Pidän matkustelusta, eläimistä, ruoanlaitosta, leivonnasta, luonnosta jne. Olisipa kiva joskus pitää tyttöjenilta, kokeiltaisiin vaikka kasvonaamioita, juotaisiin lasi viiniä ja herkuteltaisiin vaikka suklaalla ja höpöteltäisiin niitä näitä. Kukaan ei koskaan ole pyytänyt minua tuollaisiin tyttöjeniltoihin. No, ehkä vielä joskus...
Tuli aika pitkä romaani, toivottavasti joku jaksaa lukea :) Tänne ei mahdu kerralla kovin pitkää tekstiä...Älä viitsi spämmätä ketjua pilalle.
Kyllä tänne kokemuksia mahtuu
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tsemppiä, AP!
Täytyy sanoa että moni ihminen menettää sinussa hyvän ystävän! Olisit varmasti luotettava ja ihana ystävä. Toivottavasti löydät vielä sellaisia ystäviä jotka osaavat arvostaa sinua!<3
Kiitos kannustuksesta! Mistä näitä arvostavia ystäviä voisi löytää, kun ei ole vielä osunut kohdalle? :)
Ap
En osaa ap:ta auttaa enkä lukenut koko ketjua, mutta omalta kohdalta voin sanoa että nuorena mulla oli kavereita ja vieläkin joskus ollaan yhteydessä lapsuuden aikaisten kavereiden kanssa, aikuisena kaverit sitten on hävinneet jonnekin ja jossain kohtaan kun en itse ollut aktiivinen ottamaan yhteyttä ja tuppautumaan ei minua sitten ikinä pyydettykään mihinkään.
Ns. Kaverit kanssa sopii menoja, harrastuksia, juhlia eikä mulle tietenkään mainita asioista.
Töissä olen aina joutunut haluamattani tilanteeseen jossa joudun tavallaan hoitamaan esimiesten hommia ilman esimies asemaa ja siinä on palanut välit työkavereihin.
Viimeiset juhlat missä vuosia sitten olin menivät ihan vi*uiksi, sinnekin vähän tuppauduin ja selvästi ei haluttu että olisin tullut, nuoruuden ystäviä oli kokoontunut ryypiskelemään siellä sitten kaverit näkivät aiheelliseksi alkaa vit*uilemaan ja kehuivat mm. Miten - 90 luvulla panivat kaikkia mun naspuolisia kavereita ja joskus vuosia sitten viestittelin yhden naisen kanssa ja sekin oli säästänyt viestit, vuosia?? Sitten porukalla nauroivat niille, sen jälkeen en ole ollut missään tekemisissä ko. Porukan kanssa.
Kaverit jotka ovat kouluttautuneet ja edenneet uralla eivät tietenkään pidä yhteyttä.
Olen kuitenkin hoitanut asiani hyvin, on ok-talo ja kaikkea vaikka ihan duunari olenkin.
Naisista en viitsi edes mainita mitään.
Olen varmaan jotenkin niin paska tyyppi, sosiaalisesti kömpelö ym. Eiköhän mammat hauku tämänkin itkuvirren kiroitusvirheineen päivineen.
Ei mullakaan ole kuin töissä käyntiä, kotihommia, harrastuksia mitä tietenkin touhuan yksin, enää en oikein viitsi lähteä yksin mihinkään.
Ennen kävin katsomassa rallia, ratakisoja, kiihdytyskisoja, eri autotapahtumia, ilmailunäytöksiä, ulkomaita myöten.
Ikää on 40v.
Omasta mielestä olen kuitenkin ihan komea mies, 182cm 85kg ja lihaksiakin on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sainkohan kutsun juhliisi? Olisin tullut 200 km päästä juhlimaan kanssasi vaikka korona oli juuri rantautunut tänne ja kuulun riskiryhmään. Minulle olisi kelvannut pienemmätkin pidot. Olisi saanut pitkästä aikaa jutella kunnolla. Näemme niin harvoin nykyään.
Vierailija kirjoitti:
Täällä toinen!
