13v poika, ollut aina epäluotettava, en jaksa enää lastani

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Silti mielestäni rinnastus lakien/valtion ja perheen välillä on vähän ontuva. Valtion ja kansalaisen välillä ei ole samanlaista kiintymyssuhdetta kuin vanhemman ja lapsen välillä kuuluisi olla. Mielestäni on vähän kylmäävää, että osa keskustelijoista ei tunnista/tunnusta tätä eroa.

Miksi koet, ettei lapsella voi olla toimivaa kiintymyssuhdetta sellaiseen vanhempaan joka seurauksena tottelemattomuudesta kurittaa häntä? Ei lapsen ja vanhemman suhteen ole tarkoitus olla mikään kaverisuhde. Kautta aikain vanhemmat ovat kurittaneet lapsiaan, eivätkä lapset siitä katkeroidu paitsi jos siihen liittyy joku voimakas epäoikeudenmukaisuus kuten jatkuva syyttömän rankaiseminen.

Kaverivanhemmuutta kukaan ei aja. Kiintymyssuhde perustuu turvaan ja rakkauteen. Se ei voi perustua rangaistuksiin ja pelkoon.

Miten se poikkeaa kaveruudesta jos kaikki on vaan mukavaa naminamia?

Perustelisitko millä perusteella kiintymyssuhteeseen perustuva vanhemmuus on vain mukavaa naminamia. Kiintymyssuhde sisältää myös mahdollisuuden rajoittamiseen ja ohjaamiseen. Jos et pysty perustelemaan, niin voisitko nyt vaan lopettaa tuon jankkaamisen ja vääristelyn.

Juurihan yllä kerrot, että pakkoa ei saa käyttää. Tosin ei pelkkä pakko edes riitä. Tarvitaan myös rangaistuksia.

Osoita kohta, jossa niin on sanottu. Jos viittaat tuohon rangaistuksiin ja pelkoon, niin ne ovat eri asia kuin "pakko". Pakko voi olla esimerkiksi sitä että kun 3-vuotias yrittää kiukustuneena lyödä vanhempaa lelulla, vanhempi estää lyömisen pitämällä kiinni lapsen kädestä ja laittaa lelun ylähyllylle. Vanhempi ei silti rankaise lasta kiukustumisesta esimerkiksi nurkassa seisottamalla, vaan auttaa häntä pääsemään tunnekuohun yli. Se on paljon rakentavampi vaihtoehto kuin se että vanhempi pahentaa lapsen oloa rankaisemalla ja sen jälkeen jättää hänet selviytymään koko tunnekuohusta itse.

Kirjoitit, että jos juttelu ei auta, niin sitten on aika hakea ammattiapua.

Mitä näihin tunnekuohuihin tulee, niin etpä paljon inhimillistä elämää tunne jos ajattelet, että lasten tottelemattomuus on yksinkertaistettavissa joksikin tunnekuohuiksi. Saati että tällainen tunnekuohu menisi aina tai edes yleensä ohi sillä, että hyvitellään ja istutaan vieressä.

Apua, nyt taitaa mennä keskustelijat sekaisin. Minä olen se, joka kirjoitti tuon viestin, jossa pohdittiin vanhemman ja valtion eroja. Sen jälkeen ei tässä lainausketjussa ole minun kirjoittamiani viestejä.

Ketju on jo niin pitkä, että on vaikea selata vanhoja viestejä. En löydä viestiä, jossa puhuttaisiin pelkästä "juttelusta". Löydätkö sinä, voitko laittaa lainauksen?

Luulenpa kuitenkin, että ei ole tarkoitettu pelkkää puhumista, vaan erilaisia kasvatuskeinoja, joiden kokonaisuudesta jotkut käyttävät termiä "pehmeä linja". Ja sitten on perusteltu, miksi pehmeiden keinojen karahtaessa kiville olisi hyvä pyytää ulkopuolisen ammattilaisen arvio siitä, johtuuko pehmeiden keinojen toimimattomuus esim. vuorovaikutussuhteen ongelmista.

Nähdäkseni tässä on kyse näkemyseroista sen suhteen, että mikä lapsen tottelemattomuuden aiheuttaa. Kovan linjan kannattajat näkevät, että kyseessä on usein, vaikkakaan ei aina, valtataistelu vanhemman kanssa. Josta valtataistelusta pienillä lapsilla voidaan myös monesti käyttää sanaa testaaminen. Pehmeän linjan kannattajat taas näkevät, ettei lapsi itsessään voi olla esimerkiksi uhmakas, itsekäs tai ilkeä, vaan, että tottelemattomuudessa on kyse lapsen puutteellisista tunne- tai muista taidoista sekä erilaisista häiriöistä. Pehmeän linjan kannattaja siis lähestyy lapsen tottelemattomuutta ikään kuin lääketieteellistä ongelmaa, ja on siten myös hyvin herkästi valmis hakemaan ammattiapua jos yksinkertaiset pehmeät keinot eivät tottelemattomuutta poista.

Mielestäni lapset testaavat paljonkin. Testaamiseen auttaa johdonmukaisuus, ei rangaistusten koventaminen. Kantapään kautta opittu on. Välillä tuhansiakin toistoja vaatii, ja turhauttavaa on välillä. Mutta ei pidä luovuttaa.

Osa testaamisesta varsinkin ihan pienillä lapsilla johtuu siitä, että he yrittävät selvittää, päteekö kielto yhä. Esim. vanhempi kieltää leikkimästä sähköjohdolla. Lapsi testaa, koskeeko kielto vain kyseistä johtoa vai kaikkia kodin sähköjohtoja (koska eihän hän voi tietää etukäteen).

Sitten on myös sellaista rajojen koettelua, kun jo ymmärretään asian olevan kielletty. "Mitä tapahtuu, kun teen kielletyn asian X?" Mutta on ymmärrettävä, että samalla lapsi testaa myös "Rakastatko minua, vaikka teen asian X." Siksi kohtuullinen seuraamus JA lapsen kanssa käydään keskustellen tilanne läpi, ei mitään "peukaloruuveja".

Ihmeellistä selittelyä. Tekstisi voi tiivistää lähinnä siihen, että haluat rangaista kohtuullisesti etkä kovasti niin kuin ylläolevan kirjoittajan tulkitset haluavan tehdä. Se on sitten ihan mielipidekysymys, että mikä on kohtuullista ja mikä kovaa, ja että voiko myös kova olla kohtuullista vai onko kohtuullinen aina lievää.

Itse uskon siihen, että rangaistuksen on oltava tehokas. Toki sortumatta ylilyönteihin, kuten vaikka siihen tässä ketjussa paljon puhuttuun 3 tunnin nurkassa seisottamiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Silti mielestäni rinnastus lakien/valtion ja perheen välillä on vähän ontuva. Valtion ja kansalaisen välillä ei ole samanlaista kiintymyssuhdetta kuin vanhemman ja lapsen välillä kuuluisi olla. Mielestäni on vähän kylmäävää, että osa keskustelijoista ei tunnista/tunnusta tätä eroa.

Miksi koet, ettei lapsella voi olla toimivaa kiintymyssuhdetta sellaiseen vanhempaan joka seurauksena tottelemattomuudesta kurittaa häntä? Ei lapsen ja vanhemman suhteen ole tarkoitus olla mikään kaverisuhde. Kautta aikain vanhemmat ovat kurittaneet lapsiaan, eivätkä lapset siitä katkeroidu paitsi jos siihen liittyy joku voimakas epäoikeudenmukaisuus kuten jatkuva syyttömän rankaiseminen.

Kaverivanhemmuutta kukaan ei aja. Kiintymyssuhde perustuu turvaan ja rakkauteen. Se ei voi perustua rangaistuksiin ja pelkoon.

Miten se poikkeaa kaveruudesta jos kaikki on vaan mukavaa naminamia?

Perustelisitko millä perusteella kiintymyssuhteeseen perustuva vanhemmuus on vain mukavaa naminamia. Kiintymyssuhde sisältää myös mahdollisuuden rajoittamiseen ja ohjaamiseen. Jos et pysty perustelemaan, niin voisitko nyt vaan lopettaa tuon jankkaamisen ja vääristelyn.

Juurihan yllä kerrot, että pakkoa ei saa käyttää. Tosin ei pelkkä pakko edes riitä. Tarvitaan myös rangaistuksia.

Osoita kohta, jossa niin on sanottu. Jos viittaat tuohon rangaistuksiin ja pelkoon, niin ne ovat eri asia kuin "pakko". Pakko voi olla esimerkiksi sitä että kun 3-vuotias yrittää kiukustuneena lyödä vanhempaa lelulla, vanhempi estää lyömisen pitämällä kiinni lapsen kädestä ja laittaa lelun ylähyllylle. Vanhempi ei silti rankaise lasta kiukustumisesta esimerkiksi nurkassa seisottamalla, vaan auttaa häntä pääsemään tunnekuohun yli. Se on paljon rakentavampi vaihtoehto kuin se että vanhempi pahentaa lapsen oloa rankaisemalla ja sen jälkeen jättää hänet selviytymään koko tunnekuohusta itse.

