"Älkää kiltit ihmiset tehkö lapsia enää 43-vuotiaana"

Itse sain lapseni 34- ja 36-vuotiaana. Olen korkeasti koulutettu, vakituisessa työsuhteessa ja kuulun siihen Suomen parhaiten ansaitsevaan viiteen prosenttiin. Asun mukavasti Helsingin keskustassa ja talouteni on kunnossa, vaikka asuntolainaa toki on ihan tarpeeksi. Pystyn olemaan hoitovapaalla, nauttimaan arjesta ilman toimeentukihuolia ja "varustelemaan" lapseni haluamillani palveluilla ja tuotteilla hintalappuun katsomatta (mihinkään kerskakulutukseen ei ole haluja). Jos olisin hankkinut lapseni esim. 25-vuotiaana tilanne olisi ollut aivan toinen, esim. hoitovapaalla oloon ei olisi ollut minkäänlaista mahdollisuutta. Myönnän että olen suorituskeskeinen pyrkyri. Jos olisin saanut lapseni nuorempana, olisin varmasti yrittänyt toteuttaa unelmiani heidän kauttaan, vaatinut mahdottomia jne. Nyt vanhempana äitinä ainakin osaan olla iloinen ja kiitollinen lapsistani juuri sellaisina kuin ovat ja ainoa toiveeni heidän tulevaisuutensa suhteen on, että toteuttavat omia unelmiaan ja ovat onnellisia :) Raskauteen liittyvät riskit ja keskenmenot ovat toki vanhemmalla iällä yleisempiä, mutta yhdistelmä-uä-seerumiseula löytää Down-raskaudet tarkemmin vanhemmilta kuin nuoremmilta odottajilta. Fyysinen jaksaminen on aika paljon omasta aktiivisuudesta kiinni, moni 20-vuotias on itseäni huomattavasti huonommassa fyysisessä kunnossa. En silti ole sitä mieltä, että kaikkien pitäisi hankkia lapset saman ikäisinä, toisille sopii varmastikin paremmin hankkia lapset nuorempina

En ole lukenut koko keskustelua, mutta oletan se olevan muiden haukkumista.

Täällä 40-v synnyttäneen parikymppinen lapsi! Isä oli 52 tuolloin, ja kun tulin koulusta kotiin niin jompi kumpi vanhempi oli aina kotona tai pystyi hakemaan koulusta kesken päivän, kuljettamaan harrastuksiin. Koen että vanhemmilla on ollut elämä järjestyksessä, haaveena lapset ja vanhempana elämänkokemusta, oikeasti halua saada lapset. Vanhempanahan sitä alkaa kaivata seuraa enemmän.

Joskus epäkypsänä lapsena harmittelin kun omat vanhempani olivat vanhempia kuin muiden, mutta nyt aikuisena olen tajunnut että olen koko elämäni ajan saanut jotain ainutlaatuista, mitä nuoret vanhemmat eivät olisi pystyneet antamaan: vakaan elämän jossa vanhemmat ovat aina tavoitettavissa, oikeita tarinoita ajasta, jolloin kuljettiin hevoskärryillä ja talossa oli rengit. Lisäksi olen huomannut että omat vanhempani ovat suuresta iästään huolimatta paljon mukavampia kuin nuoremmat tiukkapipot ;)

En silti sano etteikö nuori äiti olisi hyvä, mutta nyt vanhusten kanssa kasvaneena sanon että parempi näin.

Ikään kuin ei olisi muita vammoja kuin Down. Se on suhteellisen lievä verrattuna moneen muuhun.

Kun olen 43v., niin kuopus on tuleva eskarilainen ja minusta oli ihan kiva aloittaa uusi kierros lastenteossa lähempänä neljääkymmentä.  Hassuahan se on, että jostakin ikäisistä on voinut tulla jo nyt isovanhempia, mummoja, kun itse olen vasta pienen taaperon äiti. Minä nautin tästä elämänvaiheesta nyt, vaikka monet samassa ikävaiheessa olevat ovatkin melkein 15 vuotta nuorempia tai enemmänkin:D

