Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Muita, jotka jäävät aina ulkopuolisiksi ihmissuhteissa?
Taustatietona: olen ihan tavallinen kolmekymppinen nainen, ei päihde/mielenterveysongelmia. Lukion jälkeen muutin kauas pikkupaikkakunnalta yliopisto-opintojen perässä. Yliopisto-opintojen jälkeen olen tehnyt töitä, vuosia kiersin pätkätöiden vuoksi eri paikkakunnilla ja viimeiset pari vuotta olen ollut samassa vakipaikassa. En ole mitenkään räväkkä ja persoonallinen tyyppi, vaan rauhallinen ja ystävällinen. Tuttujen seurassa olen puhelias, alkuun olen hiljaisempi. Harrastan ehkä tylsäksikin miellettyjä asioita, lukemista, lenkkeilyä, Netflixin katsomista jne. Ystävien/työkaverien kanssa olisi kiva kahvitella, jutella syvällisiä, käydä vaikka joskus elokuvissa tai muualla jne.
Onko täällä muita, jotka jäävät elämässä aina ulkopuolisiksi ihmissuhteissa? Tässä esimerkkejä omista kokemuksistani:
-minulla ei ole aikuisena ainuttakaan ystävää peruskoulu/lukioajoilta, eikä ketään entisellä kotipaikkakunnallani ole kiinnostanut kuulumiseni lukion loputtua.
-yliopistolta en saanut kaveriporukkaa, vaan kävin luennoilla yksin. Yritin kyllä tutustua muihin ja joidenkin kanssa juteltiin luentojen yhteydessä. Joskus törmään opiskeluaikaisiin tuttuihin työympyröissä ja he eivät edes muista opiskelleensa kanssani samaan aikaan (vuosikurssimme kyllä pitäisi muistaa toisensa, ei ole niin suuri ja minä muistan muut hyvin). On noloa, kun joku tulee esittäytymään "ekaa kertaa" ja itse soperran, että me oltiin kyllä sun kanssa samalla vuosikurssilla.
-aikuisena työpaikoissa toistuu aina sama kaava: moni työkaveri on kiva ja tullaan juttuun. Kun vaihdan työpaikkaa, ei minulle enää ehdoteta näkemistä, kutsuta käymään jne. Korkeintaan tykätään joistain instapäivityksistäni. Sitten muut työpaikkaa vaihtaneet (samoista paikoista siis lähteneet) saavat somessa kommenttikentässä näiltä työkavereilta viestejä "koska nähdään ja mennään kahville?" "laita viestiä, kun sulla on vapaapäivä, niin tuun moikkaa sua ja vauvaa" -viestejä.
-jos jonkun tutun kanssa saa sovittua esim. kerran kahvitreffit ja ne sujuvat ihan kivasti, niin toisesta ei enää kuulu sen jälkeen. Sitten mietit, kehtaako laittaa viestiä vai eikö toinen vain viihtynyt seurassani.
-jos pidän jotain ihmistä ystävänäni, olen hänelle vain kaveri/tuttava-tasoa. Jos lähetän "ystävälle" joulukortin, muistan pienellä synttärilahjalla, kysyn miten tärkeä päivä meni tai leivon herkkuja hänen tullessa käymään, ei minua kohtaan toimita samoin.
-"ystävilläni" ei ole tapana juuri viestitellä minulle tai sopia tapaamisia kanssani. Voi mennä kuukausia, ettei toisesta kuulu mitään, jos en itse ota yhteyttä. Saatamme nähdä kerran pari vuodessa, vaikka välimatka ei olisi pitkä. Jos olen jossain vaiheessa elämää asunut kauempana (esim. 1,5 tunnin matkan päässä), luokseni ei koskaan ole tultu käymään. Muita ihmisiä nämä "ystävät" sen sijaan näkevät usein, jopa viikoittain.
-jos kutsun "ystävät" luokseni syntymäpäiväjuhliini tms, kaikki peruvat viime tipassa tai kutsun saadessaan sanovat "katsellaan, pääsenkö tulemaan" ja kun seuraavan kerran kysyn, onkin tuohon kohtaan sovittu jo muuta menoa. Monet kerrat olen joutunut perumaan koko juhlat, kun kukaan ei tule. Siinä sitten kökin kotona hulppeiden tarjoilujen kanssa yksin. Harmittaa, sillä tykkäisin laittaa pöydän kauniiksi muita varten.
-"ystävät" eivät kutsu minua juhliinsa (vaikka minä kutsun heidät omiini). On tosi kiva nähdä somesta, kuinka "ystävä" on juhlistanut synttäreitään isommalla porukalla ja minua ei ole kutsuttu mukaan. Mietin, eikö minua voisi kutsua joskus edes säälistä.
Onko muillakin tällaista? Miten olette selvinneet ulkopuolelle jäämiseen liittyvien tunteiden kanssa? Helpottiko tilanne joskus?
Ap
Kommentit (560)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä on moni kommentoinut sitä, että pitäisi näille mahdollisille ystäville avautua asioistaan. Ymmärrän tämän, mutta jos yritän ns. sopivasti avautua, ettei heti alkuun mennä syvään päätyyn, niin eipä ole järkevää sekään. Kun vielä sitä luottoa ei ole, niin nämä / tämä kenelle avautuu, jakaa tiedon surutta eteenpäin. Eli koska ette ole vielä niiiin ystäviä ja avaudut, poltat näppisi.
Miten tämän itsestään jakamisen sitten pitäisi teidän mielestänne tapahtua? Samalla tavalla on toimittu kuin moni muu samassa tilanteessa. Sen toisen kanssa löytyy yhteinen sävel ja luottamus heti. Toisen kanssa ei mitenkään. Tähän en ole selitystä löytänyt.
Ehkä sitten se, että kuulun niihin jolle avaudutaan (en kerro eteenpäin), mutta kelpaan vain olkapääksi ja siihen, että minusta yritetään hyötyä. Minulta kun kysytään mitä kuuluu, sitä ei edes haluta tietää. Aihe vaihtuu nopeasti.
Voi osaisinpa selittää. Yritän. Ensin kannattaa toiseen ihmiseen tutustua ihan rauhassa. Vaikka esim puoli vuotta tai vuoden verran. Jo siinä ajassa toisesta ehtii huomaamaan, miten hän puhuu sellaisista ihmisistä, jotka eivät ole paikalla. Puhuuko hyvää vai pahaa. Kertooko kolmannen osapuolen henkilökohtaisia ja kenties arkaluontoisiakin asioita. Mulle yksi merkittävä asia on, puhuuko toinen ihminen "eräästä työkaveristaan" vai "työkaveristaan Marjasta". Heti, jos käytetään nimiä, mulla soi hälytyskello. Mun ei kuulu tietää, kuka hänen työkavereistaan. Mitä vähemmän toinen ihminen puhuu kolmansista osapuolista, sen parempi. Mua ei ihan oikeasti kiinnosta jonkun kumminkaimanserkunpojan seikkailut Pattayalla. Jo pelkästään se, että joku olettaa mua kiinnostavan, soittaa taas hälytyskelloja. Kolmansista osapuolista voi kertoa silloin, kun asia on neutraali JA liittyy keskeisellä tavalla kyseiseen kertojaan. Esim "Olin siskoni kanssa viime kesänä Roomassa". Tämä on ok, mutta ei enää se, mitä hänen siskonsa Roomassa sanoi tai teki. Hänen siskonsa sanomiset ja tekemiset eivät kuulu mulle. Ne ovat kertojan ja hänen siskonsa välisiä asioita.
Tässä alkuvaiheessa kerron toiselle ihmiselle itsestäni vain sellaisia asioita, joista ei olisi mulle haittaa eikä edes aiheuttaisi mielipahaa, jos kertomani olisi seuraavana päivänä iltapäivälehtien lööpeissä. Voin esim kertoa, mitä teen työkseeni ja hieman valottaa, millaista työni on (mun tittelini kun ei kerro kenellekään yhtään, mitä oikeasti työssäni teen). Voin kertoa parisuhdetilanteestani (olen eronnut ja sinkku), lasteni lukumäärän, mitä harrastan, millaisista asioista olen kiinnostunut ja miksi. Voin kertoa vaikka mun elämänkatsomuksestani (eklektinen pakanuus), jos toista sattuu kiinnostamaan sellainen.
