Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Muita, jotka jäävät aina ulkopuolisiksi ihmissuhteissa?
Taustatietona: olen ihan tavallinen kolmekymppinen nainen, ei päihde/mielenterveysongelmia. Lukion jälkeen muutin kauas pikkupaikkakunnalta yliopisto-opintojen perässä. Yliopisto-opintojen jälkeen olen tehnyt töitä, vuosia kiersin pätkätöiden vuoksi eri paikkakunnilla ja viimeiset pari vuotta olen ollut samassa vakipaikassa. En ole mitenkään räväkkä ja persoonallinen tyyppi, vaan rauhallinen ja ystävällinen. Tuttujen seurassa olen puhelias, alkuun olen hiljaisempi. Harrastan ehkä tylsäksikin miellettyjä asioita, lukemista, lenkkeilyä, Netflixin katsomista jne. Ystävien/työkaverien kanssa olisi kiva kahvitella, jutella syvällisiä, käydä vaikka joskus elokuvissa tai muualla jne.
Onko täällä muita, jotka jäävät elämässä aina ulkopuolisiksi ihmissuhteissa? Tässä esimerkkejä omista kokemuksistani:
-minulla ei ole aikuisena ainuttakaan ystävää peruskoulu/lukioajoilta, eikä ketään entisellä kotipaikkakunnallani ole kiinnostanut kuulumiseni lukion loputtua.
-yliopistolta en saanut kaveriporukkaa, vaan kävin luennoilla yksin. Yritin kyllä tutustua muihin ja joidenkin kanssa juteltiin luentojen yhteydessä. Joskus törmään opiskeluaikaisiin tuttuihin työympyröissä ja he eivät edes muista opiskelleensa kanssani samaan aikaan (vuosikurssimme kyllä pitäisi muistaa toisensa, ei ole niin suuri ja minä muistan muut hyvin). On noloa, kun joku tulee esittäytymään "ekaa kertaa" ja itse soperran, että me oltiin kyllä sun kanssa samalla vuosikurssilla.
-aikuisena työpaikoissa toistuu aina sama kaava: moni työkaveri on kiva ja tullaan juttuun. Kun vaihdan työpaikkaa, ei minulle enää ehdoteta näkemistä, kutsuta käymään jne. Korkeintaan tykätään joistain instapäivityksistäni. Sitten muut työpaikkaa vaihtaneet (samoista paikoista siis lähteneet) saavat somessa kommenttikentässä näiltä työkavereilta viestejä "koska nähdään ja mennään kahville?" "laita viestiä, kun sulla on vapaapäivä, niin tuun moikkaa sua ja vauvaa" -viestejä.
-jos jonkun tutun kanssa saa sovittua esim. kerran kahvitreffit ja ne sujuvat ihan kivasti, niin toisesta ei enää kuulu sen jälkeen. Sitten mietit, kehtaako laittaa viestiä vai eikö toinen vain viihtynyt seurassani.
-jos pidän jotain ihmistä ystävänäni, olen hänelle vain kaveri/tuttava-tasoa. Jos lähetän "ystävälle" joulukortin, muistan pienellä synttärilahjalla, kysyn miten tärkeä päivä meni tai leivon herkkuja hänen tullessa käymään, ei minua kohtaan toimita samoin.
-"ystävilläni" ei ole tapana juuri viestitellä minulle tai sopia tapaamisia kanssani. Voi mennä kuukausia, ettei toisesta kuulu mitään, jos en itse ota yhteyttä. Saatamme nähdä kerran pari vuodessa, vaikka välimatka ei olisi pitkä. Jos olen jossain vaiheessa elämää asunut kauempana (esim. 1,5 tunnin matkan päässä), luokseni ei koskaan ole tultu käymään. Muita ihmisiä nämä "ystävät" sen sijaan näkevät usein, jopa viikoittain.
-jos kutsun "ystävät" luokseni syntymäpäiväjuhliini tms, kaikki peruvat viime tipassa tai kutsun saadessaan sanovat "katsellaan, pääsenkö tulemaan" ja kun seuraavan kerran kysyn, onkin tuohon kohtaan sovittu jo muuta menoa. Monet kerrat olen joutunut perumaan koko juhlat, kun kukaan ei tule. Siinä sitten kökin kotona hulppeiden tarjoilujen kanssa yksin. Harmittaa, sillä tykkäisin laittaa pöydän kauniiksi muita varten.
-"ystävät" eivät kutsu minua juhliinsa (vaikka minä kutsun heidät omiini). On tosi kiva nähdä somesta, kuinka "ystävä" on juhlistanut synttäreitään isommalla porukalla ja minua ei ole kutsuttu mukaan. Mietin, eikö minua voisi kutsua joskus edes säälistä.
Onko muillakin tällaista? Miten olette selvinneet ulkopuolelle jäämiseen liittyvien tunteiden kanssa? Helpottiko tilanne joskus?
Ap
Kommentit (560)
Mä oon järkeillyt, että mun reipas ylipaino on monille sellainen turn-off ystävystymismielessäkin, että jään porukan ulkopuolelle. Johan ala-asteella sai kestää kiusaamista ja tuta, ettei kelpaa niiden muiden tyttöjen parempaan joukkoon, mutta hämmentävää, miten tiukasti sama ilmiö on seurannut läpi elämän, opiskelut ja työelämän. Lapsena varsinkin monet pelkäävät olla kaveria syrjityn kanssa, ettei itsekin joutuisi sinne samaan laariin muiden silmissä. Läskiyteen liitetään yleensä niin paljon negatiivisia ennakkoluuloja, ettei kiinnosta tutustua sellaiseen, joka KUITENKIN on laiska, ylensyövä, itseään surkutteleva, elämänhallintansa menettänyt luuseri. Ei auta, vaikka olisi miten mielenkiintoinen tyyppi. Toki tämä ei koske läheskään kaikkia, mutta joissakin tapauksissa uskon, että se ihan taatusti on karkottanut potentiaalisia kavereita ennen kuin on ehditty edes puheisiin. En usko, että lihavuus selittää kaiken jos jää aina ulkopuoliseksi, mutta siis voi olla vaikuttava tekijä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä myös yksi, joka jää usein ulkopuoliseksi. Tarinasi on hyvin samankaltainen kuin minullakin, AP.
Minulla ei ole koskaan ollut läheistä ystävää, joka säilyisi läpi elämän. Yksinäisyys on ollut minulle normi jo kauan.
Ala-asteella minulla oli joitakin kavereita, eniten n. 10-vuotiaana. Olen pieneltä kylältä kotoisin ja meillä oli pieni koulu, joten kavereina olivat ne jotka sattuivat samassa koulussa olemaan. Tiet alkoivat erkanemaan yläasteella, kun toisten elämään tuli muitakin ihmisiä, he olivat sosiaalisia ja varmaan helposti lähestyttäviä, itse olin todella ujo ja arka, enkä ymmärtänyt miksi ala-asteen paras kaverini hylkäsi minut ja halusi ystävystyä muiden kanssa.
Ysiluokalla tuo entinen paras kaveri oli lopulta kuin ei tuntisikaan minua. Se vuosi oli rankkaa aikaa, olin niin yksinäinen ja varmaan masentunutkin. Minua syrjittiin ysiluokalla, ehkä olin liian ujo/omituinen/kömpelö ihmissuhteissa tms. Syytä en tarkkaan vieläkään tiedä, mutta esim. luokassa kukaan ei halunnut olla ryhmätöissä parini, liikuntatunneilla minut valittiin viimeisenä ryhmiin jne. Kukaan ei halunnut syödä kanssani ja jotkut vaihtoivat pöytää, kun tulin heidän pöytäänsä.
Olin mielestäni melko normaalin näköinen, normaalipainoinen ja muutenkin ihan normaali, tosi ujo vain.
No, yläaste päättyi ja menin ammattikouluun. Siellä olin kaveri parin vanhan ala-asteen kaverin kanssa, jotka sattuivat samalle luokalle kanssani. Heidän kanssaan tuli kuitenkin välirikko muutaman vuoden ajaksi, silloisen (narsisti) poikaystäväni takia.
