Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Muita, jotka jäävät aina ulkopuolisiksi ihmissuhteissa?
Taustatietona: olen ihan tavallinen kolmekymppinen nainen, ei päihde/mielenterveysongelmia. Lukion jälkeen muutin kauas pikkupaikkakunnalta yliopisto-opintojen perässä. Yliopisto-opintojen jälkeen olen tehnyt töitä, vuosia kiersin pätkätöiden vuoksi eri paikkakunnilla ja viimeiset pari vuotta olen ollut samassa vakipaikassa. En ole mitenkään räväkkä ja persoonallinen tyyppi, vaan rauhallinen ja ystävällinen. Tuttujen seurassa olen puhelias, alkuun olen hiljaisempi. Harrastan ehkä tylsäksikin miellettyjä asioita, lukemista, lenkkeilyä, Netflixin katsomista jne. Ystävien/työkaverien kanssa olisi kiva kahvitella, jutella syvällisiä, käydä vaikka joskus elokuvissa tai muualla jne.
Onko täällä muita, jotka jäävät elämässä aina ulkopuolisiksi ihmissuhteissa? Tässä esimerkkejä omista kokemuksistani:
-minulla ei ole aikuisena ainuttakaan ystävää peruskoulu/lukioajoilta, eikä ketään entisellä kotipaikkakunnallani ole kiinnostanut kuulumiseni lukion loputtua.
-yliopistolta en saanut kaveriporukkaa, vaan kävin luennoilla yksin. Yritin kyllä tutustua muihin ja joidenkin kanssa juteltiin luentojen yhteydessä. Joskus törmään opiskeluaikaisiin tuttuihin työympyröissä ja he eivät edes muista opiskelleensa kanssani samaan aikaan (vuosikurssimme kyllä pitäisi muistaa toisensa, ei ole niin suuri ja minä muistan muut hyvin). On noloa, kun joku tulee esittäytymään "ekaa kertaa" ja itse soperran, että me oltiin kyllä sun kanssa samalla vuosikurssilla.
-aikuisena työpaikoissa toistuu aina sama kaava: moni työkaveri on kiva ja tullaan juttuun. Kun vaihdan työpaikkaa, ei minulle enää ehdoteta näkemistä, kutsuta käymään jne. Korkeintaan tykätään joistain instapäivityksistäni. Sitten muut työpaikkaa vaihtaneet (samoista paikoista siis lähteneet) saavat somessa kommenttikentässä näiltä työkavereilta viestejä "koska nähdään ja mennään kahville?" "laita viestiä, kun sulla on vapaapäivä, niin tuun moikkaa sua ja vauvaa" -viestejä.
-jos jonkun tutun kanssa saa sovittua esim. kerran kahvitreffit ja ne sujuvat ihan kivasti, niin toisesta ei enää kuulu sen jälkeen. Sitten mietit, kehtaako laittaa viestiä vai eikö toinen vain viihtynyt seurassani.
-jos pidän jotain ihmistä ystävänäni, olen hänelle vain kaveri/tuttava-tasoa. Jos lähetän "ystävälle" joulukortin, muistan pienellä synttärilahjalla, kysyn miten tärkeä päivä meni tai leivon herkkuja hänen tullessa käymään, ei minua kohtaan toimita samoin.
-"ystävilläni" ei ole tapana juuri viestitellä minulle tai sopia tapaamisia kanssani. Voi mennä kuukausia, ettei toisesta kuulu mitään, jos en itse ota yhteyttä. Saatamme nähdä kerran pari vuodessa, vaikka välimatka ei olisi pitkä. Jos olen jossain vaiheessa elämää asunut kauempana (esim. 1,5 tunnin matkan päässä), luokseni ei koskaan ole tultu käymään. Muita ihmisiä nämä "ystävät" sen sijaan näkevät usein, jopa viikoittain.
