Muita, jotka jäävät aina ulkopuolisiksi ihmissuhteissa?

Joku ongelma tai heikkous on usein meidän yksin jäävien elämässä. Meidän kannattaisi ehkä löytää toisemme, vai havittelemmeko itsekin vain niiden suosituimpien seuraa? Ainahan voi mennä vaikka yksinäisten ryhmään facebookissa ja tutustua siellä oman asuinalueensa ihmisiin. Jostain syystä yksinäiset usein ei halua tutustua toisiinsakaan. Miksi ei?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä on monta kommenttia samaistujilta.

Toiselta puolelta kokemusta kommentoisin itse. Minulla on jonkin verran ystäviä, erilaisia porukoita joihin kuulun, läheisiä sielunsiskoja ja kaverillisia ryhmiä. Olen viime vuosina tutustunut myös uusiin ystäviin.

Olen ulospäin suuntautunut, mutta en pidä itseäni erityisen lahjakkaana sosiaalisesti.

Ajattelen että sosiaalisesti lahjakas saisi kaikki tuntemaan itsensä aina porukkaan kuuluvaksi ja saada hiljaisemmatkin näkymään. Itse olen liian laiska ja mukavuuden haluinen tähän.

Tunnustan itsekkäästi, että viihdyn oman oloisessa seurassa. En jaksa nähdä super paljoa vaivaa, jos toinen on melko ujo, tavallinen tai ikävästi sanottuna tylsä. Kuulostaa leuhkalta (pahoittelut) mutta olen itse kohtalaisen hauska, karismaattinen ja puhelias. Tulen monen kanssa juttuun ja olen empaattinen, mutta moni tuttava on jäänyt pois elämästä (vaikka he olisivat haluneet selvästi ystävyyttä) koska en kokenut että meillä olisi todella kolahtanut kunnolla. En jaksa istua kahvilla puhelemassa mukavia.

Ystäväpiiri voi jollain olla oikeasti täynnä.

Kipinä, karisma ja kemia ovat joskus vaikeita selittää ja saavat ihmisen kuulostamaan ikävältä valikoitsijalta. Kuitenkin ystävyydessä ja treffailussa on paljon samaa. En halua tapailla ihan kivaa tyyppiä ja tutustua vuosia rauhakseen. Joko natsaa tai sitten ei.

Sinussa ei Ap ole varmasti mitään vikaa! Kemiasi kohtaavat varmasti jonkun kanssa. Kuulostat symppikseltä tyypiltä. Jos joku karismaa kaipaava ei kaipaa ystävyyttäsi, niin sinä et siinä menetä mitään. Tsemppiä ystävien kohtaamiseen.

Tästä keskustelusta pitäisi monen ihmisen vaihtaa yhteystietoja!

Sehän se onkin kun ihmisillä on oma käsityksensä tylsästä. Minä en jaksaisi kovin pitkään superpallona pomppivaa pinnallista tyyppiäsi, koen sen hyvin tylsäksi. Myös puhuapälpättäminen hiljaisuuden pakoilemisen vuoksi on tylsää huulten liikkumista tuulessa. 

Se että olisin pinnallinen on ihan omaa tulkintaasi. Onko ihminen pinnallinen, jos on hieman valikoiva omien ystäviensä suhteen. Minulla on kaikenlaisia ja ikäisiä eri sukupuolisia ystäviä. Jos ulospäin suuntautuneisuutta tai optimistista elämänasennetta pitää pinnallisena niin mikäs siinä, mutta ei ole kyllä ennen tullut palautetta pinnallisuudesta (ammatistani tai mielenkiinnostani et tiedä kuitenkaan mitään). Se että on puhelias on eri asia kun että puhuu tyhjänpäivisiä.

Olen samaa mieltä siitä, että tylsyys on varsin subjektiivinen kokemus. Koitinkin vain valottaa sitä, miksi joku ei jaksa ystävystyä ihan mukavien ihmisten kanssa. Että makuasioita ovat nämä. Harvoin on mitään kovin selkeää vikaa heissä (sen enempää kuin meissä kaikissa).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä on monta kommenttia samaistujilta.

Toiselta puolelta kokemusta kommentoisin itse. Minulla on jonkin verran ystäviä, erilaisia porukoita joihin kuulun, läheisiä sielunsiskoja ja kaverillisia ryhmiä. Olen viime vuosina tutustunut myös uusiin ystäviin.

Olen ulospäin suuntautunut, mutta en pidä itseäni erityisen lahjakkaana sosiaalisesti.

Ajattelen että sosiaalisesti lahjakas saisi kaikki tuntemaan itsensä aina porukkaan kuuluvaksi ja saada hiljaisemmatkin näkymään. Itse olen liian laiska ja mukavuuden haluinen tähän.

Tunnustan itsekkäästi, että viihdyn oman oloisessa seurassa. En jaksa nähdä super paljoa vaivaa, jos toinen on melko ujo, tavallinen tai ikävästi sanottuna tylsä. Kuulostaa leuhkalta (pahoittelut) mutta olen itse kohtalaisen hauska, karismaattinen ja puhelias. Tulen monen kanssa juttuun ja olen empaattinen, mutta moni tuttava on jäänyt pois elämästä (vaikka he olisivat haluneet selvästi ystävyyttä) koska en kokenut että meillä olisi todella kolahtanut kunnolla. En jaksa istua kahvilla puhelemassa mukavia.

Ystäväpiiri voi jollain olla oikeasti täynnä.

Kipinä, karisma ja kemia ovat joskus vaikeita selittää ja saavat ihmisen kuulostamaan ikävältä valikoitsijalta. Kuitenkin ystävyydessä ja treffailussa on paljon samaa. En halua tapailla ihan kivaa tyyppiä ja tutustua vuosia rauhakseen. Joko natsaa tai sitten ei.

Sinussa ei Ap ole varmasti mitään vikaa! Kemiasi kohtaavat varmasti jonkun kanssa. Kuulostat symppikseltä tyypiltä. Jos joku karismaa kaipaava ei kaipaa ystävyyttäsi, niin sinä et siinä menetä mitään. Tsemppiä ystävien kohtaamiseen.

Tästä keskustelusta pitäisi monen ihmisen vaihtaa yhteystietoja!

Sehän se onkin kun ihmisillä on oma käsityksensä tylsästä. Minä en jaksaisi kovin pitkään superpallona pomppivaa pinnallista tyyppiäsi, koen sen hyvin tylsäksi. Myös puhuapälpättäminen hiljaisuuden pakoilemisen vuoksi on tylsää huulten liikkumista tuulessa. 