Viimeisenä amisvuotena olin varmaan taas masentunut. Olin paljon koulusta poissa ja pienet asiat ahdistivat. Menin koulun jälkeen vähäksi aikaa juttelemaan sairaanhoitajalle, mutta olo parani kun pääsin eroon huonosta parisuhteesta.
Sitten aloin melkein epätoivoisesti etsimään ystäviä. Minulla todella oli tuolloin nolla ystävää, oli vain tuttuja, jotka joskus kysyivät kuulumiset. Eron myötä minulta lähti monta kaveria/tuttavaa elämästäni pois, koska he olivat tietenkin exäni puolella ja liian erilaisia kuin minä (joivat joka viikonloppu paljon, osa käytti huumeita jne.)
Itkin yksinäisyyttäni paljon ja vietin paljon aikaa neljän seinän sisällä asunnossani. Sitten muutin vähäksi aikaa toiselle, pienelle paikkakunnalle. Siellä sain tuttaviksi joitakin ihmisiä, mutta piirit olivat jo niin hyvin siellä muodostuneet, etten kehdannut tuppautua mukaan.
Sitten löysin yhden kaverin eräältä naisten keskustelupalstalta, joka asui läheisellä isommalla paikkakunnalla. Nähtiin ja ajattelin että tässä on se loppuelämän sydänystävä. Toisin kävi, meni n.2 vuotta kun hänkin hylkäsi minut. Ei oikein pitänyt enää yhteyttä ja eräs suunnittelemamme illanvietto peruuntui. Huomasi, ettei häntä enää kiinnostanut kuten ennen, kun ei pitänyt koskaan yhteyttä.
Jatkuu...
Jatkuu...
Tuossa kahdessa vuodessa ehti tapahtua muutenkin paljon, muutin itsekin kyseiselle isommalle paikkakunnalle, olin intoa täynnä. Joitakin kavereita sainkin (netin kautta) ja yksi oli varsinkin itselle tärkeä, no minä en ollut hänelle. Nähtiin lähinnä kahvilla tai baarissa. Koskaan hän ei ehdottanut että käytäisiin yhdessä viikonloppuna jossain, joskus ohimennen yritin kysyäkin hänen viikonloppusuunnitelmiaan, mutta lähes aina hän oli viikonloppuisin poikakaverinsa kanssa. Itse olisin mielelläni lähtenyt vaikka jonnekin vaeltamaan, makkaranpaistoon tai kauemmaksikin reissuun, ulkomaillekin. Koskaan hän ei sellaisia ehdottanut, vaan yleensä nähtiin kun mentiin baariin.
Lopulta hän muutti toiselle paikkakunnalle ja yhteydenpito arvatenkin loppui. On yli kaksi vuotta siitä, kun viimeksi nähtiin. Joskus jaksoin vielä kysellä kuulumisia ja olin silleen: "Jos sulla on vapaata niin tule käymään, olisi kiva nähdä pitkästä aikaa!" Vastaukseksi sain vain: "Joo, katsellaan." Tiesin kyllä mitä tuo tarkoittaa, enkä ole sen jälkeen enää laittanut viestiä, ei ole hänkään.
Meillä oli tuon tytön ja yhden toisen tytön kanssa välillä sellainen porukka, käytiin usein yhdessä baarissa, mutta tuo toinen porukan tytöstä poisti minut vasta facebookista kavereista. Sanaakaan sanomatta. Se kyllä vähän satutti, vaikka emme olleetkaan pitäneet yhteyttä pitkään aikaan. Hänkin oli siis muuttanut toiselle paikkakunnalle, jolloin yhteydenpito hiipui. Itse olisin valmis vaikka toiselta puolen Suomea näkemään ystävää jos hän on tärkeä ja viihdymme toistemme seurassa. Tuntuu että minut on niin helppo unohtaa ja poistaa vain kavereista niinkuin emme olisi koskaan tunteneetkaan.
Pari vuotta sitten olin erään toisen tytön kanssa ulkomaan reissullakin ja ajattelin sinisilmäisesti hänestäkin, että hänessä voisi olla ystävä pidemmäksi aikaa. Eipä ollut, hänkin poisti minut vähän aikaa sitten kavereista. Emme tosin olleet pitäneet yhteyttä hetkeen, mutta se johtui siitä ettei hän koskaan laittanut viestiä ja perui edellisenä iltana järjestämiini illanistujaisiin tulon koska "olen poikaystävän kanssa".
Noita illanistujaisia olen järjestänyt useinkin, parhaimmillaan kutsunut paikalle porukkaa n. 10 ihmistä, jopa paria kuukautta ennen, että osaavat varata kalenteriin tilaa. Yleensä noihin illanistujaisiin on saapunut 1-2 ihmistä. En ole enää järjestänyt mitään. On tullut huomattua, etten merkkaa kenellekään niin paljon, että minun illanistujaiset olisivat ykkössijalla heidän kalenterissaan. Aina löytyy jokin tekosyy.
Jatkuu...
Olen käynyt varmaan kymmenillä kahveilla eri ihmisten kanssa, innolla odottaen, millainen ihminen siellä on että tulisiko meistä ystävät. Joidenkin kanssa ei vaan kemiat kohtaa ja se on tosiasia. Mutta harmittaa silti, etten löydä ystävää, joka säilyisi läpi elämän.
Se vaikuttaa jo omaan itsetuntoonkin kun uusista tuttavuuksista ajattelen etten "kelpaa" hänellekään tai kaveruus päättyy pian. Ajattelen että minussa on pakko olla jotain vikaa, kun en saa ystävää, jolle voisi soittaa hetken mielijohteesta, tai ystävää jonka kanssa suunnitella ulkomaanreissua, ystävää, jolle voisi kertoa ilot ja surut. Ystävää, joka pitäisi minuunkin yhteyttä ja ehdottaisi tapaamisia. On raskasta olla aina se joka pitää ystävyyttä yllä.
En ole täydellinen, lapsuudessa tapahtunut asioita jotka vaikuttaneet itsetuntooni ja onhan siihen vaikuttanut myös esim. ysiluokan tapahtumat, huonossa parisuhteessa eläminen ja jatkuvat torjutuksi tulemiset tai hylkäämisen kokemukset.
Nyt asun uudella isommalla paikkakunnalla, vähän kauempana perheestäni ja suvustani. Ajattelin tänne muuttaessani etten ole ihan yksin kun "onhan mulla ne pari kaveria". Pari kaveria, jotka eivät koskaan laita viestiä. Olen kyllä tutustunut jo uusiin ihmisiin, mutta olen heistäkin hieman skeptinen ja epäileväinen että kelpaanko tai jaksaako tuo enää viikon päästä laittaa viestiä. En tietenkään heille tätä kerro, mutta takaraivossa se ajatus silti on kokoajan. Yritän silti olla positiivinen, vaikka aika erakoksi olen nykyään muuttunut kun en juuri ketään kavereita nää.
En ole nykyään enää se yläasteen hiljainen tyttö, vaikka introvertiksi itseni silti luokittelisin. Mutta osaan kyllä hassutella ja olen avoin ja puhun tosi paljonkin toisinaan. Joskus sen sijaan on kiva olla myös hiljaa. Olen lähempänä 30-ikävuotta. Pidän matkustelusta, eläimistä, ruoanlaitosta, leivonnasta, luonnosta jne. Olisipa kiva joskus pitää tyttöjenilta, kokeiltaisiin vaikka kasvonaamioita, juotaisiin lasi viiniä ja herkuteltaisiin vaikka suklaalla ja höpöteltäisiin niitä näitä. Kukaan ei koskaan ole pyytänyt minua tuollaisiin tyttöjeniltoihin. No, ehkä vielä joskus...
Tuli aika pitkä romaani, toivottavasti joku jaksaa lukea :) Tänne ei mahdu kerralla kovin pitkää tekstiä...
Vierailija kirjoitti:
Täällä myös yksi, joka jää usein ulkopuoliseksi. Tarinasi on hyvin samankaltainen kuin minullakin, AP.
Minulla ei ole koskaan ollut läheistä ystävää, joka säilyisi läpi elämän. Yksinäisyys on ollut minulle normi jo kauan.