Kun olen tarpeeksi vakuuttunut, ettei toinen ole ainakaan kylän pahin juorukello, voin kertoa vähän enemmänkin itsestäni. Asioita menneisyydestäni, jotka aikoinaan ovat ehkä olleet varsin kipeitäkin, mutta joista olen päässyt jo yli. Asioita, jotka ovat olleet merkittävässä roolissa siinä, millainen olen tänään.
Syvään päätyyn menen vasta sitten, kun ollaan toisen kanssa jo ystäviä ja pystyn luottamaan häneen lähes täysin. Koskaan ei voi kehenkään luottaa 100%:sti.
Kuulostaa kyllä hieman neuroottiselta, enkä tämän perusteella epäile, että on vaikea löytää juttukavereita. Se, että kaveri kertoo siskostaan ja lomasta Roomassa ei ole mitään arkaluonteisten asioiden levittelyä, vaan normaalia keskustelun alustusta, johon sitten sun on tarkoitus tarttua kertomalla jotain pientä ja mukavaa itsestäsi ja siten jatkaa keskustelua. Erikoista, että katsot ettet halua kertoa etkä kuulla kolmansista osapuolista arkaluonteisia asioita (kuulostaa muuten ihan joltain lakitekstiltä), mutta voit kyllä puhua erikoisesta vakaumuksestasi. Eli et osaa small talkia, vaan alat jauhaa uskonnosta. Raskas keskustelukumppani.
Mielenkiintoinen päätelmä sinulta. Mä kun löydän juttukavereita erittäin helposti. Ihan vaikka bussipysäkiltä. Mulla on aina ollut paljon kavereitakin, koska mulle käy kavereiksi hölösuutkin. Heidän kanssaan vaan pitää olla puheissaan tarkempi kuin ystävien kanssa. Vain ystävien suhteen olen valikoiva. Ja hallitsen erinomaisesti small talkinkin, joudun nimittäin käyttämään sitä todella paljon erilaisissa kansainvälisissä konferensseissa ja muissakin työni puolesta olevissa tilaisuuksissa.
Hyvä huomio sulta kuitenkin tuo viittaus lakitekstiin. Tietosuojalainsäädäntö on nimittäin varsin keskeinen osa työtäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
yksin mutta ei yksinäinen kirjoitti:
Kun kavereita ei ole, olen vain alkanut tehdä asioita yksin, mennä yksin, harrastaa yksin, shoppailla yksin, syödä yksin jne. Menen baariin yksin ja ravintolaan syömään yksin. Kun sen kerran uskaltaa tehdä, sen voi tehdä aina jatkossa ihan helposti. Varsinkin matkoilla juttuseuraa kyllä löytyy niistä muista paikalla olevista ihmisistä. Kannattaa rohkeasti vain alkaa jutella, mennä seuraan, mennä mukaan.
Menin laivalle erään ryhmän mukana, josta en tuntenut ketään. Kyllä löysin silti ryhmästä juttuseuraa, kun illalla menimme buffettiin syömään. Oli hauskaa ja toki alkoholi auttoi asiaa sekä hyvä ruoka. Tax freessä voi shoppailla yksinkin ja se on just parasta yksin: kukaan ei ole hoputtamassa, että mennään jo, mun pitää mennä hakemaan tuolta toisesta päästä myymälää tuota ja tätä. Merimaiseman katseluun ja maisemakuvien ottamiseen ei kaveria tarvitse.
En jätä elämääni elämättä vain siksi että olen yksin enkä jätä asioita tekemättä enkä maailmaa näkemättä vain siksi että olen yksin: en jää kotiin suremaan. Teen vain sen kaiken ihan itse ja yksin.
Apua, tää voisi olla mun kirjoittama teksti :) aika paljon juttuja jäisi tekemättä jos jäisin odottelemaan yhteydenottoja. Toisaalta myönnän kyllä, että yksinäisyys raastaa välillä sydäntä tosi pahasti.
Vierailija kirjoitti:
mä en ole nähnyt maaliskuussa koronan alkamisen jälkeen kavereita kuin 3 kertaa. siis liki 9 kk aikana. toki on rajoituksia joo mutta eipä kukaan halua nähdä tai pitää muutenkaan yhteyttä. enää korona-aikana mulle ei laiteta viestejä aiemmankaan vertaa.
Mä oon nähny kavereita kahdesti vuoden sisään, viime uv sekä kerran viime kesänä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla tää yksinäisyys näkyy siten etten voi järjestää mitään juhlia. En häitä, en polttareita, en mitään. En kehtaa sanoa kyseleville sukulaisille ja muille, että syy pieniin häihin tai polttarittomuuteen on se ettei olisi ketään järjestämässä noita juhlia. Menemmekin naimisiin ensi vuonna kaikessa hiljaisuudessa. Eipähän tarvitse stressata, kun kukaan ns. ystävistä ei tule paikalle...
Fiksu ratkaisu.
Aloin seurustella joitakin vuosia sitten ja olemme asuneet melkein pari vuotta saman katon alla mieheni kanssa. Suurin osa "ystävistä" ei ole tavannutkaan miestäni eivätkä ole tulleet juhliimme (tuparit, pyöreät synttärit) joita olemme järjestäneet. Aina perutaan viime tipassa, tulee jotain parempaa menoa tai aina on jonkun "siskon-kummin-kaiman-työkaverin illanistujaiset" samaan aikaan, eikä meille voi tulla.
Silti säännöllisesti nämä "ystävät" ovat kyselleet, koskas häämme pidetään ja olisipa kiva päästä pitkästä aikaa jonkun häihin. Samaan aikaan fiilistelevät, mitä laittaisivat päälle häihin, missähän häät mahtaisivat olla, kenen kanssa häihin tulisi jne. En ole viitsinyt kertoa, että itseasiassa olemme miehen kanssa menneet kaikessa hiljaisuudessa kihloihin (emme käytä sormuksia) eli muut eivät tiedä kihlautumisestamme. En todellakaan aio kutsua häihini yhtään näistä "ystävistä", jotka kieltäytyvät tulemasta muihin juhliimme. Ei huvita maksaa kalliita tarjoiluita ja muita, jotta toiset pääsevät häihin. Jos ei huvita olla muissa elämämme tärkeissä hetkissä läsnä, miksi häiden pitäisi olla poikkeus? Ainakin itsellä on olo, että ihan sama noille ihmisille, kenen häistä on kyse, kunhan vaan pääsee juhlimaan toisten piikkiin.
Ja sitten kun ne häät pidettäisiin, niin veikkaan että joku perunankeitto tulisi osallistumisen esteeksi ;)
Aina on ne muutamat, jotka ovat osallistuvinaan saadakseen huomion itselleen. "Joo, ilman muuta tullaan!" mutta kun h-hetki lähestyy, alkaa tipahtelemaan viestejä hääsuunnittelun keskelle " voi kun olen voinut niin huonosti viime päivät, mutta yritän todella tulla paikalle häihinne!" Ja samaa edeltävään päivään asti, pidetään jännityksessä että ollaankos sitä tulossa vai ei. Ei tietenkään tulla, mutta ilmoitetaan asiasta vasta illansuussa, että oho, sori, oli niin "huono olo" että olenkin nukkunut koko päivän enkä nyt tule siis juhliin.
Paras oli tupareihimme haluava, ja siis myös kutsuttu vieras, joka moneen kertaan kertoi kuinka on ostanut jo sitä ja tätä tuparilahjaksi, että kuulemma juuri meille sopiva yllätys. Ei tullut paikalle, mutta emme myöskään saaneet tätä meille räätälöityä tuparilahjaa :D
Parasta on vain olla kutsumatta noita tyyppejä ollenkaan.
Vierailija kirjoitti:
Kieltämättä on käynyt monesti mielessä, että millaisen ystävän minusta muut saisivat ja silti en kelpaa:
-laittaisin jouluna kortin ja pakkaisi mukaan jotain herkkua, josta tiedän kaverin pitävän
-kutsuisin kylään ja leipoisin/laittaisin ruokaa, kävisin myös tasapuolisesti toisen luona kylässä
-lähtisin mielelläni toisen kanssa asioille, ulkoilemaan, leffaan, syömään jne.