Se että olisin pinnallinen on ihan omaa tulkintaasi. Onko ihminen pinnallinen, jos on hieman valikoiva omien ystäviensä suhteen. Minulla on kaikenlaisia ja ikäisiä eri sukupuolisia ystäviä. Jos ulospäin suuntautuneisuutta tai optimistista elämänasennetta pitää pinnallisena niin mikäs siinä, mutta ei ole kyllä ennen tullut palautetta pinnallisuudesta (ammatistani tai mielenkiinnostani et tiedä kuitenkaan mitään). Se että on puhelias on eri asia kun että puhuu tyhjänpäivisiä.

Olen samaa mieltä siitä, että tylsyys on varsin subjektiivinen kokemus. Koitinkin vain valottaa sitä, miksi joku ei jaksa ystävystyä ihan mukavien ihmisten kanssa. Että makuasioita ovat nämä. Harvoin on mitään kovin selkeää vikaa heissä (sen enempää kuin meissä kaikissa).

Sinun tekstisi oli oikein hyvä ja asiaa avaava. On hyvä, että introvertti ja ekstrovertit pystyvät kommunikoimaan keskenään 👍

Vierailija kirjoitti:

hastalavistababies kirjoitti:

Siis suoraan sanottuna mun puolesta kaikki ne, jotka väittää, et se johtuis jotenkin ihmisestä itsestään, ettei sillä ole ystäviä, niin haistakaapa p*ska. :D Nimenomaan niilläkin nysväreillä, jotka asuu jossain peräp*rseessä koko elämänsä, on se sama elämänpiiri ja samat ystävät koko elämänsä ajan kuolemaan asti luultavasti. Aika moni ihminen kuitenkin nykymaailmassa joutuu ja HALUAA muuttaa muualle esim. opiskelujen ja ihan vaan sen myötä lisääntyvien mahdollisuuksien ja uusien kokemuksien vuoksi. :D:D Pitäisikö Suomessa jäädä jonnekin saamarin pussinperälle tai samalle pläntille, että on oikeutettu toisten seuraan ja yhteisöllisyyteen? Muualla ollaan sen verran avoimia, että aina kutsutaan uudetkin tuttavat vaikka MUKAAN sinne teatteriin tai sosiaalisiin menoihin. Mutta ei Suomessa näin ole ja se, että täällä on yksin, ei ole aina todellakaan YKSILÖN syytä. Suomessa kun on ne samat ala-astekaverit tai JO valmis sosiaalinen verkosto, niin sittenhän on jo valmis oma elämä ja verkostot, muita ei tarvita, ehkä just niitä hyvänpäivän tuttuja joo.

Ei se yksinäisistä yksilöistä johdu, vaikka yksinäisyys on tottakai saamari tabu ja heitä pidetään luusereina tai outoina hyypiöinä. Siksi on myös vaikeeta tuoda esiin, että hei, oon yksinäinen! Lähtisitkö joskus vaikka kaljalle tai tulisit meille leffailtaan! "Joo en senkin outo yksinäinen friikki, koska ehkä se on tarttuvaa" :D

Ihan hemmetin nurinkurista, että tollasesta asiasta pitää ensimmäisenä lähtee etsimään syytä siitä yksinäisestä. Ihmisiä mekin ollaan ja ihan normaaleja ja kiinnostavia, varmaan jopa kiinnostavampia kuin keskiverto tylsät tallaajat, jotka asuu siellä samalla paikkakunnalla koko saamarin elämänsä. Minäkin oon kiinnostunut kaikesta ja kaikista, haluan oppia tuntemaan ihmiset OIKEESTI ja syvällisesti, enkä pelkästään pinnalta. Ja jos paska osuu tuulettimeen, olen lojaali ja oikeesti läsnä, jos sitä tarvitaan. Ja oon asunut elämäni aikana useassa eri maassa ja oppinut eri kulttuureista, ihmisistä ja elämästä.

Mä syytän oikeesti suomalaista kulttuuriperimää tästä kyvyttömyydestä olla avoin ja ottaa muut ihmiset mukaan yhteisöllisyyteen ja luoda suhteita aikuisenakin eri vaiheissa. Minulla on ollut elämässäni ystäviä eri vaiheissa eli en suostu uskomaan, että mussa ois esim. jotain kardinaalista vikaa, miksi mun kanssa ei voisi ystävystyä ja luoda jotain merkityksellistä.

Itse mietin että vois muuttaa jonnekki muualle maailmalle tän koronatilanteen jotenkin helpotuttua. Et sinä AP myöskään valitettavasti suomalaista kulttuuriperimää ja ihmisiä tule muuttamaan. Sinussa ei todennäköisesti ole mitään vikaa. Joten toivottavasti se sua helpottaa. <3

Katkeruus ja negatiivisuus eivät yleensä ole kovin toivottuja ominaisuuksia, kun ihmissuhteita solmitaan.

Ja itse olet varmasti täydellinen ihminen, eikö niin? Mielestäni on ymmärrettävää että jatkuva ulkopuolelle jättäminen, naisten osalta selkäänpuukotus jne. Jättävät jälkensä. Kerron sinulle tarinan.

Oli aika, kun esim. minulla oli ystävä. Näin koulupiireissä ihmisen, jolla ei ollut yhtään. Lähestyin häntä ja tarjosin ystävyyttä hänelle, johon hän tarttuikin. Ajattelen, ettei kenenkään kuulu olla yksin. Pikkuhiljaa hän paljasti todellisen luontonsa, alkoi manipuloimaan pienen porukkamme sisällä toisia (meitä oli tuossa vaiheessa jo 4) ja lopulta hän onnistui käännyttämään muut minua vastaan niin, että olin yksin kaikista, kukaan ei enää kanssani halunnut olla. Ei välitunneilla, tunneilla, koulun jälkeen jne. Vietin lounastunnit itkien yksikseni. Kaikki kohtelivat minua kuin ilmaa.

Noh, menin yhteen harrastukseen, ajattelin, että sieltäpä saan uusia ystäviä. Olin mennyt sinne ja siellä eräs tyttö olikin minulle mukava. Tulimme juttuun ja olin kauhean iloinen. Yhtäkkiä parin kerran jälkeen hän lopetti minulle puhumisen kokonaan, kohteli kuin ilmaa. Kun yritin puhua, hän kääntyi pois. Kirjaimellisesti olin ilmaa hänelle. Olin hämmentynyt. Eräs hänet tunteva tuli sanomaan minulle, että toi on hänen tyylinsä. Että hän aloittaa uusissa ympäröissä pohjalta ja sitten kävelee hierarkian huippua kohti. Hänellä olikin sitten uusia ystäviä porukassa ja minut jätettiin taas, arvasit oikein, yksin.

Olen viettänyt kaikki aikuisikäni synttärit, jopa joulut, yksin, ja yksinäisyys on ollut kumppanini viime vuodet. Kyllä itsekin ymmärrän tuon tekstin katkeruutta sillä olen itsekin katkera kokemastani. Yritän ottaa aina muut huomioon ja toimia reilusti, mutta se ei tunnu olevan tapa, jolla minuun suhtaudutaan.