Täytin juuri ennen koronarajoituksia alkuvuodesta pyöreitä ja yritin järjestää sen kunniaksi kerrankin juhlat. Sanoin, etten kaipaa mitään lahjoja, vaan olisin tarjonnut kotonani hyvät ruoat ja olisi istuttu iltaa. Mitä kävi? 17 kutsutusta 3 olisi tullut. Lopulta peruin juhlat koronan takia, kun en kehdannut pitää kolmelle juhlia, joihin olisi pitänyt tulla enemmän porukkaa. Hävettää olla näin yksinäinen. :'(
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onkohan näillä omaa erinomaisuuttaan ja laajaa sosiaalista piiriä hehkuttavien esiintyminen vauvapalstan yksinäisyysketjussa vähän samaa kaliiberia kuin omien vauvojen ja lapsien hekhuttaminen lapsettomuuteen liittyvissä ketjuissa?
Pitäisikö hetkeksi mennä itseensä?
Kuka sitten saa keskustella, nekö vain joilla ei koskaan ole ollut kavereita? Silkkaa ruikutusta siitä tulisi, kilpailua että kuka on itsesäälisin ja kyvyttömin vuorovaikutukseen.
Ihmiset täällä yrittävät auttaa, mutta sekin näkyy olevan väärin. Mitä te yksinäiset oikein haluatte? Mikään ei kelpaa.
No oikea paikka olisi terapia, jossa toivottavasti oppisi niitä taitoja, jotka enemmistö hankkii jo hiekkalaatikolla. Koska siitä on kyse, ettei osaa olla muiden kanssa niin, että kaikilla olisi hyvä olla.
Olipas niin typerä ja joutava kommentti ettei ansaitse tämän kummempaa vastausta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
M kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tsemppiä, AP!
Täytyy sanoa että moni ihminen menettää sinussa hyvän ystävän! Olisit varmasti luotettava ja ihana ystävä. Toivottavasti löydät vielä sellaisia ystäviä jotka osaavat arvostaa sinua!<3
Kiitos kannustuksesta! Mistä näitä arvostavia ystäviä voisi löytää, kun ei ole vielä osunut kohdalle? :)
Ap
En osaa ap:ta auttaa enkä lukenut koko ketjua, mutta omalta kohdalta voin sanoa että nuorena mulla oli kavereita ja vieläkin joskus ollaan yhteydessä lapsuuden aikaisten kavereiden kanssa, aikuisena kaverit sitten on hävinneet jonnekin ja jossain kohtaan kun en itse ollut aktiivinen ottamaan yhteyttä ja tuppautumaan ei minua sitten ikinä pyydettykään mihinkään.
Ns. Kaverit kanssa sopii menoja, harrastuksia, juhlia eikä mulle tietenkään mainita asioista.
Töissä olen aina joutunut haluamattani tilanteeseen jossa joudun tavallaan hoitamaan esimiesten hommia ilman esimies asemaa ja siinä on palanut välit työkavereihin.
Viimeiset juhlat missä vuosia sitten olin menivät ihan vi*uiksi, sinnekin vähän tuppauduin ja selvästi ei haluttu että olisin tullut, nuoruuden ystäviä oli kokoontunut ryypiskelemään siellä sitten kaverit näkivät aiheelliseksi alkaa vit*uilemaan ja kehuivat mm. Miten - 90 luvulla panivat kaikkia mun naspuolisia kavereita ja joskus vuosia sitten viestittelin yhden naisen kanssa ja sekin oli säästänyt viestit, vuosia?? Sitten porukalla nauroivat niille, sen jälkeen en ole ollut missään tekemisissä ko. Porukan kanssa.
Kaverit jotka ovat kouluttautuneet ja edenneet uralla eivät tietenkään pidä yhteyttä.
Olen kuitenkin hoitanut asiani hyvin, on ok-talo ja kaikkea vaikka ihan duunari olenkin.
Naisista en viitsi edes mainita mitään.
Olen varmaan jotenkin niin paska tyyppi, sosiaalisesti kömpelö ym. Eiköhän mammat hauku tämänkin itkuvirren kiroitusvirheineen päivineen.