Kirjoitit, että jos juttelu ei auta, niin sitten on aika hakea ammattiapua.

Mitä näihin tunnekuohuihin tulee, niin etpä paljon inhimillistä elämää tunne jos ajattelet, että lasten tottelemattomuus on yksinkertaistettavissa joksikin tunnekuohuiksi. Saati että tällainen tunnekuohu menisi aina tai edes yleensä ohi sillä, että hyvitellään ja istutaan vieressä.

Apua, nyt taitaa mennä keskustelijat sekaisin. Minä olen se, joka kirjoitti tuon viestin, jossa pohdittiin vanhemman ja valtion eroja. Sen jälkeen ei tässä lainausketjussa ole minun kirjoittamiani viestejä.

Ketju on jo niin pitkä, että on vaikea selata vanhoja viestejä. En löydä viestiä, jossa puhuttaisiin pelkästä "juttelusta". Löydätkö sinä, voitko laittaa lainauksen?

Luulenpa kuitenkin, että ei ole tarkoitettu pelkkää puhumista, vaan erilaisia kasvatuskeinoja, joiden kokonaisuudesta jotkut käyttävät termiä "pehmeä linja". Ja sitten on perusteltu, miksi pehmeiden keinojen karahtaessa kiville olisi hyvä pyytää ulkopuolisen ammattilaisen arvio siitä, johtuuko pehmeiden keinojen toimimattomuus esim. vuorovaikutussuhteen ongelmista.

Nähdäkseni tässä on kyse näkemyseroista sen suhteen, että mikä lapsen tottelemattomuuden aiheuttaa. Kovan linjan kannattajat näkevät, että kyseessä on usein, vaikkakaan ei aina, valtataistelu vanhemman kanssa. Josta valtataistelusta pienillä lapsilla voidaan myös monesti käyttää sanaa testaaminen. Pehmeän linjan kannattajat taas näkevät, ettei lapsi itsessään voi olla esimerkiksi uhmakas, itsekäs tai ilkeä, vaan, että tottelemattomuudessa on kyse lapsen puutteellisista tunne- tai muista taidoista sekä erilaisista häiriöistä. Pehmeän linjan kannattaja siis lähestyy lapsen tottelemattomuutta ikään kuin lääketieteellistä ongelmaa, ja on siten myös hyvin herkästi valmis hakemaan ammattiapua jos yksinkertaiset pehmeät keinot eivät tottelemattomuutta poista.

Eihän lapsen puutteelliset tunne- tai muut taidot ole mikään lääketieteellinen ongelma, vaan fakta. Ei lapset ole aikuisia, aikuisten taidoilla minikoossa, vaan kehittyviä ihmisen alkuja. Joku tasavertainen valtataistelu, samoin tiedoin ja taidoin, lapsen ja aikuisen välillä on absurdi ajatus. Vanhemmuuden tehtävä on tukea näiden kehittymistä, ei olettaa että ovat olemassa annettuina. Valinta on se kysymys siinä. Ajatellaan, että lapset esim. ymmärtäisivät asiat aikuisen tavoin ja päättäisivät olla näitä noudattamatta. Tekisivät tietoisen valinnan arvioinnin kautta, jolloin voidaan leimata ilkeiksi tai itsekkäiksi kun valitsevat oman edun. Ei. Lapset testaavat, jotta voivat hahmottaa maailmaa. Ei siksi, että hahmottavat sen jo ja tekevät päätöksen. Lisäksi lapsilla on rajalliset päätös- ja vaikutusmahdollisuudet ylipäätään, joten samalla viivalla ei olla "taistelemassa". Siksi voidaan hyvin perustellusti ajatella, että kodin olosuhteet vaikuttavat välttämättä lapsen reagointiin, käytökseen ja "valintoihin" paljon enemmän, kuin mitkään olosuhteet aikuisen käytökseen ja valintoihin. Aikuisella ne ovat päätökseen pohjautuvia valintoja, koska on myös mahdollisuus, tiedoin ja taidoin, suhteellisuudentajun avulla, valita toisinkin.

Lapsi ei ole todellakaan syyntakeeton. Jos ei nyt vauvoista puhuta. Syyntakeellisuus kehittyy jatkuvasti iän myötä, ei se ilmesty tyhjästä lapsen aikuistuessa.

Sinä tunnut näkevän lapsen niin, että lapsella on aina joku legitiimi syy tottelemattomuuteensa.

PS. Miksi valtataistelun tulisi olla tasavertainen jotta se olisi valtataistelu? On myös paljon sellaisia valtataisteluita missä aikuinen on altavastaaja ja lapsi taas ennakkosuosikki voittajaksi, koska lapsella sattuu olemaan juuri siinä taistelussa paremmat aseet ja taktiikka.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, ymmärrän että se tuntuu mielestäsi hurjalta. Siellä jutellaan myös sen vanhemman kanssa, että minkälaiset kasvatusperiaatteet on. Lapsi voidaan myös ohjata jatkotutkimuksiin, koska käytöshäiriöt voivat johtua mm. neurologisista syistä tai vaikkapa huonosta näöstä tai kuulosta.

Ymmärrän kyllä että ajatus siitä että joku lapsi voisi olla jo syntyjään "paha" tai "vaikea" on äärimmäisen epämiellyttävä, ajatus lapsen myötäsyntyisestä täydellisestä viattomuudesta ja puhtaudesta on niin paljon mukavampi.

Olisiko kuitenkin järkevää myöntää, että molemmat ääripäät ovat kuitenkin olemassa, ja valtaenemmistö meistä asettuu janalle, jossa suurin osa on jossain tuolla ääripäiden välissä luonteeltaan?

Tätä keskustelua voisi nimittäin jalostaa tämän faktan hyväksyminen.

-> kovan linjan kannattajat alkaisi ymmärtää, että heitä raivokkaasti vastustava joukko on ollut onnekas, ja saaneet luonteeltaan helppoja lapsia.

-> kovan linjan vastustajat alkaisi ymmärtää, että heidän omat, hyväksi havaitsevansa pehmeät metodit saattavat olla vaikeisiin luonteisiin melko, tai jopa täysin tehottomia.

Yritän tässä nyt rakentaa siltaa kahden eri koulukunnan välille, saa nähdä onnistuuko.

Kuten aiemminkin on sanottu, metsään meni. Kuulun itse kirjoittajiin, joita kutsut "raivokkaasti vastustavaksi joukoksi", eikä lapseni ole helppo. Olen tästä jo kirjoittanut aiemminkin, mutta avaan yksityiskohtia nyt tarkemmin, koska jankutus täällä vain jatkuu. 

Lapseni vastustaa tiettyjä asioita ja tehtäviä, jotka ovat hänelle vaikeita mm. aistijärjestelmän ongelmien takia. Esimerkiksi piirtäminen on hänelle vaikeaa, ja paitsi että se on vaikeaa, se on hänen näkökulmastaan merkityksetöntä ja ikään kuin vailla sisältöä. Tämä johtuu siitä, että hän ei saa samaa onnistumisen iloa ja kokemusta kuin ns. normaali lapsi. Piirtäminen on kuitenkin tärkeää, koska se harjaannuttaa käden hienomotoriikkaa, mikä on myöhemmin välttämätöntä kirjoittamiseen opettelussa.

No, jos mä yrittäisin nyt häntä saada harjaannuttamaan tätä hienomotoriikkaa pakottamalla hänet piirtämään, lopputulos olisi vain itkua ja hammastenkiristystä molemmin puolin. Näiden rankaisijoiden logiikan mukaan lapsen pitäisi nyt totella minun käskyäni (joka on siis minun kannaltani looginen), vaikka se on hänen kannaltaan järjetön, koska piirtäminen on hänen kokemusmaailmassaan vailla sisältöä. Jos hän ei tottelisi, minun tulisi rangaista häntä yhä kovemmin ja kovemmin, kunnes hän rankaisemisen pelossa tekisi niin kuin käsken. Auttaisiko se häntä? Ei. Aistijärjestelmän ongelmat eivät parane eikä edes sanottavasti edisty pakottamalla. Siksi tällainen pakottaminen olisi paitsi vahingollista meidän suhteellemme ja lapsen myöhemmälle motivaatiolle, myös tarpeetonta lapsen kehityksen kannalta.