Jos näen jonkun yksin, haluan kutsua hänet luontaisesti mukaan. En ikinä kuvittelisi, että jos tunnen jonkun joka on yksin jouluna, etten voisi häntä kutsua mukaan joulunviettoon. Kaikilla tuntemillani ihmisillä tosin tätä ongelmaa ei ole ollut tai eivät ole ainakaan kertoneet. Laittavat kuvia someen ihanista joulustaan jne. Hyvä kai niin.

Olen koittanut miettiä myös, mikä minussa sitten on niin kamalaa, että ansaitsen tulla kohdelluksi näin. Kaavat tuntuvat toistuvan enkä enää uskalla toivoa edes parempaa.

Hyvä, että te muut olette täydellisiä ihmisiä ja ette katkeroidu tai ajattele negatiivisesti. Hyvät teille.

Joku varmasti keksii tulla antamaan minulle analyysin, että mikä minussakin on pielessä. Näinhän se on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä on monta kommenttia samaistujilta.

Toiselta puolelta kokemusta kommentoisin itse. Minulla on jonkin verran ystäviä, erilaisia porukoita joihin kuulun, läheisiä sielunsiskoja ja kaverillisia ryhmiä. Olen viime vuosina tutustunut myös uusiin ystäviin.

Olen ulospäin suuntautunut, mutta en pidä itseäni erityisen lahjakkaana sosiaalisesti.

Ajattelen että sosiaalisesti lahjakas saisi kaikki tuntemaan itsensä aina porukkaan kuuluvaksi ja saada hiljaisemmatkin näkymään. Itse olen liian laiska ja mukavuuden haluinen tähän.

Tunnustan itsekkäästi, että viihdyn oman oloisessa seurassa. En jaksa nähdä super paljoa vaivaa, jos toinen on melko ujo, tavallinen tai ikävästi sanottuna tylsä. Kuulostaa leuhkalta (pahoittelut) mutta olen itse kohtalaisen hauska, karismaattinen ja puhelias. Tulen monen kanssa juttuun ja olen empaattinen, mutta moni tuttava on jäänyt pois elämästä (vaikka he olisivat haluneet selvästi ystävyyttä) koska en kokenut että meillä olisi todella kolahtanut kunnolla. En jaksa istua kahvilla puhelemassa mukavia.

Ystäväpiiri voi jollain olla oikeasti täynnä.

Kipinä, karisma ja kemia ovat joskus vaikeita selittää ja saavat ihmisen kuulostamaan ikävältä valikoitsijalta. Kuitenkin ystävyydessä ja treffailussa on paljon samaa. En halua tapailla ihan kivaa tyyppiä ja tutustua vuosia rauhakseen. Joko natsaa tai sitten ei.

Sinussa ei Ap ole varmasti mitään vikaa! Kemiasi kohtaavat varmasti jonkun kanssa. Kuulostat symppikseltä tyypiltä. Jos joku karismaa kaipaava ei kaipaa ystävyyttäsi, niin sinä et siinä menetä mitään. Tsemppiä ystävien kohtaamiseen.

Tästä keskustelusta pitäisi monen ihmisen vaihtaa yhteystietoja!

Sehän se onkin kun ihmisillä on oma käsityksensä tylsästä. Minä en jaksaisi kovin pitkään superpallona pomppivaa pinnallista tyyppiäsi, koen sen hyvin tylsäksi. Myös puhuapälpättäminen hiljaisuuden pakoilemisen vuoksi on tylsää huulten liikkumista tuulessa. 

Se että olisin pinnallinen on ihan omaa tulkintaasi. Onko ihminen pinnallinen, jos on hieman valikoiva omien ystäviensä suhteen. Minulla on kaikenlaisia ja ikäisiä eri sukupuolisia ystäviä. Jos ulospäin suuntautuneisuutta tai optimistista elämänasennetta pitää pinnallisena niin mikäs siinä, mutta ei ole kyllä ennen tullut palautetta pinnallisuudesta (ammatistani tai mielenkiinnostani et tiedä kuitenkaan mitään). Se että on puhelias on eri asia kun että puhuu tyhjänpäivisiä.

Olen samaa mieltä siitä, että tylsyys on varsin subjektiivinen kokemus. Koitinkin vain valottaa sitä, miksi joku ei jaksa ystävystyä ihan mukavien ihmisten kanssa. Että makuasioita ovat nämä. Harvoin on mitään kovin selkeää vikaa heissä (sen enempää kuin meissä kaikissa).

Ihan kuten sinunkin tulkintasi toisista ihmisistä ovat vain sinun tulkintaasi. Sinä pidät tylsinä tietynlaisia ihmisiä, minä pidän tylsänä sinunlaistasi ihmistä. Mikä ongelma tässä sinulle on?

Vierailija kirjoitti:

Joku ongelma tai heikkous on usein meidän yksin jäävien elämässä. Meidän kannattaisi ehkä löytää toisemme, vai havittelemmeko itsekin vain niiden suosituimpien seuraa? Ainahan voi mennä vaikka yksinäisten ryhmään facebookissa ja tutustua siellä oman asuinalueensa ihmisiin. Jostain syystä yksinäiset usein ei halua tutustua toisiinsakaan. Miksi ei?

Minä olen se, joka kirjoitti jollain edellisellä sivulla hakeneensa seuraa yksinäisten keskusteluryhmistä. Minun kokemukseni mukaan ne ryhmät eivät usein toimi siksi, että niin moni kaverinhakija vaikuttaa olevan katkeroitunut ja määrittelevän itsensä vain yksinäisyyden kautta. Vaikka itsekin kaipasin samanhenkistä seuraa, en näe itseäni silti ensisijaisesti "yksinäisenä" ja pystyn nauttimaan asioista myös itsekseni. Ihan yleiselläkin tasolla voisin sanoa, että ystävyys harvemmin toimii, mikäli yhdistävää tekijää lähdetään hakemaan negatiivisen kautta. Jostain syystä näissä yksinäisten ryhmissä on monesti sellainen negailukulttuuri valloillaan. Ymmärrettävää, sillä yksinäisyys on henkisesti kuluttavaa ja lannistavaa mutta se ei silti luo tervettä pohjaa ystävystymiselle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku ongelma tai heikkous on usein meidän yksin jäävien elämässä. Meidän kannattaisi ehkä löytää toisemme, vai havittelemmeko itsekin vain niiden suosituimpien seuraa? Ainahan voi mennä vaikka yksinäisten ryhmään facebookissa ja tutustua siellä oman asuinalueensa ihmisiin. Jostain syystä yksinäiset usein ei halua tutustua toisiinsakaan. Miksi ei?