Ei mullakaan ole kuin töissä käyntiä, kotihommia, harrastuksia mitä tietenkin touhuan yksin, enää en oikein viitsi lähteä yksin mihinkään.
Ennen kävin katsomassa rallia, ratakisoja, kiihdytyskisoja, eri autotapahtumia, ilmailunäytöksiä, ulkomaita myöten.
Ikää on 40v.
Omasta mielestä olen kuitenkin ihan komea mies, 182cm 85kg ja lihaksiakin on.
Eipä tässä mitään haukkumista ole, hyvin samanlaista elämää kuin meillä yksinäisillä naisillakin. Hyvä että et ole kuitenkaan syrjäytynyt. Eikä sosiaaliset ongelmat katso ulkonäköä. Hyvän näköinenkin voi olla yksinäinen ja nykyään kun ei ole yhteisöllisyyttä, yksin jää hyvinkin helposti, ei tarvitse edes olla mikään autisti.
M kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tsemppiä, AP!
Täytyy sanoa että moni ihminen menettää sinussa hyvän ystävän! Olisit varmasti luotettava ja ihana ystävä. Toivottavasti löydät vielä sellaisia ystäviä jotka osaavat arvostaa sinua!<3
Kiitos kannustuksesta! Mistä näitä arvostavia ystäviä voisi löytää, kun ei ole vielä osunut kohdalle? :)
Ap
En osaa ap:ta auttaa enkä lukenut koko ketjua, mutta omalta kohdalta voin sanoa että nuorena mulla oli kavereita ja vieläkin joskus ollaan yhteydessä lapsuuden aikaisten kavereiden kanssa, aikuisena kaverit sitten on hävinneet jonnekin ja jossain kohtaan kun en itse ollut aktiivinen ottamaan yhteyttä ja tuppautumaan ei minua sitten ikinä pyydettykään mihinkään.
Ns. Kaverit kanssa sopii menoja, harrastuksia, juhlia eikä mulle tietenkään mainita asioista.
Töissä olen aina joutunut haluamattani tilanteeseen jossa joudun tavallaan hoitamaan esimiesten hommia ilman esimies asemaa ja siinä on palanut välit työkavereihin.
Viimeiset juhlat missä vuosia sitten olin menivät ihan vi*uiksi, sinnekin vähän tuppauduin ja selvästi ei haluttu että olisin tullut, nuoruuden ystäviä oli kokoontunut ryypiskelemään siellä sitten kaverit näkivät aiheelliseksi alkaa vit*uilemaan ja kehuivat mm. Miten - 90 luvulla panivat kaikkia mun naspuolisia kavereita ja joskus vuosia sitten viestittelin yhden naisen kanssa ja sekin oli säästänyt viestit, vuosia?? Sitten porukalla nauroivat niille, sen jälkeen en ole ollut missään tekemisissä ko. Porukan kanssa.
Kaverit jotka ovat kouluttautuneet ja edenneet uralla eivät tietenkään pidä yhteyttä.
Olen kuitenkin hoitanut asiani hyvin, on ok-talo ja kaikkea vaikka ihan duunari olenkin.
Naisista en viitsi edes mainita mitään.
Olen varmaan jotenkin niin paska tyyppi, sosiaalisesti kömpelö ym. Eiköhän mammat hauku tämänkin itkuvirren kiroitusvirheineen päivineen.
Ei mullakaan ole kuin töissä käyntiä, kotihommia, harrastuksia mitä tietenkin touhuan yksin, enää en oikein viitsi lähteä yksin mihinkään.
Ennen kävin katsomassa rallia, ratakisoja, kiihdytyskisoja, eri autotapahtumia, ilmailunäytöksiä, ulkomaita myöten.
Ikää on 40v.
Omasta mielestä olen kuitenkin ihan komea mies, 182cm 85kg ja lihaksiakin on.