Äitini oli 22, kun sai esikoisensa eli minut. Ihmettelin ennen, eikö elämää ollut vielä paljon elettävänä tuon ikäisenä, mutta äiti on sanonut, että oli kerennyt rellestämään jo ihan tarpeeksi ja onhan pystynyt pitämään hauskaa sen jälkeenkin. Mummoni oli 47, kun synnyin ja juuri sopivan nuori. Kuoli kylläkin suht. nuorena, mutta alkoholi vei... Parhaan ystäväni vanhemmat olivat 39-vuotiaita, kun saivat kuopuksensa eli ystäväni. Ovat mielestäni vanhempina hyvin tiukkoja liian monissa asioissa. Äitini taas on ollut sopivan rento kasvattaja, eikä me lapset silti olla mitään hunsvotteja. Myös toisen ystäväni isä oli iäkäs saadessaan lapsensa ja on hyvin tiukka kasvatuksessa. Minusta on outoa, että niin monien kavereideni isovanhemmat on jo jopa 90-vuotiaita. Kantani oli siis, että varsinkin ensimmäisen lapsen hankkiminen vanhemmalla iällä on tyhmää, itse pidän siitä, että äitini on nuori ja on saanut silti nauttia elämästä lapsienkin kanssa.

[quote author="Vierailija" time="26.04.2014 klo 14:11"]

Itse sain lapseni 34- ja 36-vuotiaana. Olen korkeasti koulutettu, vakituisessa työsuhteessa ja kuulun siihen Suomen parhaiten ansaitsevaan viiteen prosenttiin. Asun mukavasti Helsingin keskustassa ja talouteni on kunnossa, vaikka asuntolainaa toki on ihan tarpeeksi. Pystyn olemaan hoitovapaalla, nauttimaan arjesta ilman toimeentukihuolia ja "varustelemaan" lapseni haluamillani palveluilla ja tuotteilla hintalappuun katsomatta (mihinkään kerskakulutukseen ei ole haluja). Jos olisin hankkinut lapseni esim. 25-vuotiaana tilanne olisi ollut aivan toinen, esim. hoitovapaalla oloon ei olisi ollut minkäänlaista mahdollisuutta. Myönnän että olen suorituskeskeinen pyrkyri. Jos olisin saanut lapseni nuorempana, olisin varmasti yrittänyt toteuttaa unelmiani heidän kauttaan, vaatinut mahdottomia jne. Nyt vanhempana äitinä ainakin osaan olla iloinen ja kiitollinen lapsistani juuri sellaisina kuin ovat ja ainoa toiveeni heidän tulevaisuutensa suhteen on, että toteuttavat omia unelmiaan ja ovat onnellisia :) Raskauteen liittyvät riskit ja keskenmenot ovat toki vanhemmalla iällä yleisempiä, mutta yhdistelmä-uä-seerumiseula löytää Down-raskaudet tarkemmin vanhemmilta kuin nuoremmilta odottajilta. Fyysinen jaksaminen on aika paljon omasta aktiivisuudesta kiinni, moni 20-vuotias on itseäni huomattavasti huonommassa fyysisessä kunnossa. En silti ole sitä mieltä, että kaikkien pitäisi hankkia lapset saman ikäisinä, toisille sopii varmastikin paremmin hankkia lapset nuorempina

[/quote]

33 vuotiaana saada lapsia on minusta hiukan eri, kuin 43 vuotiaana.

Ihmettelen, että näihin ketjuihin, missä käsitellään sitä, että miksi jotkut tekevät lapsia päälle 40v, ilmestyy aina paasaamaan naisia, jotka ovat saaneet lapsen 32 v 34v 35v. 

Minusta 34v on ihan hyvä ikä saada lapsia, mutta kyllä itsekin hieman kohautan kulmiani, jos joku tuttuni tulee hihkumaan, että odottaa lasta ja ikää on 44v

[quote author="Vierailija" time="26.04.2014 klo 14:17"]

Ikään kuin ei olisi muita vammoja kuin Down. Se on suhteellisen lievä verrattuna moneen muuhun.

[/quote]  oli lievä tai ei niin ikävä tietenkin. 

En ole ollut tiukka enkä lepsu kasvattaja, totean että äitinä olo on hyvin vaativaa. Ikää oli enemmän mitä av mammat sallii ja kohta lapseni 18 vee, aika meni nopeasti. Kiitollinen olen. 

Näistä hyväkuntoisista vanhemmista äideistä :)

Tuttava on syntynyt v. 1957. Löysi uuden miehen ja teki kaksi lasta. Toinen syntyi 1999 ja toinen 2001. Oli toki silloin lasten syntyessä suht hoikkainen nainen. Ei mikään superkuntoinen, mutta jaksoi kävellä muutaman kilometrin vaunuja työntäen.

