Lue keskustelun säännöt.
Alkaisitko puolisosi omaishoitajaksi, jos ikääntymisen / sairauden vuoksi hän tarvitsisi sellaista?
Kommentit (100)
Vierailija kirjoitti:
Olisipa kysymyksenasettelu ollut sellainen, että vaihtoehtona olisi puolison lisäksi lapsi. Jos lapsi sairastuisi pahasti taikka vammautuisi, ryhtyisitkö hänen omaishoitajakseen?
Tottakai, koska lapsen hoivaaminen on vanhemmalle luonnollista. Niin pitkälle kuin sitä jaksaa. Ei sitä loputtomiin jaksa edes oman lapsen kohdalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näin siinä tulee tässä 20 vuoden sisällä käymään. Puolisoni on vammautunut jo 25 v sitten osittain, on ihan liikkuva ja työkykyinen (50% työajalla ollut siitä asti), mutta ikää kun tulee, vaivat (kivut, jäykkyys) lisääntyy ja toimintakyky alenee. Mutta tulen jossain vaiheessa, jos elinpäiviä riittää, tarvitsemaan kotihoidon apua, hän on iso mies jota tuskin, jos hän ei enää ole liikuntakykyinen, en yksin pysty hoitamaan pesuja jne. Ja olen vielä töissä, jos terveyttä riittää, pääsen ehkä eläkkeelle 25 vuoden kuluttua. Eli varmaan joku yhdistelmä kotihoidon käyntejä ja omaishoitajuutta tulee olemaan käytäntö.
Ja kyllä. Ei puhettakaan, ettenkö hoitaisi. Yhteinen elämä, myötä- ja vastoinkäymiset. Rakkaus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eipä siinä välttämättä vaihtoehtoja ole. Hoitolaitoksiin ei niin vain mennä tai "laiteta".
Eikä omaishoidontukea myönnetä ihan helpolla ainakaan talouskriisissä olevissa kunnissa. Niinkauan kuin muistisairas selviää vessassa yksin - ei muista syödä, ei pysty käyttämään dosettia, ei huolehtimaan lääkkeistään muuten eikä häntä voi jättää yksin- kaupungin mukaan ei täytä omsishoidon kriteerejä kun pukeutumisessa ei tarvitse apua eikä ole vielä vaipoissa.
Ei sitä todellisuudessa saa edes silloin kun on jo vaipoissa. Huono kuntoiset vanhukset käydään auttamassa aamulla ylös sängystä, vaihdetaan vaippa ja autetaan istumaan johonkin. Sitten päivällä käy joku antamassa lääkkeet ja auttamassa ruoan kanssa ja illalla tulee joku riisumaan ja auttamaan vuoteeseen. Yleensä aina eri ihminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisipa kysymyksenasettelu ollut sellainen, että vaihtoehtona olisi puolison lisäksi lapsi. Jos lapsi sairastuisi pahasti taikka vammautuisi, ryhtyisitkö hänen omaishoitajakseen?
Tottakai, koska lapsen hoivaaminen on vanhemmalle luonnollista. Niin pitkälle kuin sitä jaksaa. Ei sitä loputtomiin jaksa edes oman lapsen kohdalla.
Niin se lapsihan voi olla myös aikuinen lapsi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eipä siinä välttämättä vaihtoehtoja ole. Hoitolaitoksiin ei niin vain mennä tai "laiteta".
Eikä omaishoidontukea myönnetä ihan helpolla ainakaan talouskriisissä olevissa kunnissa. Niinkauan kuin muistisairas selviää vessassa yksin - ei muista syödä, ei pysty käyttämään dosettia, ei huolehtimaan lääkkeistään muuten eikä häntä voi jättää yksin- kaupungin mukaan ei täytä omsishoidon kriteerejä kun pukeutumisessa ei tarvitse apua eikä ole vielä vaipoissa.
Pieni ristiriita tuossa, kun kotisairaanhoito hommaa liikunnanpuutteiselle ihmiselle Levolac- valmistetta pullon pöydälle. Siinä se oli monta päivää, vaikkei ollut edes tarvetta. Sanoin äidille, et on väärin m ä ä r ä t ä sen takia, ettei liiiku, tuommosia. Toki sitä jos ottaa, et itsekään ehtisi ajoissa wessaan:-D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Käyttäjä7437 kirjoitti:
Minun mieheni on kuolemaisillaan leukemiaan. Kotona hoidan. On erittäin tuskainen henkisesti ja kovat kivut.
En osaa lohduttaa tarpeeksi kuolemanpelossaan ja ahdistuksessaan. Öisin huutaa suoraa huutoa 😢😭
En ole ķoskaan kuullutkaan, että tästä hoitamisesta voisi saada jotain korvausta. Mistä sitä voisi hakea ja onko kovin vaikeaa ?