Sulla on vaan juntit piirit. Jos oisit muuttanut kaupunkiin ehkä oisit löytänyt enemmän kaltaistasi seuraa, vaikutat mukavalta tyypiltä etkä kusipäältä. Mun mielestä pienten paikkakuntien miehet on aika kusipäisiä monesti, kiusaa ja haukkuu vaan ihmisiä. Sama pätee naisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mustakin on tärkeä pointti että AP, kolme kutsutuista olisi kuitenkin tullut sun juhliin! Ei ihmisillä edes ole usein kolmea kaveria enempää hyviä kavereita. Miksi haluat olla social butterfly ja järjestää megabileitä joissa on vaan jotain tuttavia. Ketä nää kolme vierasta olisi olleet? Kiinnitäpä heihin enemmän huomiota. Siinä sulla taitaa olla ne kolme kaveria.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkuu...
Olen käynyt varmaan kymmenillä kahveilla eri ihmisten kanssa, innolla odottaen, millainen ihminen siellä on että tulisiko meistä ystävät. Joidenkin kanssa ei vaan kemiat kohtaa ja se on tosiasia. Mutta harmittaa silti, etten löydä ystävää, joka säilyisi läpi elämän.
Se vaikuttaa jo omaan itsetuntoonkin kun uusista tuttavuuksista ajattelen etten "kelpaa" hänellekään tai kaveruus päättyy pian. Ajattelen että minussa on pakko olla jotain vikaa, kun en saa ystävää, jolle voisi soittaa hetken mielijohteesta, tai ystävää jonka kanssa suunnitella ulkomaanreissua, ystävää, jolle voisi kertoa ilot ja surut. Ystävää, joka pitäisi minuunkin yhteyttä ja ehdottaisi tapaamisia. On raskasta olla aina se joka pitää ystävyyttä yllä.
En ole täydellinen, lapsuudessa tapahtunut asioita jotka vaikuttaneet itsetuntooni ja onhan siihen vaikuttanut myös esim. ysiluokan tapahtumat, huonossa parisuhteessa eläminen ja jatkuvat torjutuksi tulemiset tai hylkäämisen kokemukset.
Nyt asun uudella isommalla paikkakunnalla, vähän kauempana perheestäni ja suvustani. Ajattelin tänne muuttaessani etten ole ihan yksin kun "onhan mulla ne pari kaveria". Pari kaveria, jotka eivät koskaan laita viestiä. Olen kyllä tutustunut jo uusiin ihmisiin, mutta olen heistäkin hieman skeptinen ja epäileväinen että kelpaanko tai jaksaako tuo enää viikon päästä laittaa viestiä. En tietenkään heille tätä kerro, mutta takaraivossa se ajatus silti on kokoajan. Yritän silti olla positiivinen, vaikka aika erakoksi olen nykyään muuttunut kun en juuri ketään kavereita nää.
En ole nykyään enää se yläasteen hiljainen tyttö, vaikka introvertiksi itseni silti luokittelisin. Mutta osaan kyllä hassutella ja olen avoin ja puhun tosi paljonkin toisinaan. Joskus sen sijaan on kiva olla myös hiljaa. Olen lähempänä 30-ikävuotta. Pidän matkustelusta, eläimistä, ruoanlaitosta, leivonnasta, luonnosta jne. Olisipa kiva joskus pitää tyttöjenilta, kokeiltaisiin vaikka kasvonaamioita, juotaisiin lasi viiniä ja herkuteltaisiin vaikka suklaalla ja höpöteltäisiin niitä näitä. Kukaan ei koskaan ole pyytänyt minua tuollaisiin tyttöjeniltoihin. No, ehkä vielä joskus...
Tuli aika pitkä romaani, toivottavasti joku jaksaa lukea :) Tänne ei mahdu kerralla kovin pitkää tekstiä...Älä viitsi spämmätä ketjua pilalle.
Kiusaajia ei tähän ketjuun kaivata. Poistu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Inhoan sitä, kuinka moni vetoaa siihen että "mulla on jo sosiaalinen piiri täynnä enkä kaipaa lisää ystäviä". Tuntuu tosi kurjalta kuulla, kun itse juuri kaipaisi niitä uusia ystäviä. Mistäpä niitä saa, jos kenellekään ei ole tilaa tai aikaa?