-jos kutsun "ystävät" luokseni syntymäpäiväjuhliini tms, kaikki peruvat viime tipassa tai kutsun saadessaan sanovat "katsellaan, pääsenkö tulemaan" ja kun seuraavan kerran kysyn, onkin tuohon kohtaan sovittu jo muuta menoa. Monet kerrat olen joutunut perumaan koko juhlat, kun kukaan ei tule. Siinä sitten kökin kotona hulppeiden tarjoilujen kanssa yksin. Harmittaa, sillä tykkäisin laittaa pöydän kauniiksi muita varten.
-"ystävät" eivät kutsu minua juhliinsa (vaikka minä kutsun heidät omiini). On tosi kiva nähdä somesta, kuinka "ystävä" on juhlistanut synttäreitään isommalla porukalla ja minua ei ole kutsuttu mukaan. Mietin, eikö minua voisi kutsua joskus edes säälistä.
Onko muillakin tällaista? Miten olette selvinneet ulkopuolelle jäämiseen liittyvien tunteiden kanssa? Helpottiko tilanne joskus?
Ap
Kommentit (560)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut (+-30v) naisten välisessä ystävyydessä, että aina pitäisi hirveästi kehua joka asiaa vaikka ei oikeasti edes pohjimmiltaan tarkoittaisi sitä.
Olimme esim. kaveriporukalla yhden uudessa kodissa ja hyvä jos on sisään päästy, niin alkaa hirveä kaakatus: siis aivan iihana lattia! Upea sohva! Mistä tyynyt? Ihana parveke! Ai vitsi toi valaisin! Siis mäkin haluun tollasen kukkaruukun! Aivan ihana pöytä!
Oikeasti jäin ihan sanattomaksi, en saanut suunvuoroa. Minustakin kämppä oli hieno, mutta tuntui jotenkin päälleliimatulta ne kehut miten hieno katto (en tiennyt että sitäkin joku katsoo sillä silmällä) ja kirjaimellisesti kaikki oli niiiin ihanaa ja hienoa. Yritin sopertaa sinne väliin, että on kauniisti sisustettu, mutta sitä tuskin edes kuultiin tämän muun kehutulvan ylitse. Luultavasti minua pidettiin tylynä kun en itse yhtä vuolaasti kehunut kaikkea mahdollista vaan sanoin kerran tai kaksi, että nättiä on.
Somessa kommentit ovat samaa luokkaa toisten kuvissa. Jos et kommentoi jotain ylisanoja, niin kukaan ei kommentoi tai tykkää sinun kuvistasi. Itselle ei tunnu luontevalta heittää jotain emojioksennusta kenenkään kuviin, enkä myös odota sellaisia omiin kuviini. Usein nämä kuvat ovat vieläpä ihan tavallisia, ei siis mitään hääpäivänä otettuja tms. Mutta silti siellä kehutaan kilpaa..
Kaikki on aina niin ihanaa! Parasta! Upeaa! Ihan uskomatonta! Bestiä! Mahtavaa!
Jotenkin tulee olo etteivät nuo kehut ole aitoja. Mutta itse ainakin mieluummin ottaisin ystävän, joka oikeasti kuuntelee ja kyselee kuulumisia kuin sellaisen, joka säännöllisin väliajoin purskauttaa emojioksennuksen 😍😍😘🔥 johonkin kuvaani.
Myöskin, jos ystävyys syystä tai toisesta loppuu, et saa mitään selityksiä vaan sinut poistetaan vain hiljaa vähin äänin instagram-seuraajista/seuratuista.
Tuo kuvaamasi on suomalaisen kulttuurin amerikkalaistumista: väki seuraa tv-sarjoja ja varsinkin realitysarjoissa kaikki on amazing and awesome ja kiljutaan päälle. Sellaista käytöstä sitten Suomessakin matkitaan. High five! Suomalaisuuteen kuuluu ylisanojen välttäminen ja maltillinen esiintyminen.
