Lue keskustelun säännöt.
Alkaisitko puolisosi omaishoitajaksi, jos ikääntymisen / sairauden vuoksi hän tarvitsisi sellaista?
Kommentit (100)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En enkä halua että miehenikään alkaisi minun. Kyllä tuo on parisuhteen loppu. Sen jälkeen sitä ollaan hoitaja ja hoidokki, toinen on hyväntekijä ja toinen säälin kohde. Parisuhteessa haluan olla samalla viivalla, en altavastaaja enkä toisen yläpuolella myöskään.
Hoitajan näkökulmasta tuo on aika outo näkökulma. Koen että potilaat eivät ole mitenkään alisteisessa suhteessa hoitajaansa ekä kyllä yleensä myöskään sääli potilaita.
Omaishoitaja ei myöskään automaattisesti ole mikään hoitosuhde 24/7. Omaishoitajuutta voi hyvin olla se että hoidat asioita joihin "hoidettava" ei kykene enää omatoimisesti. Se ei edellytä että hoidettava ei pystyisi suoriutumaan päivittäisistä peseytymisistä yms lähes omatoimisesti.
Tietenkään ei, koska hoitaja on palkattu. Sen sijaan jos toinen on siinä jostakin muusta syystä, keikahtaa suhde aivan erilaiseksi. Minä haluan olla miehelleni vaimo, ja lapsilleni äiti, haluan säilyttää oman arvokkuuteni heidän silmissään enkä muuttua joksikin allensa kakkaavaksi taakaksi. Vaikka olisin liikuntakyvytön, haluan että omaisiin säilyy normaali suhde kuten nytkin. Sen takia joku toinen saisi hoitaa minut kuin omaiset. Ja saman soisin miehellenikin. Arvokkuuden suhteessa loppuun asti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En todennäköisesti. Olemme alle 30-vuotiaita, joten tuskin miehenikään sitä minulta raaskisi pyytää. Riippuu tietenkin vähän millainen omaishoitajuus on kyseessä. Jos mieheni tarvitsisi apua arjessa saattohoidon tapaan muutaman vuoden, ryhtyisin siihen melko varmasti. Jos miesheni tarvitsisi henkilökohtaista avustajaa neliraajahalvaantuneeseen elämään vuosikymmenet niin en alkaisi. Siitä en osaa sanoa missä vaiheessa ero tulisi, millainen mieheni olisi jos tarvitsisi esimerkiksi loppuelämän vahvaa kipulääkitystä. Mahdollisesti jatkaisimme silti yhdessä, mutta mitenkään varma en osaa olla.
Ei ole puolisoa, hoidan vanhuksia työkseni, 8h/5pv on ihan riittävä aika olla kokoajan toisen/toisten ihmisten saatavilla, psyykkisesti, pahasti introvertille, jolla kyllä on paha hoivaviettikin, tappaisin itseni omaishoitajana.
Asiasta keskusteltu ja on selvää ettei kumpikaan moiseen suostu/kykene. Paha sanoa miten sit käytännössä, välttämättä ei helposti saa hoivakotipaikkaa - jos täysin yksityiseltä taholta koko homman joutuu itse maksamaan niin kovin kalliiksi tulee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun mieheni on kuolemaisillaan leukemiaan. Kotona hoidan. On erittäin tuskainen henkisesti ja kovat kivut.
En osaa lohduttaa tarpeeksi kuolemanpelossaan ja ahdistuksessaan. Öisin huutaa suoraa huutoa 😢😭
En ole ķoskaan kuullutkaan, että tästä hoitamisesta voisi saada jotain korvausta. Mistä sitä voisi hakea ja onko kovin vaikeaa ?
Olemme molemmat jo vanhoja ja köyhiä. Saamme kummatkin vain kansaneläkkeen perusosan.
Kaikki apu otetaan kiitollisuudella vastaan. Varsinkin nyt, kun jouluaattona on syntymäpäivänsä, joka ilmeisesti jää viimeisekseen.
Ei tähän voi yksiselitteisesti vastata. Se riippuisi puolison kunnosta, tuen määrän tarpeesta ja omasta kunnosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Käyttäjä7437 kirjoitti:
Minun mieheni on kuolemaisillaan leukemiaan. Kotona hoidan. On erittäin tuskainen henkisesti ja kovat kivut.