-olisin tukena iloissa ja suruissa, kuuntelisin ja kyselisin kuulumisia useammin silloin, kun toisella on vaikeaa
-jos toisella on vaikeaa, kysyn miten voin auttaa tai voinko jotenkin helpottaa toisen oloa
-muistaisin toisen tärkeät päivät ja onnittelisin, menisin juhliin (jos en olisi tuolloin töissä)
-haluaisin jutella sekä arkisista asioista että syvällisemmistä, voin vitsailla ja puhua vakavasti
Olisin mielelläni ystäväsi, mutta listaasi ehdottaisin vähän muutoksia. Ei sinun tarvitse nähdä noin paljon vaivaa eteeni, kun en varmaan itse pysty samaan. Joten minulle sopii vaikka nän:
-laittaisin jouluna kortin ja pakkaisi mukaan jotain herkkua, josta tiedän kaverin pitävän - Joulukortti riittää, rakastan niitä ja laitan itsekin
-kutsuisin kylään ja leipoisin/laittaisin ruokaa, kävisin myös tasapuolisesti toisen luona kylässä - kyllä minä kyläilen. Vielä parempi jos tulet avaamaan ovea naama jauhoissa ja tukka pystyssä ja kysyt että mikä prkl näissä muffinseissa on kun niistä tuli ihan rutikuivia. Sitten kaadettaisiin pullon verran likööriä niitten muffinsien päälle kostukkeeksi, syötäisiin koko pellillinen ja oltaisiin sen tuhannen tuiterissa parin tunnin päästä. Aamulla eeppinen kankkunen.
-lähtisin mielelläni toisen kanssa asioille, ulkoilemaan, leffaan, syömään jne. - leffaan ja syömään menen mielelläni mutta en varmaan pysy vauhdissa mukana millään lenkillä.
-olisin tukena iloissa ja suruissa, kuuntelisin ja kyselisin kuulumisia useammin silloin, kun toisella on vaikeaa - Sopii, mutta muista haukkua minulle hankaluuksia aiheuttaneet ihmiset maan rakoon. Siis ei julkisesti mutta kun asiaa kahden kesken puidaan. Helpottaa kummasti.
-jos toisella on vaikeaa, kysyn miten voin auttaa tai voinko jotenkin helpottaa toisen oloa - Minun oloani voi aina helpottaa isolla pizzalla. Tilaa sellainen minulle ja soita perään ja kysy että, no, helpottiko? Olemme ystäviä maailman tappiin tuon jälkeen!
-muistaisin toisen tärkeät päivät ja onnittelisin, menisin juhliin (jos en olisi tuolloin töissä) - Onnitella aina voi, mutta aina en muista tärkeitä päiviä itsekään, saati järjestä juhlia. Onko OK jos kerron että sinäkin saat vapaasti skipata ne?
-haluaisin jutella sekä arkisista asioista että syvällisemmistä, voin vitsailla ja puhua vakavasti - Ikävä kyllä tässä voi tulla kommunikaatiovaikeuksia. Minä yleensä käytän hirtehishuumoria selviytymiskeinona. Jostain syystä kuvittelen sinut, kunnollisen ja herttaisen ihmisen, tuijottamassa minua kauhistunut ilme naamalla kun olen laukonut jotain aivan harvinaisen päätöntä settiä vakavasta asiasta.
Mutta jos näillä spekseillä haluat vielä ystävystyä, niin sopii. Kuten arvata saattaa, ei minullakaan ole ystäviä jonoksi asti. Onnekseni olen aika omissa oloissaan viihtyvä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkin jään jostain syystä aina ulkopuolelle ja yksin. Olen kyllä yrittänyt olla aktiivinen ja aloitteellinen ihmissuhteissani - en mitenkään päällekäyvästi kuitenkaan. Mutta olen se, jota ei kutsuta mukaan eikä kylään. Kuitenkin itse olen kutsunut ihmisiä kotiini ja osoittanut vieraanvaraisuutta. Mutta siitä on jo vuosia. Enää ei tee mieli kokeilla ja pettyä, kun ei kuitenkaan tule koskaan vastakutsua - ei edes sellaisilta, jotka ovat käyneet luonani useasti, jotkut jopa itse itsensä uudestaan kutsuen. Alkoi tuntua siltä, että minua vain käytetään hyväksi.
Ensimmäisessä työpaikassani ajauduin jonkinlaiseksi itkumuuriksi, jonka äärelle yksi ja toinen tuli tilittämään ongelmiaan. Se häiritsi omaa työntekoani. Ja jos itse yritin avautua omista ongelmistani, eipä se kiinnostanut ketään. Eräskin kollega tuli taas kerran luokseni ongelmistaan valittamaan ja totesi vain ”no voi voi” ja alkoi valittaa päänsärkyään sen jälkeen, kun olin kertonut isäni juuri kuolleen. Toivoin, että hän älyäisi jättää minut omiin oloihini, mutta hän halusi jälleen kerran jakaa murheensa kanssani, ja niin minä kuuntelin kiltisti ja myötätuntoisesti ja esitin näkemyksiä ja neuvoja, kuten ennenkin. Toinen kollega poistui myöhemmin samana päivänä luotani silminnähden tyytymättömänä, kun kerroin isäni poismenosta ja ilmoitin, etten nyt jaksa millään sopia hänen ja hänen puolisonsa suunnitellun vierailun ajankohtaa.
Muissa työpaikoissa olen yrittänyt välttää tuota itkumuurin roolia, mutta en ole ihan täysin onnistunut. Kai minusta saa sen kuvan, että olen hyvä kuuntelemaan toisten murheita ja varmaan tarjoan sympatiaakin. Haluankin auttaa ihmisiä. Mutta siitä huolimatta kukaan ei halua minua mukaan mihinkään vapaa-ajalla tapahtuvaan toimintaan. Muuttoavuksi kyllä kelpaan, mutta en tupaantuliaisiin.
Ulkopuolisuus ja vastavuoroisuuden puute ovat leimanneet elämääni. Tuore esimerkki: tänä vuonna olen tukenut erästä entistä työkaveria, joka sairastui syöpään. Kun hän sitten parani, kävi kuten aina, kun ihmiset pääsevät ongelmistaan eikä itkumuurille ole tarvetta: yhteydenpito hiipui. Kunnes hän sitten pitkän tauon jälkeen otti yhteyttä ja kertoi liukastuneensa aiemmin päivällä ja kertoi samaan syssyyn lapsensa terveysongelmista ja jopa serkkunsa lapsen sairastelusta. Minun vointini ja kuulumiseni olivat sivuseikka.
Joihinkin tuollaisiin olen pistänyt välit kokonaan poikki. Mutta jos katkaisen yhteydenpidon kaikkiin tuollaisiin, minulle ei jää ketään. Minulla ei ole ainuttakaan kunnon ystävää. Suren yksinäisyyttäni, joka tulee kohta taas kouriintuntuvasti esiin, kun saan joulukortin vain äidiltäni ja sisareltani ja ehkä K-kauppiaalta. Edes se parhaimpana ystävänäni pitämäni ihminen ei ole lähettänyt minulle joulukorttia vuosiin. Kuten ap myös minä koen jääväni monelle korkeintaan tuttavaksi, vaikka haluaisin olla ystävä.
En tosiaan ymmärrä, mikä minussa on vialla. Ja niin kuin yllä jotkut ovat jo kirjoittaneet, saan ihmetellä, miten itsekeskeisillä ja suorastaan ilkeilläkin ihmisillä riittää ystäviä. Työpaikkakiusaajatkaan eivät jää yksin. Kerran kuuntelin radiosta jonkun vankilassa olevan rikollisen haastattelua. Siinä hän kuvaili, kuinka hänellä on sukulaisia ja ystäviä, jotka pitävät häneen säännöllisesti yhteyttä ja tukevat häntä sitten, kun hän vapautuu. Ajattelin happamasti, että väkivaltarikollisellakin on enemmän ystäviä kuin minulla. Ehkä ei tosiaan kannattaisi olla empaattinen.
Kuulostaa kurjalta tuo itkumuurin rooli. Mä kuuntelen muiden ihmisten huolia ja murheita, mutta siinä vaiheessa täytyy olla jo ystäviä tai ainakin erittäin hyviä kavereita. Eli ensin on täytynyt olla jo monen vuoden ajan muuta yhteydenpitoa ja yhdessäoloa. Osaan asettaa omat rajani ehkä siksi, että työskentelin aiemmin hoitoalalla ja oli oman jaksamisen vuoksi pakko vetää raja työn ja vapaa-ajan välille. Ei siis vapaa-ajalla samaa muiden ihmisten kuuntelemista ja tukemista kuin työajalla. Lähisukulaiseni on lääkäri ja jos joku alkaa tilittää hänelle omista sairauksistaan, hän kehottaa varaamaan ajan lääkärille. Ei siis ala ottaa edes kantaa toisen sairauksiin. Minäkin kehotan hakemaan ammattiapua tai liittymään johonkin vertaistukiryhmään, jos joku muu kuin ystäväni tai hyvä kaverini haluaa käyttää mua terapeuttinaan.