Näin vastikään tämän naisen prismassa. Ylipainoinen, kärry täynnä kaljaa, tupakalle haisten. Niin elämään väsynyt ja kyllästynyt, ettei tosikaan. Tuli juttelemaan ja alta viiden minuutin oli kyyneleet hänellä jo silmissä, kun alkoi heti valittamaan, kuinka kauheaa elämä on ja kuinka on väsynyt ja ei jaksa jne.

En jäänyt pahemmin kuuntelemaan, kun oli kiire. Mutta siinä on hyvä esimerkki vanhemmasta naisesta, joka "olen hoikka ja hyväkuntoinen ja en ole mikään mummo ja jaksan imettää ja valvoa hyvin, kun vauva valvoo"

Hyvin näkyi säilyneen :)

En kyllä huomannut kysyä, onko mies pysynyt elämässä mukana.

[quote author="Vierailija" time="26.04.2014 klo 12:25"]

Ihan tiedoksi kun eivät näköjään ole ymmärtäneet:lapsesta huolehtiminen ei pääty siihen vauvaikään jolloin ehkä voittekin olla vielä elämänne kunnossa, vaan jatkuu 18-20 vuotta, monella tasolla pitempäänkin, kuka silloin hoitaa ja ketä?

[/quote]

Mutta mitä erityistä jaksamista se vaatii?

[quote author="Vierailija" time="26.04.2014 klo 14:35"]

Äitini oli 22, kun sai esikoisensa eli minut. Ihmettelin ennen, eikö elämää ollut vielä paljon elettävänä tuon ikäisenä, mutta äiti on sanonut, että oli kerennyt rellestämään jo ihan tarpeeksi ja onhan pystynyt pitämään hauskaa sen jälkeenkin. Mummoni oli 47, kun synnyin ja juuri sopivan nuori. Kuoli kylläkin suht. nuorena, mutta alkoholi vei... Parhaan ystäväni vanhemmat olivat 39-vuotiaita, kun saivat kuopuksensa eli ystäväni. Ovat mielestäni vanhempina hyvin tiukkoja liian monissa asioissa. Äitini taas on ollut sopivan rento kasvattaja, eikä me lapset silti olla mitään hunsvotteja. Myös toisen ystäväni isä oli iäkäs saadessaan lapsensa ja on hyvin tiukka kasvatuksessa. Minusta on outoa, että niin monien kavereideni isovanhemmat on jo jopa 90-vuotiaita. Kantani oli siis, että varsinkin ensimmäisen lapsen hankkiminen vanhemmalla iällä on tyhmää, itse pidän siitä, että äitini on nuori ja on saanut silti nauttia elämästä lapsienkin kanssa.

[/quote]

Niin, jotkut tosiaan ajattelevat, että kun tekee lapsen, elämä loppuu siihen. Eli on odotettava 45 vuotiaaksi, että on valmis lopettamaan elämän ja nauttimisen ja alettava puurtamaan kasvattamista.

Moni minun tututuistani teki lapsia jopa todella nuorena ja fiksuja aikuisia niistä lapsista on kasvanut. Olen monen kaverini lapsen lakkiaisissa käynyt ja hyvin heidät on kasvatettu, vaikka nuorien vanhempien lapsia olivatkin.

Joten turhaan täällä katkerat, vanhemmat äidit nuoria haukkuvat. 

[quote author="Vierailija" time="26.04.2014 klo 14:56"]

[quote author="Vierailija" time="26.04.2014 klo 12:25"]

Ihan tiedoksi kun eivät näköjään ole ymmärtäneet:lapsesta huolehtiminen ei pääty siihen vauvaikään jolloin ehkä voittekin olla vielä elämänne kunnossa, vaan jatkuu 18-20 vuotta, monella tasolla pitempäänkin, kuka silloin hoitaa ja ketä?

[/quote]

Mutta mitä erityistä jaksamista se vaatii?

[/quote]

Juuri näin. Mitä jaksamista lapsen kasvaminen vaatii sen jälkeen, kun ensimäinen vuosi on menty ja lapsi nukkuu ja syö normaalia ruokaa. Sen jälkeen vain eletään, eikä siinä nyt mitään ihmeempää jaksamista enää tarvitse. Johan se nyt lapsi itse syö ja pukee ja isompana jo hoitaa itse läksynsä ja muut hommansa. 