Sen sijaan lapsi hyötyy siitä, että hän käy toimintaterapiassa, jossa aistijärjestelmän häiriöihin perehtynyt ja erityiskoulutuksen (SI) käynyt toimintaterapeutti tekee hänen kanssaan vuosikymmenien ajan kehitettyjä harjoituksia, joiden on tieteellisissä tutkimuksissa osoitettu edistävän lapsen motorista kehitystä. Maallikko ei tiedä, että esimerkiksi keinumiseen yhdistettynä hernepussien heittely koriin auttaa juuri siihen mikä lapselleni on vaikeaa - käden hienomotoriikan kehittymiseen. Kysy alan asiantuntijalta, jos et usko. En tietenkään jätä lapsen motorista kehitystä kokonaan toimintaterapian varaan. Toimintaterapiassa myötä tapahtuneen kypsymisen ja minun sieltä saamieni vinkkien ansiosta minun on paljon helpompi auttaa lasta harjoittelemaan kotona ilman pakottamista.

Voi olla, että joku tulee nyt sanomaan, että ei ODD-lapselle tällainen auta. No, tässä kohtaa herää kysymys että mistä se ODD sitten lapselle tulee? Pystyykö kukaan keskustelijoista osoittamaan yhtään ainutta lasta, joka on mennyt illalla nukkumaan tavallisena lapsena ja herännyt ODD-lapsena. On ihan mahdollista, että oma lapseni olisi vuosien saatossa kehittynyt tilaan, jossa ODD:n diagnostiset kriteerit täyttyvät, jos olisin alkanut kasvattaa häntä rankaisevalla tavalla. Ja se ei olisi ollut hänen oma syynsä vaan minun. Hänen aisti- ja hermojärjestelmänsä ei yksinkertaisesti olisi pystynyt sopeutumaan tällaisiin rankaiseviin vaatimuksiin ja lopulta olisimme olleet niin tulehtuneessa tilanteessa, että en uskalla sitä edes ajatella.

Ja mitä tulee noihin vaikeisiin luonteisiin - asiat ovat harvoin yksinkertaisia. Lapsille ei tosiaan anneta persoonallisuushäiriödiagnooseja, koska heidän persoonallisuutensa (ja kaikki heissä, ihan hermojärjestelmästä alkaen) kehittyy kaiken aikaa. Ei ihmistä, erityisesti kehittyvää ihmistä, voi kuitata "vaikeana luonteena". Erityisesti tuo ODD-jankkaajan itse diagnosoima lapsi - kukaan kirjoittaja täällä ei voi mistään tietää, mistä tässä asiassa on kyse. Samoin kuin ei AP:n lapsesta. En ymmärrä millaisesta ratapölkystä tämä asia pitäisi vääntää, että tuo ääripäiden huutelija lopettaisi jankuttamisen.

Johtuuko lapsesi kaikki tottelemattomuus siis siitä aistijärjestelmän ongelmasta? Hänellä ei siis ole taipumusta olla tottelematon muista syistä, kuten itsekkyydestä?

Entä jos hän tekisi jotain oikeasti hyvin vaarallista kiellettyä, kuten menisi toistuvasti ja kielloista huolimatta leikkimään heikoille jäille? Olisiko siinäkin tapauksessa rankaisu tai muu pelote väärä ratkaisu, ja oikea ratkaisu taas terapia, harjoitteet yms?

Nämä minun lapseni aistijärjestelmän ongelmat (ja muut joita en tässä avaa tarkemmin) eivät ole erotettavissa hänen persoonallisuudestaan sillä tavalla, että voisin oikeastaan koskaan sanoa, mikä johtuu puhtaasti aistiongelmista, mikä tunnekuohusta, mikä lapselle tyypillisestä impulssijärjestelmän kehittymättömyydestä tai mikä mainitsemasta "itsekkyydestä". Yritän katsoa lasta aina kokonaisuutena.

Voisiko olla niin, että sinä puolestasi ajattelet, että lapsesta voi "eristää" tällaisen "puhtaan" itsekkyyden, jolloin sinun logiikkasi mukaan ainoa toimiva keino on kosto (eli rankaisu)? Ensinnäkään tämä ei ole mahdollista, koska et näe lapsesi pään sisään, ja toiseksi: jos oletetaan että lapsi on itsekäs, rankaisu ei lopeta itsekkyyttä. Vai pystytkö perustelemaan, että se lopettaisi?

Jos lapsi toimii tavalla, jonka sinä nimeät "itsekkääksi" (esim. ottaa lelun toisen kädestä), oikea ratkaisu ei ole laittaa lasta nurkkaan, vaan palauttaa lelu toiselle lapselle ja kysyä, miltä lelun ottajasta itsestään tuntuisi, jos joku tekisi hänelle samalla tavalla. Näinhän esimerkiksi päiväkodissa toimitaan. Jos lapsen käyttäytyminen ei muutu paremmaksi, yksi looginen seuraus on, että lapsi joutuu pois kyseisestä leikistä. Isommilla lapsilla tietysti ikätasoon sopivat seuraukset.

Nuo vaaratilanteet ovat lapsen kasvattamisessa oma lukunsa. On vanhemman tehtävä arvioida, miten paljon lasta täytyy estää etukäteen joutumasta vaaratilanteisiin (esim. oma lapseni kulki 1-vuotiaana jalkakäytävällä kävelyvaljaissa), ja miten paljon lapseen voi luottaa. On selvää, että jos lapsi hakeutuu toistuvasti vaaratilanteisiin, hänen estämisekseen tarvitaan voimakkaitakin rajoituksia. Esimerkiksi joillekin nuorille ykköstyypin diabeetikoille on tyypillistä, että he antavat hoitotasapainon mennä päin honkia ilman mitään varsinaista syytä. Sairaalakeikkoja voi kertyä tällaisille nuorille useampiakin. Tällöin sairaala voi tehdä asiasta lasun ja nuorelle voidaan kertoa, että jos hän joutuu vielä välinpitämättömyytensä takia sairaalaan, hänet sijoitetaan väliaikaisesti esimerkiksi lastensuojelulaitokseen. Tässäkään tapauksessa kyseinen uhka ei ole tarkoitettu rangaistukseksi, vaan sen tehtävä on varmistaa nuoren turvallisuus.

Tiedän tapauksia, joissa läheltä piti -tilanteessa äärimmäisen säikähtäneet vanhemmat ovat antaneet lapselle selkään siinä paikalla, vaikka eivät missään muussa tilanteessa tekisi niin. Tällöin vanhemman toiminnan taustalla on jossain määrin ymmärrettävä syy, mikä ei kuitenkaan poista teon rangaistavuutta rikoslaissa. Kukaan ei kuitenkaan voi sataprosenttisesti väittää, että tällainen fyysinen rangaistus ehdottomasti estäisi vaaratilanteet jatkossa. Itse pitäisin lasta tiukemmin "talutusnuorassa", kunnes taas pystyisin luottamaan häneen. Jos lapsi meneet toistuvasti esimerkiksi heikoille jäille, reaktio riippuu lapsen iästä. Jos ongelma näyttää olevan impulssikontrollissa (pienet lapset, adhd), hän ei saisi mennä ulos ilman valvompaa. Jos lapsi vaikuttaisi itsetuhoiselta, rankaisun sijasta lapselle täytyy hankkia apua terveydenhuollon kautta.

Itsekkyys on luontaista ihmisille. Ei sitä pidä poistaa, vaikkakin toki tulee yrittää opettaa lasta olemaan järkevästi empaattinen. Koska itsekkyyttä ei voi eikä kannata poistaa, niin ratkaisu on, että sitä tulee hillitä. HIllitseminen tapahtuu yleensä siten, että pyritään tekemään haitallisista itsekkyyden osoituksista kannattamattomia. Keskeinen väline tähän ovat rangaistukset ja muut seuraamukset sekä palkitseminen hyvästä käytöksestä.

Läheskään aina ei tosiaan pysty sanomaan mistä se johtuu, että lapsi käyttäytyy huonosti. Päätellä tietysti voi, ja usein päättely osuukin oikeaan. Tästä syystä, sekä siitä syystä, että huonon käytöksen usein halutaan loppuvan nyt eikä vasta joskus tulevaisuudessa, ei huonoa käytöstä useinkaan voi lähestyä yksinään siitä näkökulmasta, että korjataan se jokin huonon käytöksen syynä oleva asia. Myös tästä syystä tarvitaan siis pakkokeinoja, rangaistuksia, muita seuraamuksia ja palkitsemista.

Rangaistukset ja muut seuraamukset ovat myös keino alleviivata lapselle, että se mitä lapsi teki oli vakavaa ja väärin (tätä lapsi ei välttämättä tajua jos asiasta vain puhutaan), tarjota keino sovittaa tekonsa (eli korjata huono omatunto) yleisesti saavuttaa oikeudenmukaisuus, eli paha saa palkkansa.

Pelkissä "loogisissa seuraamuksissa", kuten sinä niitä kutsut, ei myöskään ole yleensä mahdollisuutta pitäytyä. Useinkaan sellaista ei ole keksittävissä siinä tilanteessa mikä on käsillä, tai vaikka olisi, niin se ei välttämättä tehoa lapseen. Seuraamus joka ei tehoa lapseen on yleensä vain vahingollinen, ei siis tarkoituksenmukainen.  Tästä syystä tarvitaan myös niitä "pahoja, julmia, hirvittäviä, traumaattisia, vanhanaikaisia" (tai mitä lie :D ) rangaistuksia.