Olemme molemmat jo vanhoja ja köyhiä. Saamme kummatkin vain kansaneläkkeen perusosan.
Kaikki apu otetaan kiitollisuudella vastaan. Varsinkin nyt, kun jouluaattona on syntymäpäivänsä, joka ilmeisesti jää viimeisekseen.
Siis kumpikaan teistä ei ole tehnyt päivääkään töitä vai???
Kirjoitin huonokuntoiset yhteen. Onko palstalla joku robotti vääristelemässä asioita?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä7437 kirjoitti:
Minun mieheni on kuolemaisillaan leukemiaan. Kotona hoidan. On erittäin tuskainen henkisesti ja kovat kivut.
En osaa lohduttaa tarpeeksi kuolemanpelossaan ja ahdistuksessaan. Öisin huutaa suoraa huutoa 😢😭
En ole ķoskaan kuullutkaan, että tästä hoitamisesta voisi saada jotain korvausta. Mistä sitä voisi hakea ja onko kovin vaikeaa ?
Olemme molemmat jo vanhoja ja köyhiä. Saamme kummatkin vain kansaneläkkeen perusosan.
Kaikki apu otetaan kiitollisuudella vastaan. Varsinkin nyt, kun jouluaattona on syntymäpäivänsä, joka ilmeisesti jää viimeisekseen.Siis kumpikaan teistä ei ole tehnyt päivääkään töitä vai???
Tiedätkö miten eläke kertyy? Vinkki, se alkaa nollasta, ei suoraan perusosan päälle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Toki. Kaveria ei jätetä.
Älä valehtele! Kun se vaikuttaa sun eläkkeeseen, sanot vaan, ettet tiennyt?
En. Olen nainen, tekninen puoli on vahvuuteni. Onneksi en koskaan saanut päähäni lähteä hoiva-alalle, olisin ollut täydellinen katastrofi esimerkiksi sairaanhoitajana.
Hoivakodissa on paljon parempi osaaminen. Kunnioitan suuresti sairaanhoitajia, lähihoitajia, koko terveydenhuollon suorittavaa henkilökuntaa. Heillä on ominaisuuksia jotka itselläni ovat lähes nollassa.
Mieheni on samanlainen ”katastrofi”, joten en edes halua, että hän olisi omahoitajani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa ehkä kylmältä, mutta riippuisi syystä. Olen koko pitkän suhteemme ajan yrittänyt saada miestä huolehtimaan paremmin terveydestään: Liikkumaan, nukkumaan säännöllisesti, syömään terveellisesti, mutta heikoin tuloksin. Jos hän sairastuisi omien elintapojensa vuoksi, en enää koe, että olisin vastuullinen hoitamaan seuraukset, koska olen jo pari vuosikymmentä tehnyt parhaani niitä ehkäistäkseni. Kokisin, että hän on valintansa tehnyt. En varmasti kokonaan hylkäisi, muuten oikein hyvä mies, mutta en omaa elämääni lopettaisi.
Olin omaishoitaja, mutta lopulta olin itse osastohoidossa. Tämän valossa en ryhtyisi sellaiseen enää. Oli pakko valita oma elämä ja lasten tarpeet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En enkä halua että miehenikään alkaisi minun. Kyllä tuo on parisuhteen loppu. Sen jälkeen sitä ollaan hoitaja ja hoidokki, toinen on hyväntekijä ja toinen säälin kohde. Parisuhteessa haluan olla samalla viivalla, en altavastaaja enkä toisen yläpuolella myöskään.
Hoitajan näkökulmasta tuo on aika outo näkökulma. Koen että potilaat eivät ole mitenkään alisteisessa suhteessa hoitajaansa ekä kyllä yleensä myöskään sääli potilaita.
Omaishoitaja ei myöskään automaattisesti ole mikään hoitosuhde 24/7. Omaishoitajuutta voi hyvin olla se että hoidat asioita joihin "hoidettava" ei kykene enää omatoimisesti. Se ei edellytä että hoidettava ei pystyisi suoriutumaan päivittäisistä peseytymisistä yms lähes omatoimisesti.
Hoitajan näkökulmasta taas näen outona, jos hoitaja ei näe millainen valta hänellä on hoidettavaan ja toinen on silloin alisteisessa asemassa, vaikka avun tarve olisi, vaikka vain hiusten kampaus, voit tehdä sen niinkuin avuntarvitsija haluaa, silloin kuin hän haluaa tai sitten niinkuin itse haluat silloin kun haluat tai olla tekemättä, avuntarvitsija ei pysty kuin valittamaan, mutta tukka on takussa, jos käytät valtaasi väärin etkä tukkaa kampaa.