Ymmärrän, että tää voi tuntua kurjalta, mutta valitettavasti se ei oo niiden tyyppien ongelma, jotka vetää rajoja ja joilla ei oo aikaa uusiin ystäviin. Jokainen päättää itse mihin elämänsä käyttää, jokaisen aika on rajallinen. Totuus voi olla, että jollain ei todellakaan ole aikaa ja joku katsoo, että juuri jonkun tietyn ystävätarjokkaan kohdalla mieluummin jättää tarttumatta tilaisuuteen ja käyttää aikansa vaikka itseensä. Ja se on jokaisen oikeus.
Itselläni oli tilanne, jossa erään alan varjolla somesta facebook-kaveriksi änkeytynyt ihminen alkoi viestitellä kohtuuttoman paljon ja aika diippejä juttuja. Aikani koitin häntä auttaa, selkeästi oli itsetunnon kanssa ongelmia jne. Mitä kiltimpi olin, sitä raskaammaksi hän kävi. Valitti vielä samalla useaan otteeseen siitä, miten vaikea on saada kavereita ja tuntui hakevan joka käänteessä vahvistusta itsetunnolleen. Ei mulla oo sydäntä sanoa päin naamaa tyyliin: ihan ensin tarttet terapiaa ja mä en sitä sulle pysty tai halua tarjota. Ei ollut myöskään jaksamista ilmaisena terapeuttina/roskasankona toimia, joten feidasin tyypin. Voin vain kuvitella, millanen viestitulva siitä olisi seurannut, jos olisin sanonut hänelle nämä asiat suoraan. Joskus on pakko olla terveesti itsekäs ja pysytellä kaukana ihmisistä, jotka aiheuttavat lähinnä rasitusta.
Ap, et kuulosta tällaiselta tapaukselta ja asiat on usein monisyisiä. Mutta kannattaa miettiä, että huokuuko sellaista tarvitsevuutta ja toisaalta olemassaoloaan anteeksipyytelevää vibaa. Sellainen kun karkottaa aika monia ihmisiä. Toivottavasti löydät pian ystävän ja muutkin täällä ystävänpuutteen ilmaisseet! Kontaktoitukaa vaikka jotenkin, perustakaa face-ryhmä ja sopikaa siellä treffejä.
Joulurauhaa kaikille.
Samaa mieltä. On ihan tutkimuksissakin todettu, että ihminen pystyy ehkä noin kymmeneen hyvin läheiseen ihmissuhteeseen. Joillakin tuo määrä voi olla vielä pienempi. Jos on puoliso, läheisiä sisaruksia ja muutama kaveri, niin äkkiä tuo luku tulee täyteen. Jos tutustut kiinnostavaan kumppaniehdokkaaseen, mutta paljastuu, että hän on varattu, alatko syyttää häntä? Että miksi ei mahdu vielä yhtä? Niin. Ehkä kannattaa uusia ystäviäkin etsiessä vain siirtyä eteenpäin, jos huomaa, ettei toisella olekaan elämässään sinulle tilaa, eikä syytellä muita.
Ei tuossa mielestäni syytelty muita, vaan harmiteltiin. Elämäntilanteet kun muuttuu. On voinut joskus olla läheisiä ja ystäviä, mutta muuttojen, vaikeiden elämäntilanteiden, minkä tahansa asian takia niitä ei yhtäkkiä olekaan.
Vierailija kirjoitti:
Täällä myös yksi, joka jää usein ulkopuoliseksi. Tarinasi on hyvin samankaltainen kuin minullakin, AP.
Minulla ei ole koskaan ollut läheistä ystävää, joka säilyisi läpi elämän. Yksinäisyys on ollut minulle normi jo kauan.
Ala-asteella minulla oli joitakin kavereita, eniten n. 10-vuotiaana. Olen pieneltä kylältä kotoisin ja meillä oli pieni koulu, joten kavereina olivat ne jotka sattuivat samassa koulussa olemaan. Tiet alkoivat erkanemaan yläasteella, kun toisten elämään tuli muitakin ihmisiä, he olivat sosiaalisia ja varmaan helposti lähestyttäviä, itse olin todella ujo ja arka, enkä ymmärtänyt miksi ala-asteen paras kaverini hylkäsi minut ja halusi ystävystyä muiden kanssa.
