Muita, jotka jäävät aina ulkopuolisiksi ihmissuhteissa?

Vierailija kirjoitti:

Ja jatkan vielä, kyllä viilsi tuo sanomasi että minusta tulee paha olo. Et edes tunne minua. Tämän takia yksinäisenä olisi parempi pysyä poissa näistä "vertaistukiketjuista". Yksinäiset ihmiset osaavat olla kamalia toisille.

Sama koskee suurinta osaa vertaistukiryhmistä. On ironista, että näissä ryhmissä ei läheskään aina saa mitään konkreettista tukea. Monesti ihmiset ovat itse henkisesti liian huonossa kunnossa pystyäkseen varsinaisesti tukemaan ketään ja jotkut haluavat vain kaataa pahan olonsa toisten niskaan. Pahimmillaan muu ryhmä on saattanut alkaa vetää paremmin voivaa jäsentä samaan lokaan kanssaan, koska toisen eteenpäin menoa ei pystytä hyväksymään. Toisaalta tällaisissa ryhmissä on myös potentiaalia vahvojen ja syvällisten ystävyyssuhteiden solmimiseen, koska niissä ollaan sen verran herkkien asioiden äärellä.

Vierailija kirjoitti:

Luulisi että olisi jotenkin mahdollista, että yksinäiset, porukoista ulos jäävät voisivat löytää toisensa. Onnistuisiko?

Mä useammankin kerran koettanut ottaa mukaan tällaisia ulkopuolisiksi itsensä tuntevia. Sitten kun niitä tapaamisia vaikka kaksin tai pienellä porukalla on sovittu ja oltu mielestäni ihan molemmat/kaikki innoissaan, tämä ulkopuolisuutensa vanki on viime tipassa aina mitä erikoisimmin syin perunut. Sovittu myöhemmin uusiksi ja sama juttu.

En sitten tiedä, onko heillä lopulta jonkinlainen pelko sosiaalisia tilanteita kohtaan ja jännityksestä peruvat. Joka tapauksessa ei hirveästi tee mieli enää pyytää mihinkään, kun menee omaakin aikaa hukkaan valmistautuessa tapaamiseen, jota ei tulekaan.

Vierailija kirjoitti:

Ja jatkan vielä, kyllä viilsi tuo sanomasi että minusta tulee paha olo. Et edes tunne minua. Tämän takia yksinäisenä olisi parempi pysyä poissa näistä "vertaistukiketjuista". Yksinäiset ihmiset osaavat olla kamalia toisille.

Ja sitten he ihmettelevät, miksi ovat yksinäisiä. 

Vierailija kirjoitti:

Mä luulen, että joskus on kyse siitä, että sen yksinäisen elämä näyttää liian "täydelliseltä". Yksinäisen yrittäessä tutustua muihin hän kertoo mukavia asioita itsestään, jotta antaisi hyvän kuvan. Hän haluaa näyttää hyviä puoliaan, jotta olisi lähestyttävä ja ystävämateriaalia. Toisen korvissa se kuulostaakin siltä, että "Tuolla Lauralla on kaikki niin hyvin, porskuttaa töissä, on puoliso, koti ja jaksaa vielä harrastaa. On niin ystävällinenkin vielä, ihan kuin ei olisi ikinä huono päivä. Ärsyttää, kun toisella on asiat noin hyvin. Minä haluaisin ystävän, jonka kanssa voisi parantaa maailmaa ja oman elämän murheita vaikka viinilasillisen äärellä tai kahvilla. Mies ottaa päähän, työt stressaa ja jumppaan en jaksa lähteä." Ainakin itse olen joskus huomannut, että naiset eivät tykkää, jos toisella menee "liian hyvin".

Tässä yksi havainto, jonka olen tehnyt itsekin. Ystävystymistä edistää "kaulan paljastaminen", eli se, että näyttää myös heikkouksiaan. Se on luottamuksen osoitus, silloin toinenkin uskaltaa paremmin luottaa sinuun. Toki tämä ei tarkoita kaikkien murheiden ja lapsuuden traumojen välitöntä vuodattamista toisen niskaan kuin kaatopaikalle, silläkin tavalla saa tehokkaasti karkoitettua ihmiset kauemmas.