Minusta on ihanaa että Suomessakin saa nykyään olla ylpeä ja iloinen saavutuksistaan ja elämänsä hyvistä asioista. Sellainen nöyrä itsensä vähättely ja omien tekojen ja saavutusten mollaaminen ei ole asioita mitä nykyään tarvii enää suomalaisuudessa säilyttää.
Njuu. Ei sitä tartte itseään mollata mutta eipä sellaista liioiteltua kehumistakaan ole kovin kiva katsella. Kumpikin toimintamalli kai vähän teennäistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut (+-30v) naisten välisessä ystävyydessä, että aina pitäisi hirveästi kehua joka asiaa vaikka ei oikeasti edes pohjimmiltaan tarkoittaisi sitä.
Olimme esim. kaveriporukalla yhden uudessa kodissa ja hyvä jos on sisään päästy, niin alkaa hirveä kaakatus: siis aivan iihana lattia! Upea sohva! Mistä tyynyt? Ihana parveke! Ai vitsi toi valaisin! Siis mäkin haluun tollasen kukkaruukun! Aivan ihana pöytä!
Oikeasti jäin ihan sanattomaksi, en saanut suunvuoroa. Minustakin kämppä oli hieno, mutta tuntui jotenkin päälleliimatulta ne kehut miten hieno katto (en tiennyt että sitäkin joku katsoo sillä silmällä) ja kirjaimellisesti kaikki oli niiiin ihanaa ja hienoa. Yritin sopertaa sinne väliin, että on kauniisti sisustettu, mutta sitä tuskin edes kuultiin tämän muun kehutulvan ylitse. Luultavasti minua pidettiin tylynä kun en itse yhtä vuolaasti kehunut kaikkea mahdollista vaan sanoin kerran tai kaksi, että nättiä on.
Somessa kommentit ovat samaa luokkaa toisten kuvissa. Jos et kommentoi jotain ylisanoja, niin kukaan ei kommentoi tai tykkää sinun kuvistasi. Itselle ei tunnu luontevalta heittää jotain emojioksennusta kenenkään kuviin, enkä myös odota sellaisia omiin kuviini. Usein nämä kuvat ovat vieläpä ihan tavallisia, ei siis mitään hääpäivänä otettuja tms. Mutta silti siellä kehutaan kilpaa..
Kaikki on aina niin ihanaa! Parasta! Upeaa! Ihan uskomatonta! Bestiä! Mahtavaa!
Jotenkin tulee olo etteivät nuo kehut ole aitoja. Mutta itse ainakin mieluummin ottaisin ystävän, joka oikeasti kuuntelee ja kyselee kuulumisia kuin sellaisen, joka säännöllisin väliajoin purskauttaa emojioksennuksen 😍😍😘🔥 johonkin kuvaani.
Myöskin, jos ystävyys syystä tai toisesta loppuu, et saa mitään selityksiä vaan sinut poistetaan vain hiljaa vähin äänin instagram-seuraajista/seuratuista.
Tuo kuvaamasi on suomalaisen kulttuurin amerikkalaistumista: väki seuraa tv-sarjoja ja varsinkin realitysarjoissa kaikki on amazing and awesome ja kiljutaan päälle. Sellaista käytöstä sitten Suomessakin matkitaan. High five! Suomalaisuuteen kuuluu ylisanojen välttäminen ja maltillinen esiintyminen.
Minusta on ihanaa että Suomessakin saa nykyään olla ylpeä ja iloinen saavutuksistaan ja elämänsä hyvistä asioista. Sellainen nöyrä itsensä vähättely ja omien tekojen ja saavutusten mollaaminen ei ole asioita mitä nykyään tarvii enää suomalaisuudessa säilyttää.
Juu - ei pidä suotta väheksyä omia eikä muiden saavutuksia. Mikäs siinä jos on rehellinen ja näyttää aidot tunteensa. Mutta jenkeiltä omaksut käyttäytymismallit ja sanonnat ovat aika teennäisiä ja tekopirteitä.