Ysiluokalla tuo entinen paras kaveri oli lopulta kuin ei tuntisikaan minua. Se vuosi oli rankkaa aikaa, olin niin yksinäinen ja varmaan masentunutkin. Minua syrjittiin ysiluokalla, ehkä olin liian ujo/omituinen/kömpelö ihmissuhteissa tms. Syytä en tarkkaan vieläkään tiedä, mutta esim. luokassa kukaan ei halunnut olla ryhmätöissä parini, liikuntatunneilla minut valittiin viimeisenä ryhmiin jne. Kukaan ei halunnut syödä kanssani ja jotkut vaihtoivat pöytää, kun tulin heidän pöytäänsä.
Olin mielestäni melko normaalin näköinen, normaalipainoinen ja muutenkin ihan normaali, tosi ujo vain.No, yläaste päättyi ja menin ammattikouluun. Siellä olin kaveri parin vanhan ala-asteen kaverin kanssa, jotka sattuivat samalle luokalle kanssani. Heidän kanssaan tuli kuitenkin välirikko muutaman vuoden ajaksi, silloisen (narsisti) poikaystäväni takia.
Viimeisenä amisvuotena olin varmaan taas masentunut. Olin paljon koulusta poissa ja pienet asiat ahdistivat. Menin koulun jälkeen vähäksi aikaa juttelemaan sairaanhoitajalle, mutta olo parani kun pääsin eroon huonosta parisuhteesta.
Sitten aloin melkein epätoivoisesti etsimään ystäviä. Minulla todella oli tuolloin nolla ystävää, oli vain tuttuja, jotka joskus kysyivät kuulumiset. Eron myötä minulta lähti monta kaveria/tuttavaa elämästäni pois, koska he olivat tietenkin exäni puolella ja liian erilaisia kuin minä (joivat joka viikonloppu paljon, osa käytti huumeita jne.)
Itkin yksinäisyyttäni paljon ja vietin paljon aikaa neljän seinän sisällä asunnossani. Sitten muutin vähäksi aikaa toiselle, pienelle paikkakunnalle. Siellä sain tuttaviksi joitakin ihmisiä, mutta piirit olivat jo niin hyvin siellä muodostuneet, etten kehdannut tuppautua mukaan.
Sitten löysin yhden kaverin eräältä naisten keskustelupalstalta, joka asui läheisellä isommalla paikkakunnalla. Nähtiin ja ajattelin että tässä on se loppuelämän sydänystävä. Toisin kävi, meni n.2 vuotta kun hänkin hylkäsi minut. Ei oikein pitänyt enää yhteyttä ja eräs suunnittelemamme illanvietto peruuntui. Huomasi, ettei häntä enää kiinnostanut kuten ennen, kun ei pitänyt koskaan yhteyttä.Jatkuu...
Lapset, ja varinkaan teinit ei monesti halua olla syrjityn kanssa kaveria, koska pelkäävät tulevansa itsekin ulkopuolelle jätetyksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itsellä on hyviä ystäviä, joten en ole samanlaisessa tilanteessa kuin ap, mutta jäin miettimään asiaa siltä kannalta, että miksi jotkut ystävyyssuhteet ei ole ”lähtenyt lentoon” vaikka teoriassa ei pitäisi olla mitään vikaa. Ja totesin, että nämä ihmiset ei ole antaneet itsestään kovin paljoa. He voi olla tosi huomaavaisia ja anteliaita ja esim pyytää kylään, tarjota pullat kahvilassa tms, mutta koska keskustelut liikkuu aika asiapitoisilla linjoilla, niin sellasta sidettä ei pääse syntymään. Mutta ne ihmiset, jotka kertoo henkilökohtaisia asioita itsestään ja elämästään, heistä tulee paljon läheisempiä. Ystävyyssuhteessa on silloin luottamusta. Ja onhan se itselle kiva tunne, kun toinen luottaa minuun ja kertoo omasta elämästään. Ja silloin jakaa myös omia syvempiä ajatuksia toisen kanssa. Mutta jos keskustelut aina pyörii vain jossain...sanotaan nyt vaikka et mitä reseptejä on viimeksi kokeillut/mitä työpaikalla joku teki ja sano/mitä siskontyttö on puuhannut, niin ei siinä ole paljon pohjaa mihin lähteä ystävyyttä rakentaan. Toinen jää etäiseksi vaikka kuinka olisi antelias tai pyytelis kylään yms.