Ala-asteella minulla oli joitakin kavereita, eniten n. 10-vuotiaana. Olen pieneltä kylältä kotoisin ja meillä oli pieni koulu, joten kavereina olivat ne jotka sattuivat samassa koulussa olemaan. Tiet alkoivat erkanemaan yläasteella, kun toisten elämään tuli muitakin ihmisiä, he olivat sosiaalisia ja varmaan helposti lähestyttäviä, itse olin todella ujo ja arka, enkä ymmärtänyt miksi ala-asteen paras kaverini hylkäsi minut ja halusi ystävystyä muiden kanssa.
Ysiluokalla tuo entinen paras kaveri oli lopulta kuin ei tuntisikaan minua. Se vuosi oli rankkaa aikaa, olin niin yksinäinen ja varmaan masentunutkin. Minua syrjittiin ysiluokalla, ehkä olin liian ujo/omituinen/kömpelö ihmissuhteissa tms. Syytä en tarkkaan vieläkään tiedä, mutta esim. luokassa kukaan ei halunnut olla ryhmätöissä parini, liikuntatunneilla minut valittiin viimeisenä ryhmiin jne. Kukaan ei halunnut syödä kanssani ja jotkut vaihtoivat pöytää, kun tulin heidän pöytäänsä.
Olin mielestäni melko normaalin näköinen, normaalipainoinen ja muutenkin ihan normaali, tosi ujo vain.No, yläaste päättyi ja menin ammattikouluun. Siellä olin kaveri parin vanhan ala-asteen kaverin kanssa, jotka sattuivat samalle luokalle kanssani. Heidän kanssaan tuli kuitenkin välirikko muutaman vuoden ajaksi, silloisen (narsisti) poikaystäväni takia.
Viimeisenä amisvuotena olin varmaan taas masentunut. Olin paljon koulusta poissa ja pienet asiat ahdistivat. Menin koulun jälkeen vähäksi aikaa juttelemaan sairaanhoitajalle, mutta olo parani kun pääsin eroon huonosta parisuhteesta.
Sitten aloin melkein epätoivoisesti etsimään ystäviä. Minulla todella oli tuolloin nolla ystävää, oli vain tuttuja, jotka joskus kysyivät kuulumiset. Eron myötä minulta lähti monta kaveria/tuttavaa elämästäni pois, koska he olivat tietenkin exäni puolella ja liian erilaisia kuin minä (joivat joka viikonloppu paljon, osa käytti huumeita jne.)
Itkin yksinäisyyttäni paljon ja vietin paljon aikaa neljän seinän sisällä asunnossani. Sitten muutin vähäksi aikaa toiselle, pienelle paikkakunnalle. Siellä sain tuttaviksi joitakin ihmisiä, mutta piirit olivat jo niin hyvin siellä muodostuneet, etten kehdannut tuppautua mukaan.
Sitten löysin yhden kaverin eräältä naisten keskustelupalstalta, joka asui läheisellä isommalla paikkakunnalla. Nähtiin ja ajattelin että tässä on se loppuelämän sydänystävä. Toisin kävi, meni n.2 vuotta kun hänkin hylkäsi minut. Ei oikein pitänyt enää yhteyttä ja eräs suunnittelemamme illanvietto peruuntui. Huomasi, ettei häntä enää kiinnostanut kuten ennen, kun ei pitänyt koskaan yhteyttä.Jatkuu...
Kiinnitin huomioni lihavoimaani kohtaan. Olen 60-vuotias ja mielestäni tuollainen odotus ystävältä on kohtuuton. Tuohan edellyttää, että ystäväsi eläisi koko elämänsä sinun ehdoillasi. Jos sinä muuttaisit Kanadaan, ystäväsi pitäisi muuttaa perässä. Olisitko muuten itse valmis muuttamaan ystäväsi perässä maapallon toiselle puolelle?
Mä olen menettänyt elämäni aikana ystäviä milloin mistäkin syystä. Jo alle 30-vuotiaana kuolemallekin. Opiskeluajan ystävistä moni muutti aivan eri puolelle Suomea, osa muutti Suomesta pois eikä koskaan palannut takaisin. Vaikka ystävyys ei varsinaisesti päätykään maantieteelliseen etäisyyteen, se kuitenkin muuttaa ystävyyden laatua. Molemmille tulee vähitellen uusia ystäväiä ja kavereita, jolloin aikaa jää yhä vähemmän kaukana asuvale ystävälle. Viestit ja puhelut vähenee, kun aika menee niiden ihmisten kanssa, jotka ovat lähempänä. Yksi hyvistä ystävistäni, jonka kanssa ehdittiin jo lasten tultua teini-ikään suunnitella vaikka mitä yhteisi ulkomaanmatkoja, löysikin eronsa jälkeen uuden miehen ja päätti tehdä vielä iltatähden. Siinä missä minä olin jo lukiolaisten äiti, hän aloitti vauva-ajan uudelleen. On ihan normaalia, että hänen elämäänsä tuli enemmän pienten lasten äitejä ja mulle taas ihmisiä, joille eivät lapset olleet esteenä esim yhteisille viikonloppureissuille Lontooseen.
Ystäviä on elämässäni jäänyt taakse, mutta uusia on tullut tilalle. En mä vieläkään odota, että nykyiset ystäväni olisivat elämässäni vielä 20 vuoden päästäkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsellä on hyviä ystäviä, joten en ole samanlaisessa tilanteessa kuin ap, mutta jäin miettimään asiaa siltä kannalta, että miksi jotkut ystävyyssuhteet ei ole ”lähtenyt lentoon” vaikka teoriassa ei pitäisi olla mitään vikaa. Ja totesin, että nämä ihmiset ei ole antaneet itsestään kovin paljoa. He voi olla tosi huomaavaisia ja anteliaita ja esim pyytää kylään, tarjota pullat kahvilassa tms, mutta koska keskustelut liikkuu aika asiapitoisilla linjoilla, niin sellasta sidettä ei pääse syntymään. Mutta ne ihmiset, jotka kertoo henkilökohtaisia asioita itsestään ja elämästään, heistä tulee paljon läheisempiä. Ystävyyssuhteessa on silloin luottamusta. Ja onhan se itselle kiva tunne, kun toinen luottaa minuun ja kertoo omasta elämästään. Ja silloin jakaa myös omia syvempiä ajatuksia toisen kanssa. Mutta jos keskustelut aina pyörii vain jossain...sanotaan nyt vaikka et mitä reseptejä on viimeksi kokeillut/mitä työpaikalla joku teki ja sano/mitä siskontyttö on puuhannut, niin ei siinä ole paljon pohjaa mihin lähteä ystävyyttä rakentaan. Toinen jää etäiseksi vaikka kuinka olisi antelias tai pyytelis kylään yms.
On mulla ollut näitä "ystäviä". Yleensä siinä tahtoo käydä niin, että nämä "ystävät" alkavat arvostella ulkonäköä, ghostaavat tai sitten paljastuvat muuten vain kusipäisiksi hyväksikäyttäjiksi. Olen tässä alkanut vähitellen hyväksyä tosiasian, että taidan viettää (loppu-)elämäni yksinäisenä, eli seuraavat noin 50 vuotta. Ei se mitään, olen käyttänyt jo ihan liikaa aikaa näiden "ystävien" ongelmien parissa. Läheisyyttä ja halausta kyllä kaipaan, ilman niitä eläminen tuntuu aika surulliselta vaihtoehdolta. Työni on kyllä sosiaalista, joten ihmisiä tulee nähtyä muuten vain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jatkuu...
Olen käynyt varmaan kymmenillä kahveilla eri ihmisten kanssa, innolla odottaen, millainen ihminen siellä on että tulisiko meistä ystävät. Joidenkin kanssa ei vaan kemiat kohtaa ja se on tosiasia. Mutta harmittaa silti, etten löydä ystävää, joka säilyisi läpi elämän.
Se vaikuttaa jo omaan itsetuntoonkin kun uusista tuttavuuksista ajattelen etten "kelpaa" hänellekään tai kaveruus päättyy pian. Ajattelen että minussa on pakko olla jotain vikaa, kun en saa ystävää, jolle voisi soittaa hetken mielijohteesta, tai ystävää jonka kanssa suunnitella ulkomaanreissua, ystävää, jolle voisi kertoa ilot ja surut. Ystävää, joka pitäisi minuunkin yhteyttä ja ehdottaisi tapaamisia. On raskasta olla aina se joka pitää ystävyyttä yllä.