Jopas on keskustelu.

Omat vanhempani saivat minut 22-vuotiaana, itse sain esikoiseni 32-vuotiaana ja siskoni 42-vuotiaana.

Vanhempani olivat saaneet opiskelut päätökseen ja kummallakin oli vakityö ja ensimmäinen omistusasuntokin hankittuna ennen syntymääni. Emme olleet varakkaita, mutta lapsuudessani sain paljonkin erilaisia elämyksiä, jotka vaativat vakaata tulotasoa. Matkustimme paljon, vaikkakin eniten kotimaassa. Sain harrastaa mutta toki halpoja harrastuksia, koska rahaa ei ollut säästössä lainkaan. Kaikki meni, mitä tuli. Päivähoidossa olin 1-vuotiaasta alkaen.  Vaatteiden osto oli tarkkaa enkä saanut koskaan muotivaatteita, en koko sinä aikana, minkä asuin kotona. Ensimmäiset muodikkaat vaatteeni ostin kesätyörahoillani 15-vuotiaana. Aina ostettiin markettivaatteita ja halpoja kopioita, koska rahaa ei ollut riittävästi. En silti kokenut mitään puutetta enkä varsinaisesti tajunnut, että meillä oli ajoittain tiukkaa rahasta.  

Oman lapseni syntyessä olin saanut opinnot päätökseen jo vähän aikaa sitten ja vakityön jo kaksi vuotta aiemmin. Meillä oli omistusasunto ja muutimme esikoisen syntymän jälkeen omakotitaloon. Rahaa oli säästössä, joten pystyin olemaan kotona muutaman vuoden ja kun palasin töihin, pystyimme järjestämään lapselle harrastuksia ja kivoja kesälomamatkoja. Molemmat lapseni ovat saaneet harrastaa ihan pienestä pitäen, heti kun ovat halunneet ja tällä hetkellä esikoisen harrastuksiin menee vuositasolla 5000 euroa. Myönnän, että oman lapsuuteni kokemukset ovat vaikuttaneet siihen, että olen halunnut antaa mahdollisuuden myös kalliisiin harrastuksiin ja pidän tässä mielessä omaa lastenhankintaikääni ns. parempana kuin äitini lastenhankintaikää, koska lapsillamme ei ole ollut tiukkaa lapsuutta, ei ole tarvinnut harrastaa ilmaisia harrastuksia siksi, kun niitä, mitä olisi halunnut, ei ollut varaa hankkia.

Siskoni on pienen vauvan äiti ja todella innokas. Jaksamista riittää, koska tätä on odotettu kauan. Siskoni muutti poikaystävänsä luokse 18-vuotiaana ja eli aika railakasta opiskeluelämää. He viettivät muutaman vuoden ulkomailla opiskelemassa ja uudestaan valmistumisen jälkeen työelämässä. Kun lapset tulivat puheeksi (siskoni oli tuolloin 30-vuotias), mies vältteli asiaa ja lopulta kävi ilmi, että hän oli pitänyt salasuhdetta toisen naisen kanssa jo monta vuotta. Siskoni oli tuolloin 32-vuotias. Olisiko oikeasti ollut parempi, että siskoni olisi pykännyt tuollaiselle miehelle lapsia? Suuri helpotus siskolleni onkin ollut se, ettei hänen ole tarvinnut asioida petturiexänsä kanssa enää tämän jälkeen. Hän on voinut aloittaa puhtaalta pöydältä eikä ole tarvinnut miettiä, minkälaisen geenikokoonpanon on luonut tuollaisen ihmisen kanssa.

Sisko löysi nykyisen miehensä 37-vuotiaana. He menivät naimisiin parin vuoden seurustelun jälkeen ja siskoni ilmoitti 40-vuotispäivänään, että aikovat vielä yrittää lasta, vaikka varmaa ei olekaan, että voivat sellaisen saada. Yrittämiseen meni vuosi, ja terve lapsi syntyi. Siskoni elää elämänsä onnellisinta aikaa. Hänellä ja puolisollaan on upea koti Helsingissä, rahaa riittämiin hankkia esim. siivooja kotiin eikä siskoni mukaan yövalvomisetkaan ole kovin pahoja, kun on tottunut työelämän pyörteissä olemaan tavoitettavissa 24h. Jaksamisessa ei ole siis ongelmia, ja siskoni sekä miehensä ovat niin hyväkuntoisia (harrastavat juoksemista), että ihan nopeasti eivät kyllä rapakuntoon romahda. Työelämää on siskollani jäljellä vielä 25 vuotta, joten työelämääkin pitäisi jaksaa. Siskollani on tosin suunnitelmissa viettää kotona vähintään tuo kolme vuotta ja tämän jälkeen mies ottaa vuorotteluvapaata ja viettää vielä lapsen kanssa vuoden.