Yksi neuvo ihmissuhteiden hyvään aloittamiseen oli myös pienen avun pyytäminen toiselta, joka menee vähän samaan kategoriaan. Ei siis muuttoapu tai rahan pyytäminen lainaksi, vaan esim. "oletko koskaan tehnyt/käyttänyt/ostanut tällaista, osaisitko ihan äkkiä neuvoa" tai mielipiteen kysyminen jossakin pikku asiassa. Hyvin pieni avunpyyntö, jolla viestittää toiselle sekä omaa ihmisyyttään että luottamusta toiseen.

Ylsi lisä perheellisellä kaverisuhteisiin on puoliso.

Jotta kyläilyt keskusteluineen sujuisivat, puolisoidenkin pitäisi tulla juttuun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku ongelma tai heikkous on usein meidän yksin jäävien elämässä. Meidän kannattaisi ehkä löytää toisemme, vai havittelemmeko itsekin vain niiden suosituimpien seuraa? Ainahan voi mennä vaikka yksinäisten ryhmään facebookissa ja tutustua siellä oman asuinalueensa ihmisiin. Jostain syystä yksinäiset usein ei halua tutustua toisiinsakaan. Miksi ei?

Minä olen se, joka kirjoitti jollain edellisellä sivulla hakeneensa seuraa yksinäisten keskusteluryhmistä. Minun kokemukseni mukaan ne ryhmät eivät usein toimi siksi, että niin moni kaverinhakija vaikuttaa olevan katkeroitunut ja määrittelevän itsensä vain yksinäisyyden kautta. Vaikka itsekin kaipasin samanhenkistä seuraa, en näe itseäni silti ensisijaisesti "yksinäisenä" ja pystyn nauttimaan asioista myös itsekseni. Ihan yleiselläkin tasolla voisin sanoa, että ystävyys harvemmin toimii, mikäli yhdistävää tekijää lähdetään hakemaan negatiivisen kautta. Jostain syystä näissä yksinäisten ryhmissä on monesti sellainen negailukulttuuri valloillaan. Ymmärrettävää, sillä yksinäisyys on henkisesti kuluttavaa ja lannistavaa mutta se ei silti luo tervettä pohjaa ystävystymiselle.

Yksinäisiä kehotetaan usein kaveeramaan muiden yksinäisten kanssa. Vaikka neuvo on varmasti hyvää tarkoittava, koen sen loukkaava. Ei aikuisten ihmissuhteet toimi kuin vaippaikäisillä että istutetaan kaksi samanikäistä hiekkalaatikolle ja annetaan hiekkalapiot käteen ja ollaan kavereita. Aikuiset tarvitsevat ystävyydelle jotain yhteistä pohjaa, kiinnostuksen kohteita, yhteensopivat luonteet. Pelkkä yksinäisyys ei riitä yhdistämään jos maailmat ovat liian kaukana toisistaan eikä mikään yhdistä.

Ovatko yksinäiset mielestäsi sitten niin uniikkeja lumihiutaleita, että heillä ei voi mitenkään olla toisen yksinäisen kanssa mitään muuta yhteistä kuin yksinäisyys? Jos näin, heidän on ihan varmasti vaikea ystävystyä kenenkään muunkaan kanssa. 

Menkää terapiaan, niin monen yksinäisen kirjoitus on todella luotaantyöntävä.

Normaali ihminen pääsee yli lapsuuden pettymyksistä, joko itse tai avun kanssa.

Ei kukaan ystävä pysty korjaamaan tuollaista päävikaa, vaaditte liikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä on monta kommenttia samaistujilta.