En ole täydellinen, lapsuudessa tapahtunut asioita jotka vaikuttaneet itsetuntooni ja onhan siihen vaikuttanut myös esim. ysiluokan tapahtumat, huonossa parisuhteessa eläminen ja jatkuvat torjutuksi tulemiset tai hylkäämisen kokemukset.
Nyt asun uudella isommalla paikkakunnalla, vähän kauempana perheestäni ja suvustani. Ajattelin tänne muuttaessani etten ole ihan yksin kun "onhan mulla ne pari kaveria". Pari kaveria, jotka eivät koskaan laita viestiä. Olen kyllä tutustunut jo uusiin ihmisiin, mutta olen heistäkin hieman skeptinen ja epäileväinen että kelpaanko tai jaksaako tuo enää viikon päästä laittaa viestiä. En tietenkään heille tätä kerro, mutta takaraivossa se ajatus silti on kokoajan. Yritän silti olla positiivinen, vaikka aika erakoksi olen nykyään muuttunut kun en juuri ketään kavereita nää.
En ole nykyään enää se yläasteen hiljainen tyttö, vaikka introvertiksi itseni silti luokittelisin. Mutta osaan kyllä hassutella ja olen avoin ja puhun tosi paljonkin toisinaan. Joskus sen sijaan on kiva olla myös hiljaa. Olen lähempänä 30-ikävuotta. Pidän matkustelusta, eläimistä, ruoanlaitosta, leivonnasta, luonnosta jne. Olisipa kiva joskus pitää tyttöjenilta, kokeiltaisiin vaikka kasvonaamioita, juotaisiin lasi viiniä ja herkuteltaisiin vaikka suklaalla ja höpöteltäisiin niitä näitä. Kukaan ei koskaan ole pyytänyt minua tuollaisiin tyttöjeniltoihin. No, ehkä vielä joskus...
Tuli aika pitkä romaani, toivottavasti joku jaksaa lukea :) Tänne ei mahdu kerralla kovin pitkää tekstiä...
Vaikuttaa valitettavasti siltä, että et hae ystävää vaan puolisoa tai elämänkumppania.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuosta että pitää harrastaa jotain erikoista ja olla mielenkiintoinen. Mä teen itse musiikkia, ja lisäksi sketsejä/radio-ohjelmia. En kerää autojen rekkareita, mutta yritän maata mahdollisimman monessa paikassa.
Joku voisi väittää erikoiseksi touhuksi. Mitä lisäarvoa nämä toisivat ystävälleni? Hän vain vuosikausia haluaisi kuunnella miten sävellän? Enpä oikein jaksa uskoa. Veikkaan että tuollaiset ystävät haluavat vain olla kaverin ”siivellä”, eli hänellä voi brassailla muille?
Itselläni on useita ystäviä jotka tekevät musiikkia. En oikein tiedä mitä brassailtavaa heissä olisi muille sen enempää kuin muissakaan ihmisissä? Mutta heillä on intohimo ja se tekee heistä kiinnostavampia ihmisiä. Eivät toki tuntikausia selitä sävellyksistään, sosiaalisesti osaavat ihmiset osaavat asettaa puheensa kuulijaa ajatellen ja syvällisemmät selitykset jätetään kollegoille. Kuitenkin se että elämässä on intohimoja ja sisältöä tuo ihmiseen kipinää ja tekee hänestä kiinnostavampaa seuraa useammalle ihmiselle.
Sepäs se pointtini olikin, että mikä on sitten erikoista ja kiinnostavaa tekemistä, eikä perus iltakävelyjä ja sudokun ratkaisemista. On ihan eri asia olla intohimoinen, kuin erikoinen, ja ei-tavallinen. Voin sanoa etten ole ollenkaan tavallinen harrastukseni 40-vuotiaiden kaverittomien naisten viitekehyksessä. Silti en ymmärrä miksi erikoiset harrasteeni tekisivät minusta mielenkiintoisen ystävän. Sinä puhut ihan eri asiasta, intohimosta, joka mielestäsi näkyy musiikintekemisessä. Olen nähnyt todella intohimoisesti villasukkien tekemiseen suhtautuvia ihmisiä, vaikka itse harrastus vaikuttaisikin sinulle tylsältä. Ei kannata ehkä lainata viestiä ja puhua sitten ihan eri asiasta kuin lainaamassaan viestissä puhutaan. Ne kuuluisat aidat ja aidanseipäät.
Hengaa kaikin mokomin villasukka-ihmisten kanssa jos koet heidät parhaaksi seuraksi, ei kukaan ole estämässä :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä myös yksi, joka jää usein ulkopuoliseksi. Tarinasi on hyvin samankaltainen kuin minullakin, AP.
Minulla ei ole koskaan ollut läheistä ystävää, joka säilyisi läpi elämän. Yksinäisyys on ollut minulle normi jo kauan.
Ala-asteella minulla oli joitakin kavereita, eniten n. 10-vuotiaana. Olen pieneltä kylältä kotoisin ja meillä oli pieni koulu, joten kavereina olivat ne jotka sattuivat samassa koulussa olemaan. Tiet alkoivat erkanemaan yläasteella, kun toisten elämään tuli muitakin ihmisiä, he olivat sosiaalisia ja varmaan helposti lähestyttäviä, itse olin todella ujo ja arka, enkä ymmärtänyt miksi ala-asteen paras kaverini hylkäsi minut ja halusi ystävystyä muiden kanssa.
Ysiluokalla tuo entinen paras kaveri oli lopulta kuin ei tuntisikaan minua. Se vuosi oli rankkaa aikaa, olin niin yksinäinen ja varmaan masentunutkin. Minua syrjittiin ysiluokalla, ehkä olin liian ujo/omituinen/kömpelö ihmissuhteissa tms. Syytä en tarkkaan vieläkään tiedä, mutta esim. luokassa kukaan ei halunnut olla ryhmätöissä parini, liikuntatunneilla minut valittiin viimeisenä ryhmiin jne. Kukaan ei halunnut syödä kanssani ja jotkut vaihtoivat pöytää, kun tulin heidän pöytäänsä.
Olin mielestäni melko normaalin näköinen, normaalipainoinen ja muutenkin ihan normaali, tosi ujo vain.No, yläaste päättyi ja menin ammattikouluun. Siellä olin kaveri parin vanhan ala-asteen kaverin kanssa, jotka sattuivat samalle luokalle kanssani. Heidän kanssaan tuli kuitenkin välirikko muutaman vuoden ajaksi, silloisen (narsisti) poikaystäväni takia.
Viimeisenä amisvuotena olin varmaan taas masentunut. Olin paljon koulusta poissa ja pienet asiat ahdistivat. Menin koulun jälkeen vähäksi aikaa juttelemaan sairaanhoitajalle, mutta olo parani kun pääsin eroon huonosta parisuhteesta.
Sitten aloin melkein epätoivoisesti etsimään ystäviä. Minulla todella oli tuolloin nolla ystävää, oli vain tuttuja, jotka joskus kysyivät kuulumiset. Eron myötä minulta lähti monta kaveria/tuttavaa elämästäni pois, koska he olivat tietenkin exäni puolella ja liian erilaisia kuin minä (joivat joka viikonloppu paljon, osa käytti huumeita jne.)
Itkin yksinäisyyttäni paljon ja vietin paljon aikaa neljän seinän sisällä asunnossani. Sitten muutin vähäksi aikaa toiselle, pienelle paikkakunnalle. Siellä sain tuttaviksi joitakin ihmisiä, mutta piirit olivat jo niin hyvin siellä muodostuneet, etten kehdannut tuppautua mukaan.
Sitten löysin yhden kaverin eräältä naisten keskustelupalstalta, joka asui läheisellä isommalla paikkakunnalla. Nähtiin ja ajattelin että tässä on se loppuelämän sydänystävä. Toisin kävi, meni n.2 vuotta kun hänkin hylkäsi minut. Ei oikein pitänyt enää yhteyttä ja eräs suunnittelemamme illanvietto peruuntui. Huomasi, ettei häntä enää kiinnostanut kuten ennen, kun ei pitänyt koskaan yhteyttä.Jatkuu...