Minä olen se, joka kirjoitti jollain edellisellä sivulla hakeneensa seuraa yksinäisten keskusteluryhmistä. Minun kokemukseni mukaan ne ryhmät eivät usein toimi siksi, että niin moni kaverinhakija vaikuttaa olevan katkeroitunut ja määrittelevän itsensä vain yksinäisyyden kautta. Vaikka itsekin kaipasin samanhenkistä seuraa, en näe itseäni silti ensisijaisesti "yksinäisenä" ja pystyn nauttimaan asioista myös itsekseni. Ihan yleiselläkin tasolla voisin sanoa, että ystävyys harvemmin toimii, mikäli yhdistävää tekijää lähdetään hakemaan negatiivisen kautta. Jostain syystä näissä yksinäisten ryhmissä on monesti sellainen negailukulttuuri valloillaan. Ymmärrettävää, sillä yksinäisyys on henkisesti kuluttavaa ja lannistavaa mutta se ei silti luo tervettä pohjaa ystävystymiselle.

Hankalahan on ystävystyä sellaisen henkilön kanssa, jonka kanssa ainoa yhdistävä tekijä on seuran puute.

Yksi tekijä, joka on tehnyt minusta jonkinmoisen epähenkilön, on jättäytyminen Facebookin ulkopuolelle.

Tämä Vauva- sivusto on nykyään naamakirjan ulkopuolisen netin ainoa palsta, jolla on elämää.

Esim. erilaiset harrastuksiin liittyvät yhdistysten keskustelupalstat ovat jokseenkin kuolleet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku ongelma tai heikkous on usein meidän yksin jäävien elämässä. Meidän kannattaisi ehkä löytää toisemme, vai havittelemmeko itsekin vain niiden suosituimpien seuraa? Ainahan voi mennä vaikka yksinäisten ryhmään facebookissa ja tutustua siellä oman asuinalueensa ihmisiin. Jostain syystä yksinäiset usein ei halua tutustua toisiinsakaan. Miksi ei?

Minä olen se, joka kirjoitti jollain edellisellä sivulla hakeneensa seuraa yksinäisten keskusteluryhmistä. Minun kokemukseni mukaan ne ryhmät eivät usein toimi siksi, että niin moni kaverinhakija vaikuttaa olevan katkeroitunut ja määrittelevän itsensä vain yksinäisyyden kautta. Vaikka itsekin kaipasin samanhenkistä seuraa, en näe itseäni silti ensisijaisesti "yksinäisenä" ja pystyn nauttimaan asioista myös itsekseni. Ihan yleiselläkin tasolla voisin sanoa, että ystävyys harvemmin toimii, mikäli yhdistävää tekijää lähdetään hakemaan negatiivisen kautta. Jostain syystä näissä yksinäisten ryhmissä on monesti sellainen negailukulttuuri valloillaan. Ymmärrettävää, sillä yksinäisyys on henkisesti kuluttavaa ja lannistavaa mutta se ei silti luo tervettä pohjaa ystävystymiselle.

Yksinäisiä kehotetaan usein kaveeramaan muiden yksinäisten kanssa. Vaikka neuvo on varmasti hyvää tarkoittava, koen sen loukkaava. Ei aikuisten ihmissuhteet toimi kuin vaippaikäisillä että istutetaan kaksi samanikäistä hiekkalaatikolle ja annetaan hiekkalapiot käteen ja ollaan kavereita. Aikuiset tarvitsevat ystävyydelle jotain yhteistä pohjaa, kiinnostuksen kohteita, yhteensopivat luonteet. Pelkkä yksinäisyys ei riitä yhdistämään jos maailmat ovat liian kaukana toisistaan eikä mikään yhdistä.

Vierailija kirjoitti:

Tuosta että pitää harrastaa jotain erikoista ja olla mielenkiintoinen. Mä teen itse musiikkia, ja lisäksi sketsejä/radio-ohjelmia. En kerää autojen rekkareita, mutta yritän maata mahdollisimman monessa paikassa.

Joku voisi väittää erikoiseksi touhuksi. Mitä lisäarvoa nämä toisivat ystävälleni? Hän vain vuosikausia haluaisi kuunnella miten sävellän? Enpä oikein jaksa uskoa. Veikkaan että tuollaiset ystävät haluavat vain olla kaverin ”siivellä”, eli hänellä voi brassailla muille?

Itselläni on useita ystäviä jotka tekevät musiikkia. En oikein tiedä mitä brassailtavaa heissä olisi muille sen enempää kuin muissakaan ihmisissä? Mutta heillä on intohimo ja se tekee heistä kiinnostavampia ihmisiä. Eivät toki tuntikausia selitä sävellyksistään, sosiaalisesti osaavat ihmiset osaavat asettaa puheensa kuulijaa ajatellen ja syvällisemmät selitykset jätetään kollegoille. Kuitenkin se että elämässä on intohimoja ja sisältöä tuo ihmiseen kipinää ja tekee hänestä kiinnostavampaa seuraa useammalle ihmiselle.

Vierailija kirjoitti:

Täällä on monta kommenttia samaistujilta.

Toiselta puolelta kokemusta kommentoisin itse. Minulla on jonkin verran ystäviä, erilaisia porukoita joihin kuulun, läheisiä sielunsiskoja ja kaverillisia ryhmiä. Olen viime vuosina tutustunut myös uusiin ystäviin.

Olen ulospäin suuntautunut, mutta en pidä itseäni erityisen lahjakkaana sosiaalisesti.

Ajattelen että sosiaalisesti lahjakas saisi kaikki tuntemaan itsensä aina porukkaan kuuluvaksi ja saada hiljaisemmatkin näkymään. Itse olen liian laiska ja mukavuuden haluinen tähän.

Tunnustan itsekkäästi, että viihdyn oman oloisessa seurassa. En jaksa nähdä super paljoa vaivaa, jos toinen on melko ujo, tavallinen tai ikävästi sanottuna tylsä. Kuulostaa leuhkalta (pahoittelut) mutta olen itse kohtalaisen hauska, karismaattinen ja puhelias. Tulen monen kanssa juttuun ja olen empaattinen, mutta moni tuttava on jäänyt pois elämästä (vaikka he olisivat haluneet selvästi ystävyyttä) koska en kokenut että meillä olisi todella kolahtanut kunnolla. En jaksa istua kahvilla puhelemassa mukavia.

Ystäväpiiri voi jollain olla oikeasti täynnä.

Kipinä, karisma ja kemia ovat joskus vaikeita selittää ja saavat ihmisen kuulostamaan ikävältä valikoitsijalta. Kuitenkin ystävyydessä ja treffailussa on paljon samaa. En halua tapailla ihan kivaa tyyppiä ja tutustua vuosia rauhakseen. Joko natsaa tai sitten ei.

Sinussa ei Ap ole varmasti mitään vikaa! Kemiasi kohtaavat varmasti jonkun kanssa. Kuulostat symppikseltä tyypiltä. Jos joku karismaa kaipaava ei kaipaa ystävyyttäsi, niin sinä et siinä menetä mitään. Tsemppiä ystävien kohtaamiseen.

Tästä keskustelusta pitäisi monen ihmisen vaihtaa yhteystietoja!