En keksi äkkiseltään mitään syytä, miksi siskoni ei olisi saanut hankkia lasta. Uskon ihan lapsen kannalta, että hän tulee olemaan onnellinen vanhemmistaan, joilla on aikaa ja rahaa panostaa häneen, kun opiskelut ja ura ovat siinä pisteessä, että niissä ei tarvitse enää todistaa pätevyyttään.

Vaikka olen tyytyväinen (niin kuin kaikki kai ovat) omaan lapsenhankintaikääni, en koe, että äitini tai siskoni olisivat olleet väärässä oman ikänsä kanssa. Minulla oli onnellinen lapsuus ja ainoana miinuksena pidän sitä, ettei vanhemmillani ollut säästöjä eikä työelämää takana sen vertaa, että oltaisiin voitu tarjota lapsille astetta paremman lapsuuden (vähän kalliimpia vaatteita, haaveilemani pianotunnit) vaan heidän piti puurtaa nelilapsisen perheen elättämisen eteen aika tavalla ja kaikki ylimääräinen käytettiin hauskoihin lomiin. Nyt kun vanhempani ovat isovanhempia, on heillä aikaa ja rahaa, ja lapsenlapset tietysti hyötyvätkin tästä kaikesta. Plussaa vanhempieni nuoresta lapsentekoiästä on se, että nyt kun siskoni on saanut vauvan, ovat vanhempani edelleen jaksavia isovanhempia (66-vuotiaita) ja ehtivät myös tämän toistaiseksi nuorimman lapsenlapsensa kanssa viettämään vielä paljon aikaa. Kummallakaan ei ole mitään sairauksia.

Iästä ei siis hyvä vanhemmuus johdu vaan niistä asioista, mitä lapselleen pystyy tarjoamaan.

Jos lasta kiusataan iäkkäistä vanhemmista, on taustalla aina sen kiusaajan perheen arvot. Mistä lapsi keksii saada päähänsä haukkua toisen vanhempia iän perusteella? Eiköhän siellä kotona löydy vanhempi, jonka mielestä on tärkeää arvostella ihmisiä iän perusteella ja päivitellä asiaa sitten lapsensa kuullen.

Parhaan ystäväni "äiti" oli 66-vuotias, kun aloitimme ensimmäisen luokan. Meni vielä pari vuotta, ennen kuin tajusimme, ettei hän oikeasti voinut olla ystäväni äiti ja että ystäväni kuollut isosisko oli todennäköisesti se äiti. Kertaakaan ei mieleenikään tullut sanoa ikävää sanaa ystäväni "äidistä" tai edes hämmästellä hänen iäkkyyttään tai kiistatta aika mummomaista ulkonäköä (harmaa nuttura, aina hame ja valkoinen pusero), koska meillä kotona ei todellakaan arvosteltu muiden lasten vanhempia. Sellainen ei tullut kyseeseenkään. Haukkujien vanhemmista se vika siis löytyy.

[quote author="Vierailija" time="26.04.2014 klo 14:56"]

[quote author="Vierailija" time="26.04.2014 klo 12:25"]

Ihan tiedoksi kun eivät näköjään ole ymmärtäneet:lapsesta huolehtiminen ei pääty siihen vauvaikään jolloin ehkä voittekin olla vielä elämänne kunnossa, vaan jatkuu 18-20 vuotta, monella tasolla pitempäänkin, kuka silloin hoitaa ja ketä?

[/quote]

Mutta mitä erityistä jaksamista se vaatii?

[/quote] hyvin tässä on jaksettu, lapsi kohta täysi-ikäinen , energiaa riittää töissä käymiseen, suunnittelen vähän pitempää matkaa jne.

[quote author="Vierailija" time="25.04.2014 klo 22:42"]

Pöyristyttävää tekstiä täällä! Kyllä jotkut mummoäidit sitten ovat kateellisia nuoremmille äideille siitä, että a) ovat itse kärsineet lapsettomuudesta b) ovat juosseet rahan perässä ja omaavat levottoman, itsekkään ja kypsymättömän luonteen c) eivät ole löytäneet hyvää miestä aikaisemmin.