Ja ei, rangaistukset eivät auta aina. Ihan niin kuin mikään muukaan keino ei auta aina. Mutta usein ne auttavat, ja siitä syystä niitä käytetään.

"Korjata huono omatunto". Tähänhän rangaistukset eivät auta, koska huono omatunto on sisäsyntyistä. Silloin siihen täytyy sisältyä myös vapaus ja mahdollisuus arvioida omia motiiveja tai niiden vääryyttä. Mahdollisuus kantaa seuraukset. Rangaistuksen pelossa korjattu käytös ei kerro huonosta omasta tunnosta, vaan seurausten pelosta. Tämä taas tarkoittaa, että mitään huonoa omaatuntoa ei pääse kehittymään, vaan kyseessä on mallioppiminen. Esim. psykologiassa käytetty esimerkki, että moni ylittää tien punaisella ELLEI poliisi ole näkyvillä. Sääntöä ei ole sisäistetty, vaan se on riippuvainen olosuhteista ja seuraamuksesta. Ja silloin se toimii ainoastaan kun siitä ei ole ITSELLE haittaa, muita ei ajatella, vastuuta ei ole. Pelko kasvattaa niitä rajattomia, itsekkäitä ihmisiä, koska mikään ei perustu yhteiseen hyvään tai muiden huomioimiseen, vaan pakkoon. Lisäksi väkivallan pelko tekee juuri omasta selviytymisestä tärkeimmän prioriteetin, esim. etiikan pohtimisen sijaan; se ikäänkuin typistää ihmisen moraalista liikkumatilaa ja sen kehittymistä, koska selviytyminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Silti mielestäni rinnastus lakien/valtion ja perheen välillä on vähän ontuva. Valtion ja kansalaisen välillä ei ole samanlaista kiintymyssuhdetta kuin vanhemman ja lapsen välillä kuuluisi olla. Mielestäni on vähän kylmäävää, että osa keskustelijoista ei tunnista/tunnusta tätä eroa.

Miksi koet, ettei lapsella voi olla toimivaa kiintymyssuhdetta sellaiseen vanhempaan joka seurauksena tottelemattomuudesta kurittaa häntä? Ei lapsen ja vanhemman suhteen ole tarkoitus olla mikään kaverisuhde. Kautta aikain vanhemmat ovat kurittaneet lapsiaan, eivätkä lapset siitä katkeroidu paitsi jos siihen liittyy joku voimakas epäoikeudenmukaisuus kuten jatkuva syyttömän rankaiseminen.

Kaverivanhemmuutta kukaan ei aja. Kiintymyssuhde perustuu turvaan ja rakkauteen. Se ei voi perustua rangaistuksiin ja pelkoon.

Miten se poikkeaa kaveruudesta jos kaikki on vaan mukavaa naminamia?

Perustelisitko millä perusteella kiintymyssuhteeseen perustuva vanhemmuus on vain mukavaa naminamia. Kiintymyssuhde sisältää myös mahdollisuuden rajoittamiseen ja ohjaamiseen. Jos et pysty perustelemaan, niin voisitko nyt vaan lopettaa tuon jankkaamisen ja vääristelyn.

Juurihan yllä kerrot, että pakkoa ei saa käyttää. Tosin ei pelkkä pakko edes riitä. Tarvitaan myös rangaistuksia.

Osoita kohta, jossa niin on sanottu. Jos viittaat tuohon rangaistuksiin ja pelkoon, niin ne ovat eri asia kuin "pakko". Pakko voi olla esimerkiksi sitä että kun 3-vuotias yrittää kiukustuneena lyödä vanhempaa lelulla, vanhempi estää lyömisen pitämällä kiinni lapsen kädestä ja laittaa lelun ylähyllylle. Vanhempi ei silti rankaise lasta kiukustumisesta esimerkiksi nurkassa seisottamalla, vaan auttaa häntä pääsemään tunnekuohun yli. Se on paljon rakentavampi vaihtoehto kuin se että vanhempi pahentaa lapsen oloa rankaisemalla ja sen jälkeen jättää hänet selviytymään koko tunnekuohusta itse.

Kirjoitit, että jos juttelu ei auta, niin sitten on aika hakea ammattiapua.

Mitä näihin tunnekuohuihin tulee, niin etpä paljon inhimillistä elämää tunne jos ajattelet, että lasten tottelemattomuus on yksinkertaistettavissa joksikin tunnekuohuiksi. Saati että tällainen tunnekuohu menisi aina tai edes yleensä ohi sillä, että hyvitellään ja istutaan vieressä.

Apua, nyt taitaa mennä keskustelijat sekaisin. Minä olen se, joka kirjoitti tuon viestin, jossa pohdittiin vanhemman ja valtion eroja. Sen jälkeen ei tässä lainausketjussa ole minun kirjoittamiani viestejä.

Ketju on jo niin pitkä, että on vaikea selata vanhoja viestejä. En löydä viestiä, jossa puhuttaisiin pelkästä "juttelusta". Löydätkö sinä, voitko laittaa lainauksen?

Luulenpa kuitenkin, että ei ole tarkoitettu pelkkää puhumista, vaan erilaisia kasvatuskeinoja, joiden kokonaisuudesta jotkut käyttävät termiä "pehmeä linja". Ja sitten on perusteltu, miksi pehmeiden keinojen karahtaessa kiville olisi hyvä pyytää ulkopuolisen ammattilaisen arvio siitä, johtuuko pehmeiden keinojen toimimattomuus esim. vuorovaikutussuhteen ongelmista.

Nähdäkseni tässä on kyse näkemyseroista sen suhteen, että mikä lapsen tottelemattomuuden aiheuttaa. Kovan linjan kannattajat näkevät, että kyseessä on usein, vaikkakaan ei aina, valtataistelu vanhemman kanssa. Josta valtataistelusta pienillä lapsilla voidaan myös monesti käyttää sanaa testaaminen. Pehmeän linjan kannattajat taas näkevät, ettei lapsi itsessään voi olla esimerkiksi uhmakas, itsekäs tai ilkeä, vaan, että tottelemattomuudessa on kyse lapsen puutteellisista tunne- tai muista taidoista sekä erilaisista häiriöistä. Pehmeän linjan kannattaja siis lähestyy lapsen tottelemattomuutta ikään kuin lääketieteellistä ongelmaa, ja on siten myös hyvin herkästi valmis hakemaan ammattiapua jos yksinkertaiset pehmeät keinot eivät tottelemattomuutta poista.

Eihän lapsen puutteelliset tunne- tai muut taidot ole mikään lääketieteellinen ongelma, vaan fakta. Ei lapset ole aikuisia, aikuisten taidoilla minikoossa, vaan kehittyviä ihmisen alkuja. Joku tasavertainen valtataistelu, samoin tiedoin ja taidoin, lapsen ja aikuisen välillä on absurdi ajatus. Vanhemmuuden tehtävä on tukea näiden kehittymistä, ei olettaa että ovat olemassa annettuina. Valinta on se kysymys siinä. Ajatellaan, että lapset esim. ymmärtäisivät asiat aikuisen tavoin ja päättäisivät olla näitä noudattamatta. Tekisivät tietoisen valinnan arvioinnin kautta, jolloin voidaan leimata ilkeiksi tai itsekkäiksi kun valitsevat oman edun. Ei. Lapset testaavat, jotta voivat hahmottaa maailmaa. Ei siksi, että hahmottavat sen jo ja tekevät päätöksen. Lisäksi lapsilla on rajalliset päätös- ja vaikutusmahdollisuudet ylipäätään, joten samalla viivalla ei olla "taistelemassa". Siksi voidaan hyvin perustellusti ajatella, että kodin olosuhteet vaikuttavat välttämättä lapsen reagointiin, käytökseen ja "valintoihin" paljon enemmän, kuin mitkään olosuhteet aikuisen käytökseen ja valintoihin. Aikuisella ne ovat päätökseen pohjautuvia valintoja, koska on myös mahdollisuus, tiedoin ja taidoin, suhteellisuudentajun avulla, valita toisinkin.

Amen. Lapsen kyky hahmottaa syy-seuraussuhteita kehittyy vähitellen. Siksi olisi tärkeää olla rangaistuksissa _kohtuullinen_ ja _johdonmukainen_. Varsinkaan pienelle lapselle (esim. alle kouluikäinen) ei ole automaattisesti selvää, että teosta X seuraa Y. Hän oppii sen, kun hän toistaa teon X riittävän monta kertaa ja siitä aina seuraa Y.