Tämä! Itse listasin tuolla aikaisemmin puheliaisuuden, avoimuuden, mielenkiintoisuuden jne seikoiksi, jotka helpottavat ystävystymistä minun kanssani. Ilmaisit samoja asioita paremmin. En vain saa itselleni mitään siitä, että kahvittelen vaivaantuneen hiljaisuuden vallitessa jonkun kanssa, joka mielenkiintoisimmillaan mainitsee kahvin olevan juhla mokkaa...

Olen myös huomannut joidenkin olevan enemmän tekijöitä ja toisten eläytyjiä. Tarkoitan, että jonkun mielestä on tosi siistiä vaikkapa lenkkeillä toisen kanssa hienoissa maisemissa ilman, että puhua pukahdetaan. Tai kokata hiljaisuudessa. Minä taas paljon mieluummin lenkkeilen ja katson niitä hienoja maisemia tai kokkaan yksin kuin tuppisuun kanssa. Sen sijaan voin istua sohvalla tuntikausia keskustelemassa syntyjä syviä jonkun mielenkiintoisen puheliaan henkilön kanssa. Eli minulle sillä mitä yhdessä tehdään ei ole niin väliä, vaan keskustelun sisältö ja sen tuoma fiilis on tärkeintä. Jos joku ei saa sitä hyvää fiilistä herätettyä minussa, niin eipä tee mieli viettää aika yhdessä vaikka tekeminen olisi kuinka hauskaa tahansa.

Vierailija kirjoitti:

No täällä yksi ja olen paljonkin miettinyt, mistä se johtuu. Ehkä se on vähän sekoitus monenlaista asiaa; traumatausta lapsuudesta & nuoruudesta, tunnekasvatuksen ja vuorovaikutustaitojen opettamisen suhteen puutteellinen koti, introverttisyys. Sanoisin, että yläasteen loppuun asti olin aina jossain määrin jossain porukassa mukana (joskin aika usein ns. mukana roikkujana jonkun toisen siivellä). Lukioon mennessä oli kova halu saada uusia ystäviä tai edes tuttuja uudesta koulusta, mutta en niitä saanut. Minua kyllä lähestyi kaksikin eri ihmistä, mutta en oikein osannut luoda siitä mitään syvempää tai kestävämpää ihmissuhdetta.

Yliopistoon mennessä ajattelin taas, että nyt kyllä yritän kaikkeni saadakseni uusia ystäviä. Osallistuin kaikkiin fuksitapahtumiin, mutta en jostain syystä päässyt mukaan porukkaan. Muut kyllä tutustuivat keskenään ja erityisesti muistan erään fuksi-illanvieton johon menin, ja ensimmäinen kommentti jonka sain saapuessani oli ihmettelevä "...ai säkin tulit?" ja sen illan alun vietinkin sitten aika yksin, kunnes lähdin pois.

Toiseen yliopistoon vaihtaessani olin taas hyvin positiivisin mielin, ehkä tällä kertaa. Osallistuin jälleen kaikkiin fuksitapahtumiin ja hakeuduin myös ainejärjestötoimintaan mukaan. Fuksitapahtumien suhteen kävi aikalailla sama kuin ensimmäisessä yliopistossa. Muut ryhmäytyivät hyvin keskenään, yritin roikkua porukassa mukana, mutta löysin itseni viimein taas sinä henkilönä, ketä ei kysytä mukaan minnekään. Ainejärjestötoimintaan osallistuin ja mielestäni olin käytännön tehtävien osalta aktiivinen (ideoinnin osalta en niinkään). Vuoden päättyessä eräs saamani nimetön palaute osallisuudestani ryhmässä oli jotakuinkin seuraava: "Kannattanee miettiä miksi hakeudut mukaan ainejärjestötoimintaan. Kaltaisesi epäaktiiviset toimijat kuormittavat kohtuuttomasti muita osallistujia --" tms.

No, yliopistot suoritin sitten yksikseni ja nyt työelämässä olen ihan hyvissä väleissä kaikkien kanssa, mutta en selvästi sielläkään osa porukkaa. Olen jo hyväksynyt tilanteeni ja onnekseni minulla on ihana puoliso, joka kaipaa seuraani ja hyväksyy minut tällaisena kuin olen. Välillä mietin, että ehkä lähivuosina kun toivottavasti saan lapsia, löytäisin esimerkiksi toisista äideistä jonkinlaista seuraa... En kuitenkaan uskalla lukuisten pettymysten ja yritysten jälkeen laittaa tähän kovin paljon toivonrippeitä.

Tiedostan, että omassa olemisessani ja vuorovaikutustaidoissani on kehitettävää. Jännitän usein uusia kohtaamisia ja saatan olla jotenkin erikoisen oloinen jännittyneenä. Osaan kyllä pitää keskustelua yllä, mutta en ehkä samanlaisella rentoudella kuin ekstrovertimmät ihmiset.

No joo, tuli vähän turhan pitkä avautuminen, mutta kevensi vähän omaa sydäntä. Ja jos joku minut tästä tekstistä tunnistaa, niin moi vaan. Tsemppiä kaikille muille ystävättömille.

Kammottavan julma tuo ainejärjestön nimetön kirje!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku ongelma tai heikkous on usein meidän yksin jäävien elämässä. Meidän kannattaisi ehkä löytää toisemme, vai havittelemmeko itsekin vain niiden suosituimpien seuraa? Ainahan voi mennä vaikka yksinäisten ryhmään facebookissa ja tutustua siellä oman asuinalueensa ihmisiin. Jostain syystä yksinäiset usein ei halua tutustua toisiinsakaan. Miksi ei?

Minä olen se, joka kirjoitti jollain edellisellä sivulla hakeneensa seuraa yksinäisten keskusteluryhmistä. Minun kokemukseni mukaan ne ryhmät eivät usein toimi siksi, että niin moni kaverinhakija vaikuttaa olevan katkeroitunut ja määrittelevän itsensä vain yksinäisyyden kautta. Vaikka itsekin kaipasin samanhenkistä seuraa, en näe itseäni silti ensisijaisesti "yksinäisenä" ja pystyn nauttimaan asioista myös itsekseni. Ihan yleiselläkin tasolla voisin sanoa, että ystävyys harvemmin toimii, mikäli yhdistävää tekijää lähdetään hakemaan negatiivisen kautta. Jostain syystä näissä yksinäisten ryhmissä on monesti sellainen negailukulttuuri valloillaan. Ymmärrettävää, sillä yksinäisyys on henkisesti kuluttavaa ja lannistavaa mutta se ei silti luo tervettä pohjaa ystävystymiselle.