En osaa lohduttaa tarpeeksi kuolemanpelossaan ja ahdistuksessaan. Öisin huutaa suoraa huutoa 😢😭
En ole ķoskaan kuullutkaan, että tästä hoitamisesta voisi saada jotain korvausta. Mistä sitä voisi hakea ja onko kovin vaikeaa ?
Olemme molemmat jo vanhoja ja köyhiä. Saamme kummatkin vain kansaneläkkeen perusosan.
Kaikki apu otetaan kiitollisuudella vastaan. Varsinkin nyt, kun jouluaattona on syntymäpäivänsä, joka ilmeisesti jää viimeisekseen.
No aika erikoista, eikö kukaan sosiaalityöntekijä ole neuvonut hakemaan tukea? Meillä veljeä kehotin minä hakemaan, ja paljon vähemmästä sai.
En alkaisi. Mies olisi sairaseläkkeellä ja minä saisin muutaman satasen omaishoitajakorvausta. Sehän olisi taloudellisesti täysi katastrofi. Olemme molemmat vielä työikäisiä pitkään ja jäisimme sossun asiakkaiksi. Minä en ehkä saisi enää koskaan töitä, jos olisin useamman vuoden poissa työelämästä, ja omakin eläke tulisi olemaan surkea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eipä siinä välttämättä vaihtoehtoja ole. Hoitolaitoksiin ei niin vain mennä tai "laiteta".
En. Tosin mä en tiedä lasketaanko puolisoksi edes kumppania, jonka kanssa emme asu yhdessä.
Minulla on kaksi alakouluikäistä lasta, ja olen sen verran itsekäs paska, että priorisoin lasten tilanteen miesystävän omaishoidon edelle. Minulla ei ole tilaa eikä halua ottaa kotiini ketään hoidettavaa. Lapset ovat minun vastuullani, ja mielestäni miesystävän omaishoito ei ole.
Toki kävisin häntä hoitolaitoksessa katsomasssa mutta mulla ei ole taloudellisia, henkisiä eikä mitään muitakaan resursseja hoitaa aikuista miestä lasteni lisäksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos nyt alle nelikymppisenä oltaisiin siinä tilanteessa, omalta kohdaltani olen esittänyt toiveen ettei puoliso jättäisi omaa elämäänsä elämättä. Tämä tarkoittaa sitä että tarpeenmukainen apu hankitaan ja esimerkiksi neliraajahalvaantuneena toivoisin että mies löytää uuden puolison. En myöskään kykene tämän ikäisenä itse hoitamaan häntä 24/7. Tämä johtuu siitä että koko elämäni olen ollut vastuussa ensin isovanhemmistani ja myöhemmin vanhemmistani, alkaen sieltä teini-iästä jatkuen aikuisuuteen ja päälle omat pienet lapset. Haluan elää itsekin ja mieluummin kuolen kuin totean että olen jälleen olemassa vain muiden tarpeita varten.
Sen sijaan jos 80-vuotiaina ollaan siinä tilanteessa että toinen tarvitsee apua, olen tottakai omien voimien mukaan valmis auttamaan siinä missä voin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En enkä halua että miehenikään alkaisi minun. Kyllä tuo on parisuhteen loppu. Sen jälkeen sitä ollaan hoitaja ja hoidokki, toinen on hyväntekijä ja toinen säälin kohde. Parisuhteessa haluan olla samalla viivalla, en altavastaaja enkä toisen yläpuolella myöskään.
Hoitajan näkökulmasta tuo on aika outo näkökulma. Koen että potilaat eivät ole mitenkään alisteisessa suhteessa hoitajaansa ekä kyllä yleensä myöskään sääli potilaita.
Omaishoitaja ei myöskään automaattisesti ole mikään hoitosuhde 24/7. Omaishoitajuutta voi hyvin olla se että hoidat asioita joihin "hoidettava" ei kykene enää omatoimisesti. Se ei edellytä että hoidettava ei pystyisi suoriutumaan päivittäisistä peseytymisistä yms lähes omatoimisesti.