Ennen kuin hän on oppinut sen, lapsi ei voi olla varma seurauksesta, eikä hän siis voi tehdä loogista päättelyketjua " en tee X, ettei tapahdu Y" tai jopa "teen X, vaikka tapahtuisi Y, koska X:n on hyöty ylittää Y:n haitan" (tämä jälkimmäinen on jo tosi pitkä päättelyketju).

Ja on pienelle lapselle aivan hirveän hämmentävää, jos X:stä seuraa ensin Y, sitten 2*Y, sitten 3*Y jne. Tämä on paljon vaikeampi tilanne lapselle hahmottaa, se voi vaikuttaa lapsesta täysin mielivaltaiselta. Varsinkin alle 5-6 v. lapsesta, jonka kyky vertailla suuruusluokkia on hyvin rajallinen. Siis tällaiset kovenevat rangaistukset, vaikka ovatkin aikuisen mielestä loogisia, eivät toimi varsinkaan pieniin lapsiin. Isommille lapsille niitä voi yrittää selittää, mutta se pitää sitten tehdä etukäteen (eli kertoa lapselle, että seuraavalla kerralla rangaistus on esim. 50*Y).

Lapsesi on paha. Jotkut ihmiset vaan syntyy pahoiksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Silti mielestäni rinnastus lakien/valtion ja perheen välillä on vähän ontuva. Valtion ja kansalaisen välillä ei ole samanlaista kiintymyssuhdetta kuin vanhemman ja lapsen välillä kuuluisi olla. Mielestäni on vähän kylmäävää, että osa keskustelijoista ei tunnista/tunnusta tätä eroa.

Miksi koet, ettei lapsella voi olla toimivaa kiintymyssuhdetta sellaiseen vanhempaan joka seurauksena tottelemattomuudesta kurittaa häntä? Ei lapsen ja vanhemman suhteen ole tarkoitus olla mikään kaverisuhde. Kautta aikain vanhemmat ovat kurittaneet lapsiaan, eivätkä lapset siitä katkeroidu paitsi jos siihen liittyy joku voimakas epäoikeudenmukaisuus kuten jatkuva syyttömän rankaiseminen.

Kaverivanhemmuutta kukaan ei aja. Kiintymyssuhde perustuu turvaan ja rakkauteen. Se ei voi perustua rangaistuksiin ja pelkoon.

Miten se poikkeaa kaveruudesta jos kaikki on vaan mukavaa naminamia?

Perustelisitko millä perusteella kiintymyssuhteeseen perustuva vanhemmuus on vain mukavaa naminamia. Kiintymyssuhde sisältää myös mahdollisuuden rajoittamiseen ja ohjaamiseen. Jos et pysty perustelemaan, niin voisitko nyt vaan lopettaa tuon jankkaamisen ja vääristelyn.

Juurihan yllä kerrot, että pakkoa ei saa käyttää. Tosin ei pelkkä pakko edes riitä. Tarvitaan myös rangaistuksia.

Osoita kohta, jossa niin on sanottu. Jos viittaat tuohon rangaistuksiin ja pelkoon, niin ne ovat eri asia kuin "pakko". Pakko voi olla esimerkiksi sitä että kun 3-vuotias yrittää kiukustuneena lyödä vanhempaa lelulla, vanhempi estää lyömisen pitämällä kiinni lapsen kädestä ja laittaa lelun ylähyllylle. Vanhempi ei silti rankaise lasta kiukustumisesta esimerkiksi nurkassa seisottamalla, vaan auttaa häntä pääsemään tunnekuohun yli. Se on paljon rakentavampi vaihtoehto kuin se että vanhempi pahentaa lapsen oloa rankaisemalla ja sen jälkeen jättää hänet selviytymään koko tunnekuohusta itse.

Kirjoitit, että jos juttelu ei auta, niin sitten on aika hakea ammattiapua.

Mitä näihin tunnekuohuihin tulee, niin etpä paljon inhimillistä elämää tunne jos ajattelet, että lasten tottelemattomuus on yksinkertaistettavissa joksikin tunnekuohuiksi. Saati että tällainen tunnekuohu menisi aina tai edes yleensä ohi sillä, että hyvitellään ja istutaan vieressä.

Apua, nyt taitaa mennä keskustelijat sekaisin. Minä olen se, joka kirjoitti tuon viestin, jossa pohdittiin vanhemman ja valtion eroja. Sen jälkeen ei tässä lainausketjussa ole minun kirjoittamiani viestejä.

Ketju on jo niin pitkä, että on vaikea selata vanhoja viestejä. En löydä viestiä, jossa puhuttaisiin pelkästä "juttelusta". Löydätkö sinä, voitko laittaa lainauksen?

Luulenpa kuitenkin, että ei ole tarkoitettu pelkkää puhumista, vaan erilaisia kasvatuskeinoja, joiden kokonaisuudesta jotkut käyttävät termiä "pehmeä linja". Ja sitten on perusteltu, miksi pehmeiden keinojen karahtaessa kiville olisi hyvä pyytää ulkopuolisen ammattilaisen arvio siitä, johtuuko pehmeiden keinojen toimimattomuus esim. vuorovaikutussuhteen ongelmista.

Nähdäkseni tässä on kyse näkemyseroista sen suhteen, että mikä lapsen tottelemattomuuden aiheuttaa. Kovan linjan kannattajat näkevät, että kyseessä on usein, vaikkakaan ei aina, valtataistelu vanhemman kanssa. Josta valtataistelusta pienillä lapsilla voidaan myös monesti käyttää sanaa testaaminen. Pehmeän linjan kannattajat taas näkevät, ettei lapsi itsessään voi olla esimerkiksi uhmakas, itsekäs tai ilkeä, vaan, että tottelemattomuudessa on kyse lapsen puutteellisista tunne- tai muista taidoista sekä erilaisista häiriöistä. Pehmeän linjan kannattaja siis lähestyy lapsen tottelemattomuutta ikään kuin lääketieteellistä ongelmaa, ja on siten myös hyvin herkästi valmis hakemaan ammattiapua jos yksinkertaiset pehmeät keinot eivät tottelemattomuutta poista.

Mielestäni lapset testaavat paljonkin. Testaamiseen auttaa johdonmukaisuus, ei rangaistusten koventaminen. Kantapään kautta opittu on. Välillä tuhansiakin toistoja vaatii, ja turhauttavaa on välillä. Mutta ei pidä luovuttaa.

Osa testaamisesta varsinkin ihan pienillä lapsilla johtuu siitä, että he yrittävät selvittää, päteekö kielto yhä. Esim. vanhempi kieltää leikkimästä sähköjohdolla. Lapsi testaa, koskeeko kielto vain kyseistä johtoa vai kaikkia kodin sähköjohtoja (koska eihän hän voi tietää etukäteen).

Sitten on myös sellaista rajojen koettelua, kun jo ymmärretään asian olevan kielletty. "Mitä tapahtuu, kun teen kielletyn asian X?" Mutta on ymmärrettävä, että samalla lapsi testaa myös "Rakastatko minua, vaikka teen asian X." Siksi kohtuullinen seuraamus JA lapsen kanssa käydään keskustellen tilanne läpi, ei mitään "peukaloruuveja".

Ihmeellistä selittelyä. Tekstisi voi tiivistää lähinnä siihen, että haluat rangaista kohtuullisesti etkä kovasti niin kuin ylläolevan kirjoittajan tulkitset haluavan tehdä. Se on sitten ihan mielipidekysymys, että mikä on kohtuullista ja mikä kovaa, ja että voiko myös kova olla kohtuullista vai onko kohtuullinen aina lievää.

Itse uskon siihen, että rangaistuksen on oltava tehokas. Toki sortumatta ylilyönteihin, kuten vaikka siihen tässä ketjussa paljon puhuttuun 3 tunnin nurkassa seisottamiseen.

Olen oikeastaan kaikesta samaa mieltä. On ihan hyvä käydä keskustelua siitä, mikä on kohtuullista. Se on aina sekä tapauskohtaista ja mielipidekysymys.

Täsmennän kuitenkin vähän tuota omaa viestiäni. Jotkut ovat ketjussa kannattaneet jatkuvasti kovenevien rangaistusten linjaa, jota jatketaan lapsen "murtumispisteeseen" saakka ja tästä on käytetty termiä "peukaloruuvi". Mielestäni tämä johtaa väistämättä ylilyönteihin eikä ole kohtuullista. Vastustan tällaista kasvatustyyliä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Silti mielestäni rinnastus lakien/valtion ja perheen välillä on vähän ontuva. Valtion ja kansalaisen välillä ei ole samanlaista kiintymyssuhdetta kuin vanhemman ja lapsen välillä kuuluisi olla. Mielestäni on vähän kylmäävää, että osa keskustelijoista ei tunnista/tunnusta tätä eroa.