Kiinnitin huomioni lihavoimaani kohtaan. Olen 60-vuotias ja mielestäni tuollainen odotus ystävältä on kohtuuton. Tuohan edellyttää, että ystäväsi eläisi koko elämänsä sinun ehdoillasi. Jos sinä muuttaisit Kanadaan, ystäväsi pitäisi muuttaa perässä. Olisitko muuten itse valmis muuttamaan ystäväsi perässä maapallon toiselle puolelle?
Mä olen menettänyt elämäni aikana ystäviä milloin mistäkin syystä. Jo alle 30-vuotiaana kuolemallekin. Opiskeluajan ystävistä moni muutti aivan eri puolelle Suomea, osa muutti Suomesta pois eikä koskaan palannut takaisin. Vaikka ystävyys ei varsinaisesti päätykään maantieteelliseen etäisyyteen, se kuitenkin muuttaa ystävyyden laatua. Molemmille tulee vähitellen uusia ystäväiä ja kavereita, jolloin aikaa jää yhä vähemmän kaukana asuvale ystävälle. Viestit ja puhelut vähenee, kun aika menee niiden ihmisten kanssa, jotka ovat lähempänä. Yksi hyvistä ystävistäni, jonka kanssa ehdittiin jo lasten tultua teini-ikään suunnitella vaikka mitä yhteisi ulkomaanmatkoja, löysikin eronsa jälkeen uuden miehen ja päätti tehdä vielä iltatähden. Siinä missä minä olin jo lukiolaisten äiti, hän aloitti vauva-ajan uudelleen. On ihan normaalia, että hänen elämäänsä tuli enemmän pienten lasten äitejä ja mulle taas ihmisiä, joille eivät lapset olleet esteenä esim yhteisille viikonloppureissuille Lontooseen.
Ystäviä on elämässäni jäänyt taakse, mutta uusia on tullut tilalle. En mä vieläkään odota, että nykyiset ystäväni olisivat elämässäni vielä 20 vuoden päästäkin.
En tietenkään vaadi ystäviltä tuollaista, käsitit asian väärin. Tarkoitin lähinnä, että olisi kiva olla hyvä ystävä, olkoon vaikka toisella puolella suomea, mutta jota haluaisi silloin tällöin kuitenkin nähdä ja joskus vaikka soittaakin. Jos muuttaa ulkomaille, näkeminen vähenee ja elämään tulee uusia ystäviä ulkomailta, mutta ei se mielestäni tarkoita että suomen ystävät pitäisi silti unohtaa. Sellaista ystävää ei ole ollut, joka ei muuton tullen minua unohtaisi. Nykyään on kuitenkin somet ja whatsapit, yhteyden kyllä toisiin saa jos niin haluaa. Elän kyllä tässä ja nyt, mutta jos löytyy hyvä ystävä, toivon tietenkin että hän säilyy pidemmän aikaa ystävänä. En vaadi enkä roiku kenessäkään ja lopulta aikahan sen sitten näyttää, miten asiat sujuvat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkuu...
Olen käynyt varmaan kymmenillä kahveilla eri ihmisten kanssa, innolla odottaen, millainen ihminen siellä on että tulisiko meistä ystävät. Joidenkin kanssa ei vaan kemiat kohtaa ja se on tosiasia. Mutta harmittaa silti, etten löydä ystävää, joka säilyisi läpi elämän.
Se vaikuttaa jo omaan itsetuntoonkin kun uusista tuttavuuksista ajattelen etten "kelpaa" hänellekään tai kaveruus päättyy pian. Ajattelen että minussa on pakko olla jotain vikaa, kun en saa ystävää, jolle voisi soittaa hetken mielijohteesta, tai ystävää jonka kanssa suunnitella ulkomaanreissua, ystävää, jolle voisi kertoa ilot ja surut. Ystävää, joka pitäisi minuunkin yhteyttä ja ehdottaisi tapaamisia. On raskasta olla aina se joka pitää ystävyyttä yllä.
En ole täydellinen, lapsuudessa tapahtunut asioita jotka vaikuttaneet itsetuntooni ja onhan siihen vaikuttanut myös esim. ysiluokan tapahtumat, huonossa parisuhteessa eläminen ja jatkuvat torjutuksi tulemiset tai hylkäämisen kokemukset.
Nyt asun uudella isommalla paikkakunnalla, vähän kauempana perheestäni ja suvustani. Ajattelin tänne muuttaessani etten ole ihan yksin kun "onhan mulla ne pari kaveria". Pari kaveria, jotka eivät koskaan laita viestiä. Olen kyllä tutustunut jo uusiin ihmisiin, mutta olen heistäkin hieman skeptinen ja epäileväinen että kelpaanko tai jaksaako tuo enää viikon päästä laittaa viestiä. En tietenkään heille tätä kerro, mutta takaraivossa se ajatus silti on kokoajan. Yritän silti olla positiivinen, vaikka aika erakoksi olen nykyään muuttunut kun en juuri ketään kavereita nää.
En ole nykyään enää se yläasteen hiljainen tyttö, vaikka introvertiksi itseni silti luokittelisin. Mutta osaan kyllä hassutella ja olen avoin ja puhun tosi paljonkin toisinaan. Joskus sen sijaan on kiva olla myös hiljaa. Olen lähempänä 30-ikävuotta. Pidän matkustelusta, eläimistä, ruoanlaitosta, leivonnasta, luonnosta jne. Olisipa kiva joskus pitää tyttöjenilta, kokeiltaisiin vaikka kasvonaamioita, juotaisiin lasi viiniä ja herkuteltaisiin vaikka suklaalla ja höpöteltäisiin niitä näitä. Kukaan ei koskaan ole pyytänyt minua tuollaisiin tyttöjeniltoihin. No, ehkä vielä joskus...
Tuli aika pitkä romaani, toivottavasti joku jaksaa lukea :) Tänne ei mahdu kerralla kovin pitkää tekstiä...Vaikuttaa valitettavasti siltä, että et hae ystävää vaan puolisoa tai elämänkumppania.
En tiedä miksi tekstini käsitetään väärällä tavalla. En hae elämänkumppani tai vaadi ystävältä liikoja. Rennolla mielellä olen aina uuden ihmisen tavannut. Seurustelen kyllä, joten en tarvitse puolisoa. Hyvää ystävää vain etsin, jonka kanssa voisi harrastaa jotain yhdessä tai tehdä asioita. Jos on paras ystävä, hänen kanssaan varmastikin tehdään asioita paljon ja suunnitellaan reissuja jne. Miksi sellaisen toivominen itselle on väärin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä myös yksi, joka jää usein ulkopuoliseksi. Tarinasi on hyvin samankaltainen kuin minullakin, AP.
Minulla ei ole koskaan ollut läheistä ystävää, joka säilyisi läpi elämän. Yksinäisyys on ollut minulle normi jo kauan.
Ala-asteella minulla oli joitakin kavereita, eniten n. 10-vuotiaana. Olen pieneltä kylältä kotoisin ja meillä oli pieni koulu, joten kavereina olivat ne jotka sattuivat samassa koulussa olemaan. Tiet alkoivat erkanemaan yläasteella, kun toisten elämään tuli muitakin ihmisiä, he olivat sosiaalisia ja varmaan helposti lähestyttäviä, itse olin todella ujo ja arka, enkä ymmärtänyt miksi ala-asteen paras kaverini hylkäsi minut ja halusi ystävystyä muiden kanssa.
Ysiluokalla tuo entinen paras kaveri oli lopulta kuin ei tuntisikaan minua. Se vuosi oli rankkaa aikaa, olin niin yksinäinen ja varmaan masentunutkin. Minua syrjittiin ysiluokalla, ehkä olin liian ujo/omituinen/kömpelö ihmissuhteissa tms. Syytä en tarkkaan vieläkään tiedä, mutta esim. luokassa kukaan ei halunnut olla ryhmätöissä parini, liikuntatunneilla minut valittiin viimeisenä ryhmiin jne. Kukaan ei halunnut syödä kanssani ja jotkut vaihtoivat pöytää, kun tulin heidän pöytäänsä.