Hoitajan näkökulmasta taas näen outona, jos hoitaja ei näe millainen valta hänellä on hoidettavaan ja toinen on silloin alisteisessa asemassa, vaikka avun tarve olisi, vaikka vain hiusten kampaus, voit tehdä sen niinkuin avuntarvitsija haluaa, silloin kuin hän haluaa tai sitten niinkuin itse haluat silloin kun haluat tai olla tekemättä, avuntarvitsija ei pysty kuin valittamaan, mutta tukka on takussa, jos käytät valtaasi väärin etkä tukkaa kampaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisipa kysymyksenasettelu ollut sellainen, että vaihtoehtona olisi puolison lisäksi lapsi. Jos lapsi sairastuisi pahasti taikka vammautuisi, ryhtyisitkö hänen omaishoitajakseen?
Käyttäjä7437 kirjoitti:
Minun mieheni on kuolemaisillaan leukemiaan. Kotona hoidan. On erittäin tuskainen henkisesti ja kovat kivut.
En osaa lohduttaa tarpeeksi kuolemanpelossaan ja ahdistuksessaan. Öisin huutaa suoraa huutoa 😢😭
En ole ķoskaan kuullutkaan, että tästä hoitamisesta voisi saada jotain korvausta. Mistä sitä voisi hakea ja onko kovin vaikeaa ?
Olemme molemmat jo vanhoja ja köyhiä. Saamme kummatkin vain kansaneläkkeen perusosan.
Kaikki apu otetaan kiitollisuudella vastaan. Varsinkin nyt, kun jouluaattona on syntymäpäivänsä, joka ilmeisesti jää viimeisekseen.
Osaat käyttää tietokonetta. Googleen omaishoidon tuki ja asuinkuntasi nimi. Sieltä löytynee puhelinnumeroita johon soittaa. Tai ehkä sieltä löytyy joku yleinen palveluohjauksen numero.
Tulevat tekemään kotikäynnin, arvioivat miehesi hoidon ja palvelujen tarpeen, sitten tekevät sinun kanssasi omaishoidon sopimuksen. Riippuen kunnasta, minimipalkkio on 408,09 e/kk (lakisääteinen) mutta eri kunnilla voi olla eri käytäntöjä, hoitoisuuden ollessa suurempi ja sitovampi myös palkkio on suurempi.
Käyttäjä7437 kirjoitti:
Minun mieheni on kuolemaisillaan leukemiaan. Kotona hoidan. On erittäin tuskainen henkisesti ja kovat kivut.
En osaa lohduttaa tarpeeksi kuolemanpelossaan ja ahdistuksessaan. Öisin huutaa suoraa huutoa 😢😭
En ole ķoskaan kuullutkaan, että tästä hoitamisesta voisi saada jotain korvausta. Mistä sitä voisi hakea ja onko kovin vaikeaa ?
Olemme molemmat jo vanhoja ja köyhiä. Saamme kummatkin vain kansaneläkkeen perusosan.
Kaikki apu otetaan kiitollisuudella vastaan. Varsinkin nyt, kun jouluaattona on syntymäpäivänsä, joka ilmeisesti jää viimeisekseen.
Kipuihin löytyy nykypäivänä kyllä 99% apua, ettei kuolevan tarvitse tuskiaan huutaa. Pahin vaihtoehto rakastavasta, 'viimeiseen saakka kotona' - hoidosta. Jos tarina on tosi, ota yhteys hoitavaan lääkäriin, monella paikkakunnalla on kotisairaala ja kuoleva saa kunnon lääkityksen.
Toivoisin toki että puolisoni saisi kaiken tarvitsemansta ammattimaisen hoidon, mutta kyllä. Alkaisin omaishoitajaksi ilman muuta. M/44.
En selviäisi kovin pitkään. Mieheni on lähes 2m pitkä ja painaa 100kg, minä vain 160/60.
En pystyisi nostelemaan yhtään.
Hyvinvointiyhteiskunnassa (mihin Suomi itsensä lukee) pitää olla oikeus hyvälaatuiseen hoitoon kodin ulkopuolella heti kun tarve tulee.
Appivanhemmat joutuivat sinnittelemään kotona ilman apua tai omaishoidon tukea vuosia. Tukipäätös tuli viikko apen kuoleman jälkeen:(
Olen alkanut jo. Rakastan vaimoani, joten itsestäänselvä valinta minulle.
Ikävä kyllä en voisi alkaa kun tuki omaishoitajille on Suomessa täysi vitsi. Ei ole mitään järkeä, että toinenkin uhraa elämänsä siksi että yksi on huonossa kunnossa.
En toki hylkäisi läheistäni vaikka en omaishoitajaksi ryhtyisi.