Toiselta puolelta kokemusta kommentoisin itse. Minulla on jonkin verran ystäviä, erilaisia porukoita joihin kuulun, läheisiä sielunsiskoja ja kaverillisia ryhmiä. Olen viime vuosina tutustunut myös uusiin ystäviin.

Olen ulospäin suuntautunut, mutta en pidä itseäni erityisen lahjakkaana sosiaalisesti.

Ajattelen että sosiaalisesti lahjakas saisi kaikki tuntemaan itsensä aina porukkaan kuuluvaksi ja saada hiljaisemmatkin näkymään. Itse olen liian laiska ja mukavuuden haluinen tähän.

Tunnustan itsekkäästi, että viihdyn oman oloisessa seurassa. En jaksa nähdä super paljoa vaivaa, jos toinen on melko ujo, tavallinen tai ikävästi sanottuna tylsä. Kuulostaa leuhkalta (pahoittelut) mutta olen itse kohtalaisen hauska, karismaattinen ja puhelias. Tulen monen kanssa juttuun ja olen empaattinen, mutta moni tuttava on jäänyt pois elämästä (vaikka he olisivat haluneet selvästi ystävyyttä) koska en kokenut että meillä olisi todella kolahtanut kunnolla. En jaksa istua kahvilla puhelemassa mukavia.

Ystäväpiiri voi jollain olla oikeasti täynnä.

Kipinä, karisma ja kemia ovat joskus vaikeita selittää ja saavat ihmisen kuulostamaan ikävältä valikoitsijalta. Kuitenkin ystävyydessä ja treffailussa on paljon samaa. En halua tapailla ihan kivaa tyyppiä ja tutustua vuosia rauhakseen. Joko natsaa tai sitten ei.

Sinussa ei Ap ole varmasti mitään vikaa! Kemiasi kohtaavat varmasti jonkun kanssa. Kuulostat symppikseltä tyypiltä. Jos joku karismaa kaipaava ei kaipaa ystävyyttäsi, niin sinä et siinä menetä mitään. Tsemppiä ystävien kohtaamiseen.

Tästä keskustelusta pitäisi monen ihmisen vaihtaa yhteystietoja!

Sehän se onkin kun ihmisillä on oma käsityksensä tylsästä. Minä en jaksaisi kovin pitkään superpallona pomppivaa pinnallista tyyppiäsi, koen sen hyvin tylsäksi. Myös puhuapälpättäminen hiljaisuuden pakoilemisen vuoksi on tylsää huulten liikkumista tuulessa. 

Se että olisin pinnallinen on ihan omaa tulkintaasi. Onko ihminen pinnallinen, jos on hieman valikoiva omien ystäviensä suhteen. Minulla on kaikenlaisia ja ikäisiä eri sukupuolisia ystäviä. Jos ulospäin suuntautuneisuutta tai optimistista elämänasennetta pitää pinnallisena niin mikäs siinä, mutta ei ole kyllä ennen tullut palautetta pinnallisuudesta (ammatistani tai mielenkiinnostani et tiedä kuitenkaan mitään). Se että on puhelias on eri asia kun että puhuu tyhjänpäivisiä.

Olen samaa mieltä siitä, että tylsyys on varsin subjektiivinen kokemus. Koitinkin vain valottaa sitä, miksi joku ei jaksa ystävystyä ihan mukavien ihmisten kanssa. Että makuasioita ovat nämä. Harvoin on mitään kovin selkeää vikaa heissä (sen enempää kuin meissä kaikissa).

Ihan kuten sinunkin tulkintasi toisista ihmisistä ovat vain sinun tulkintaasi. Sinä pidät tylsinä tietynlaisia ihmisiä, minä pidän tylsänä sinunlaistasi ihmistä. Mikä ongelma tässä sinulle on?

Tottakai! Minun näkemykseni ei ole mikään totuus, sellaista en ole väittänytkään. Minua saa toki pitää ikävänä ja tylsänä, mutta toiveeni on toki että sellainen päätelmä tehtäisiin kasvotusten (ei vauva.fi palstalla muutaman hassun kommentin perusteella). 