Olin mielestäni melko normaalin näköinen, normaalipainoinen ja muutenkin ihan normaali, tosi ujo vain.No, yläaste päättyi ja menin ammattikouluun. Siellä olin kaveri parin vanhan ala-asteen kaverin kanssa, jotka sattuivat samalle luokalle kanssani. Heidän kanssaan tuli kuitenkin välirikko muutaman vuoden ajaksi, silloisen (narsisti) poikaystäväni takia.
Viimeisenä amisvuotena olin varmaan taas masentunut. Olin paljon koulusta poissa ja pienet asiat ahdistivat. Menin koulun jälkeen vähäksi aikaa juttelemaan sairaanhoitajalle, mutta olo parani kun pääsin eroon huonosta parisuhteesta.
Sitten aloin melkein epätoivoisesti etsimään ystäviä. Minulla todella oli tuolloin nolla ystävää, oli vain tuttuja, jotka joskus kysyivät kuulumiset. Eron myötä minulta lähti monta kaveria/tuttavaa elämästäni pois, koska he olivat tietenkin exäni puolella ja liian erilaisia kuin minä (joivat joka viikonloppu paljon, osa käytti huumeita jne.)
Itkin yksinäisyyttäni paljon ja vietin paljon aikaa neljän seinän sisällä asunnossani. Sitten muutin vähäksi aikaa toiselle, pienelle paikkakunnalle. Siellä sain tuttaviksi joitakin ihmisiä, mutta piirit olivat jo niin hyvin siellä muodostuneet, etten kehdannut tuppautua mukaan.
Sitten löysin yhden kaverin eräältä naisten keskustelupalstalta, joka asui läheisellä isommalla paikkakunnalla. Nähtiin ja ajattelin että tässä on se loppuelämän sydänystävä. Toisin kävi, meni n.2 vuotta kun hänkin hylkäsi minut. Ei oikein pitänyt enää yhteyttä ja eräs suunnittelemamme illanvietto peruuntui. Huomasi, ettei häntä enää kiinnostanut kuten ennen, kun ei pitänyt koskaan yhteyttä.Jatkuu...
Kiinnitin huomioni lihavoimaani kohtaan. Olen 60-vuotias ja mielestäni tuollainen odotus ystävältä on kohtuuton. Tuohan edellyttää, että ystäväsi eläisi koko elämänsä sinun ehdoillasi. Jos sinä muuttaisit Kanadaan, ystäväsi pitäisi muuttaa perässä. Olisitko muuten itse valmis muuttamaan ystäväsi perässä maapallon toiselle puolelle?
Mä olen menettänyt elämäni aikana ystäviä milloin mistäkin syystä. Jo alle 30-vuotiaana kuolemallekin. Opiskeluajan ystävistä moni muutti aivan eri puolelle Suomea, osa muutti Suomesta pois eikä koskaan palannut takaisin. Vaikka ystävyys ei varsinaisesti päätykään maantieteelliseen etäisyyteen, se kuitenkin muuttaa ystävyyden laatua. Molemmille tulee vähitellen uusia ystäväiä ja kavereita, jolloin aikaa jää yhä vähemmän kaukana asuvale ystävälle. Viestit ja puhelut vähenee, kun aika menee niiden ihmisten kanssa, jotka ovat lähempänä. Yksi hyvistä ystävistäni, jonka kanssa ehdittiin jo lasten tultua teini-ikään suunnitella vaikka mitä yhteisi ulkomaanmatkoja, löysikin eronsa jälkeen uuden miehen ja päätti tehdä vielä iltatähden. Siinä missä minä olin jo lukiolaisten äiti, hän aloitti vauva-ajan uudelleen. On ihan normaalia, että hänen elämäänsä tuli enemmän pienten lasten äitejä ja mulle taas ihmisiä, joille eivät lapset olleet esteenä esim yhteisille viikonloppureissuille Lontooseen.
Ystäviä on elämässäni jäänyt taakse, mutta uusia on tullut tilalle. En mä vieläkään odota, että nykyiset ystäväni olisivat elämässäni vielä 20 vuoden päästäkin.
En tietenkään vaadi ystäviltä tuollaista, käsitit asian väärin. Tarkoitin lähinnä, että olisi kiva olla hyvä ystävä, olkoon vaikka toisella puolella suomea, mutta jota haluaisi silloin tällöin kuitenkin nähdä ja joskus vaikka soittaakin. Jos muuttaa ulkomaille, näkeminen vähenee ja elämään tulee uusia ystäviä ulkomailta, mutta ei se mielestäni tarkoita että suomen ystävät pitäisi silti unohtaa. Sellaista ystävää ei ole ollut, joka ei muuton tullen minua unohtaisi. Nykyään on kuitenkin somet ja whatsapit, yhteyden kyllä toisiin saa jos niin haluaa. Elän kyllä tässä ja nyt, mutta jos löytyy hyvä ystävä, toivon tietenkin että hän säilyy pidemmän aikaa ystävänä. En vaadi enkä roiku kenessäkään ja lopulta aikahan sen sitten näyttää, miten asiat sujuvat.
No mä voin kertoa, että en ole unohtanut ketään ystävistäni. Muistan oikein hyvin nekin ystäväni, jotka kuolivat nuorina. Mutta kun elämä menee eteenpäin ja elämään tulee uusia ihmisiä (puoliso, puolison sukua ja puolison ystäviä ja kavereita), omia uusia ystäviä ja kavereita, yhteydenpito kauas muuttaneisiin ikävä kyllä vain jää. Olet mua puolta nuorempi etkä vielä siinä elämäntilanteessa, missä perheen, työn, kodin ja harrastusten lisäksi pitää alkaa huolehtia ikääntyvistä vanhemmistaankin. Heillekin pitää soittaa ja käydä kylässä. Voi olla vaikea ymmärtää, että on aika erilaista, jos elämässä on vain yksi ihminen (se sydänystävä) kuin että niitä, joille pitää löytää aikaa ja energiaa, onkin jo 30 tai 50.
Nyt on toki somet ja whatsapit, mutta vuorokaudessa silti edelleen vain 24 tuntia. Muistan, kun tulin aikoinaan töistä kotiin ja mulla oli 28:lta ihmiseltä odottamassa viestejä. Laskin, että jos käytän vaivaiset 5 minuuttia jokaisen kanssa viestittelyyn, se tekee silti 140 minuuttia eli yli 2 tuntia. Yli 2 tuntia illalla työpäivän jälkeen!!! Toki jokainen varmaan odottaa, että "kyllä sillä nyt 5 minuuttia on mulle aikaa", mutta ei ymmärretä, että 5 minuuttia pitäisi käyttää monelle muullekin ihmiselle. Olen karsinut ihmissuhteideni määrää noista ajoista, koska jos jollain ystävälläni on oikeasti jokin hätä tai muuten vaikea elämäntilanne, haluan voida antaa hänelle aikaani enemmän kuin vain 5 minuuttia. On ollut pakko siirtää elämästäni pois ne ihmiset, jotka ovat kaukana, jotta aikani riittää niille, jotka ovat lähellä.
Mutta ei sillä, ihan kiva on joskus tavata vanhojakin ystäviä ja kavereita. Meillä on pienellä opiskeluaikaisella porukalla tapana tavata kerran vuodessa. Tosin kesti 27 vuotta valmistumisen jälkeen, kun tavattiin ensimmäisen kerran. Nyt pandemian vuoksi ei tavata, toivottavasti vuoden päästä jo onnistuu. Mutta ei meidän ystävyys ole enää samaa kuin oli 1980-luvulla, vaikka meillä edelleen on hauskaa toistemme seurassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkuu...
Olen käynyt varmaan kymmenillä kahveilla eri ihmisten kanssa, innolla odottaen, millainen ihminen siellä on että tulisiko meistä ystävät. Joidenkin kanssa ei vaan kemiat kohtaa ja se on tosiasia. Mutta harmittaa silti, etten löydä ystävää, joka säilyisi läpi elämän.