En itsekään nyt mitään jatkuvaa itsesäälissä rypemistä ymmärrä, mutta on melko kohtuutonta vaatia ettei koko ikänsä yksinäisyyttä ja porukoista ulosjättämistä kokeneessa tämä menneisyys näkyisi. Niinhän se näkyy käänteisenä niissäkin joilla aina on ollut paljon ystäviä ja sosiaalista elämää eikä kukaan vaadi, ettei se saisi näkyä ja kuinka tällaisen ihmisen pitäisi unohtaa se kaikki se hyvä mitä on kokenut.

Ihminen on kokonaisuus ja kaikki mennyt ja kokemamme on muovannut meistä sellaisia kuin nyt olemme. On aika julmaa sanoa, että yksinäinen on viallinen sellaisena kuin mitä nyt on ja pitäisi olla parempi ja erilainen. Etenkin kun ei ole aiemminkaan kelvannut omana itsenään eikä edes silloin kun niskassa ei vielä yksinäisien vuosien taakkaa ollut. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku ongelma tai heikkous on usein meidän yksin jäävien elämässä. Meidän kannattaisi ehkä löytää toisemme, vai havittelemmeko itsekin vain niiden suosituimpien seuraa? Ainahan voi mennä vaikka yksinäisten ryhmään facebookissa ja tutustua siellä oman asuinalueensa ihmisiin. Jostain syystä yksinäiset usein ei halua tutustua toisiinsakaan. Miksi ei?

Minä olen se, joka kirjoitti jollain edellisellä sivulla hakeneensa seuraa yksinäisten keskusteluryhmistä. Minun kokemukseni mukaan ne ryhmät eivät usein toimi siksi, että niin moni kaverinhakija vaikuttaa olevan katkeroitunut ja määrittelevän itsensä vain yksinäisyyden kautta. Vaikka itsekin kaipasin samanhenkistä seuraa, en näe itseäni silti ensisijaisesti "yksinäisenä" ja pystyn nauttimaan asioista myös itsekseni. Ihan yleiselläkin tasolla voisin sanoa, että ystävyys harvemmin toimii, mikäli yhdistävää tekijää lähdetään hakemaan negatiivisen kautta. Jostain syystä näissä yksinäisten ryhmissä on monesti sellainen negailukulttuuri valloillaan. Ymmärrettävää, sillä yksinäisyys on henkisesti kuluttavaa ja lannistavaa mutta se ei silti luo tervettä pohjaa ystävystymiselle.

Yksinäisiä kehotetaan usein kaveeramaan muiden yksinäisten kanssa. Vaikka neuvo on varmasti hyvää tarkoittava, koen sen loukkaava. Ei aikuisten ihmissuhteet toimi kuin vaippaikäisillä että istutetaan kaksi samanikäistä hiekkalaatikolle ja annetaan hiekkalapiot käteen ja ollaan kavereita. Aikuiset tarvitsevat ystävyydelle jotain yhteistä pohjaa, kiinnostuksen kohteita, yhteensopivat luonteet. Pelkkä yksinäisyys ei riitä yhdistämään jos maailmat ovat liian kaukana toisistaan eikä mikään yhdistä.

Niinpä. Samalla voisi ihmetellä sitten sitäkin että miksi pariutumisestakin on tehty niin hankalaa, että miksi se ei vaan riitä yhdistäväksi tekijäksi että kumpikin on (iki)sinkku..

Minulla ei ole ikinä ollut montaa ystävää ja nykyään niitä on nolla. Olen usein miettinyt, jos yrittäisi etsiä ystäviä, mutta sitten tajuan, että ei minulla ole välttämättä enää edes energiaa ystävyyssuhteisiin. Enkä halua taas pettyä tai aiheuttaa muille pettymystä. Näitä lyhytaikaisia aikuisiän väkisin pakotettuja 'kavereita' on tullut ja mennyt. Harrastuksissa olen tutustunut myös joskus ihmisiin ja mielestäni löytänyt kavereita vaan todetakseni, että jossain vaiheessa jään ulkopuolelle ja kaikki muut on keskenään paljon parempia kavereita. Joskus kahdenkeskinen kaveruus on päättynyt ihan käytännön syistä. Kaveri on jostain syystä muuttanut muualle tai lopettanut yhteisen harrastuksen minusta riippumattomista syistä tai jompikumpi on vaihtanut työpaikkaa. Jälkeen päin ei ole yhteyttä pidetty syystä tai toisesta, eikä minusta kuulukaan vanhoissa ihmissuhteissa roikkua. Muut kyllä löytävät uusia ystäviä helposti.

Moni ei laske minua varmaan yksinäiseksi, koska minulla on puoliso, lapsia, työpaikka ja muualla asuvia lähisukulaisia joiden kanssa soitellaan lähes viikottain. Ongelma kai onkin, että en pysty pinnallisiin ihmissuhteisiin tai antamaan niille tarpeeksi energiaa. Nykyisessä työpaikassa ei ole edes niitä, joita voisi kutsua työkavereiksi. Ei ikinä puhuta henkilökohtaisista asioista, jos muutenkaan. En tunne naapureitani. En ole päässyt mukaan muiden lasten vanhempien porukoihin. Jännitän uusia ja vieraita ihmisiä.

Usein isoissa ryhmissä en jaksa kuunnella muiden juttuja ja jään ulkopuolelle. Liikaa mietin, mitä itse sanoisin ja käyttäytymistäni. En taida olla se muut huomioiva kiva tyyppi. Nautin enemmän kahdenkeskisistä tai pienissä ryhmissä tapahtuvissa keskusteluista, niin että itsekin pääsen ääneen.

Tilanne johtuu myös osittain huonoista kokemuksista ja ulkopuolelle jättämisestä.  Koulussa se jo alkoi. Jatkui opiskellessa.. Ihmiset tuntuvat kääntyvän jossain vaiheessa minua vastaan. Joku on ihan suoraakin joskus sanonut vioistani. Minua on arvosteltu ja kohdeltu huonosti. Joo ja olen tietoinen, että en ole ihan 'normaali' sosiaalisilta kyvyiltäni. Saan paniikkikohtauksia ja ahdistun tietynlaisissa tilanteissa ja, jos en vaikka tunne sopivani porukkaan. Toisaalta lähimmät tuttavani tai edes terapauttini ei huomannut minussa mitään vikaa. Tykkään kai puhua itsestäni. Silti olen kateellinen ja katkera kaikenmaailman kaveriporukoille. Olen myös masentunut ajoittain.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku ongelma tai heikkous on usein meidän yksin jäävien elämässä. Meidän kannattaisi ehkä löytää toisemme, vai havittelemmeko itsekin vain niiden suosituimpien seuraa? Ainahan voi mennä vaikka yksinäisten ryhmään facebookissa ja tutustua siellä oman asuinalueensa ihmisiin. Jostain syystä yksinäiset usein ei halua tutustua toisiinsakaan. Miksi ei?