Hmph. Kirjoitit ihan saman sillä välin kun itse muotoilin omaa kirjoitustani. Mennäänkö naimisiin?
Netissä on ystäväryhmiä. Esim Facebookin Naisten treffit.
Mjaa? Oletko nyt Ap aivan varma ettet ole jollain tavalla outo ja se saa ihmiset kaihtamaan. Tällaisia asioita ei välttämättä itsestään oivalla. Aloitin kerran työpaikassa missä oli iltavuorossa yksi toinen mies, jolla oli filippiiniläinen vaimo, ns. postimyyntimorsian.
Heppu oli kovin innokas tutustumaan ja tiedusteli millaiset "perhesuhteet" minulla on? Kun vastasin että olen poikamies niin innostui että hankitaan hei sullekin pinoy-vaimo, hän kyllä tietää kuinka se käy jne. Ei vitsaillut vaan oli ihan tosissaan! (Minä olen vanhapoika ja sellaisena pysyn. Kaikkein vähiten mitään postimyyntejä nain.)
Hiukan myöhemmin tällä naittajalla oli synttärit jonne innoissaan kutsui mutta sanoin suoraan etten tule enkä välittänyt vaikka valitteli ettei sitten jää paljoo vieraita..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut (+-30v) naisten välisessä ystävyydessä, että aina pitäisi hirveästi kehua joka asiaa vaikka ei oikeasti edes pohjimmiltaan tarkoittaisi sitä.
Olimme esim. kaveriporukalla yhden uudessa kodissa ja hyvä jos on sisään päästy, niin alkaa hirveä kaakatus: siis aivan iihana lattia! Upea sohva! Mistä tyynyt? Ihana parveke! Ai vitsi toi valaisin! Siis mäkin haluun tollasen kukkaruukun! Aivan ihana pöytä!
Oikeasti jäin ihan sanattomaksi, en saanut suunvuoroa. Minustakin kämppä oli hieno, mutta tuntui jotenkin päälleliimatulta ne kehut miten hieno katto (en tiennyt että sitäkin joku katsoo sillä silmällä) ja kirjaimellisesti kaikki oli niiiin ihanaa ja hienoa. Yritin sopertaa sinne väliin, että on kauniisti sisustettu, mutta sitä tuskin edes kuultiin tämän muun kehutulvan ylitse. Luultavasti minua pidettiin tylynä kun en itse yhtä vuolaasti kehunut kaikkea mahdollista vaan sanoin kerran tai kaksi, että nättiä on.
Somessa kommentit ovat samaa luokkaa toisten kuvissa. Jos et kommentoi jotain ylisanoja, niin kukaan ei kommentoi tai tykkää sinun kuvistasi. Itselle ei tunnu luontevalta heittää jotain emojioksennusta kenenkään kuviin, enkä myös odota sellaisia omiin kuviini. Usein nämä kuvat ovat vieläpä ihan tavallisia, ei siis mitään hääpäivänä otettuja tms. Mutta silti siellä kehutaan kilpaa..
Kaikki on aina niin ihanaa! Parasta! Upeaa! Ihan uskomatonta! Bestiä! Mahtavaa!
Jotenkin tulee olo etteivät nuo kehut ole aitoja. Mutta itse ainakin mieluummin ottaisin ystävän, joka oikeasti kuuntelee ja kyselee kuulumisia kuin sellaisen, joka säännöllisin väliajoin purskauttaa emojioksennuksen 😍😍😘🔥 johonkin kuvaani.
Myöskin, jos ystävyys syystä tai toisesta loppuu, et saa mitään selityksiä vaan sinut poistetaan vain hiljaa vähin äänin instagram-seuraajista/seuratuista.
Tuo kuvaamasi on suomalaisen kulttuurin amerikkalaistumista: väki seuraa tv-sarjoja ja varsinkin realitysarjoissa kaikki on amazing and awesome ja kiljutaan päälle. Sellaista käytöstä sitten Suomessakin matkitaan. High five! Suomalaisuuteen kuuluu ylisanojen välttäminen ja maltillinen esiintyminen.