Koittakaa jaksaa ja älkää tulko vanhempainilloissa viereen istumaan, jos vaikka Tena-lady on päästänyt läpi! T. Korkeakoulutettu lapset alle 30v.

[/quote]

Paraskin puhumaan pöyristyttävästä tekstistä. "Aika" valikoivasti saa tätäkin ketjua lukea, jos pöyristeltävää löytyy vain neljänkympin tienoilla lapsensa saaneiden kirjoituksista.

Kyllä on ihmisen elämä henkisesti köyhää, jos pitää mainostaa omaa lapsensaanti-ikäänsä Sinä Yhtenä Oikeana ja mollata toisenlaiseen ratkaisuun omassa elämässään päätyneitä :( (On se "oikea ikä" siis sitten pienempi tai suurempi.)

[quote author="Vierailija" time="25.04.2014 klo 23:05"]

Kyllä vaikuttaa hyvinkin katkeria vanhempia mammoja tässä ketjussa olevan.. Ilmeisen vaikeaa hyväksyä sitä, että toiset saavat kaiken; koulutuksen, miehen ja lapset jo hyvin nuorella iällä, alta kolmekymppisenä tai niillä main.. Ei kai kukaan tosissaan, käsi sydämellä, suosittele hankkimaan lapsia vasta nelikymppisenä jos ja kun lapsia todella haluaa... Sehän olisi täysin järjen ja biologian vastaista. Yleensä hyvin myöhään lapsen saaneilla on asiaan jokin syy, lapsettomuus tai se, ettei miestä ole löytynyt ajoissa. Tietenkin se katkeroittaa, kun on vuosikymmenet katsonut, kun opiskelukaverit tekivät lapset heti opintojen jälkeen ja ne hyvin aikaisinkin lapsen saaneet menestyivät elämässä ihan hyvin, vaikka mummoäidit istuivat kaiken sen ajan yksin kotona kissan kanssa... vai "nauttimassa nuoruudesta" kolmevitosena. ;)

T. Akateeminen nainen, lapset parikymppisenä

[/quote]

No eipä ole koulutus sinulle sivistystä tuonut. Toivottavasti lapsesi ovat kasvaneet avarakatseisemmiksi.

No ei tarvi mummoikäisten tehdä lapsia!

Nolotti koulussa kun mulla oli vanha äiti (se oli 40-kymppinen ja mä noin 10 v., tapahtui 70-luvulla).

Omat lapset tein kanssa kolmenkympin jälkeen, mutta yli neljäkymmentä on liikaa, säälittävää...Mummoileen siinä iässä aletaan, kai?

[quote author="Vierailija" time="26.04.2014 klo 09:05"]

[quote author="Vierailija" time="26.04.2014 klo 08:33"]Vanhojen äitien ainokaisista tulee hemmoteltuja brättejä.Vuosikymmenet yhtä pitäneessä ystäväporukassa leskimies joutui naimisiin ja nuorikko 40+ vee halusi välttämättä oman lapsen. Mies ei hennonnut sanoa ei, vaikka omat lapset olivat jo teinejä ja elämä vapaampaa. Lasta tehtiin koeputken avulla ja lopulta tärppäsi. Nyt sitten ystäväporukan tapaamisissa pyörii muuten aikuisia ja sitten tämä yksi uhmaikäinen, jonka ympärillä maailma pyörii, hän pörrää autoineen ja kiukuttelee ja milloin ei kelpaa tämä ja milloin tuo ja iskänkin pitää mennä nukkumaan kahdeksalta kun pitää poika nukuttaa. Näin siis juuri silloin kun isällä olisi aikaa viettää ystävien kanssa aikaa.[/quote]

Itse asiassa eniten käy sääliksi nämä miehet, jotka löytää uuden rakkauden aikuisemmalla iällä. Eli nämä uuden kierroksen perheet. Nainen usein haluaa sen yhden vielä tämänkin kanssa, että voi kokea olevansa oikea perhe (kun sitä ei voi olla, jos kummallakin on vain edellisen liiton lapset).

Miehet on niin tyhmiä, etteivät tajua, että mihin päänsä pistävät. Siihen loppui aikuisen elämä ja aikuiset ihmissuhteet. Yhteinen iltatähti pukataan matkaan, kun mies haluaisi joskus kavereiden kanssa jonnekin, kun kotona haluaa levätä vaihdevuosihirviö ja väsynyt mamma.