Täällä harva on väittänyt että kyseinen Ap olisi mitenkään tylsä. Monella on samanlaisia kokemuksia kuin hänellä ja koitin omasta näkökulmasta avata, mihin perustuu omassa elämässä (ei vauva.fi avautumisten perusteella) samanlaiset tilanteet. En väitä olevani mitenkään jalomielinen, mutta en myöskään ole haukkunut ketään.

Olisi kiva että asiasta voisi keskustella erilaisista näkökulmiasta ilman ivaa tai haukkumista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku ongelma tai heikkous on usein meidän yksin jäävien elämässä. Meidän kannattaisi ehkä löytää toisemme, vai havittelemmeko itsekin vain niiden suosituimpien seuraa? Ainahan voi mennä vaikka yksinäisten ryhmään facebookissa ja tutustua siellä oman asuinalueensa ihmisiin. Jostain syystä yksinäiset usein ei halua tutustua toisiinsakaan. Miksi ei?

Minä olen se, joka kirjoitti jollain edellisellä sivulla hakeneensa seuraa yksinäisten keskusteluryhmistä. Minun kokemukseni mukaan ne ryhmät eivät usein toimi siksi, että niin moni kaverinhakija vaikuttaa olevan katkeroitunut ja määrittelevän itsensä vain yksinäisyyden kautta. Vaikka itsekin kaipasin samanhenkistä seuraa, en näe itseäni silti ensisijaisesti "yksinäisenä" ja pystyn nauttimaan asioista myös itsekseni. Ihan yleiselläkin tasolla voisin sanoa, että ystävyys harvemmin toimii, mikäli yhdistävää tekijää lähdetään hakemaan negatiivisen kautta. Jostain syystä näissä yksinäisten ryhmissä on monesti sellainen negailukulttuuri valloillaan. Ymmärrettävää, sillä yksinäisyys on henkisesti kuluttavaa ja lannistavaa mutta se ei silti luo tervettä pohjaa ystävystymiselle.

Yksinäisiä kehotetaan usein kaveeramaan muiden yksinäisten kanssa. Vaikka neuvo on varmasti hyvää tarkoittava, koen sen loukkaava. Ei aikuisten ihmissuhteet toimi kuin vaippaikäisillä että istutetaan kaksi samanikäistä hiekkalaatikolle ja annetaan hiekkalapiot käteen ja ollaan kavereita. Aikuiset tarvitsevat ystävyydelle jotain yhteistä pohjaa, kiinnostuksen kohteita, yhteensopivat luonteet. Pelkkä yksinäisyys ei riitä yhdistämään jos maailmat ovat liian kaukana toisistaan eikä mikään yhdistä.

Ovatko yksinäiset mielestäsi sitten niin uniikkeja lumihiutaleita, että heillä ei voi mitenkään olla toisen yksinäisen kanssa mitään muuta yhteistä kuin yksinäisyys? Jos näin, heidän on ihan varmasti vaikea ystävystyä kenenkään muunkaan kanssa. 

Tulkitsetko tahallaan noin negatiivisen kautta että pääset olemaan ikävä ja kärkäs muita kohtaan? Ihan selvästihän tuossa oli viestinä että pelkkä yksinäisyys ei riitä yhdistämään, vaan tarvitaan muutakin. Sitä voi olla tai voi olla olematta toisen yksinäisen kanssa. Pelkkä yksinäisyys ei kuitenkaan riitä.

Vierailija kirjoitti:

Samoja tunteita. Olen toisaalta tottunutkin jo tähän. Luon omia maailmoja metsälenkeillä ja kiva katsella puita ja muuta metsänelämää. Onneksi pikkukaupunkimme vierestä aukeaa myös rantaa. Ilman näitä varmaan sekoaisin.

Toisinaan kaipaan ystävää, jonka kanssa puhua luetuista kirjoista.