Minusta on ihanaa että Suomessakin saa nykyään olla ylpeä ja iloinen saavutuksistaan ja elämänsä hyvistä asioista. Sellainen nöyrä itsensä vähättely ja omien tekojen ja saavutusten mollaaminen ei ole asioita mitä nykyään tarvii enää suomalaisuudessa säilyttää.
Juu - ei pidä suotta väheksyä omia eikä muiden saavutuksia. Mikäs siinä jos on rehellinen ja näyttää aidot tunteensa. Mutta jenkeiltä omaksut käyttäytymismallit ja sanonnat ovat aika teennäisiä ja tekopirteitä.
Hmph. Kirjoitit ihan saman sillä välin kun itse muotoilin omaa kirjoitustani. Mennäänkö naimisiin?
Ei ihan tällä perusteella kuitenkaan :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mjaa? Oletko nyt Ap aivan varma ettet ole jollain tavalla outo ja se saa ihmiset kaihtamaan. Tällaisia asioita ei välttämättä itsestään oivalla. Aloitin kerran työpaikassa missä oli iltavuorossa yksi toinen mies, jolla oli filippiiniläinen vaimo, ns. postimyyntimorsian.
Heppu oli kovin innokas tutustumaan ja tiedusteli millaiset "perhesuhteet" minulla on? Kun vastasin että olen poikamies niin innostui että hankitaan hei sullekin pinoy-vaimo, hän kyllä tietää kuinka se käy jne. Ei vitsaillut vaan oli ihan tosissaan! (Minä olen vanhapoika ja sellaisena pysyn. Kaikkein vähiten mitään postimyyntejä nain.)
Hiukan myöhemmin tällä naittajalla oli synttärit jonne innoissaan kutsui mutta sanoin suoraan etten tule enkä välittänyt vaikka valitteli ettei sitten jää paljoo vieraita..
Luulen, että moni yksinäisyyttä kokeva miettii, miksi jää ulkopuolelle ja onko itsessä jotain vikaa. Voi joskus ollakin. Mutta moniko ihminen on loppujen lopuksi täydellinen? Aika monesta voi paljastua outoja tai tylsiä piirteitä ja jopa ilkeitä piirteitä, mutta kaikki sellaiset ihmiset eivät kuitenkaan ole yksinäisiä.
No täällä yksi ja olen paljonkin miettinyt, mistä se johtuu. Ehkä se on vähän sekoitus monenlaista asiaa; traumatausta lapsuudesta & nuoruudesta, tunnekasvatuksen ja vuorovaikutustaitojen opettamisen suhteen puutteellinen koti, introverttisyys. Sanoisin, että yläasteen loppuun asti olin aina jossain määrin jossain porukassa mukana (joskin aika usein ns. mukana roikkujana jonkun toisen siivellä). Lukioon mennessä oli kova halu saada uusia ystäviä tai edes tuttuja uudesta koulusta, mutta en niitä saanut. Minua kyllä lähestyi kaksikin eri ihmistä, mutta en oikein osannut luoda siitä mitään syvempää tai kestävämpää ihmissuhdetta.
Yliopistoon mennessä ajattelin taas, että nyt kyllä yritän kaikkeni saadakseni uusia ystäviä. Osallistuin kaikkiin fuksitapahtumiin, mutta en jostain syystä päässyt mukaan porukkaan. Muut kyllä tutustuivat keskenään ja erityisesti muistan erään fuksi-illanvieton johon menin, ja ensimmäinen kommentti jonka sain saapuessani oli ihmettelevä "...ai säkin tulit?" ja sen illan alun vietinkin sitten aika yksin, kunnes lähdin pois.