Kertoisitko vielä mitä nämä henkilökohtaiset kerrottavat asiat ovat? Ihan esimerkkejä kysyisin. Olisi helpompi miettiä olenko itse valmis kertomaan niitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onkohan näillä omaa erinomaisuuttaan ja laajaa sosiaalista piiriä hehkuttavien esiintyminen vauvapalstan yksinäisyysketjussa vähän samaa kaliiberia kuin omien vauvojen ja lapsien hekhuttaminen lapsettomuuteen liittyvissä ketjuissa?
Pitäisikö hetkeksi mennä itseensä?
Onko hedelmällistä että 800 ihmistä voivottelee keskenään omaa kohtaloaan ja miettii missä vika. Minusta toisen osapuolen näkemyksiä on ollut mielenkiintoista kuulla ja ne ovat olleet melko asiallisia.
En toki ole varma halusiko Ap vain tulla kuulluksi. Ymmärsin että monia muita tilanne ihmetytti.
Onko hedelmällistä että lapsettomuusketjuun tulee onnellisia lasten vanhempia pätemään?
Minusta ystävien hankkiminen on vähän kuin deittailua. Et varmaan oleta elämäsi rakkauden löytyvän heti ensimmäisiltä sokkotreffeiltä. Samalla tavalla ystävän löytämiseksi pitää tavata paljon ihmisiä, jotta todennäköisyys samanhenkisen ihmisen tapaamiseen kasvaa.
Kannattaa yrittää rajata tapaamiaan ihmisiä jo etukäteen esim. menemällä harrastuksiin joissa on helppo alkaa jutella. Joukkueurheilu on siis parempi harrastus yksinäiselle kuin yksinäinen lenkkeily. Jos tykkäät lenkkeillä, liity juoksuryhmään. Jos sellaista ei ole paikkakunnallasi, perusta sellainen.
Lisäksi aivan kuten deittailussa, myös ystävystyessä molempien tulee antaa itsestään jotain ihmissuhteelle. Ystävystyminen vie aikaa ja sen eteen tulee nähdä vaivaa. Jos peruu tapaamisia usein, koska väsyttää, ei varmaan voi olettaa suhteen syvenevän.
Ensimmäisestä tapaamastasi ihmisestä tuskin tulee ystävää, mutta kymmenennestä voi tulla.
Vierailija kirjoitti:
Itse olen myös sitä mieltä että perheen kanssa ne asiat pitää vaan tehdä mitä haluaa. Tiivis ystävyys kuuluu nuoruuteen. Näin siis olen vaan huomannut että se menee, ja sopeutunut siihen itsekin. Mies on mun "bestis", jota ei aiemmin ole koskaan ollut kunnolla.
Mulla myös mies on myös paras ystävä. Olen "luovuttanut" kaverieni suhteen (heitä siis kyllä minulla on, mutta en ole heidän prioriteettilistalla kovin korkealla) ja suunnittelen reissut, kyläilyt ja muut aina miehen kanssa, ja ne suuntautuvat hänen sisarustensa luokse. Katselin ensin hieman väärään suuntaan, kun ajattelin että haluan pitää kaverini, enkä huomannut että miulla on ihania välittäviä ihmisiä siellä miehen puolella useita.
Tulen tänne jonon jatkoksi lukematta muuta kuin ensimmäisen kirjoituksen.
Olen tehnyt aika pitkän uran töissä, joissa asiantuntemus on melkein yhtä tärkeää kuin se, että saa solmituksi ja ylläpidetyksi tiiviitä ja pitkiä asiakassuhteita. Minua pidetään mukavana, auttavaisena ja erittäin huumorintajuisena ihmisenä, ja seurassani viihdytään. Kukaan ei tiedä, että vietän aivan kaiken aikani yksin, koska en vain löydä itselleni kavereita. Olen ollut 30 vuoden aikana muutamassa pitkäaikaisessa työpaikassa, eikä yhtään työkaveruudesta alkanutta kaveruutta ole olemassa.