Olisiko paikkakunnallasi jonkinlaista lukupiiriä (esim kaupungin, kirjaston tai kansalaisopiston), jossa pääsisit keskustelemaan luetuista kirjoista, ja olisi mahdollisuus tutustua ihmisiin samalla? Kuulostaa hyvältä, että nautit luonnosta :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulisi että olisi jotenkin mahdollista, että yksinäiset, porukoista ulos jäävät voisivat löytää toisensa. Onnistuisiko?

Mä useammankin kerran koettanut ottaa mukaan tällaisia ulkopuolisiksi itsensä tuntevia. Sitten kun niitä tapaamisia vaikka kaksin tai pienellä porukalla on sovittu ja oltu mielestäni ihan molemmat/kaikki innoissaan, tämä ulkopuolisuutensa vanki on viime tipassa aina mitä erikoisimmin syin perunut. Sovittu myöhemmin uusiksi ja sama juttu.

En sitten tiedä, onko heillä lopulta jonkinlainen pelko sosiaalisia tilanteita kohtaan ja jännityksestä peruvat. Joka tapauksessa ei hirveästi tee mieli enää pyytää mihinkään, kun menee omaakin aikaa hukkaan valmistautuessa tapaamiseen, jota ei tulekaan.

HELSINKILÄISEN Hannamari Viitasen yksin asumisen taustalla on ”se perinteinen tarina”. Hänen avioliittonsa päättyi vajaat kymmenen vuotta sitten, jolloin hän muutti jo aiemmin sijoitusasunnoksi ostamaansa yksiöön Kallioon. Siihen asti parikymmentä vuotta oli kulunut parisuhteissa tai niiden välillä.

”Olin asunut välissä lyhyitä pätkiä yksin. Aina silloin ajattelin, että tulee seuraava suhde ja vielä lopullinen perhe.”

Perhettä ei tullut, ja yksinäisyys on tuntunut viisikymppisenä hätkähdyttävältä. Eron jälkeen ei ollutkaan enää kaveriporukkaa, joka soittelisi toisilleen. Muutamat ystävät asuivat muualla, ja heidän kuvionsa lapsineen tai lapsenlapsineen erosivat omista

”Lähden yksiöstä ja menen töihin olemaan yksin. Olen miettinyt, mistä on kysymys, miksi en löydä omaa kaveriporukkaa.”

”En ole totaalisen yksin, sillä voin vaihtaa ajatuksiani viesteillä muualla asuvien kavereiden kanssa. Mutta jos on avattu vaikka uusi kahvila, minulta puuttuu kaveri, jonka kanssa voisin sinne mennä.”

Viitanen syyttää yksinäisyydestä myös omaa valikoivuuttaan ja introverttiyttään. Hän esimerkiksi järjesti Facebookin Uusia ystäviä -ryhmässä tapahtuman neli–viisikymppisten naisten ystävystymistä varten. Lopulta hän ei kuitenkaan itse mennyt paikalle.

”Minulle tuli olo, että entä jos en tykkääkään muista, eikä se tuntunutkaan enää minun jutultani. Sitten kun muut olivat jo tavanneet toisensa, ajattelin, että he tuntevat jo ja minä olen ulkopuolinen.”

 

Tuttu tarina.

Kärsi yksinäisyydestä vuosikausia, haluaisit saada uusia ystäviä ja valita siitä

Älä ole valmis lähtemään "epämukavuusalueelle" jossa voisi tutustua ihmisiin

Kärsi edelleen yksinäisyydestä ja jatka valittamista kuolemaasi asti

Profit?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku ongelma tai heikkous on usein meidän yksin jäävien elämässä. Meidän kannattaisi ehkä löytää toisemme, vai havittelemmeko itsekin vain niiden suosituimpien seuraa? Ainahan voi mennä vaikka yksinäisten ryhmään facebookissa ja tutustua siellä oman asuinalueensa ihmisiin. Jostain syystä yksinäiset usein ei halua tutustua toisiinsakaan. Miksi ei?

