Kaipaatko yhä nuoruuden menetettyä/saavuttamatonta rakkautta?

Kaipasin ennen päivittäin sekä ystävyyttämme, että sitä fyysistä puolta, "kipinää", jota en tuntenut kenenkään muun kanssa. Sitten tapasin sattumalta miehen, jonka kanssa vaan oli sitä jotain, ei rakkautta, mutta suurta intohimoa ja sähköä. Emme tavanneet sen koommin, mutta olen ikuisessa kiitollisuudenvelassa hänelle, ilman tapaamistamme tuskin olisin päässyt vielä pitkään aikaan eroon ensirakkaudestani. Hän herätti minussa toivon, että minullekin on tiedossa vielä jotakin ihanaa! (Meni ehkä vähän OT:ksi, mutta halusin kertoa, ettei kukaan luule, että kaikki toivo on mennyttä ikuisiksi ajoiksi.)

Vastasin tällaiseen joskus äskettäin jo kerran, mutta luulen että itse olen exälleni tuollainen menetetty haikailun kohde. Hän ei ole saanut luotua tyydyttävää ja kestävää rakkaussuhdetta sen jälkeen kun minut menetti (eikä myöskään ennen kuin tapasi minut). Erostamme on jo kauan, mutta hän tempoilee yhä aika epätoivoisen näköisesti koko tematiikan kanssa. Ei pysty käyttäytymään normaalisti, esiintyy milloin raivopäisesti, milloin näennäisen välinpitämättömästi, eikä millään pääse yli siitä että minä olen perustanut perheen. Kaiken kaikkiaan hän vaikuttaa hyvin onnettomalta.

Minulle ei hän ollut hyvä kumppani, hän on mm. emotionaalisesti väkivaltainen.

Joo pari juttua harmittaa, kun ei tullut yritettyä jos olisi tullut jotain. Oli muka joku hyvä syy miksei kannata yrittää, kuten että ei se kuitenkaan kestäisi loppuelämää... Olisi kuitenkin nyt muuta muisteltavaa kuin harmi, jos ei olisi ollut silloin niin ehdoton!

[quote author="Vierailija" time="21.04.2014 klo 21:56"]

Kaipaan. Emme nähneet yli 10 vuoteen. Sitten hän muutti takaisin vanhalle kotipaikkakunnalle ja törmättiin muutaman kerran. Nykyisin meidän lapset ovat samassa päiväkotiryhmässä.

[/quote]

Mitä nuo törmäykset aiheutti, tunsitko jotain erityistä? Miltä tuntuu, kun lapset samassa ryhmässä, ehkä jopa ystäviä?

Haaveilin eroamisen jälkeen muutaman vuoden yhdestä, mutta emme ehtineet suhteessa niin pitkälle, että arki ja todellinen luonne olisi paljastunut. Oli vain pilvilinnoja joihin palata, mutta eivät ne olleet realistisia ajatuksia. Seuraavan rakkauden kanssa olen vieläkin.

kaipaan

Kyllä, ja se vituttaa. Itsellä on kyllä nyt hyvä avomies enkä olisi vaihtamassa, mutta ennen häntä ympärilläni pyöri useampi mies mutta halusin vain yhden. Ja häntä en ikinä saanut itselleni. Oli itsetunnolle kova kolaus kun olin tottunut aina saamaan kenet halusin. Voi niitä aikoja...

Kummallisesti olette kyllä päässeet yli noista aikaisemmista, kun kaikki täällä tuntuu sanovan "ja nykyisen kanssa olen ollut xx vuotta". Minulla yläasteella oli tapaus, joka vei sydämeni. Seurusteluun asti ei päästy, minä arkailin. Yritti jatkuvasti tutustua minuun koko yläkoulu ajan. En saanut sydäntäni enää takaisin, enkä sitä ihmistä sen koommin nähnyt. Tästä on noin 20 vuotta. Sen jälkeen en enää pitänyt itsestäni, vaan masennuin, sulkeuduin ja torjun edelleen kaikki iskuyritykset. Niin se taitaa olla, että siitä ei enää nouse jos liian ihanan ihmisen päästää. Onnellisia voitte olla, jos yli omistanne pääsitte.

Nuoruuden ihastukseni (en saanut vastakaikua) on nykyisin kalju ja isomahainen äijä.

Vähän on oudot fiilikset : itse olen hoikka rypytön ja kaunis..samoin on aviomieheni jonka tapasin 30 vee sitten.

ei se pullervo mulle kelpaisi enää vaikka itkisi perään.

Lihavat ja rumat elävät muistoissaan

Miksi?

Minulla oli 20-vuotiaana suhde mieheen, jonka tapasin silloisten työkuvioiden kautta. Hän oli silloin naimisissa, mutta eroamassa. Tapailimme parin vuoden ajan, mutta suhteemme ei edennyt pidemmälle kuitenkaan. Tiemme erkanivat ja lähdimme kumpikin omille tahoillemme, uusiin suhteisiin. Vuosien varrella olemme välillä vaihtaneet muutamia viestejä, toivotelleet hyvää joulua, hyvää ystävänpäivää, hyvää syntymäpäivää ym. Reilu puoli vuotta sitten mies laittoi viestin ja toivoi tapaamista. Sillä tiellä olemme nyt. Onnellisina.

En kaipaa yhtään. Olen kiitollinen ettei asiasta tullut mitään.

Nyt sitä vain ihmettelee miksi rakastuikaan kyseiseen ihmiseen.

Pakko myöntää, että joskus pohdin, minkälaista elämä olisi jos olisin valinnut toisin. Olin tuolloin pari vuotta töissä ulkomailla, hänen elämänsä oli siellä ja minä muutin takaisin Suomeen opiskelemaan unelma-ammattiini sen sijaan, että olisin jatkanut tuolloisia töitäni.

Kyseinen elämäntyyli toisaalta kiehtoo minua edelleen ja on kovin erilaista nykyisestä elämästäni, mutta silti tulen aina siihen lopputulokseen etten valitsisi toisin, löysin elämäni rakkauden myöhemmin ja minulla on mahtava aviomies. En pidä yhteyttäkään enää, mutta facebookista vastikään huomasin, että hänkin on menossa naimisiin, toivon hänellä yhtä hyvää avioliittoa kuin omani!

Kilt.ti.mie.hen menettämisestä ei toivu milloinkaan!

Ajattelen häntä, mutta se johtuu vain siitä että ei ole oikein ketään muutakaan päiväuneen sopivaa. Oma arki on niin tasapaksua, että jotain nyt vaan tulee ajateltua. Tuskin olisimme oikeasti sopineet yhteen.

Olen siitä onnellisessa tilanteessa etten kaipaa ketään menneisyydestä, ei ole mitään jossiteltavaa. Enkä nykyisellään ihastu helposti ulkopuolisiin.

Oma mies on vain niin täydellisen ihana. I-ha-na.