Meillä tuttavapiirissä kaksi tällaista miestä ja alkaa jo kyllästyttää, kun vaimot mustasukkaisina pukkaavat sen Nico-Petterin matkaan isälleen joka paikkaan ja sitä pitäisi meidän sitten joukolla hoitaa. Kyllä se panee kaksi kertaa miettimään, kutsutaanko näitä miehiä enää aikuisten juhliin matkaan.

Mutta elämä on valintoja. Jos vaimo sanoo, että seksi loppuu tähän, jos ei saa vielä uutta vauvaa, niin moni mies on heikko ja suostuu painostuksen alle.  Kaveripiirissä kyllä vähän säälitään näitä miehiä

[/quote]

Näinhän se on. Miehet tuntuvat kestävän rankkaa epämukavuutta ihan hyvää hyvyyttään, mutta elämä on heistä työlästä, sen huomaa kyllä, varsinkin kun kaikki muut elävät aivan eri vaihetta elämässä. Haluavat mieluummin olla tossun alla kuin taivasalla?  20 vuotta on eletty vahtien omia ja muiden lapsia ja nyt ei muuta kuin sama uudestaan. Ei sitä jaksa. Lopputuloksena on että ystäväporukka harventaa kaiken kaikkiaan yhdessä olemisia tai alkaa kokoontua pienemmällä porukalla.

[quote author="Vierailija" time="26.04.2014 klo 13:52"]

[quote author="Vierailija" time="26.04.2014 klo 10:24"]

[quote author="Vierailija" time="26.04.2014 klo 10:03"]

[quote author="Vierailija" time="26.04.2014 klo 09:48"]

MINKÄ TAKIA NUORTEN JA VANHOJEN ÄITIEN PITÄÄ OLLA AINA VASTAKKAIN ASETTELUSSA?

Emmekö me molemmat ole äitejä? eikö meitä juurikin yhdistä ne lapset, iästä viis? ja emmekö me kaikki rakasta lapsiamme, oli ikää meillä 18v tai 43v?

Toivon että kaikki miettisivät kysymyksiäni. NIIN NUORET KUIN VANHATKIN ÄIDIT.

Miksi me _riidellään_?

Kun minä tollo en ainakaan näe siihen riitelyyn mitään syytä. Joten miten voi tyhjästä nyhjäistä? eikö se ole jo aika paha????

Ja mä olen elänyt kummissakin aika kausissa. Olen saanut esikoiseni nuorena kolmekymppisenä, ollut ensimmäisen kerran 29-vuotiaana raskaana, niinku nämä monet nuoret äidit täällä. Mutta sitten olen myös viimeisen kerran ollut raskaana 42-vuotiaana ja synnyttänyt viimeisen lapsen 43-vuotiaana. Joten elämänkokemusta löytyy, ainakin lapsien ja äitiyden osalta. Eli ymmärrän kumpiakin aika kausia, mutta riitelyä en ymmärrä tästä asiasta!

t. 161

[/quote]

eihän tässä mitään vastakkainasettelua ole. Käy vain sääliksi nuorten äitien lapset. Hosumalla kun ei tule muuta kuin kusipääkakakroita. Hieman malttia ja ammatti ja pysyvä mies ja avioliitto, niin lapselle on mahdollisuus antaa hyvä lapsuus. Se ei tule siiderinhumuisessa nuoruudessa ja siinä kasvaessa kenen tahansa hoivissa.

[/quote]

Hohhoijaa.

t. 161

Kyllä 18-vuotias äitikin voi tarjota lapselleen hyvän elämän. Ei sen tarvitse olla mitään siiderisumussa elämistä. Ja voi olla myös hyvä äiti.

Jos oma lapseni olisi nyt 18-vuotiaana saanut lapsen, niin en minä olisi sitä kauheana asiana pitänyt, koska olisin tiennyt että hänestä varmasti tulee hyvä äiti.

Piste.

[/quote]  Koulussa on ehkäisyvalistusta, koulussa on terveydenhoitaja ja ennenkaikkea äidit valistakaa nuoria ettei tarvitse ennenaikojaan alkaa äidiksi. Äitinä olo on hyvin vaativaa. !8 v on monesti vielä koulussa, opiskelee, nuoruus eletään kerran, nauttikaa, matkustelkaa, opiskelkaa ennenkaikkea. Ehtii tulla myöhemmin äidiksi jos on niin tarkoitettu. Ei ole tyttöä mutta aloittaisin valistamisen hyvin varhain. Pojalle taas täytyy antaa kondomit mukaan kun on sen ikäinen ja vastuuta korostaen. 