Joulukorteista sen verran, että mä lakkasin lähettämästä joulukortteja jo varmaan 20 vuotta sitten. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten läheinen tai kaukainen joku mulle on. Joulukorttien lähettäminen oli aikoinaan yksi joulustressin aiheuttaja lisää, kun ihmiset olivat muuttaneet kuka minnekin ja sitten piti etsiä tai kysellä tutuilta, mikä jonkun uusi osoite olikaan. Ei mulla ole ollut osoitekirjaakaan, jossa ihmisten puhelinnumerot ja osoitteet, enää aikoihin.
Tuo mainitsemani vastavuoroisuuden "vaatimus" on asia, joka pitää mut varuillaan. Tiedän, että monet odottavat vastavuoroisuutta ja ymmärrän asian oikein hyvin. Kuitenkin sen vuoksi usein kieltäydyn jostain, koska suostumalla mulle syntyisi velvollisuuksia. Joskus voisi olla ihan kivakin mennä kahville jonkun luo, mutta koska meneminen velvoittaisi mut kutsumaan toisen vastavuoroisesti meille kahville, jätän menemättä. Mulla ei sinällään ole mitään sitä vastaan, että kutsuisin jonkun luokseni kahville, mutta jos se on velvollisuus tai koen olevani sen toiselle velkaa, sei ei olekaan enää niin mukava ajatus. Tästä syystä tapaan muita yleensä kahviloissa ja ravintoloissa (jokainen maksaa itse omat syömisensä ja juomisensa) tai sitten jonkin yhteisen tekemisen merkeissä.
Ennen pandemiaa tein paljon asioita ihan yksinkin. En tarvitse joka asiaan ja joka paikkaan seuraa. Esim päätin, että menen viikonloppuna paikkaan X ja saatoin kysyä joltain, haluaako hän lähteä mukaan. Jos vastasi ei, menin yksin, ja jos vastasi kyllä, mentiin yhdessä. En siis järjestänyt paikkaan X menemistä toisen ihmisen vuoksi vaan ihan itseni vuoksi, mutta toinen vain tuli mukaani, jos halusi. Kumpikaan ei jäänyt toiselle mitään velkaa enkä minä odottanut, että toinen vastavuoroisesti pyytäisi mua mukaansa jonnekin. Mä olen huono pelaamaan ihmissuhteissani vaihtokauppapeliä ja koska en itse odota muilta vastavuoroisuutta, en välttämättä huomaa itsekään, että aijaa, mun pitäisikin nyt tehdä jotain, koska on mun vuoroni tässä pelissä. Tiedostan kuitenkin asian ja mitä tuoreempi tuttavuus, sitä varovaisempi olen lupautumaan yhtään mihinkään, mistä mulle seuraisi velvollisuuksia.
Kyllähän kaikissa ihmissuhteissa pitää olla jonkinlaista vastavuoroisuutta. Ei se edellytä kirjanpitoa esimerkiksi siitä, kuka on tarjonnut kenelle mitä ja kuinka useasti tai kutsunut kuinka useasti kotiinsa. Mutta kaikissa ihmissuhteissa pitää myös muistaa joskus antaa. Jos joku on aina se antava/tarjoava/kutsuva/kuunteleva/auttava osapuoli, sellainen ihmissuhde ei ole terveellä pohjalla. Ei ainakaan ylläpitämisen arvoinen sen kannalta, joka aina antaa.
Minua ällöttää juuri nämä ns. suositut jotka kaveeraa kaikkien kanssa. Onko heillä oikeita kavereita vai onko kaikki kilpakumppaneita?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen sosiaalinen ja kutsun matalalla kynnyksellä puolituttuja meille kylään ja minua onkin sanottu ulkomaalaisen oloiseksi... Tykkään järkätä isoja bileitä, mutta myös jutella kahden kesken. Lähden miltei aina mukaan melkein mihin vaan jos pyydetään. Olen muuttanut nuorena usein, mutta aina on piirit syntyneet uudelle paikkakunnalle. Ikää nyt 40-v ja pienet lapset. Jos kiinnostaa, niin voin valottaa mitkä seikat minulla vaikuttavat siihen syveneekö tuttavuus. Nämä ovat tietenkin vain minun henkilökohtaisia preferenssejäni.
- Keskustelu. Tuppisuista en välitä. Haluan nimenomaan puhua toisten kanssa, jos haluan hiljaisuutta niin olen yksin. Puhekyky on aivan must. Vaikka olen korkeakoulutettu ja asiantuntijatyössä niin juttelen paljon mieluummin jonkun hölösuu amislaisen kanssa kuin vetäytyvän professorin.
- Positiivisuus. Minulla on vanhat luottoystävät joille olen tarvittaessa oksennussankona, mutta en todellakaan jaksa kuunneella jonkun satunnaisen tuttavan väsyttää-kaikki kiusaa-masentaa-tilitystä pitkään. Ongelmistakin voi puhua rakentavaan tyyliin ja huumorin kautta. Ilkeämielinen juoruilu on myös turn off.
- Tarjoaminen. Voi tarjota hyvät naurut, hyvää sapuskaa, karamellin, mökkilöylyt, ihanan puhtaan kotinsa illanviettoon, pullakahvit, kyydin, leffalipun, pieneksi jääneen takin, ystävälipun kuntosalille, tarjoutua tiskaamaan. Tulee hyvä mieli itselle ja halu tarjota jotain ihanaa vastaan. Ei näiden niin ihmeellisiä tarvi olla, ajatus on tärkein. Anteliaisuudesta tulee lämminsydäminen mielikuva, kitsaudesta ikävä fiilis.
- Avoimuus. Sinä kerrot, minä kerron. Joku tuossa yllä puhui tarpeesta tsekata toisen luotettavuus. Tällaiset tyypit minä yleensä heivaan äkkiä. En ymmärrä mitä järkeä minun olisi viettää aikaa jonkun seurassa, jolle en voisi spontaanisti mainita vaikkapa munasarjakystasta tai vanhempieni avioerosta ja ihmettelisin jos joku haluaisi salata minulta jotain vastaavaa. Tietenkin jossain kulkee jokaisella raja, mutta minulla kynnys puhua aroistakin asioista on matalalla. Itsetuntoani ei myöskään hirveästi hetkauta, jos joku puhuu asioitani eteenpäin, vaikka itse pidän kyllä muiden aroista asioista suuni kiinni.
- Mielenkiintoisuus. Tämä ei ole pakollinen, mutta kyllähän sitä mieluummin tapaa jotakuta joka kertoo uusimmasta sävellyksestään, järjestämästään tempauksesta, maratonille valmistautumisesta, sairaalapellen työstään, dekkarikäsikirjoituksestaan, hoitamistaan elefanteista tai pohtii rakentavasti vaikkapa uskontoja kuin keskustelee säästä tai tosi-TV-ohjelmista. Itselläni ainakin riittää tarinoita, koska olen lähtenyt aina hanakasti kaikkeen kivaan mukaan.
Jos arvostat eri asioita ja olet erityyppinen (hiljainen, synkkämielinen, saita, varautunut ja tylsä :D), niin meitä ei sitten ole tarkoitettu kamuiksi! Mutta jos samoja piirteitä löytyy niin toivottavasti sattumalta kohdataan!
Mitä tehdä elämässä? Ei jaksa loputtomiin tehdä kaiken yksin. Minulla on vuosia ollut niin tuskainen olo. Masennus vaa pahenee tämän ongelman takia. Nyt toi jo työttömyyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsellä on ollut vähän samaa ongelmaa ja nuorempana varsinkin se harmitti. Oli kyllä kavereita, mutta peruminen ja muu sellainen oli yleistä. En ollut kenenkään ”paras kaveri” ja se tehtiin ikävällä tavalla selväksi.