Se vaikuttaa jo omaan itsetuntoonkin kun uusista tuttavuuksista ajattelen etten "kelpaa" hänellekään tai kaveruus päättyy pian. Ajattelen että minussa on pakko olla jotain vikaa, kun en saa ystävää, jolle voisi soittaa hetken mielijohteesta, tai ystävää jonka kanssa suunnitella ulkomaanreissua, ystävää, jolle voisi kertoa ilot ja surut. Ystävää, joka pitäisi minuunkin yhteyttä ja ehdottaisi tapaamisia. On raskasta olla aina se joka pitää ystävyyttä yllä.
En ole täydellinen, lapsuudessa tapahtunut asioita jotka vaikuttaneet itsetuntooni ja onhan siihen vaikuttanut myös esim. ysiluokan tapahtumat, huonossa parisuhteessa eläminen ja jatkuvat torjutuksi tulemiset tai hylkäämisen kokemukset.
Nyt asun uudella isommalla paikkakunnalla, vähän kauempana perheestäni ja suvustani. Ajattelin tänne muuttaessani etten ole ihan yksin kun "onhan mulla ne pari kaveria". Pari kaveria, jotka eivät koskaan laita viestiä. Olen kyllä tutustunut jo uusiin ihmisiin, mutta olen heistäkin hieman skeptinen ja epäileväinen että kelpaanko tai jaksaako tuo enää viikon päästä laittaa viestiä. En tietenkään heille tätä kerro, mutta takaraivossa se ajatus silti on kokoajan. Yritän silti olla positiivinen, vaikka aika erakoksi olen nykyään muuttunut kun en juuri ketään kavereita nää.
En ole nykyään enää se yläasteen hiljainen tyttö, vaikka introvertiksi itseni silti luokittelisin. Mutta osaan kyllä hassutella ja olen avoin ja puhun tosi paljonkin toisinaan. Joskus sen sijaan on kiva olla myös hiljaa. Olen lähempänä 30-ikävuotta. Pidän matkustelusta, eläimistä, ruoanlaitosta, leivonnasta, luonnosta jne. Olisipa kiva joskus pitää tyttöjenilta, kokeiltaisiin vaikka kasvonaamioita, juotaisiin lasi viiniä ja herkuteltaisiin vaikka suklaalla ja höpöteltäisiin niitä näitä. Kukaan ei koskaan ole pyytänyt minua tuollaisiin tyttöjeniltoihin. No, ehkä vielä joskus...
Tuli aika pitkä romaani, toivottavasti joku jaksaa lukea :) Tänne ei mahdu kerralla kovin pitkää tekstiä...Vaikuttaa valitettavasti siltä, että et hae ystävää vaan puolisoa tai elämänkumppania.
En tiedä miksi tekstini käsitetään väärällä tavalla. En hae elämänkumppani tai vaadi ystävältä liikoja. Rennolla mielellä olen aina uuden ihmisen tavannut. Seurustelen kyllä, joten en tarvitse puolisoa. Hyvää ystävää vain etsin, jonka kanssa voisi harrastaa jotain yhdessä tai tehdä asioita. Jos on paras ystävä, hänen kanssaan varmastikin tehdään asioita paljon ja suunnitellaan reissuja jne. Miksi sellaisen toivominen itselle on väärin?
Sun viestisi ovat hieman ristiriitaisia. Toisessa sulle riittäisi, että kyselisi kuulumisia ja tapaisi edes joskus, toisaalta taas ystäväsi kanssa sun pitäisi voida harrastaa ja tehdä paljon asioita yhdessä. Toiveesi on ihan ymmärrettävä, mutta et voi odottaa, että ystäväsi asuisi ikuisesti siellä missä sinäkin ja että hänellä olisi ikuisesti mahdollisuus tehdä paljon asioita kanssasi. Ja että hänellä olisi aina varaa reissata myös sun kanssasi. Monesti käy niin, että kun pariutuu ja erityisesti jos perustaa perheen, silloin suunnitellaan reissuja perheen kanssa eikä enää ystävän kanssa. Useimmilla ei siinä elämäntilanteessa asuntolainojensa keskellä yksinkertaisesti ole varaa reissata enää ystäviensä kanssa, koska matkabudjetti menee kokonaisuudessaan perheen yhteisiin reissuihin. On pakko hyväksyä se, että vaikka sulla hetken aikaa olisikin toivomasi kaltainen ystävä, ystäväsi elämäntilanne voi muuttua eikä hänellä enää ole mahdollisuutta antaa sulle kaikkea sitä, mitä häneltä odotat tai edes toivot.
Vierailija kirjoitti:
Onkohan näillä omaa erinomaisuuttaan ja laajaa sosiaalista piiriä hehkuttavien esiintyminen vauvapalstan yksinäisyysketjussa vähän samaa kaliiberia kuin omien vauvojen ja lapsien hekhuttaminen lapsettomuuteen liittyvissä ketjuissa?
Pitäisikö hetkeksi mennä itseensä?
Onko hedelmällistä että 800 ihmistä voivottelee keskenään omaa kohtaloaan ja miettii missä vika. Minusta toisen osapuolen näkemyksiä on ollut mielenkiintoista kuulla ja ne ovat olleet melko asiallisia.
En toki ole varma halusiko Ap vain tulla kuulluksi. Ymmärsin että monia muita tilanne ihmetytti.
Itse olen erityisherkkä ja introvertti, ripauksella epäilemääni autismin kirjoa ja todellakin tunnen juuri noin, että on todella vaikeaa löytää hyviä ystäviä. Ja helposti jää ulos kaikesta. Vain hyvin harvan ihmisen kanssa klikkaa.
Toisinaan on myös itse luullut että ystävyys on ollut hyvää, mutta sitten huomaa että se ystävä valitseekin toisen "paremman" ystävän ja heivaa minut. Tämä tuttua jo koulusta lähtien, myös aikuisena.
Tilanteeni on johtanut siihen, että minulla on enemmän kavereita netissä, kuin oikeassa elämässä.
"Mikä on vallassamme tehdä, se on vallassamme jättää tekemättä." — Aristoteles
Itse olen myös sitä mieltä että perheen kanssa ne asiat pitää vaan tehdä mitä haluaa. Tiivis ystävyys kuuluu nuoruuteen. Näin siis olen vaan huomannut että se menee, ja sopeutunut siihen itsekin. Mies on mun "bestis", jota ei aiemmin ole koskaan ollut kunnolla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkuu...
Olen käynyt varmaan kymmenillä kahveilla eri ihmisten kanssa, innolla odottaen, millainen ihminen siellä on että tulisiko meistä ystävät. Joidenkin kanssa ei vaan kemiat kohtaa ja se on tosiasia. Mutta harmittaa silti, etten löydä ystävää, joka säilyisi läpi elämän.
Se vaikuttaa jo omaan itsetuntoonkin kun uusista tuttavuuksista ajattelen etten "kelpaa" hänellekään tai kaveruus päättyy pian. Ajattelen että minussa on pakko olla jotain vikaa, kun en saa ystävää, jolle voisi soittaa hetken mielijohteesta, tai ystävää jonka kanssa suunnitella ulkomaanreissua, ystävää, jolle voisi kertoa ilot ja surut. Ystävää, joka pitäisi minuunkin yhteyttä ja ehdottaisi tapaamisia. On raskasta olla aina se joka pitää ystävyyttä yllä.
En ole täydellinen, lapsuudessa tapahtunut asioita jotka vaikuttaneet itsetuntooni ja onhan siihen vaikuttanut myös esim. ysiluokan tapahtumat, huonossa parisuhteessa eläminen ja jatkuvat torjutuksi tulemiset tai hylkäämisen kokemukset.
Nyt asun uudella isommalla paikkakunnalla, vähän kauempana perheestäni ja suvustani. Ajattelin tänne muuttaessani etten ole ihan yksin kun "onhan mulla ne pari kaveria". Pari kaveria, jotka eivät koskaan laita viestiä. Olen kyllä tutustunut jo uusiin ihmisiin, mutta olen heistäkin hieman skeptinen ja epäileväinen että kelpaanko tai jaksaako tuo enää viikon päästä laittaa viestiä. En tietenkään heille tätä kerro, mutta takaraivossa se ajatus silti on kokoajan. Yritän silti olla positiivinen, vaikka aika erakoksi olen nykyään muuttunut kun en juuri ketään kavereita nää.