Vallankäyttöä toki ihmisten välisissä suhteissa on aina. Tuo hiusten kampaaminen on hiukan huono esimerkki hoitajan vallasta, usein se nimittäin on toisin päin hoidettava kaipaa hoivaa ja käyttää tai pyrkii käyttämään valtaansa hoitajaan ja vaatii tätä kampaamaan hiuksensa kun on sairas siitä huolimatta hän ehkä saa hiuksensa kammattu itsekin... ehkä siihen vain kuluisi hiukan enemmän aikaa kuin ennen.
Toisaalta vallankäyttöä on sekin että pakotan puolison muuttamaan laitokseen tai ehkä jopa muuttamaan omaan asuntoon. Jos laitoshoidon kriteerit ei täyty ja hän ei saa kotiapua koska asuu puolison kanssa.
Käytin "valtaani" puolisooni, kun erosin ja hän joutui asumaan tukiasuntoon. Tässä tullaan taas siihen, että onko avioliitto enää avioliitto siiiä vaiheessa kun toisella on tällaista valtaa. Silloinhan toinen osapuoli ei ole millään tavalla tasaveroisessa asemassa.
Vierailija kirjoitti:
Käytin "valtaani" puolisooni, kun erosin ja hän joutui asumaan tukiasuntoon. Tässä tullaan taas siihen, että onko avioliitto enää avioliitto siiiä vaiheessa kun toisella on tällaista valtaa. Silloinhan toinen osapuoli ei ole millään tavalla tasaveroisessa asemassa.
Käytännössä valtaa ihmisten välillä ei voi välttää kuin välttämällä kaikkea vuorovaikutusta. Silloinkin niillä muilla ihmisillä on valtaa sinun käyttäytymiseesi. Tasavertaisuuden tai tasaverrattomuuden kanssa sillä ei välttämättä ole mitään tekemistä.
Vierailija kirjoitti:
Olin omaishoitaja, mutta lopulta olin itse osastohoidossa. Tämän valossa en ryhtyisi sellaiseen enää. Oli pakko valita oma elämä ja lasten tarpeet.
Missä vaiheessa alkoi tuntua siltä, että nyt riittää? Oliko muita omaisia, jotka olisivat halunneet siihen?
Mikä oli se vaiva, jonka takia piti alkaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin omaishoitaja, mutta lopulta olin itse osastohoidossa. Tämän valossa en ryhtyisi sellaiseen enää. Oli pakko valita oma elämä ja lasten tarpeet.
Missä vaiheessa alkoi tuntua siltä, että nyt riittää? Oliko muita omaisia, jotka olisivat halunneet siihen?
Mikä oli se vaiva, jonka takia piti alkaa?
Kolme vuotta riitti. Sitä ennen puolisolla kaksi vuotta kestänyt sairaalakierre. Siinä vaiheessa tuntui siltä, että riittää, kun haudoin itsemurhaa. Puoliso ei ollut kovin heikossa kunnossa fyysisesti, mutta tarvitsi apua riisumisessa, pukeutumisessa, suihkussa. Jouduin rytmittämään elämäni puolison mukaan, hän ei joustanut. Sairauden (aivoinfarkti) myötä hän alkoi pelaamaan, söi mitä sattui, haastoi riitaa lasten kanssa, ei tehnyt mitään kotona, vaikka fyysisiä edellytyksiä olisi ollut. Lapset oireilivat, toinen on erityislapsi ja toinen masentunut ja hänen somaattinen sairautensa paheni. Yksi ihminen ei vain veny kaikkeen.
Jälkikäteen ajatellen tämä oli ainoa oikea ratkaisu. Olisi pitänyt vain toimia ennen kuin omat voimat hupenivat täysin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
K0äytin "valtaani" puolisooni, kun erosin ja hän joutui asumaan tukiasuntoon. Tässä tullaan taas siihen, että onko avioliitto enää avioliitto siiiä vaiheessa kun toisella on tällaista valtaa. Silloinhan toinen osapuoli ei ole millään tavalla tasaveroisessa asemassa.
Käytännössä valtaa ihmisten välillä ei voi välttää kuin välttämällä kaikkea vuorovaikutusta. Silloinkin niillä muilla ihmisillä on valtaa sinun käyttäytymiseesi. Tasavertaisuuden tai tasaverrattomuuden kanssa sillä ei välttämättä ole mitään tekemistä.
Mä näen parisuhteen niin, että siinä on kaksi tasaveroista kumppania. Jos näin ei ole, niin kysymyksessä ei ole enää parisuhde, vaan jotain muuta.
Eikä omaishoidontukea myönnetä ihan helpolla ainakaan talouskriisissä olevissa kunnissa. Niinkauan kuin muistisairas selviää vessassa yksin - ei muista syödä, ei pysty käyttämään dosettia, ei huolehtimaan lääkkeistään muuten eikä häntä voi jättää yksin- kaupungin mukaan ei täytä omsishoidon kriteerejä kun pukeutumisessa ei tarvitse apua eikä ole vielä vaipoissa.