Päätin että no, jos en sitten saa vaikka matkaseuraa puheista huolimatta, lähden sitten yksin. Ja niin olen reissannut ympäri maailmaa ja tutustunut siellä ihmisiin. Olen asunutkin ulkomailla jonkun aikaa, ja kaipaan takaisin juuri ihmisten takia: ihmisiin on tosi paljon helpompi tutustua, jotenkin ovat avoimempia eivätkä ehkä niin ennakkoluuloisia kuin Suomessa. Riippuu tietysti paikasta mutta tuo on oma kokemus. Palasin Suomeen ja nyt jotenkin tiedän etten tule saamaan enää uusia kavereita niin kauan kun asun täällä. Tai ei sitä tiedä, mutta on epätodennäköistä. Ja jotenkin olen sopeutunut siihen. Ja omakin into tutustua muihin on hälvennyt. Olen tyypillinen suomalainen siinä mielessä että olen tosi intro, joten väsähdin noilla matkoillani ja tuntuu että sosiaalinen kiintiö täyttyi. Myös huonot kokemukset kiusaajatyypeistä saa minut välttelemään vaikkapa työpaikalla kaverustumista. Moni saattaa sääliä kun olen yksin, vaikka se on osittain oma valintakin. Tuntemukset on vähän ristiriitaisia. Kun tavallaan haluaisi mukavaa luotettavaa seuraa silloin tällöin, mutta kai sitä ajattelee ettei sellaista ole tarjolla, on vaan juoruilijoita ja kateellisia. Ja sellaisia jotka olettaa että koska olen hiljainen olen tylsä ja sitten alkavat piikittelemään. No tavallaan olenkin, mutta omasta mielestäni en. Olen elänyt varmaan 100x jännempää elämää kuin joku pikkusieluinen piikittelijä, mutta eihän sellainen sitä tule tajuamaan kun en luota tarpeeksi kertoakseni, kun on ensin piikitellyt minua. Tavallinen arkeni on tylsää (minusta ihan mukavaa) mutta välillä haluan elämyksiäkin elämään.
Sopeutumiseen vaikutti sekin että tapasin mieheni ja teen nykyään hänen kanssaan asioita. Tuntuu että viimeisetkin ilkeämieliset kaverit katosivat siinä vaiheessa.
Vierailija kirjoitti:
Omalla kohdalla harmittaa, miten nää "ystävyyssuhteet" ovat usein yksipuolisia. Esimerkiksi eräs "ystäväni" haluaa tulla käymään luonani. Olemme muuttaneet vasta ja hän jo kyselee, koska on tavarat paikoillaan ja pääsisi kylään. Tämä samainen "ystävä" ei ole kutsunut minua hänen ja miehensä kotiin _kertaakaan_ viiden vuoden aikana. En siis ole koskaan nähnyt tämän "ystävän" kotia. Hän ei koskaan kutsu minua kylään, vaan aina haluaa nähdä luonani ja jopa kutsuu itse itsensä kylään. Aika usein sanon ei, koska en pidä tästä yksipuolisuudesta. Tekisi mieli seuraavan kerran täräyttää, että olet meille tervetullut, kunhan olen ensin käynyt sun luona. En kehtaa sanoa näin, vaikka haluaisin. :(
no PYYDÄ. Pyytävä saa. Kutsu sinä samalla tavalla itse itsesi kylään. Toisaalta alkaisin epäillä että jotain on vialla siellä kotona jos estelee, joten vähän tilannetajua myös. Esim. huusholli sekaisin, ei jaksa siivota tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omalla kohdalla harmittaa, miten nää "ystävyyssuhteet" ovat usein yksipuolisia. Esimerkiksi eräs "ystäväni" haluaa tulla käymään luonani. Olemme muuttaneet vasta ja hän jo kyselee, koska on tavarat paikoillaan ja pääsisi kylään. Tämä samainen "ystävä" ei ole kutsunut minua hänen ja miehensä kotiin _kertaakaan_ viiden vuoden aikana. En siis ole koskaan nähnyt tämän "ystävän" kotia. Hän ei koskaan kutsu minua kylään, vaan aina haluaa nähdä luonani ja jopa kutsuu itse itsensä kylään. Aika usein sanon ei, koska en pidä tästä yksipuolisuudesta. Tekisi mieli seuraavan kerran täräyttää, että olet meille tervetullut, kunhan olen ensin käynyt sun luona. En kehtaa sanoa näin, vaikka haluaisin. :(
no PYYDÄ. Pyytävä saa. Kutsu sinä samalla tavalla itse itsesi kylään. Toisaalta alkaisin epäillä että jotain on vialla siellä kotona jos estelee, joten vähän tilannetajua myös. Esim. huusholli sekaisin, ei jaksa siivota tms.
Minusta vaikuttaa vaan siltä että ei kutsu, koska paikalla on mieskin. Ehkä hän ei halua vieraita, tai sitten kaverisi haluaa keskustella rauhassa sinun kanssa kahdestaan ja se ei onnistu jos mies on kotonaan. Kahden ihmisen koti on molempien koti ja ymmärrän hyvin ettei kaikille sovi kyläily. Ja toki voi olla jotain siivottomuuttakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla tää yksinäisyys näkyy siten etten voi järjestää mitään juhlia. En häitä, en polttareita, en mitään. En kehtaa sanoa kyseleville sukulaisille ja muille, että syy pieniin häihin tai polttarittomuuteen on se ettei olisi ketään järjestämässä noita juhlia. Menemmekin naimisiin ensi vuonna kaikessa hiljaisuudessa. Eipähän tarvitse stressata, kun kukaan ns. ystävistä ei tule paikalle...
Fiksu ratkaisu.
Aloin seurustella joitakin vuosia sitten ja olemme asuneet melkein pari vuotta saman katon alla mieheni kanssa. Suurin osa "ystävistä" ei ole tavannutkaan miestäni eivätkä ole tulleet juhliimme (tuparit, pyöreät synttärit) joita olemme järjestäneet. Aina perutaan viime tipassa, tulee jotain parempaa menoa tai aina on jonkun "siskon-kummin-kaiman-työkaverin illanistujaiset" samaan aikaan, eikä meille voi tulla.
Silti säännöllisesti nämä "ystävät" ovat kyselleet, koskas häämme pidetään ja olisipa kiva päästä pitkästä aikaa jonkun häihin. Samaan aikaan fiilistelevät, mitä laittaisivat päälle häihin, missähän häät mahtaisivat olla, kenen kanssa häihin tulisi jne. En ole viitsinyt kertoa, että itseasiassa olemme miehen kanssa menneet kaikessa hiljaisuudessa kihloihin (emme käytä sormuksia) eli muut eivät tiedä kihlautumisestamme. En todellakaan aio kutsua häihini yhtään näistä "ystävistä", jotka kieltäytyvät tulemasta muihin juhliimme. Ei huvita maksaa kalliita tarjoiluita ja muita, jotta toiset pääsevät häihin. Jos ei huvita olla muissa elämämme tärkeissä hetkissä läsnä, miksi häiden pitäisi olla poikkeus? Ainakin itsellä on olo, että ihan sama noille ihmisille, kenen häistä on kyse, kunhan vaan pääsee juhlimaan toisten piikkiin.
mut mun mielestä sun pitäisi suoraan kysyä niiltä ystäviltä tätä asiaa, ja sanoa suoraan tunteesi heitä kohtaan. Eikä hautoa katkerana tätä tunnetta sisälläsi, se purkautuu ulos joka tapauksessa. Nosta kissa rohkeasti pöydälle ensi kerran kun keskustelette että näin sinusta tuntuu. "ett ole tulleet kun aiemminkaan kutsuin"...tästä avautuisi teille vakavampi keskustelu ystävyydestänne ja sen ongelmista, saisit sitten ehkä sitä suoraa palautetta heiltä, mikä kenties omassa käytöksessä on mennyt vikaan, voihan se kirpaista mutta pääsisit eteenpäin, molemmat voisi muuttaa käytöstään ja ystävyys syventyä(?). Onhan tuo törkeää jos hyvä ystävä ohittaa pyöreät synttärit, mutta se syy voi olla vaikka joku yllättävä (ei pidä poikakaveristasi?)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkin jään jostain syystä aina ulkopuolelle ja yksin. Olen kyllä yrittänyt olla aktiivinen ja aloitteellinen ihmissuhteissani - en mitenkään päällekäyvästi kuitenkaan. Mutta olen se, jota ei kutsuta mukaan eikä kylään. Kuitenkin itse olen kutsunut ihmisiä kotiini ja osoittanut vieraanvaraisuutta. Mutta siitä on jo vuosia. Enää ei tee mieli kokeilla ja pettyä, kun ei kuitenkaan tule koskaan vastakutsua - ei edes sellaisilta, jotka ovat käyneet luonani useasti, jotkut jopa itse itsensä uudestaan kutsuen. Alkoi tuntua siltä, että minua vain käytetään hyväksi.