Miksi koet, ettei lapsella voi olla toimivaa kiintymyssuhdetta sellaiseen vanhempaan joka seurauksena tottelemattomuudesta kurittaa häntä? Ei lapsen ja vanhemman suhteen ole tarkoitus olla mikään kaverisuhde. Kautta aikain vanhemmat ovat kurittaneet lapsiaan, eivätkä lapset siitä katkeroidu paitsi jos siihen liittyy joku voimakas epäoikeudenmukaisuus kuten jatkuva syyttömän rankaiseminen.

Kaverivanhemmuutta kukaan ei aja. Kiintymyssuhde perustuu turvaan ja rakkauteen. Se ei voi perustua rangaistuksiin ja pelkoon.

Miten se poikkeaa kaveruudesta jos kaikki on vaan mukavaa naminamia?

Perustelisitko millä perusteella kiintymyssuhteeseen perustuva vanhemmuus on vain mukavaa naminamia. Kiintymyssuhde sisältää myös mahdollisuuden rajoittamiseen ja ohjaamiseen. Jos et pysty perustelemaan, niin voisitko nyt vaan lopettaa tuon jankkaamisen ja vääristelyn.

Juurihan yllä kerrot, että pakkoa ei saa käyttää. Tosin ei pelkkä pakko edes riitä. Tarvitaan myös rangaistuksia.

Osoita kohta, jossa niin on sanottu. Jos viittaat tuohon rangaistuksiin ja pelkoon, niin ne ovat eri asia kuin "pakko". Pakko voi olla esimerkiksi sitä että kun 3-vuotias yrittää kiukustuneena lyödä vanhempaa lelulla, vanhempi estää lyömisen pitämällä kiinni lapsen kädestä ja laittaa lelun ylähyllylle. Vanhempi ei silti rankaise lasta kiukustumisesta esimerkiksi nurkassa seisottamalla, vaan auttaa häntä pääsemään tunnekuohun yli. Se on paljon rakentavampi vaihtoehto kuin se että vanhempi pahentaa lapsen oloa rankaisemalla ja sen jälkeen jättää hänet selviytymään koko tunnekuohusta itse.

Kirjoitit, että jos juttelu ei auta, niin sitten on aika hakea ammattiapua.

Mitä näihin tunnekuohuihin tulee, niin etpä paljon inhimillistä elämää tunne jos ajattelet, että lasten tottelemattomuus on yksinkertaistettavissa joksikin tunnekuohuiksi. Saati että tällainen tunnekuohu menisi aina tai edes yleensä ohi sillä, että hyvitellään ja istutaan vieressä.

Apua, nyt taitaa mennä keskustelijat sekaisin. Minä olen se, joka kirjoitti tuon viestin, jossa pohdittiin vanhemman ja valtion eroja. Sen jälkeen ei tässä lainausketjussa ole minun kirjoittamiani viestejä.

Ketju on jo niin pitkä, että on vaikea selata vanhoja viestejä. En löydä viestiä, jossa puhuttaisiin pelkästä "juttelusta". Löydätkö sinä, voitko laittaa lainauksen?

Luulenpa kuitenkin, että ei ole tarkoitettu pelkkää puhumista, vaan erilaisia kasvatuskeinoja, joiden kokonaisuudesta jotkut käyttävät termiä "pehmeä linja". Ja sitten on perusteltu, miksi pehmeiden keinojen karahtaessa kiville olisi hyvä pyytää ulkopuolisen ammattilaisen arvio siitä, johtuuko pehmeiden keinojen toimimattomuus esim. vuorovaikutussuhteen ongelmista.

Nähdäkseni tässä on kyse näkemyseroista sen suhteen, että mikä lapsen tottelemattomuuden aiheuttaa. Kovan linjan kannattajat näkevät, että kyseessä on usein, vaikkakaan ei aina, valtataistelu vanhemman kanssa. Josta valtataistelusta pienillä lapsilla voidaan myös monesti käyttää sanaa testaaminen. Pehmeän linjan kannattajat taas näkevät, ettei lapsi itsessään voi olla esimerkiksi uhmakas, itsekäs tai ilkeä, vaan, että tottelemattomuudessa on kyse lapsen puutteellisista tunne- tai muista taidoista sekä erilaisista häiriöistä. Pehmeän linjan kannattaja siis lähestyy lapsen tottelemattomuutta ikään kuin lääketieteellistä ongelmaa, ja on siten myös hyvin herkästi valmis hakemaan ammattiapua jos yksinkertaiset pehmeät keinot eivät tottelemattomuutta poista.

Eihän lapsen puutteelliset tunne- tai muut taidot ole mikään lääketieteellinen ongelma, vaan fakta. Ei lapset ole aikuisia, aikuisten taidoilla minikoossa, vaan kehittyviä ihmisen alkuja. Joku tasavertainen valtataistelu, samoin tiedoin ja taidoin, lapsen ja aikuisen välillä on absurdi ajatus. Vanhemmuuden tehtävä on tukea näiden kehittymistä, ei olettaa että ovat olemassa annettuina. Valinta on se kysymys siinä. Ajatellaan, että lapset esim. ymmärtäisivät asiat aikuisen tavoin ja päättäisivät olla näitä noudattamatta. Tekisivät tietoisen valinnan arvioinnin kautta, jolloin voidaan leimata ilkeiksi tai itsekkäiksi kun valitsevat oman edun. Ei. Lapset testaavat, jotta voivat hahmottaa maailmaa. Ei siksi, että hahmottavat sen jo ja tekevät päätöksen. Lisäksi lapsilla on rajalliset päätös- ja vaikutusmahdollisuudet ylipäätään, joten samalla viivalla ei olla "taistelemassa". Siksi voidaan hyvin perustellusti ajatella, että kodin olosuhteet vaikuttavat välttämättä lapsen reagointiin, käytökseen ja "valintoihin" paljon enemmän, kuin mitkään olosuhteet aikuisen käytökseen ja valintoihin. Aikuisella ne ovat päätökseen pohjautuvia valintoja, koska on myös mahdollisuus, tiedoin ja taidoin, suhteellisuudentajun avulla, valita toisinkin.

Lapsi ei ole todellakaan syyntakeeton. Jos ei nyt vauvoista puhuta. Syyntakeellisuus kehittyy jatkuvasti iän myötä, ei se ilmesty tyhjästä lapsen aikuistuessa.

Sinä tunnut näkevän lapsen niin, että lapsella on aina joku legitiimi syy tottelemattomuuteensa.

PS. Miksi valtataistelun tulisi olla tasavertainen jotta se olisi valtataistelu? On myös paljon sellaisia valtataisteluita missä aikuinen on altavastaaja ja lapsi taas ennakkosuosikki voittajaksi, koska lapsella sattuu olemaan juuri siinä taistelussa paremmat aseet ja taktiikka.

Ei, vaan ajattelen, että lapsella ei ole aina "legiimiä" syytä tottelemattomuuteen. Eikä sitä voida olettaa. Aikuisella sen sijaan tulisi olla kyky lähtemättä valtataisteluun, toisin kuin lapsella. Nyt kun lakitermejä lähdit käyttämään, niin lapsihan syyntakeeton 15:sta ikävuoteen saakka. Lain mukaan. Ei rikosoikeudellista vastuuta. Se, että sinä ajattelet, että esim. 14-vuotiaan pitäisi olla jo niin ja niin kypsä, ei tarkoita että sitä edes voitaisiin olettaa. Se, että aikuiset odottavat lapsilta tai nuoriltakaan samoja kykyjä tai asioita kuin itseltään, kertoo joko hyvin vähäisistä odotuksista itseään aikuisena kohtaan, tai kyvyttömyyttä ymmärtää tätä eroa.

Mutta kyllä, ajattelen että lapsen tottelemattomuuteen on, siinä vaiheessa kun siitä tulee ongelma, syy. Syy ja seuraus. Mutta hyvin harvoin se on sellainen syy, mihin kukaan ei olisi voinut mitenkään vaikuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Silti mielestäni rinnastus lakien/valtion ja perheen välillä on vähän ontuva. Valtion ja kansalaisen välillä ei ole samanlaista kiintymyssuhdetta kuin vanhemman ja lapsen välillä kuuluisi olla. Mielestäni on vähän kylmäävää, että osa keskustelijoista ei tunnista/tunnusta tätä eroa.

Miksi koet, ettei lapsella voi olla toimivaa kiintymyssuhdetta sellaiseen vanhempaan joka seurauksena tottelemattomuudesta kurittaa häntä? Ei lapsen ja vanhemman suhteen ole tarkoitus olla mikään kaverisuhde. Kautta aikain vanhemmat ovat kurittaneet lapsiaan, eivätkä lapset siitä katkeroidu paitsi jos siihen liittyy joku voimakas epäoikeudenmukaisuus kuten jatkuva syyttömän rankaiseminen.

Kaverivanhemmuutta kukaan ei aja. Kiintymyssuhde perustuu turvaan ja rakkauteen. Se ei voi perustua rangaistuksiin ja pelkoon.

Miten se poikkeaa kaveruudesta jos kaikki on vaan mukavaa naminamia?