Minä olen se, joka kirjoitti jollain edellisellä sivulla hakeneensa seuraa yksinäisten keskusteluryhmistä. Minun kokemukseni mukaan ne ryhmät eivät usein toimi siksi, että niin moni kaverinhakija vaikuttaa olevan katkeroitunut ja määrittelevän itsensä vain yksinäisyyden kautta. Vaikka itsekin kaipasin samanhenkistä seuraa, en näe itseäni silti ensisijaisesti "yksinäisenä" ja pystyn nauttimaan asioista myös itsekseni. Ihan yleiselläkin tasolla voisin sanoa, että ystävyys harvemmin toimii, mikäli yhdistävää tekijää lähdetään hakemaan negatiivisen kautta. Jostain syystä näissä yksinäisten ryhmissä on monesti sellainen negailukulttuuri valloillaan. Ymmärrettävää, sillä yksinäisyys on henkisesti kuluttavaa ja lannistavaa mutta se ei silti luo tervettä pohjaa ystävystymiselle.

Yksinäisiä kehotetaan usein kaveeramaan muiden yksinäisten kanssa. Vaikka neuvo on varmasti hyvää tarkoittava, koen sen loukkaava. Ei aikuisten ihmissuhteet toimi kuin vaippaikäisillä että istutetaan kaksi samanikäistä hiekkalaatikolle ja annetaan hiekkalapiot käteen ja ollaan kavereita. Aikuiset tarvitsevat ystävyydelle jotain yhteistä pohjaa, kiinnostuksen kohteita, yhteensopivat luonteet. Pelkkä yksinäisyys ei riitä yhdistämään jos maailmat ovat liian kaukana toisistaan eikä mikään yhdistä.

Ovatko yksinäiset mielestäsi sitten niin uniikkeja lumihiutaleita, että heillä ei voi mitenkään olla toisen yksinäisen kanssa mitään muuta yhteistä kuin yksinäisyys? Jos näin, heidän on ihan varmasti vaikea ystävystyä kenenkään muunkaan kanssa. 

Tulkitsetko tahallaan noin negatiivisen kautta että pääset olemaan ikävä ja kärkäs muita kohtaan? Ihan selvästihän tuossa oli viestinä että pelkkä yksinäisyys ei riitä yhdistämään, vaan tarvitaan muutakin. Sitä voi olla tai voi olla olematta toisen yksinäisen kanssa. Pelkkä yksinäisyys ei kuitenkaan riitä.

Siinä tapauksessa siis kannattaa tutustua ensin muihin yksinäisiin, koska heillä on enemmän tarvetta ja aikaa uusille ystäville ja kavereille kuin niillä, joilla on jo ystäviä ja kavereita. Pitää vain tutustua niin moneen, että löytyy se, jonka kanssa on muutakin yhteistä kuin yksinäisyys. Ei me muutkaan ystävystytä jokaisen vastaantulijan kanssa vaan pitää tutustua todella moniin ihmisiin ennenkuin joistain niistä tulee ystäviä. 

Mutta kun yleensä se ei käy, että on monta kaveria ja ystävää, yhden kanssa tehdään yhtä, ja toisen kanssa toista.

Vaaditaan sellaista sydänystävyyttä, joka on tiiviydessään lähinnä parisuhde ilman seksiä. Ei sellainen ole realistinen enää aikuisiällä.

Ja jos raahaa mennyttä mukanaan, tulee varmasti sössittyä ne uudetkin ihmissuhteet. Ei ystävä ole terapeutti tai tukihenkilö. Kun juttu alkaa valituksella miten jo lapsena ei ollut kivaa seuraa ( koska jos olisi ollut, ei olisi jäänyt yksin), 99 % ihmisistä ei halua kuulla tyypistä yhtään enempää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuosta että pitää harrastaa jotain erikoista ja olla mielenkiintoinen. Mä teen itse musiikkia, ja lisäksi sketsejä/radio-ohjelmia. En kerää autojen rekkareita, mutta yritän maata mahdollisimman monessa paikassa.