[/quote]

Ja höpö höpö sanon minä. Sinustako on siis ihan ok mennä sanomaan jollekin 18v äidille joka nauttii vauvasta, että mitäs teit paska lapsesi nuorena? vai mitenkä menisitkään ikinä sen asian ilmaisemaan. Pitäiskö kaikkien elää niinkun sinä haluat? sitten jos ei elä, se on hyvin väärin? mikset voi ymmärtää erillaisuutta ja ajatella, että ihan hyvä se on joidenkin varmasti nuorenakin saada lapsia ja toisten sitten taas vanhempana?

Ei 18-vuotiaan elämä vauvan kanssa ole välttämättä yhtään huonompaa, kun jonkun vanhemman. Etenkin jos on avopuoliso vielä kuvioissa mukana. Katsos kun on ihanaa nauttia sen lapsen kanssa perhe-elämästä, olla nuori aikuinen, äiti ja varmasti saa lapsen tarvittaessa hoitoon avopuolisolle tai isovanhemmille jos haluaa lähteä juhlimaan yms tai jollekin ystävälle. Ja lapsen pystyy ottamaan myös moniin paikkoihin mukaan...

Että mikäs ongelma tuossa. :)

t. 161, siis joka on saanut lapsensa 30-,32-,35-,40- ja 43v. Mutta silti ymmärtää nuoria että vanhempiakin lisääntyjä. Yli täysi-ikäisten lasten hankintaa ei tarvitse arvostella.

[quote author="Vierailija" time="26.04.2014 klo 13:21"]

[quote author="Vierailija" time="26.04.2014 klo 10:51"]

[quote author="Vierailija" time="26.04.2014 klo 10:45"]

Minusta on säälittävää jos joku kokee olevansa mummoiässä jo nelikymppisenä.

jokainen tyylillään, mutta minun mielestäni nelikymppisyys on parhainta aikuisikää, viiskymppisenä ollaan vasta keski-ikäisiä. 

En kyllä ymmärrä miksi jotkut luovuttaa jo nelikymppisinä, ja aloittaa vanhuuden jo silloin. 

[/quote]

Sanoppa muuta. Meikäläinen on aina ollut yhtä vetävän näköinen kuin Kaija Koo. :-) joten en näe yhtään pahana asiana että mulla oli vielä 43-vuotiaana vauva.

t. 161

[/quote]

Ja teistä vanhana lapsen tehneistä ainoa keino osoittaa nuorekkuuttaan on tehdä vielä se iltatähti?

Oletteko ajatelleet, että nainen voi elämässään tehdä muutakin kuin lapsia. Vaikka kykenisi ja olisi nuorekas ja hyväkuntoinen. Herranen aika, minä keksin suunnattomasti kaikkea kivaa tekemistä muutakin, kuin tehdä lapsi vielä päälle nelikymppisenä.

Mummoäideillä on joku ihme päähänpinttymä siitä, että jos et halua enää lapsia vanhana, niin se on osoitus huonosta kunnosta. Eikö heillä ole yhtään mielikuvitusta, että elämässä voi tehdä kaikkea kivaa kun lapset on kasvaneet isoiksi. Ei siihen tarvita enää lisää lapsia.

Tai voihan se toki olla niin, että jotkut pelkäävät sitä hetkeä, kun lapset muuttaa pois ja heillä ei tosiaan ole elämässä enää mitään. Lapsia tehdään sitten niin pitkään, kuin kuukautiset tulee. Mutta ymmärtäkää, että suurin osa ihmisistä kyllä keksii ihan muutakin tekemistä keski-ikään, kuin vauvojen tekemisen.

[/quote]

Hohhoijaa. Annatko minun olla äiti ja ihan ylpeä omista lapsistani? ja voitko ymmärtää, että minä tein näin monta lasta ja tuon ikäisenä juuri koska niin halusin??

Kyse ei ole mistään päähänpinttymästä tai siitä, että täytyisi todistella omaa nuorekkuuttaan. Kysymys on vain ja ainostaan siitä että rakastan lapsia ja suurperhe elämää !

t.161