Perustelisitko millä perusteella kiintymyssuhteeseen perustuva vanhemmuus on vain mukavaa naminamia. Kiintymyssuhde sisältää myös mahdollisuuden rajoittamiseen ja ohjaamiseen. Jos et pysty perustelemaan, niin voisitko nyt vaan lopettaa tuon jankkaamisen ja vääristelyn.

Juurihan yllä kerrot, että pakkoa ei saa käyttää. Tosin ei pelkkä pakko edes riitä. Tarvitaan myös rangaistuksia.

Osoita kohta, jossa niin on sanottu. Jos viittaat tuohon rangaistuksiin ja pelkoon, niin ne ovat eri asia kuin "pakko". Pakko voi olla esimerkiksi sitä että kun 3-vuotias yrittää kiukustuneena lyödä vanhempaa lelulla, vanhempi estää lyömisen pitämällä kiinni lapsen kädestä ja laittaa lelun ylähyllylle. Vanhempi ei silti rankaise lasta kiukustumisesta esimerkiksi nurkassa seisottamalla, vaan auttaa häntä pääsemään tunnekuohun yli. Se on paljon rakentavampi vaihtoehto kuin se että vanhempi pahentaa lapsen oloa rankaisemalla ja sen jälkeen jättää hänet selviytymään koko tunnekuohusta itse.

Kirjoitit, että jos juttelu ei auta, niin sitten on aika hakea ammattiapua.

Mitä näihin tunnekuohuihin tulee, niin etpä paljon inhimillistä elämää tunne jos ajattelet, että lasten tottelemattomuus on yksinkertaistettavissa joksikin tunnekuohuiksi. Saati että tällainen tunnekuohu menisi aina tai edes yleensä ohi sillä, että hyvitellään ja istutaan vieressä.

Apua, nyt taitaa mennä keskustelijat sekaisin. Minä olen se, joka kirjoitti tuon viestin, jossa pohdittiin vanhemman ja valtion eroja. Sen jälkeen ei tässä lainausketjussa ole minun kirjoittamiani viestejä.

Ketju on jo niin pitkä, että on vaikea selata vanhoja viestejä. En löydä viestiä, jossa puhuttaisiin pelkästä "juttelusta". Löydätkö sinä, voitko laittaa lainauksen?

Luulenpa kuitenkin, että ei ole tarkoitettu pelkkää puhumista, vaan erilaisia kasvatuskeinoja, joiden kokonaisuudesta jotkut käyttävät termiä "pehmeä linja". Ja sitten on perusteltu, miksi pehmeiden keinojen karahtaessa kiville olisi hyvä pyytää ulkopuolisen ammattilaisen arvio siitä, johtuuko pehmeiden keinojen toimimattomuus esim. vuorovaikutussuhteen ongelmista.

Nähdäkseni tässä on kyse näkemyseroista sen suhteen, että mikä lapsen tottelemattomuuden aiheuttaa. Kovan linjan kannattajat näkevät, että kyseessä on usein, vaikkakaan ei aina, valtataistelu vanhemman kanssa. Josta valtataistelusta pienillä lapsilla voidaan myös monesti käyttää sanaa testaaminen. Pehmeän linjan kannattajat taas näkevät, ettei lapsi itsessään voi olla esimerkiksi uhmakas, itsekäs tai ilkeä, vaan, että tottelemattomuudessa on kyse lapsen puutteellisista tunne- tai muista taidoista sekä erilaisista häiriöistä. Pehmeän linjan kannattaja siis lähestyy lapsen tottelemattomuutta ikään kuin lääketieteellistä ongelmaa, ja on siten myös hyvin herkästi valmis hakemaan ammattiapua jos yksinkertaiset pehmeät keinot eivät tottelemattomuutta poista.

Eihän lapsen puutteelliset tunne- tai muut taidot ole mikään lääketieteellinen ongelma, vaan fakta. Ei lapset ole aikuisia, aikuisten taidoilla minikoossa, vaan kehittyviä ihmisen alkuja. Joku tasavertainen valtataistelu, samoin tiedoin ja taidoin, lapsen ja aikuisen välillä on absurdi ajatus. Vanhemmuuden tehtävä on tukea näiden kehittymistä, ei olettaa että ovat olemassa annettuina. Valinta on se kysymys siinä. Ajatellaan, että lapset esim. ymmärtäisivät asiat aikuisen tavoin ja päättäisivät olla näitä noudattamatta. Tekisivät tietoisen valinnan arvioinnin kautta, jolloin voidaan leimata ilkeiksi tai itsekkäiksi kun valitsevat oman edun. Ei. Lapset testaavat, jotta voivat hahmottaa maailmaa. Ei siksi, että hahmottavat sen jo ja tekevät päätöksen. Lisäksi lapsilla on rajalliset päätös- ja vaikutusmahdollisuudet ylipäätään, joten samalla viivalla ei olla "taistelemassa". Siksi voidaan hyvin perustellusti ajatella, että kodin olosuhteet vaikuttavat välttämättä lapsen reagointiin, käytökseen ja "valintoihin" paljon enemmän, kuin mitkään olosuhteet aikuisen käytökseen ja valintoihin. Aikuisella ne ovat päätökseen pohjautuvia valintoja, koska on myös mahdollisuus, tiedoin ja taidoin, suhteellisuudentajun avulla, valita toisinkin.

Lapsi ei ole todellakaan syyntakeeton. Jos ei nyt vauvoista puhuta. Syyntakeellisuus kehittyy jatkuvasti iän myötä, ei se ilmesty tyhjästä lapsen aikuistuessa.

Sinä tunnut näkevän lapsen niin, että lapsella on aina joku legitiimi syy tottelemattomuuteensa.

PS. Miksi valtataistelun tulisi olla tasavertainen jotta se olisi valtataistelu? On myös paljon sellaisia valtataisteluita missä aikuinen on altavastaaja ja lapsi taas ennakkosuosikki voittajaksi, koska lapsella sattuu olemaan juuri siinä taistelussa paremmat aseet ja taktiikka.

Itse asiassa alle 15v lapsi ON syyntakeeton, eli ei ole vastuussa tekemistään rikoksista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Silti mielestäni rinnastus lakien/valtion ja perheen välillä on vähän ontuva. Valtion ja kansalaisen välillä ei ole samanlaista kiintymyssuhdetta kuin vanhemman ja lapsen välillä kuuluisi olla. Mielestäni on vähän kylmäävää, että osa keskustelijoista ei tunnista/tunnusta tätä eroa.

Miksi koet, ettei lapsella voi olla toimivaa kiintymyssuhdetta sellaiseen vanhempaan joka seurauksena tottelemattomuudesta kurittaa häntä? Ei lapsen ja vanhemman suhteen ole tarkoitus olla mikään kaverisuhde. Kautta aikain vanhemmat ovat kurittaneet lapsiaan, eivätkä lapset siitä katkeroidu paitsi jos siihen liittyy joku voimakas epäoikeudenmukaisuus kuten jatkuva syyttömän rankaiseminen.

Kaverivanhemmuutta kukaan ei aja. Kiintymyssuhde perustuu turvaan ja rakkauteen. Se ei voi perustua rangaistuksiin ja pelkoon.

Miten se poikkeaa kaveruudesta jos kaikki on vaan mukavaa naminamia?

Perustelisitko millä perusteella kiintymyssuhteeseen perustuva vanhemmuus on vain mukavaa naminamia. Kiintymyssuhde sisältää myös mahdollisuuden rajoittamiseen ja ohjaamiseen. Jos et pysty perustelemaan, niin voisitko nyt vaan lopettaa tuon jankkaamisen ja vääristelyn.

Juurihan yllä kerrot, että pakkoa ei saa käyttää. Tosin ei pelkkä pakko edes riitä. Tarvitaan myös rangaistuksia.

Osoita kohta, jossa niin on sanottu. Jos viittaat tuohon rangaistuksiin ja pelkoon, niin ne ovat eri asia kuin "pakko". Pakko voi olla esimerkiksi sitä että kun 3-vuotias yrittää kiukustuneena lyödä vanhempaa lelulla, vanhempi estää lyömisen pitämällä kiinni lapsen kädestä ja laittaa lelun ylähyllylle. Vanhempi ei silti rankaise lasta kiukustumisesta esimerkiksi nurkassa seisottamalla, vaan auttaa häntä pääsemään tunnekuohun yli. Se on paljon rakentavampi vaihtoehto kuin se että vanhempi pahentaa lapsen oloa rankaisemalla ja sen jälkeen jättää hänet selviytymään koko tunnekuohusta itse.

Kirjoitit, että jos juttelu ei auta, niin sitten on aika hakea ammattiapua.