Ensimmäisessä työpaikassani ajauduin jonkinlaiseksi itkumuuriksi, jonka äärelle yksi ja toinen tuli tilittämään ongelmiaan. Se häiritsi omaa työntekoani. Ja jos itse yritin avautua omista ongelmistani, eipä se kiinnostanut ketään. Eräskin kollega tuli taas kerran luokseni ongelmistaan valittamaan ja totesi vain ”no voi voi” ja alkoi valittaa päänsärkyään sen jälkeen, kun olin kertonut isäni juuri kuolleen. Toivoin, että hän älyäisi jättää minut omiin oloihini, mutta hän halusi jälleen kerran jakaa murheensa kanssani, ja niin minä kuuntelin kiltisti ja myötätuntoisesti ja esitin näkemyksiä ja neuvoja, kuten ennenkin. Toinen kollega poistui myöhemmin samana päivänä luotani silminnähden tyytymättömänä, kun kerroin isäni poismenosta ja ilmoitin, etten nyt jaksa millään sopia hänen ja hänen puolisonsa suunnitellun vierailun ajankohtaa.
Muissa työpaikoissa olen yrittänyt välttää tuota itkumuurin roolia, mutta en ole ihan täysin onnistunut. Kai minusta saa sen kuvan, että olen hyvä kuuntelemaan toisten murheita ja varmaan tarjoan sympatiaakin. Haluankin auttaa ihmisiä. Mutta siitä huolimatta kukaan ei halua minua mukaan mihinkään vapaa-ajalla tapahtuvaan toimintaan. Muuttoavuksi kyllä kelpaan, mutta en tupaantuliaisiin.
Ulkopuolisuus ja vastavuoroisuuden puute ovat leimanneet elämääni. Tuore esimerkki: tänä vuonna olen tukenut erästä entistä työkaveria, joka sairastui syöpään. Kun hän sitten parani, kävi kuten aina, kun ihmiset pääsevät ongelmistaan eikä itkumuurille ole tarvetta: yhteydenpito hiipui. Kunnes hän sitten pitkän tauon jälkeen otti yhteyttä ja kertoi liukastuneensa aiemmin päivällä ja kertoi samaan syssyyn lapsensa terveysongelmista ja jopa serkkunsa lapsen sairastelusta. Minun vointini ja kuulumiseni olivat sivuseikka.
Joihinkin tuollaisiin olen pistänyt välit kokonaan poikki. Mutta jos katkaisen yhteydenpidon kaikkiin tuollaisiin, minulle ei jää ketään. Minulla ei ole ainuttakaan kunnon ystävää. Suren yksinäisyyttäni, joka tulee kohta taas kouriintuntuvasti esiin, kun saan joulukortin vain äidiltäni ja sisareltani ja ehkä K-kauppiaalta. Edes se parhaimpana ystävänäni pitämäni ihminen ei ole lähettänyt minulle joulukorttia vuosiin. Kuten ap myös minä koen jääväni monelle korkeintaan tuttavaksi, vaikka haluaisin olla ystävä.
En tosiaan ymmärrä, mikä minussa on vialla. Ja niin kuin yllä jotkut ovat jo kirjoittaneet, saan ihmetellä, miten itsekeskeisillä ja suorastaan ilkeilläkin ihmisillä riittää ystäviä. Työpaikkakiusaajatkaan eivät jää yksin. Kerran kuuntelin radiosta jonkun vankilassa olevan rikollisen haastattelua. Siinä hän kuvaili, kuinka hänellä on sukulaisia ja ystäviä, jotka pitävät häneen säännöllisesti yhteyttä ja tukevat häntä sitten, kun hän vapautuu. Ajattelin happamasti, että väkivaltarikollisellakin on enemmän ystäviä kuin minulla. Ehkä ei tosiaan kannattaisi olla empaattinen.
Kuulostaa kurjalta tuo itkumuurin rooli. Mä kuuntelen muiden ihmisten huolia ja murheita, mutta siinä vaiheessa täytyy olla jo ystäviä tai ainakin erittäin hyviä kavereita. Eli ensin on täytynyt olla jo monen vuoden ajan muuta yhteydenpitoa ja yhdessäoloa. Osaan asettaa omat rajani ehkä siksi, että työskentelin aiemmin hoitoalalla ja oli oman jaksamisen vuoksi pakko vetää raja työn ja vapaa-ajan välille. Ei siis vapaa-ajalla samaa muiden ihmisten kuuntelemista ja tukemista kuin työajalla. Lähisukulaiseni on lääkäri ja jos joku alkaa tilittää hänelle omista sairauksistaan, hän kehottaa varaamaan ajan lääkärille. Ei siis ala ottaa edes kantaa toisen sairauksiin. Minäkin kehotan hakemaan ammattiapua tai liittymään johonkin vertaistukiryhmään, jos joku muu kuin ystäväni tai hyvä kaverini haluaa käyttää mua terapeuttinaan.
Joulukorteista sen verran, että mä lakkasin lähettämästä joulukortteja jo varmaan 20 vuotta sitten. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten läheinen tai kaukainen joku mulle on. Joulukorttien lähettäminen oli aikoinaan yksi joulustressin aiheuttaja lisää, kun ihmiset olivat muuttaneet kuka minnekin ja sitten piti etsiä tai kysellä tutuilta, mikä jonkun uusi osoite olikaan. Ei mulla ole ollut osoitekirjaakaan, jossa ihmisten puhelinnumerot ja osoitteet, enää aikoihin.
Tuo mainitsemani vastavuoroisuuden "vaatimus" on asia, joka pitää mut varuillaan. Tiedän, että monet odottavat vastavuoroisuutta ja ymmärrän asian oikein hyvin. Kuitenkin sen vuoksi usein kieltäydyn jostain, koska suostumalla mulle syntyisi velvollisuuksia. Joskus voisi olla ihan kivakin mennä kahville jonkun luo, mutta koska meneminen velvoittaisi mut kutsumaan toisen vastavuoroisesti meille kahville, jätän menemättä. Mulla ei sinällään ole mitään sitä vastaan, että kutsuisin jonkun luokseni kahville, mutta jos se on velvollisuus tai koen olevani sen toiselle velkaa, sei ei olekaan enää niin mukava ajatus. Tästä syystä tapaan muita yleensä kahviloissa ja ravintoloissa (jokainen maksaa itse omat syömisensä ja juomisensa) tai sitten jonkin yhteisen tekemisen merkeissä.
Ennen pandemiaa tein paljon asioita ihan yksinkin. En tarvitse joka asiaan ja joka paikkaan seuraa. Esim päätin, että menen viikonloppuna paikkaan X ja saatoin kysyä joltain, haluaako hän lähteä mukaan. Jos vastasi ei, menin yksin, ja jos vastasi kyllä, mentiin yhdessä. En siis järjestänyt paikkaan X menemistä toisen ihmisen vuoksi vaan ihan itseni vuoksi, mutta toinen vain tuli mukaani, jos halusi. Kumpikaan ei jäänyt toiselle mitään velkaa enkä minä odottanut, että toinen vastavuoroisesti pyytäisi mua mukaansa jonnekin. Mä olen huono pelaamaan ihmissuhteissani vaihtokauppapeliä ja koska en itse odota muilta vastavuoroisuutta, en välttämättä huomaa itsekään, että aijaa, mun pitäisikin nyt tehdä jotain, koska on mun vuoroni tässä pelissä. Tiedostan kuitenkin asian ja mitä tuoreempi tuttavuus, sitä varovaisempi olen lupautumaan yhtään mihinkään, mistä mulle seuraisi velvollisuuksia.
Kyllähän kaikissa ihmissuhteissa pitää olla jonkinlaista vastavuoroisuutta. Ei se edellytä kirjanpitoa esimerkiksi siitä, kuka on tarjonnut kenelle mitä ja kuinka useasti tai kutsunut kuinka useasti kotiinsa. Mutta kaikissa ihmissuhteissa pitää myös muistaa joskus antaa. Jos joku on aina se antava/tarjoava/kutsuva/kuunteleva/auttava osapuoli, sellainen ihmissuhde ei ole terveellä pohjalla. Ei ainakaan ylläpitämisen arvoinen sen kannalta, joka aina antaa.
Meidän ajattelutavoissamme on ero. Jos mä olen menossa esimerkiksi kirjamessuille ja laitan kaverilleni tekstarin, huvittaisiko häntä lähteä mukaani, en koe antavani kaverilleni yhtään mitään. Mä menen kirjamessuille ihan riippumatta siitä, lähteekö kaverini mukaan. Jos mä kutsun kaverini meille kahdille, teen sen siksi, että mä haluan tehdä niin. En silloinkaan koe antavani kaverilleni mitään sellaista, mistä hän jäisi kiitollisuudenvelkaan. Kahvi ja joku leivonnainen ei kaada mun budjettiani siten, että mun pitäisi vastaavasti päästä kaverini luokse kahville.