Toiseen yliopistoon vaihtaessani olin taas hyvin positiivisin mielin, ehkä tällä kertaa. Osallistuin jälleen kaikkiin fuksitapahtumiin ja hakeuduin myös ainejärjestötoimintaan mukaan. Fuksitapahtumien suhteen kävi aikalailla sama kuin ensimmäisessä yliopistossa. Muut ryhmäytyivät hyvin keskenään, yritin roikkua porukassa mukana, mutta löysin itseni viimein taas sinä henkilönä, ketä ei kysytä mukaan minnekään. Ainejärjestötoimintaan osallistuin ja mielestäni olin käytännön tehtävien osalta aktiivinen (ideoinnin osalta en niinkään). Vuoden päättyessä eräs saamani nimetön palaute osallisuudestani ryhmässä oli jotakuinkin seuraava: "Kannattanee miettiä miksi hakeudut mukaan ainejärjestötoimintaan. Kaltaisesi epäaktiiviset toimijat kuormittavat kohtuuttomasti muita osallistujia --" tms.
No, yliopistot suoritin sitten yksikseni ja nyt työelämässä olen ihan hyvissä väleissä kaikkien kanssa, mutta en selvästi sielläkään osa porukkaa. Olen jo hyväksynyt tilanteeni ja onnekseni minulla on ihana puoliso, joka kaipaa seuraani ja hyväksyy minut tällaisena kuin olen. Välillä mietin, että ehkä lähivuosina kun toivottavasti saan lapsia, löytäisin esimerkiksi toisista äideistä jonkinlaista seuraa... En kuitenkaan uskalla lukuisten pettymysten ja yritysten jälkeen laittaa tähän kovin paljon toivonrippeitä.
Tiedostan, että omassa olemisessani ja vuorovaikutustaidoissani on kehitettävää. Jännitän usein uusia kohtaamisia ja saatan olla jotenkin erikoisen oloinen jännittyneenä. Osaan kyllä pitää keskustelua yllä, mutta en ehkä samanlaisella rentoudella kuin ekstrovertimmät ihmiset.
No joo, tuli vähän turhan pitkä avautuminen, mutta kevensi vähän omaa sydäntä. Ja jos joku minut tästä tekstistä tunnistaa, niin moi vaan. Tsemppiä kaikille muille ystävättömille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä on monta kommenttia samaistujilta.
Toiselta puolelta kokemusta kommentoisin itse. Minulla on jonkin verran ystäviä, erilaisia porukoita joihin kuulun, läheisiä sielunsiskoja ja kaverillisia ryhmiä. Olen viime vuosina tutustunut myös uusiin ystäviin.
Olen ulospäin suuntautunut, mutta en pidä itseäni erityisen lahjakkaana sosiaalisesti.
Ajattelen että sosiaalisesti lahjakas saisi kaikki tuntemaan itsensä aina porukkaan kuuluvaksi ja saada hiljaisemmatkin näkymään. Itse olen liian laiska ja mukavuuden haluinen tähän.
Tunnustan itsekkäästi, että viihdyn oman oloisessa seurassa. En jaksa nähdä super paljoa vaivaa, jos toinen on melko ujo, tavallinen tai ikävästi sanottuna tylsä. Kuulostaa leuhkalta (pahoittelut) mutta olen itse kohtalaisen hauska, karismaattinen ja puhelias. Tulen monen kanssa juttuun ja olen empaattinen, mutta moni tuttava on jäänyt pois elämästä (vaikka he olisivat haluneet selvästi ystävyyttä) koska en kokenut että meillä olisi todella kolahtanut kunnolla. En jaksa istua kahvilla puhelemassa mukavia.
Ystäväpiiri voi jollain olla oikeasti täynnä.
Kipinä, karisma ja kemia ovat joskus vaikeita selittää ja saavat ihmisen kuulostamaan ikävältä valikoitsijalta. Kuitenkin ystävyydessä ja treffailussa on paljon samaa. En halua tapailla ihan kivaa tyyppiä ja tutustua vuosia rauhakseen. Joko natsaa tai sitten ei.