Minä olen se, joka kirjoitti jollain edellisellä sivulla hakeneensa seuraa yksinäisten keskusteluryhmistä. Minun kokemukseni mukaan ne ryhmät eivät usein toimi siksi, että niin moni kaverinhakija vaikuttaa olevan katkeroitunut ja määrittelevän itsensä vain yksinäisyyden kautta. Vaikka itsekin kaipasin samanhenkistä seuraa, en näe itseäni silti ensisijaisesti "yksinäisenä" ja pystyn nauttimaan asioista myös itsekseni. Ihan yleiselläkin tasolla voisin sanoa, että ystävyys harvemmin toimii, mikäli yhdistävää tekijää lähdetään hakemaan negatiivisen kautta. Jostain syystä näissä yksinäisten ryhmissä on monesti sellainen negailukulttuuri valloillaan. Ymmärrettävää, sillä yksinäisyys on henkisesti kuluttavaa ja lannistavaa mutta se ei silti luo tervettä pohjaa ystävystymiselle.

En itsekään nyt mitään jatkuvaa itsesäälissä rypemistä ymmärrä, mutta on melko kohtuutonta vaatia ettei koko ikänsä yksinäisyyttä ja porukoista ulosjättämistä kokeneessa tämä menneisyys näkyisi. Niinhän se näkyy käänteisenä niissäkin joilla aina on ollut paljon ystäviä ja sosiaalista elämää eikä kukaan vaadi, ettei se saisi näkyä ja kuinka tällaisen ihmisen pitäisi unohtaa se kaikki se hyvä mitä on kokenut.

Ihminen on kokonaisuus ja kaikki mennyt ja kokemamme on muovannut meistä sellaisia kuin nyt olemme. On aika julmaa sanoa, että yksinäinen on viallinen sellaisena kuin mitä nyt on ja pitäisi olla parempi ja erilainen. Etenkin kun ei ole aiemminkaan kelvannut omana itsenään eikä edes silloin kun niskassa ei vielä yksinäisien vuosien taakkaa ollut. 

Ei ole kyse siitä etteikö saisi rypeä itsesäälissä. Saa tietysti jos haluaa. Olen itsekin tehnyt sitä vuosia. Silloin pitää vain hyväksyä se, että on iso riski jäädä yksin. Ihmiset ottavat elämäänsä mielummin ihmisiä jotka tuovat heidän arkeensa positiivisia asioita, ja katkerat ihmiset ei ole tässä jonossa kärkipäässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku ongelma tai heikkous on usein meidän yksin jäävien elämässä. Meidän kannattaisi ehkä löytää toisemme, vai havittelemmeko itsekin vain niiden suosituimpien seuraa? Ainahan voi mennä vaikka yksinäisten ryhmään facebookissa ja tutustua siellä oman asuinalueensa ihmisiin. Jostain syystä yksinäiset usein ei halua tutustua toisiinsakaan. Miksi ei?

Minä olen se, joka kirjoitti jollain edellisellä sivulla hakeneensa seuraa yksinäisten keskusteluryhmistä. Minun kokemukseni mukaan ne ryhmät eivät usein toimi siksi, että niin moni kaverinhakija vaikuttaa olevan katkeroitunut ja määrittelevän itsensä vain yksinäisyyden kautta. Vaikka itsekin kaipasin samanhenkistä seuraa, en näe itseäni silti ensisijaisesti "yksinäisenä" ja pystyn nauttimaan asioista myös itsekseni. Ihan yleiselläkin tasolla voisin sanoa, että ystävyys harvemmin toimii, mikäli yhdistävää tekijää lähdetään hakemaan negatiivisen kautta. Jostain syystä näissä yksinäisten ryhmissä on monesti sellainen negailukulttuuri valloillaan. Ymmärrettävää, sillä yksinäisyys on henkisesti kuluttavaa ja lannistavaa mutta se ei silti luo tervettä pohjaa ystävystymiselle.

En itsekään nyt mitään jatkuvaa itsesäälissä rypemistä ymmärrä, mutta on melko kohtuutonta vaatia ettei koko ikänsä yksinäisyyttä ja porukoista ulosjättämistä kokeneessa tämä menneisyys näkyisi. Niinhän se näkyy käänteisenä niissäkin joilla aina on ollut paljon ystäviä ja sosiaalista elämää eikä kukaan vaadi, ettei se saisi näkyä ja kuinka tällaisen ihmisen pitäisi unohtaa se kaikki se hyvä mitä on kokenut.

Ihminen on kokonaisuus ja kaikki mennyt ja kokemamme on muovannut meistä sellaisia kuin nyt olemme. On aika julmaa sanoa, että yksinäinen on viallinen sellaisena kuin mitä nyt on ja pitäisi olla parempi ja erilainen. Etenkin kun ei ole aiemminkaan kelvannut omana itsenään eikä edes silloin kun niskassa ei vielä yksinäisien vuosien taakkaa ollut. 

Ei ole kyse siitä etteikö saisi rypeä itsesäälissä. Saa tietysti jos haluaa. Olen itsekin tehnyt sitä vuosia. Silloin pitää vain hyväksyä se, että on iso riski jäädä yksin. Ihmiset ottavat elämäänsä mielummin ihmisiä jotka tuovat heidän arkeensa positiivisia asioita, ja katkerat ihmiset ei ole tässä jonossa kärkipäässä.

Sitä kai tässä ketjussa enemmänkin ihmetellään, että kun siellä jonossakaan ei ole oltu koskaan. Ei edes ennen mahdollisesti nykyään olevaa katkeruutta ja itsesääliä.

Toisaalta jos varsinkin siellä kärkipäässä on tarjolla kaltaisiasi ihmisiä niin ainakin itse olen jatkossakin paaaaljon mieluummin yksin. Sinusta tulee paha olo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku ongelma tai heikkous on usein meidän yksin jäävien elämässä. Meidän kannattaisi ehkä löytää toisemme, vai havittelemmeko itsekin vain niiden suosituimpien seuraa? Ainahan voi mennä vaikka yksinäisten ryhmään facebookissa ja tutustua siellä oman asuinalueensa ihmisiin. Jostain syystä yksinäiset usein ei halua tutustua toisiinsakaan. Miksi ei?

Minä olen se, joka kirjoitti jollain edellisellä sivulla hakeneensa seuraa yksinäisten keskusteluryhmistä. Minun kokemukseni mukaan ne ryhmät eivät usein toimi siksi, että niin moni kaverinhakija vaikuttaa olevan katkeroitunut ja määrittelevän itsensä vain yksinäisyyden kautta. Vaikka itsekin kaipasin samanhenkistä seuraa, en näe itseäni silti ensisijaisesti "yksinäisenä" ja pystyn nauttimaan asioista myös itsekseni. Ihan yleiselläkin tasolla voisin sanoa, että ystävyys harvemmin toimii, mikäli yhdistävää tekijää lähdetään hakemaan negatiivisen kautta. Jostain syystä näissä yksinäisten ryhmissä on monesti sellainen negailukulttuuri valloillaan. Ymmärrettävää, sillä yksinäisyys on henkisesti kuluttavaa ja lannistavaa mutta se ei silti luo tervettä pohjaa ystävystymiselle.