Mitä tulee johonkin konkreettiseen auttamiseen, ei sekään ole mulle mikään ongelma. En auta, jos en voi tai se ei jostain syystä sovi mulle. Osaan sanoa "ei". Autan vain siinä tapauksessa, että haluan auttaa. Mulla on erinomaiset tukiverkostot, joilta saan tarvittaessa apua tai sitten palkkaan jonkun ammattilaisen (esim muuttofirma), enkä ole koskaan elämässäni tarvinnut ystäviltäni tai kavereiltani mitään konkreettista apua. En edes rahaa lainaksi. En myöskään tarvitse ystävistäni tai kavereistani kuuntelijaa, koska kuuntelijoita löytyy ihan riittävästi mun tukiverkostostani. Tai jos on kyse jostain oikeasti vaikeasta asiasta, varaan ajan lääkärille, terapeutille tai kenellä nyt onkaan ko asian hoitamiseen paras ammattitaito. Mulla on yksi krooninen sairaus, joka aiheuttaa kipuja ja ajoittain muita hankaluuksia, mutta niistä puhun vertaistukiryhmässä, jos en sillä hetkellä tarvitse ammattiapua. Ei mulla ole mitään tarvetta puhua niistä ystävilleni tai kavereilleni. Jos hyvä ystäväni haluaa musta kuuntelijan, en koe antavani hänelle mitään sellaista, mistä hän jäisi mulle kiitollisuudenvelkaan. Mä voin kyllä kuunnella, vaikka en itse tarvitsekaan vastavuoroisesti kuuntelijaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä on moni kommentoinut sitä, että pitäisi näille mahdollisille ystäville avautua asioistaan. Ymmärrän tämän, mutta jos yritän ns. sopivasti avautua, ettei heti alkuun mennä syvään päätyyn, niin eipä ole järkevää sekään. Kun vielä sitä luottoa ei ole, niin nämä / tämä kenelle avautuu, jakaa tiedon surutta eteenpäin. Eli koska ette ole vielä niiiin ystäviä ja avaudut, poltat näppisi.
Miten tämän itsestään jakamisen sitten pitäisi teidän mielestänne tapahtua? Samalla tavalla on toimittu kuin moni muu samassa tilanteessa. Sen toisen kanssa löytyy yhteinen sävel ja luottamus heti. Toisen kanssa ei mitenkään. Tähän en ole selitystä löytänyt.
Ehkä sitten se, että kuulun niihin jolle avaudutaan (en kerro eteenpäin), mutta kelpaan vain olkapääksi ja siihen, että minusta yritetään hyötyä. Minulta kun kysytään mitä kuuluu, sitä ei edes haluta tietää. Aihe vaihtuu nopeasti.
Voi osaisinpa selittää. Yritän. Ensin kannattaa toiseen ihmiseen tutustua ihan rauhassa. Vaikka esim puoli vuotta tai vuoden verran. Jo siinä ajassa toisesta ehtii huomaamaan, miten hän puhuu sellaisista ihmisistä, jotka eivät ole paikalla. Puhuuko hyvää vai pahaa. Kertooko kolmannen osapuolen henkilökohtaisia ja kenties arkaluontoisiakin asioita. Mulle yksi merkittävä asia on, puhuuko toinen ihminen "eräästä työkaveristaan" vai "työkaveristaan Marjasta". Heti, jos käytetään nimiä, mulla soi hälytyskello. Mun ei kuulu tietää, kuka hänen työkavereistaan. Mitä vähemmän toinen ihminen puhuu kolmansista osapuolista, sen parempi. Mua ei ihan oikeasti kiinnosta jonkun kumminkaimanserkunpojan seikkailut Pattayalla. Jo pelkästään se, että joku olettaa mua kiinnostavan, soittaa taas hälytyskelloja. Kolmansista osapuolista voi kertoa silloin, kun asia on neutraali JA liittyy keskeisellä tavalla kyseiseen kertojaan. Esim "Olin siskoni kanssa viime kesänä Roomassa". Tämä on ok, mutta ei enää se, mitä hänen siskonsa Roomassa sanoi tai teki. Hänen siskonsa sanomiset ja tekemiset eivät kuulu mulle. Ne ovat kertojan ja hänen siskonsa välisiä asioita.
Tässä alkuvaiheessa kerron toiselle ihmiselle itsestäni vain sellaisia asioita, joista ei olisi mulle haittaa eikä edes aiheuttaisi mielipahaa, jos kertomani olisi seuraavana päivänä iltapäivälehtien lööpeissä. Voin esim kertoa, mitä teen työkseeni ja hieman valottaa, millaista työni on (mun tittelini kun ei kerro kenellekään yhtään, mitä oikeasti työssäni teen). Voin kertoa parisuhdetilanteestani (olen eronnut ja sinkku), lasteni lukumäärän, mitä harrastan, millaisista asioista olen kiinnostunut ja miksi. Voin kertoa vaikka mun elämänkatsomuksestani (eklektinen pakanuus), jos toista sattuu kiinnostamaan sellainen.
Kun olen tarpeeksi vakuuttunut, ettei toinen ole ainakaan kylän pahin juorukello, voin kertoa vähän enemmänkin itsestäni. Asioita menneisyydestäni, jotka aikoinaan ovat ehkä olleet varsin kipeitäkin, mutta joista olen päässyt jo yli. Asioita, jotka ovat olleet merkittävässä roolissa siinä, millainen olen tänään.
Syvään päätyyn menen vasta sitten, kun ollaan toisen kanssa jo ystäviä ja pystyn luottamaan häneen lähes täysin. Koskaan ei voi kehenkään luottaa 100%:sti.
Kuulostaa kyllä hieman neuroottiselta, enkä tämän perusteella epäile, että on vaikea löytää juttukavereita. Se, että kaveri kertoo siskostaan ja lomasta Roomassa ei ole mitään arkaluonteisten asioiden levittelyä, vaan normaalia keskustelun alustusta, johon sitten sun on tarkoitus tarttua kertomalla jotain pientä ja mukavaa itsestäsi ja siten jatkaa keskustelua. Erikoista, että katsot ettet halua kertoa etkä kuulla kolmansista osapuolista arkaluonteisia asioita (kuulostaa muuten ihan joltain lakitekstiltä), mutta voit kyllä puhua erikoisesta vakaumuksestasi. Eli et osaa small talkia, vaan alat jauhaa uskonnosta. Raskas keskustelukumppani.
Mielenkiintoinen päätelmä sinulta. Mä kun löydän juttukavereita erittäin helposti. Ihan vaikka bussipysäkiltä. Mulla on aina ollut paljon kavereitakin, koska mulle käy kavereiksi hölösuutkin. Heidän kanssaan vaan pitää olla puheissaan tarkempi kuin ystävien kanssa. Vain ystävien suhteen olen valikoiva. Ja hallitsen erinomaisesti small talkinkin, joudun nimittäin käyttämään sitä todella paljon erilaisissa kansainvälisissä konferensseissa ja muissakin työni puolesta olevissa tilaisuuksissa.
Hyvä huomio sulta kuitenkin tuo viittaus lakitekstiin. Tietosuojalainsäädäntö on nimittäin varsin keskeinen osa työtäni.
No hyvä lähtökohta ihmisten välisessä kanssakäymisessä on mielestäni se, että ihmisiä kiinnostavat pääasiassa omat asiansa ja oma itsensä. Kuka ihme olisi niin kiinnostunut jonkin tuntemattoman asioista, että tekisi sillä tiedolla jotain, jonka osana small talk-keskustelua kerrot rehellisesti itsestäsi siellä kansainvälisessä konferenssissa tapaamallesi henkilölle? Miten se, että kerrot Margareetta-nimiselle henkilölle siskosikin nimen olevan Margareetta, olipas hauska sattuma, voisi sinua vahingoittaa?
Ei sillä, osallistuminen kansainvälinen konferenssiin paljasti kyseessä olevan provon. Olikin epätodellisen neuroottisen kuuloinen henkilö kyseessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla tää yksinäisyys näkyy siten etten voi järjestää mitään juhlia. En häitä, en polttareita, en mitään. En kehtaa sanoa kyseleville sukulaisille ja muille, että syy pieniin häihin tai polttarittomuuteen on se ettei olisi ketään järjestämässä noita juhlia. Menemmekin naimisiin ensi vuonna kaikessa hiljaisuudessa. Eipähän tarvitse stressata, kun kukaan ns. ystävistä ei tule paikalle...