Olen toki käynyt kahvilla ihmisten kanssa, mutta aina vain sen yhden kerran. Pikkujouluissa olen saanut olla itsekseni, eikä muihin yhteisjuttuihin minua ole kutsuttu. Minulle on kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti helppo kääntää selkä.
Asian tekee vielä ikävämmäksi se, että minulla on kaikenlaisia taitoja, joille keskivertotumpeloilla ihmisillä olisi käyttöä. Tästä seuraa kummallista askeltamista kaveruuden laitamilla, kun minut pitäisi saada tekemään pikku hommia, joista ei haluttaisi maksaa ammattilaisille eikä kyllä minullekaan. Ystävyys leimahtaa äkkiä ja sammuu sitten, kun työ on tehty. Noloahan se on kummallekin osapuolelle, mutta se toinen osapuoli sentään tanssahtelee tiehensä mielissään siitä, että sai hyvää halvalla.
Toisaalta haluaisin tietää, mikä minussa estää kavereiden tarttumisen, mutta toisaalta en halua, koska en varmaan osaisi muuttaa itseäni siihen suuntaan, että kelpaisin. Onnekseni siedän yksikseni olemista keskivertoa paremmin, lieneekö se sitten synnynnäinen vai olosuhteiden pakosta opittu olotila.
Vierailija kirjoitti:
Tulen tänne jonon jatkoksi lukematta muuta kuin ensimmäisen kirjoituksen.
Olen tehnyt aika pitkän uran töissä, joissa asiantuntemus on melkein yhtä tärkeää kuin se, että saa solmituksi ja ylläpidetyksi tiiviitä ja pitkiä asiakassuhteita. Minua pidetään mukavana, auttavaisena ja erittäin huumorintajuisena ihmisenä, ja seurassani viihdytään. Kukaan ei tiedä, että vietän aivan kaiken aikani yksin, koska en vain löydä itselleni kavereita. Olen ollut 30 vuoden aikana muutamassa pitkäaikaisessa työpaikassa, eikä yhtään työkaveruudesta alkanutta kaveruutta ole olemassa.
Olen toki käynyt kahvilla ihmisten kanssa, mutta aina vain sen yhden kerran. Pikkujouluissa olen saanut olla itsekseni, eikä muihin yhteisjuttuihin minua ole kutsuttu. Minulle on kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti helppo kääntää selkä.
Asian tekee vielä ikävämmäksi se, että minulla on kaikenlaisia taitoja, joille keskivertotumpeloilla ihmisillä olisi käyttöä. Tästä seuraa kummallista askeltamista kaveruuden laitamilla, kun minut pitäisi saada tekemään pikku hommia, joista ei haluttaisi maksaa ammattilaisille eikä kyllä minullekaan. Ystävyys leimahtaa äkkiä ja sammuu sitten, kun työ on tehty. Noloahan se on kummallekin osapuolelle, mutta se toinen osapuoli sentään tanssahtelee tiehensä mielissään siitä, että sai hyvää halvalla.
Toisaalta haluaisin tietää, mikä minussa estää kavereiden tarttumisen, mutta toisaalta en halua, koska en varmaan osaisi muuttaa itseäni siihen suuntaan, että kelpaisin. Onnekseni siedän yksikseni olemista keskivertoa paremmin, lieneekö se sitten synnynnäinen vai olosuhteiden pakosta opittu olotila.
Kirjoituksessasi on syy, miksi en kerro uusille tuttavuuksilleni esim ammattiani. Jos ammattiani kysytään, vastaan jotain ympäripyöreää.
Alue: Aihe vapaa
Niin paljon on kommentteja, että ehkä joku jo ehdottikin, mutta: onko joku juttu, työn ulkopuolelta, joka sua kiinnostaisi? Sieltä, jostain harrastuksesta, voisit löytää ystäviä. Kunhan tää korona helpottaa. Vaikutat kivalta ihmiseltä, toivon että löydät ystävän/ystäviä.