Joku voisi väittää erikoiseksi touhuksi. Mitä lisäarvoa nämä toisivat ystävälleni? Hän vain vuosikausia haluaisi kuunnella miten sävellän? Enpä oikein jaksa uskoa. Veikkaan että tuollaiset ystävät haluavat vain olla kaverin ”siivellä”, eli hänellä voi brassailla muille?

Itselläni on useita ystäviä jotka tekevät musiikkia. En oikein tiedä mitä brassailtavaa heissä olisi muille sen enempää kuin muissakaan ihmisissä? Mutta heillä on intohimo ja se tekee heistä kiinnostavampia ihmisiä. Eivät toki tuntikausia selitä sävellyksistään, sosiaalisesti osaavat ihmiset osaavat asettaa puheensa kuulijaa ajatellen ja syvällisemmät selitykset jätetään kollegoille. Kuitenkin se että elämässä on intohimoja ja sisältöä tuo ihmiseen kipinää ja tekee hänestä kiinnostavampaa seuraa useammalle ihmiselle.

Sepäs se pointtini olikin, että mikä on sitten erikoista ja kiinnostavaa tekemistä, eikä perus iltakävelyjä ja sudokun ratkaisemista. On ihan eri asia olla intohimoinen, kuin erikoinen, ja ei-tavallinen. Voin sanoa etten ole ollenkaan tavallinen harrastukseni 40-vuotiaiden kaverittomien naisten viitekehyksessä. Silti en ymmärrä miksi erikoiset harrasteeni tekisivät minusta mielenkiintoisen ystävän. Sinä puhut ihan eri asiasta, intohimosta, joka mielestäsi näkyy musiikintekemisessä. Olen nähnyt todella intohimoisesti villasukkien tekemiseen suhtautuvia ihmisiä, vaikka itse harrastus vaikuttaisikin sinulle tylsältä. Ei kannata ehkä lainata viestiä ja puhua sitten ihan eri asiasta kuin lainaamassaan viestissä puhutaan. Ne kuuluisat aidat ja aidanseipäät.

Onkohan näillä omaa erinomaisuuttaan ja laajaa sosiaalista piiriä hehkuttavien esiintyminen vauvapalstan yksinäisyysketjussa vähän samaa kaliiberia kuin omien vauvojen ja lapsien hekhuttaminen lapsettomuuteen liittyvissä ketjuissa?

Pitäisikö hetkeksi mennä itseensä?

Minusta ihminen joka on innostunut jostakin tosissaan on kyllä kiinnostavampi sellaista, jonka elämä on töitä, kotitöitä ja töllöä/somea.

Parhaiten kavereita/ystäviä saa ihmisistä, joilla on sama kiinnostuksen kohde. Jos mikään ei kiinnosta, niin voi voi.

Vierailija kirjoitti:

Onkohan näillä omaa erinomaisuuttaan ja laajaa sosiaalista piiriä hehkuttavien esiintyminen vauvapalstan yksinäisyysketjussa vähän samaa kaliiberia kuin omien vauvojen ja lapsien hekhuttaminen lapsettomuuteen liittyvissä ketjuissa?

Pitäisikö hetkeksi mennä itseensä?

Kuka sitten saa keskustella, nekö vain joilla ei koskaan ole ollut kavereita? Silkkaa ruikutusta siitä tulisi, kilpailua että kuka on itsesäälisin ja kyvyttömin vuorovaikutukseen.

Ihmiset täällä yrittävät auttaa, mutta sekin näkyy olevan väärin. Mitä te yksinäiset oikein haluatte? Mikään ei kelpaa.

No oikea paikka olisi terapia, jossa toivottavasti oppisi niitä taitoja, jotka enemmistö hankkii jo hiekkalaatikolla. Koska siitä on kyse, ettei osaa olla muiden kanssa niin, että kaikilla olisi hyvä olla.