Sinussa ei Ap ole varmasti mitään vikaa! Kemiasi kohtaavat varmasti jonkun kanssa. Kuulostat symppikseltä tyypiltä. Jos joku karismaa kaipaava ei kaipaa ystävyyttäsi, niin sinä et siinä menetä mitään. Tsemppiä ystävien kohtaamiseen.
Tästä keskustelusta pitäisi monen ihmisen vaihtaa yhteystietoja!
Ookko nää Kulonen? Ollaan tulossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuosta että pitää harrastaa jotain erikoista ja olla mielenkiintoinen. Mä teen itse musiikkia, ja lisäksi sketsejä/radio-ohjelmia. En kerää autojen rekkareita, mutta yritän maata mahdollisimman monessa paikassa.
Joku voisi väittää erikoiseksi touhuksi. Mitä lisäarvoa nämä toisivat ystävälleni? Hän vain vuosikausia haluaisi kuunnella miten sävellän? Enpä oikein jaksa uskoa. Veikkaan että tuollaiset ystävät haluavat vain olla kaverin ”siivellä”, eli hänellä voi brassailla muille?
Mä olen kans yks näitä. En vaan jaksa kai elää riittävän mielenkiintoista elämää muiden silmissä. Toisaalta viihdyn yksinkin. Joskus näen ihmisiä, välillä.se riittää, välillä toivoisin enemmän. Onneksi on netti, ja Vauva-palsta ;)
Yritän nykyään edes muuttua kauniimmaksi, että olisi parempi itsetunto. Vaikken mikään täysi peikko ole nytkään... Hyvät vaatteet ja hoikkuus tekisivät osansa, samoin hiustenlaitto ehkeet pitäisi ostaa kun on luonnostaan ruma tukka. Ja ruma lähes kaikki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnistin itseni monenkin kertomasta, joten en lisää ketjuun kuin tämän ainakin itselleni ajankohtaisen huomion. Eli mulla on tämä ah, niin ihana restingbitch-face ja se on kyllä harvinaiset tehokas karkotin ja aikaansaa ihan normeissa arkitilanteissakin "ei niin ystävällistä" palautetta ja jopa asiakaspalvelukin on välillä tylyhköä.
On ollut nyt hämmentävää huomata kuinka eri tavalla kanssaihmiset suhtautuu nyt kun käyttää kasvomaskia. Toisaalta se on kyllä saanut surulliseksikin, koska enhän mä ihmisenä ole miksikään muuttunut vaikka minusta ei enää näykään kuin silmät :-(
Vierailija kirjoitti:
Täällä on monta kommenttia samaistujilta.
Toiselta puolelta kokemusta kommentoisin itse. Minulla on jonkin verran ystäviä, erilaisia porukoita joihin kuulun, läheisiä sielunsiskoja ja kaverillisia ryhmiä. Olen viime vuosina tutustunut myös uusiin ystäviin.
Olen ulospäin suuntautunut, mutta en pidä itseäni erityisen lahjakkaana sosiaalisesti.
Ajattelen että sosiaalisesti lahjakas saisi kaikki tuntemaan itsensä aina porukkaan kuuluvaksi ja saada hiljaisemmatkin näkymään. Itse olen liian laiska ja mukavuuden haluinen tähän.Tunnustan itsekkäästi, että viihdyn oman oloisessa seurassa. En jaksa nähdä super paljoa vaivaa, jos toinen on melko ujo, tavallinen tai ikävästi sanottuna tylsä. Kuulostaa leuhkalta (pahoittelut) mutta olen itse kohtalaisen hauska, karismaattinen ja puhelias. Tulen monen kanssa juttuun ja olen empaattinen, mutta moni tuttava on jäänyt pois elämästä (vaikka he olisivat haluneet selvästi ystävyyttä) koska en kokenut että meillä olisi todella kolahtanut kunnolla. En jaksa istua kahvilla puhelemassa mukavia.