Eikö ne sukulaiset ja muut kyselijät sitten olisi tulossa?
Siis nuo kyselijät ovat esim. selvästi jotain kaukaisempia, esim. työkavereita tai kaukaisia sukulaisia, jotka tietävät meidän olevan kihloissa, mutta eivät tietenkään oleta saavansa kutsua häihin, polttareihin tms. En kehtaa sanoa heille, että noita juhlia on vähän vaikea järjestää yksin tai ei ole ystäviä, joita kutsua.
T. Se aiempi kommentoija
hmmm...menee hieman sekavaksi. Siis...sanoovat "olisi kiva päästä taas jonkun häihin"...eli ruinaa kutsua. Sinä: "eivät oletakaan edes saavansa kutsua sun häihin". On nyt hieman ristiriitaista.
Samoin: ei ole ketään jota kutsua häihin, mutta et halua ihmistä elämääsi joka on liian avoin ja pyrkii avautumaan sulle liian nopeasti.
En usko näitä enää sanaakaan. Koko ajan ihmisiä tunkee elämäänne, mutta teille ei kelpaa, koska....(mikä tahansa syy käy, juoruilu?). EI ole tarpeeksi vastavuoroista (mut et kysy syytä), eivät kutsuneet sua mukaan työlounaalle (odotit henkilökohtaista kutsua?),...jne
Kun ihminen itse sanoo olevansa ihan tavallinen, mulle tulee mieleen sellainen tasapaksu, joka ei harrasta mitään kiinnostavaa (esim kävely metsässä on kivaa, mutta ei siitä säkenöivää keskustelua saa).
Siis sanalla sanoen vähän perässä raahattava, tyyppi jota muut viihdyttävät, ja hän vaan on ja möllöttää viihdytettävänä.
Minäkin jäin ulkopuoliseksi aiemmassa työporukassa, näimme siis toisinaan vapaa-ajallakin. Kun sain ylennyksen uuteen pestiin töissä (johon hain ainoana meistä koko porukassa) he vähensivät yhteydenpitoa selvästi. Itse ehdottelin tapaamisia mutta sain vastaukseksi aina ei:n ja kukaan ei ehdottanut mitään vastavuoroisesti. Samaan aikaan muutin myös silloisen mieheni kanssa uuteen asuntoon ja kaikki oli näennäisesti hyvin. En kuitenkaan koskaan mitenkään ”leijunut” sillä, mutta ehkä elämäni näyttäytyi heille liian täydellisenä ja ärsytti heitä.
Kuulin nimittäin myöhemmin, että he olivat puhuneet muille selän takana, miksi ihmeessä minut oli valittu tuohon uuteen hommaan? Minä en ansainnut sitä paikkaa heidän mielestään. Päätin sitten irtautua tällaisesta ”kaveri”porukasta, jossa jauhetaan vain paskaa selän takana (tekivät sitä muutenkin toisistaan) ja keskittyä muihin asioihin elämässäni. Harmittaa vaan, että nämä naiset, jotka ovat yli kolmekymppisiä, puhuvat minusta edelleen paskaa kaikille, jotka vain jaksavat kuunnella omissa illanistujaisissaan. Ei vain siis tuosta taannoisesta ylennyksestä vaan myös muista asioista, joista kerroin heille luottamuksella joskus. Aikuiset ihmiset.
Olen huomannut, että tämä kokemus on saanut minut todella varovaiseksi sen suhteen, mitä kerron uusille ihmiselle elämästäni. Pelkään, että minusta puhutaan selän takana kuten he tekivät. Yritän olla avoin, mutta uusien ihmissuhteiden luominen 30v:nä ei ole yhtä vaivatonta kuin joskus kouluikäisenä. Nyt kaikilla on omat kiireensä ja kahvikutsut kaikuvat kuuroille korville kun ”pitää pestä pyykkiä” / mennä salille tms.
Olen ottanut ns. säännöksi itselle, että pari-kolme kertaa voin kysyä ja ehdottaa tapaamista ja jos sen jälkeen ei edelleenkään haluta nähdä tai ehdoteta (!) edes jotain muuta aikaa, niin annan olla. Se syö itsetuntoa, jos aina tulee torjutuksi tai jopa jätetään kokonaan vastaamatta.
Tuttu tunne nuoruudesta. Itseltänikin kesti pitkään löytää omat kaveriporukat, oikeastaan aloin löytää ystäviä vasta yliopistossa. Lukio ja yläaste meni juuri tuolla kaavalla, ettei ikinä kutsuttu mihinkään bileisiin, yhteisiin juttuihin jne. Uusia ystäviä en löytänyt mitenkään. Onneksi minulla on kuitenkin lapsuudesta pari läheistä ystävää, joten en ollut yksin.
Elämäni oli juuri tuon tyyppistä kuin kuvailet. Vaikea sanoa, mistä se johtui. Ehkä siitä, etten ollut silloin vielä löytänyt oikein "omaa juttuani" ja olin todella epävarma ja ujo. Harrastin juuri vähän tuollaisia "perusjuttuja", eli harrastuksien kauttakaan ei löytänyt ystäviä. Yliopistossa opiskelin ensin eri alaa pari vuotta. Sama meno kuin lukiossa jatkui, en löytänyt ystäviä, en uskaltanut käydä missään opiskelijatapahtumissa (koska en nyt yksin tietysti niihin halunnut mennä, kun en tuntenut ketään), luennoilla istuin yksin ja lopulta lopetin luennoilla käynnin kokonaan, koska hävetti niin paljon yksin siellä istuminen. Kadehdin kaikkia, jotka viettivät aktiivista opiskelijaelämää ja kävivät paikoissa, tutustuivat ihmisiin, harrastivat.
Muutos tapahtui sitten, kun vaihdoin yliopistoa useamman yrittämän jälkeen alalle, minne olin pari vuotta hakenut. Kun opinnot alkoivat ja muutin uuteen kaupunkiin, tajusin, että asioiden on pakko muuttua. En halunnut enää jäädä ulkopuoliseksi. Aloin tietoisesti osallistua kaikkiin fuksitapahtumiin, jutella ihmisille, käydä luennoilla, menin opiskelijatoimintaan aktiviisesti mukaan, kävin kaikissa opiskelijatapahtumissa mitä vain oli tarjolla. Ja pääsin kuin pääsinkin porukkaan. Sain paljon uusia kavereita. Ehkä asiaan vaikutti, että olin vihdoin omalla tuntuvalla alalla ja porukka oli samanhenkistä. Yliopisto oli ihanaa ja aktiivista aikaa ja sain roimasti itseluottamusta.
Sittemmin olen löytänyt myös paljon uusia harrastuksia ja sitä kautta on tullut paljon ystäviä ja monta ystäväporukkaa, joiden kanssa vietän aikaa. Harrastuksien myötä olen myös löytänyt enemmän itsevarmuutta ja olen nykyään jopa aika räväkkä ja puhelias, mikä on suurinpiirtein vastakohta siihen, millainen olin vielä lukioiässä.
Eli vinkkini on: vielä voi tehdä muutoksen. Harrastukset ovat hyvä tapa löytää se oma porukka ja samalla myös itsevarmuutta.
Alue: Aihe vapaa
Oliko tämän viestin tarkoitus kritisoida minua vai suoritusyhteiskuntaa yleisesti?
Minun tapauksessani tämä muiden ihmisten ns. kateus tulee esiin erilaisiin taitoihin, harrastuksiin ja muihin saavutuksiin liittyen. Monilahjakkuus on tässä se ”ongelma”, joka tuntuu ärsyttävän tietynlaisia ihmisiä valtavasti.
Kauhean vaikeaa on antaa itsestään mitään järkevää irti, jos ei voi puhua omista mielenkiinnonkohteistaan ja harrastuksistaan vapaasti kaverille. Harrastukset on kuitenkin useimmiten se kavereita eniten yhdistävä asia.
En edes ole mitenkään kilpailuhenkinen enkä tarkoituksella halua kilpailla muita vastaan ja aiheuttaa eripuraa. Nykyään on aivan normaalia, että kehtaan näyttää vain murto-osan siitä, mitä oikeasti osaan. Harva valitettavasti osaa olla onnellinen toisen menestyksestä (mitä se ikinä tarkoittaakin).