Siellä Facebookin ystäväryhmissä on kyllä ihan tavallisia ihmisiä, eivät kaikki ole edes erityisen yksinäisiä, vaan etsivät vain lisää kavereita. Totta kai isoon joukkoon ihmisiä mahtuu kaikenlaista, ja varmasti joku outo ripustautuja tai tilittäjäkin voi osua vastaan, mutta en lähtisi sen pelossa hyödyntämättä näitä ryhmiä. Sielläse kynnys tutustua on kuitenkin pieni, kun kaikki ovat samalla asialla.

Vierailija kirjoitti:

Inhoan sitä, kuinka moni vetoaa siihen että "mulla on jo sosiaalinen piiri täynnä enkä kaipaa lisää ystäviä". Tuntuu tosi kurjalta kuulla, kun itse juuri kaipaisi niitä uusia ystäviä. Mistäpä niitä saa, jos kenellekään ei ole tilaa tai aikaa?

Ymmärrän, että tää voi tuntua kurjalta, mutta valitettavasti se ei oo niiden tyyppien ongelma, jotka vetää rajoja ja joilla ei oo aikaa uusiin ystäviin. Jokainen päättää itse mihin elämänsä käyttää, jokaisen aika on rajallinen. Totuus voi olla, että jollain ei todellakaan ole aikaa ja joku katsoo, että juuri jonkun tietyn ystävätarjokkaan kohdalla mieluummin jättää tarttumatta tilaisuuteen ja käyttää aikansa vaikka itseensä. Ja se on jokaisen oikeus.

Itselläni oli tilanne, jossa erään alan varjolla somesta facebook-kaveriksi änkeytynyt ihminen alkoi viestitellä kohtuuttoman paljon ja aika diippejä juttuja. Aikani koitin häntä auttaa, selkeästi oli itsetunnon kanssa ongelmia jne. Mitä kiltimpi olin, sitä raskaammaksi hän kävi. Valitti vielä samalla useaan otteeseen siitä, miten vaikea on saada kavereita ja tuntui hakevan joka käänteessä vahvistusta itsetunnolleen. Ei mulla oo sydäntä sanoa päin naamaa tyyliin: ihan ensin tarttet terapiaa ja mä en sitä sulle pysty tai halua tarjota. Ei ollut myöskään jaksamista ilmaisena terapeuttina/roskasankona toimia, joten feidasin tyypin. Voin vain kuvitella, millanen viestitulva siitä olisi seurannut, jos olisin sanonut hänelle nämä asiat suoraan. Joskus on pakko olla terveesti itsekäs ja pysytellä kaukana ihmisistä, jotka aiheuttavat lähinnä rasitusta.

Ap, et kuulosta tällaiselta tapaukselta ja asiat on usein monisyisiä. Mutta kannattaa miettiä, että huokuuko sellaista tarvitsevuutta ja toisaalta olemassaoloaan anteeksipyytelevää vibaa. Sellainen kun karkottaa aika monia ihmisiä. Toivottavasti löydät pian ystävän ja muutkin täällä ystävänpuutteen ilmaisseet! Kontaktoitukaa vaikka jotenkin, perustakaa face-ryhmä ja sopikaa siellä treffejä.

Joulurauhaa kaikille.

Vierailija kirjoitti:

Siellä Facebookin ystäväryhmissä on kyllä ihan tavallisia ihmisiä, eivät kaikki ole edes erityisen yksinäisiä, vaan etsivät vain lisää kavereita. Totta kai isoon joukkoon ihmisiä mahtuu kaikenlaista, ja varmasti joku outo ripustautuja tai tilittäjäkin voi osua vastaan, mutta en lähtisi sen pelossa hyödyntämättä näitä ryhmiä. Sielläse kynnys tutustua on kuitenkin pieni, kun kaikki ovat samalla asialla.

Näin itsekin ajattelin koska todella yksinäiset harvoin edes viihtyy somessa. Siellä hengailu lähinnä vain korostaa omaa yksinäisyyttä. Siksi sieltä itsekin lähdin pois.