En itsekään nyt mitään jatkuvaa itsesäälissä rypemistä ymmärrä, mutta on melko kohtuutonta vaatia ettei koko ikänsä yksinäisyyttä ja porukoista ulosjättämistä kokeneessa tämä menneisyys näkyisi. Niinhän se näkyy käänteisenä niissäkin joilla aina on ollut paljon ystäviä ja sosiaalista elämää eikä kukaan vaadi, ettei se saisi näkyä ja kuinka tällaisen ihmisen pitäisi unohtaa se kaikki se hyvä mitä on kokenut.

Ihminen on kokonaisuus ja kaikki mennyt ja kokemamme on muovannut meistä sellaisia kuin nyt olemme. On aika julmaa sanoa, että yksinäinen on viallinen sellaisena kuin mitä nyt on ja pitäisi olla parempi ja erilainen. Etenkin kun ei ole aiemminkaan kelvannut omana itsenään eikä edes silloin kun niskassa ei vielä yksinäisien vuosien taakkaa ollut. 

Ei ole kyse siitä etteikö saisi rypeä itsesäälissä. Saa tietysti jos haluaa. Olen itsekin tehnyt sitä vuosia. Silloin pitää vain hyväksyä se, että on iso riski jäädä yksin. Ihmiset ottavat elämäänsä mielummin ihmisiä jotka tuovat heidän arkeensa positiivisia asioita, ja katkerat ihmiset ei ole tässä jonossa kärkipäässä.

Sitä kai tässä ketjussa enemmänkin ihmetellään, että kun siellä jonossakaan ei ole oltu koskaan. Ei edes ennen mahdollisesti nykyään olevaa katkeruutta ja itsesääliä.

Toisaalta jos varsinkin siellä kärkipäässä on tarjolla kaltaisiasi ihmisiä niin ainakin itse olen jatkossakin paaaaljon mieluummin yksin. Sinusta tulee paha olo.

Kaltaisiani ihmisiä? Eli juuri samanlaisia yksinäisiä? Ei me olla missään kärkipäässä.

Kunhan yritän pohdiskella taustoja omalle yksinäisyydelleni, ja ilmiölle yleensäkin.

Ja jatkan vielä, kyllä viilsi tuo sanomasi että minusta tulee paha olo. Et edes tunne minua. Tämän takia yksinäisenä olisi parempi pysyä poissa näistä "vertaistukiketjuista". Yksinäiset ihmiset osaavat olla kamalia toisille.

Kyllähän kavereiden saaminen aikuisena on tavattoman hankalaa. Itsellä kaikki kaverit ovat lapsuudenaikaisia eikä esim. töistä tai koulusta ole tullut ainuttakaan kaveria. Kaupungilla tavatessa vaihdetaan muutama sana entisten työkavereiden kanssa ja siihen se jää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku ongelma tai heikkous on usein meidän yksin jäävien elämässä. Meidän kannattaisi ehkä löytää toisemme, vai havittelemmeko itsekin vain niiden suosituimpien seuraa? Ainahan voi mennä vaikka yksinäisten ryhmään facebookissa ja tutustua siellä oman asuinalueensa ihmisiin. Jostain syystä yksinäiset usein ei halua tutustua toisiinsakaan. Miksi ei?

Minä olen se, joka kirjoitti jollain edellisellä sivulla hakeneensa seuraa yksinäisten keskusteluryhmistä. Minun kokemukseni mukaan ne ryhmät eivät usein toimi siksi, että niin moni kaverinhakija vaikuttaa olevan katkeroitunut ja määrittelevän itsensä vain yksinäisyyden kautta. Vaikka itsekin kaipasin samanhenkistä seuraa, en näe itseäni silti ensisijaisesti "yksinäisenä" ja pystyn nauttimaan asioista myös itsekseni. Ihan yleiselläkin tasolla voisin sanoa, että ystävyys harvemmin toimii, mikäli yhdistävää tekijää lähdetään hakemaan negatiivisen kautta. Jostain syystä näissä yksinäisten ryhmissä on monesti sellainen negailukulttuuri valloillaan. Ymmärrettävää, sillä yksinäisyys on henkisesti kuluttavaa ja lannistavaa mutta se ei silti luo tervettä pohjaa ystävystymiselle.

En itsekään nyt mitään jatkuvaa itsesäälissä rypemistä ymmärrä, mutta on melko kohtuutonta vaatia ettei koko ikänsä yksinäisyyttä ja porukoista ulosjättämistä kokeneessa tämä menneisyys näkyisi. Niinhän se näkyy käänteisenä niissäkin joilla aina on ollut paljon ystäviä ja sosiaalista elämää eikä kukaan vaadi, ettei se saisi näkyä ja kuinka tällaisen ihmisen pitäisi unohtaa se kaikki se hyvä mitä on kokenut.

Ihminen on kokonaisuus ja kaikki mennyt ja kokemamme on muovannut meistä sellaisia kuin nyt olemme. On aika julmaa sanoa, että yksinäinen on viallinen sellaisena kuin mitä nyt on ja pitäisi olla parempi ja erilainen. Etenkin kun ei ole aiemminkaan kelvannut omana itsenään eikä edes silloin kun niskassa ei vielä yksinäisien vuosien taakkaa ollut. 

Ei ole kyse siitä etteikö saisi rypeä itsesäälissä. Saa tietysti jos haluaa. Olen itsekin tehnyt sitä vuosia. Silloin pitää vain hyväksyä se, että on iso riski jäädä yksin. Ihmiset ottavat elämäänsä mielummin ihmisiä jotka tuovat heidän arkeensa positiivisia asioita, ja katkerat ihmiset ei ole tässä jonossa kärkipäässä.

Sitä kai tässä ketjussa enemmänkin ihmetellään, että kun siellä jonossakaan ei ole oltu koskaan. Ei edes ennen mahdollisesti nykyään olevaa katkeruutta ja itsesääliä.

Toisaalta jos varsinkin siellä kärkipäässä on tarjolla kaltaisiasi ihmisiä niin ainakin itse olen jatkossakin paaaaljon mieluummin yksin. Sinusta tulee paha olo.

Pliis, pidetään haukkumiset ja muut henkilökohtaisuuksiin menemiset poissa tästä ketjusta, jooko? Aihe on kipeä ja herättää sen mukaisia tunteita, se on ok ja luonnollista. En kauheasti kumminkaan pidä siitä, jos tämä ketju menee siihen, että haukutaan joitain "kärkipään ihmisiä" ja vaaditaan, että ihmisellä on velvollisuus ystävystyä silloinkin, kun mitään yhteistä toisen kanssa ei ole eikä yhdessäolo ole luontevaa. Alkaa mennä liikaa k i l t t i sakselille sellaiset vaatimukset.