En ole nykyään enää se yläasteen hiljainen tyttö, vaikka introvertiksi itseni silti luokittelisin. Mutta osaan kyllä hassutella ja olen avoin ja puhun tosi paljonkin toisinaan. Joskus sen sijaan on kiva olla myös hiljaa. Olen lähempänä 30-ikävuotta. Pidän matkustelusta, eläimistä, ruoanlaitosta, leivonnasta, luonnosta jne. Olisipa kiva joskus pitää tyttöjenilta, kokeiltaisiin vaikka kasvonaamioita, juotaisiin lasi viiniä ja herkuteltaisiin vaikka suklaalla ja höpöteltäisiin niitä näitä. Kukaan ei koskaan ole pyytänyt minua tuollaisiin tyttöjeniltoihin. No, ehkä vielä joskus...
Tuli aika pitkä romaani, toivottavasti joku jaksaa lukea :) Tänne ei mahdu kerralla kovin pitkää tekstiä...Vaikuttaa valitettavasti siltä, että et hae ystävää vaan puolisoa tai elämänkumppania.
En tiedä miksi tekstini käsitetään väärällä tavalla. En hae elämänkumppani tai vaadi ystävältä liikoja. Rennolla mielellä olen aina uuden ihmisen tavannut. Seurustelen kyllä, joten en tarvitse puolisoa. Hyvää ystävää vain etsin, jonka kanssa voisi harrastaa jotain yhdessä tai tehdä asioita. Jos on paras ystävä, hänen kanssaan varmastikin tehdään asioita paljon ja suunnitellaan reissuja jne. Miksi sellaisen toivominen itselle on väärin?
Kommentoin tätä viestiäsi vielä. Kun ihminen on pieni lapsi, voidaan laittaa 10 samanlaista teletappia ämpäri ja lapio kädessä hiekkalaatikolle ja niillä kaikilla on yksi ja sama asia mielessä: tehdä hiekkakakkuja. Joku saattaa ehkä kopauttaa toista lapiolla päähän, mutta se ydinjuttu eli hiekkakakkujen tekeminen on kaikille sama. Kun lapsi on noin 10 v, hänellä alkaa ollakin jo erilaisia kiinnostuksen kohteita kuin ikätovereillaan. Yksi on jo intohimoinen urheilija, toinen keskittyy musiikkiin, kolmas leikkii vielä leluilla ja neljäs alkaa jo silmäillä poikia. Vuosi vuodelta kiinnostuksen kohteet eriytyvät. Kun tulee aikuiseksi, on varsin vaikeaa löytää enää ihmistä, joka olisi kiinnostunut kaikista samoista asioista kuin mistä itsekin on. Ja että t oisella olisi vielä mahdollisuus kaikkeen samaan. Harrastettaisiin samoja asioita, tehtäsiiin paljon asioita yhdessä, reissattaisiin yhdessä jne.
Mulla on hyvä ystävä, joka on ollut jo toistakymmentä vuotta työkyvyttömyyseläkkeellä. En mä voi hänen kanssaan suunnitella matkaa edes Tallinnaan, koska ei hänellä ole pienestä eläkkeestään varaa sellaiseen. Jos mulla ei olisi matkaseuraa, en myöskään menisi etsimään sellaista leipäjonosta. Tällä tarkoitan, että ei sunkaan kannata etsiä elämääsi reissuja suunnittelemaan sellaista, jolla on jo ihan riittävästi matkaseuraa tai jolla ei ole varaa reissata kuten sulla. Samoin ei kannata etsiä johonkin harrastukseen kaveria sellaisesta, joka ei ole kiinnostunut kyseisestä harrastuksesta.
Aikuisena on melko mahdotonta löytää omaa kaksoisolentoaan. Siis sellaista, jolla olisi samat kiiinnostuksen kohteet, samanlainen taloudellinen tilanne ja samanlainen elämäntilanne. Jos sellaisen ihmeen löytäisikin, todennäköisesti jokin muuttuisi muutaman vuoden sisällä. Aikuisena onkin paljon järkevämpää koittaa löytää yksi harrastamaan samaa harrastusta, toinen reissaamaan kanssaan, kolmas tekemään kanssasi asiaa A ja neljäs tekemään kanssasi asiaa B.
Ja se sun paras ystäväsi on sun seurustelukumppanisi. Jos olet vakavissasi hänen suhteensa, hän on se, jonka voit edes toivoa olevan kanssasi hautaan asti. Hän on se, joka tekee omassa elämässään kompromisseja sinun vuoksesi aivan kuten sinäkin teet kompromisseja hänen vuokseen.
Vierailija kirjoitti:
Jatkuu...
Olen käynyt varmaan kymmenillä kahveilla eri ihmisten kanssa, innolla odottaen, millainen ihminen siellä on että tulisiko meistä ystävät. Joidenkin kanssa ei vaan kemiat kohtaa ja se on tosiasia. Mutta harmittaa silti, etten löydä ystävää, joka säilyisi läpi elämän.
Se vaikuttaa jo omaan itsetuntoonkin kun uusista tuttavuuksista ajattelen etten "kelpaa" hänellekään tai kaveruus päättyy pian. Ajattelen että minussa on pakko olla jotain vikaa, kun en saa ystävää, jolle voisi soittaa hetken mielijohteesta, tai ystävää jonka kanssa suunnitella ulkomaanreissua, ystävää, jolle voisi kertoa ilot ja surut. Ystävää, joka pitäisi minuunkin yhteyttä ja ehdottaisi tapaamisia. On raskasta olla aina se joka pitää ystävyyttä yllä.
En ole täydellinen, lapsuudessa tapahtunut asioita jotka vaikuttaneet itsetuntooni ja onhan siihen vaikuttanut myös esim. ysiluokan tapahtumat, huonossa parisuhteessa eläminen ja jatkuvat torjutuksi tulemiset tai hylkäämisen kokemukset.
Nyt asun uudella isommalla paikkakunnalla, vähän kauempana perheestäni ja suvustani. Ajattelin tänne muuttaessani etten ole ihan yksin kun "onhan mulla ne pari kaveria". Pari kaveria, jotka eivät koskaan laita viestiä. Olen kyllä tutustunut jo uusiin ihmisiin, mutta olen heistäkin hieman skeptinen ja epäileväinen että kelpaanko tai jaksaako tuo enää viikon päästä laittaa viestiä. En tietenkään heille tätä kerro, mutta takaraivossa se ajatus silti on kokoajan. Yritän silti olla positiivinen, vaikka aika erakoksi olen nykyään muuttunut kun en juuri ketään kavereita nää.
En ole nykyään enää se yläasteen hiljainen tyttö, vaikka introvertiksi itseni silti luokittelisin. Mutta osaan kyllä hassutella ja olen avoin ja puhun tosi paljonkin toisinaan. Joskus sen sijaan on kiva olla myös hiljaa. Olen lähempänä 30-ikävuotta. Pidän matkustelusta, eläimistä, ruoanlaitosta, leivonnasta, luonnosta jne. Olisipa kiva joskus pitää tyttöjenilta, kokeiltaisiin vaikka kasvonaamioita, juotaisiin lasi viiniä ja herkuteltaisiin vaikka suklaalla ja höpöteltäisiin niitä näitä. Kukaan ei koskaan ole pyytänyt minua tuollaisiin tyttöjeniltoihin. No, ehkä vielä joskus...
Tuli aika pitkä romaani, toivottavasti joku jaksaa lukea :) Tänne ei mahdu kerralla kovin pitkää tekstiä...
Älä viitsi spämmätä ketjua pilalle.
Alue: Aihe vapaa
Samaa mieltä. On ihan tutkimuksissakin todettu, että ihminen pystyy ehkä noin kymmeneen hyvin läheiseen ihmissuhteeseen. Joillakin tuo määrä voi olla vielä pienempi. Jos on puoliso, läheisiä sisaruksia ja muutama kaveri, niin äkkiä tuo luku tulee täyteen. Jos tutustut kiinnostavaan kumppaniehdokkaaseen, mutta paljastuu, että hän on varattu, alatko syyttää häntä? Että miksi ei mahdu vielä yhtä? Niin. Ehkä kannattaa uusia ystäviäkin etsiessä vain siirtyä eteenpäin, jos huomaa, ettei toisella olekaan elämässään sinulle tilaa, eikä syytellä muita.