Ystäväpiiri voi jollain olla oikeasti täynnä.Kipinä, karisma ja kemia ovat joskus vaikeita selittää ja saavat ihmisen kuulostamaan ikävältä valikoitsijalta. Kuitenkin ystävyydessä ja treffailussa on paljon samaa. En halua tapailla ihan kivaa tyyppiä ja tutustua vuosia rauhakseen. Joko natsaa tai sitten ei.
Sinussa ei Ap ole varmasti mitään vikaa! Kemiasi kohtaavat varmasti jonkun kanssa. Kuulostat symppikseltä tyypiltä. Jos joku karismaa kaipaava ei kaipaa ystävyyttäsi, niin sinä et siinä menetä mitään. Tsemppiä ystävien kohtaamiseen.
Tästä keskustelusta pitäisi monen ihmisen vaihtaa yhteystietoja!
Sehän se onkin kun ihmisillä on oma käsityksensä tylsästä. Minä en jaksaisi kovin pitkään superpallona pomppivaa pinnallista tyyppiäsi, koen sen hyvin tylsäksi. Myös puhuapälpättäminen hiljaisuuden pakoilemisen vuoksi on tylsää huulten liikkumista tuulessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä kelpaan ystäväksi ja kuulijaksi sitten, kun jollakulla menee tosi huonosti ja kaikki muut ovat hylänneet hänet. Sitten soitellaan vaikka keskellä yötä.
Minkä sille mahtaa, että on saanut syntymälahjana niin vähän energiaa, että ei jaksa elää tämän kiinnostavampaa elämää. Seurakunta saattaa olla paikka, josta löytyy edes se yksi ystävä tai muutama.
Oon aika varma, että huippukauniit ei koskaan jää yksin. Ulkonäkö ja sen tuoma itsevarmuus auttaa moneen. En tiedä miksi sanoin tämän. Itse en ole kaunis.
Ei oo totta että hävitin pitkän vastaukseni koska yrittäessäni kopioida viestini ennen lähettämistä painoin vahingossa Liitä -nappia eikä kännyköissä jostain ihmeen syystä ole undo -toimintoa 🙁
Tässä.näitä muetiskellessä alan ymmärtää, miksi kaikki ihmiset suhtautuvat minuun yliolkaisesti, jopa kumppanini ja lapseni. Elämä on taistelua ja kunnioitus täytyy ansaita, mutta entä jos ei ole mitään millä ansaita sitä? Ei kykyä tehdä rahaa tai mitään muutakaan. Elämä on jatkuvaa taistelua erilaisten moninaisten ongelmien kanssa. Ne ovat sitten ainoa puheenaiheenikin suunnilleen, ei kiinnosta menestyjiä.
Onneksi on netti jonka avulla edes selvitellä ongelmiaan. Lapsesta asti olen mieluiten lukenut kotona jotain.
Tää on muuten osittain sama kuin näissä parisuhdeketjuissa: yksinäiset, kelpuutatteko itsekään ystäväksenne ketä tahansa? Itse en kelpaa ystäväksi edes näille yksinäisille. Olen ulkopuolisista ulkopuolisiin. Ei en ole juoppo tai mörkö. Äitiyslomalla vain.
Kannattaa seurata keskusteluja joissa itse mukana vaikka sitten ulkopuolisena. Miten ne menee, kuka aloittaa ja mistä, kuka saa muut innostumaan juttelemaan kanssaan ja miksi. Ketkä vaihtavat puhelinnumeroita ja muksi. Tämä voi avata asiaa. Tämä aidan samalta puolelta sanottuna kuin ap.
Alue: Aihe vapaa
Juu - ei pidä suotta väheksyä omia eikä muiden saavutuksia. Mikäs siinä jos on rehellinen ja näyttää aidot tunteensa. Mutta jenkeiltä omaksut käyttäytymismallit ja sanonnat ovat aika teennäisiä ja tekopirteitä.