Mitä näihin tunnekuohuihin tulee, niin etpä paljon inhimillistä elämää tunne jos ajattelet, että lasten tottelemattomuus on yksinkertaistettavissa joksikin tunnekuohuiksi. Saati että tällainen tunnekuohu menisi aina tai edes yleensä ohi sillä, että hyvitellään ja istutaan vieressä.

Apua, nyt taitaa mennä keskustelijat sekaisin. Minä olen se, joka kirjoitti tuon viestin, jossa pohdittiin vanhemman ja valtion eroja. Sen jälkeen ei tässä lainausketjussa ole minun kirjoittamiani viestejä.

Ketju on jo niin pitkä, että on vaikea selata vanhoja viestejä. En löydä viestiä, jossa puhuttaisiin pelkästä "juttelusta". Löydätkö sinä, voitko laittaa lainauksen?

Luulenpa kuitenkin, että ei ole tarkoitettu pelkkää puhumista, vaan erilaisia kasvatuskeinoja, joiden kokonaisuudesta jotkut käyttävät termiä "pehmeä linja". Ja sitten on perusteltu, miksi pehmeiden keinojen karahtaessa kiville olisi hyvä pyytää ulkopuolisen ammattilaisen arvio siitä, johtuuko pehmeiden keinojen toimimattomuus esim. vuorovaikutussuhteen ongelmista.

Nähdäkseni tässä on kyse näkemyseroista sen suhteen, että mikä lapsen tottelemattomuuden aiheuttaa. Kovan linjan kannattajat näkevät, että kyseessä on usein, vaikkakaan ei aina, valtataistelu vanhemman kanssa. Josta valtataistelusta pienillä lapsilla voidaan myös monesti käyttää sanaa testaaminen. Pehmeän linjan kannattajat taas näkevät, ettei lapsi itsessään voi olla esimerkiksi uhmakas, itsekäs tai ilkeä, vaan, että tottelemattomuudessa on kyse lapsen puutteellisista tunne- tai muista taidoista sekä erilaisista häiriöistä. Pehmeän linjan kannattaja siis lähestyy lapsen tottelemattomuutta ikään kuin lääketieteellistä ongelmaa, ja on siten myös hyvin herkästi valmis hakemaan ammattiapua jos yksinkertaiset pehmeät keinot eivät tottelemattomuutta poista.

Eihän lapsen puutteelliset tunne- tai muut taidot ole mikään lääketieteellinen ongelma, vaan fakta. Ei lapset ole aikuisia, aikuisten taidoilla minikoossa, vaan kehittyviä ihmisen alkuja. Joku tasavertainen valtataistelu, samoin tiedoin ja taidoin, lapsen ja aikuisen välillä on absurdi ajatus. Vanhemmuuden tehtävä on tukea näiden kehittymistä, ei olettaa että ovat olemassa annettuina. Valinta on se kysymys siinä. Ajatellaan, että lapset esim. ymmärtäisivät asiat aikuisen tavoin ja päättäisivät olla näitä noudattamatta. Tekisivät tietoisen valinnan arvioinnin kautta, jolloin voidaan leimata ilkeiksi tai itsekkäiksi kun valitsevat oman edun. Ei. Lapset testaavat, jotta voivat hahmottaa maailmaa. Ei siksi, että hahmottavat sen jo ja tekevät päätöksen. Lisäksi lapsilla on rajalliset päätös- ja vaikutusmahdollisuudet ylipäätään, joten samalla viivalla ei olla "taistelemassa". Siksi voidaan hyvin perustellusti ajatella, että kodin olosuhteet vaikuttavat välttämättä lapsen reagointiin, käytökseen ja "valintoihin" paljon enemmän, kuin mitkään olosuhteet aikuisen käytökseen ja valintoihin. Aikuisella ne ovat päätökseen pohjautuvia valintoja, koska on myös mahdollisuus, tiedoin ja taidoin, suhteellisuudentajun avulla, valita toisinkin.

Amen. Lapsen kyky hahmottaa syy-seuraussuhteita kehittyy vähitellen. Siksi olisi tärkeää olla rangaistuksissa _kohtuullinen_ ja _johdonmukainen_. Varsinkaan pienelle lapselle (esim. alle kouluikäinen) ei ole automaattisesti selvää, että teosta X seuraa Y. Hän oppii sen, kun hän toistaa teon X riittävän monta kertaa ja siitä aina seuraa Y.

Ennen kuin hän on oppinut sen, lapsi ei voi olla varma seurauksesta, eikä hän siis voi tehdä loogista päättelyketjua " en tee X, ettei tapahdu Y" tai jopa "teen X, vaikka tapahtuisi Y, koska X:n on hyöty ylittää Y:n haitan" (tämä jälkimmäinen on jo tosi pitkä päättelyketju).

Ja on pienelle lapselle aivan hirveän hämmentävää, jos X:stä seuraa ensin Y, sitten 2*Y, sitten 3*Y jne. Tämä on paljon vaikeampi tilanne lapselle hahmottaa, se voi vaikuttaa lapsesta täysin mielivaltaiselta. Varsinkin alle 5-6 v. lapsesta, jonka kyky vertailla suuruusluokkia on hyvin rajallinen. Siis tällaiset kovenevat rangaistukset, vaikka ovatkin aikuisen mielestä loogisia, eivät toimi varsinkaan pieniin lapsiin. Isommille lapsille niitä voi yrittää selittää, mutta se pitää sitten tehdä etukäteen (eli kertoa lapselle, että seuraavalla kerralla rangaistus on esim. 50*Y).

Jatkan tähän vielä sen verran, että juuri tämän lapsen vaiheittaisen kehityksen kannalta on kamalaa, että ap sanoo lapsensa olleen _aina_ epäluotettava. Jos käyttää tällaista kieltä, herää lähinnä kysymys, onko aikuinen ollut ymmärtämätön jo pikkulapsivaiheessa ja siksi on päädytty umpikujaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Silti mielestäni rinnastus lakien/valtion ja perheen välillä on vähän ontuva. Valtion ja kansalaisen välillä ei ole samanlaista kiintymyssuhdetta kuin vanhemman ja lapsen välillä kuuluisi olla. Mielestäni on vähän kylmäävää, että osa keskustelijoista ei tunnista/tunnusta tätä eroa.

Miksi koet, ettei lapsella voi olla toimivaa kiintymyssuhdetta sellaiseen vanhempaan joka seurauksena tottelemattomuudesta kurittaa häntä? Ei lapsen ja vanhemman suhteen ole tarkoitus olla mikään kaverisuhde. Kautta aikain vanhemmat ovat kurittaneet lapsiaan, eivätkä lapset siitä katkeroidu paitsi jos siihen liittyy joku voimakas epäoikeudenmukaisuus kuten jatkuva syyttömän rankaiseminen.

Kaverivanhemmuutta kukaan ei aja. Kiintymyssuhde perustuu turvaan ja rakkauteen. Se ei voi perustua rangaistuksiin ja pelkoon.

Miten se poikkeaa kaveruudesta jos kaikki on vaan mukavaa naminamia?

Perustelisitko millä perusteella kiintymyssuhteeseen perustuva vanhemmuus on vain mukavaa naminamia. Kiintymyssuhde sisältää myös mahdollisuuden rajoittamiseen ja ohjaamiseen. Jos et pysty perustelemaan, niin voisitko nyt vaan lopettaa tuon jankkaamisen ja vääristelyn.

Juurihan yllä kerrot, että pakkoa ei saa käyttää. Tosin ei pelkkä pakko edes riitä. Tarvitaan myös rangaistuksia.

Osoita kohta, jossa niin on sanottu. Jos viittaat tuohon rangaistuksiin ja pelkoon, niin ne ovat eri asia kuin "pakko". Pakko voi olla esimerkiksi sitä että kun 3-vuotias yrittää kiukustuneena lyödä vanhempaa lelulla, vanhempi estää lyömisen pitämällä kiinni lapsen kädestä ja laittaa lelun ylähyllylle. Vanhempi ei silti rankaise lasta kiukustumisesta esimerkiksi nurkassa seisottamalla, vaan auttaa häntä pääsemään tunnekuohun yli. Se on paljon rakentavampi vaihtoehto kuin se että vanhempi pahentaa lapsen oloa rankaisemalla ja sen jälkeen jättää hänet selviytymään koko tunnekuohusta itse.

Kirjoitit, että jos juttelu ei auta, niin sitten on aika hakea ammattiapua.

Mitä näihin tunnekuohuihin tulee, niin etpä paljon inhimillistä elämää tunne jos ajattelet, että lasten tottelemattomuus on yksinkertaistettavissa joksikin tunnekuohuiksi. Saati että tällainen tunnekuohu menisi aina tai edes yleensä ohi sillä, että hyvitellään ja istutaan vieressä.

Apua, nyt taitaa mennä keskustelijat sekaisin. Minä olen se, joka kirjoitti tuon viestin, jossa pohdittiin vanhemman ja valtion eroja. Sen jälkeen ei tässä lainausketjussa ole minun kirjoittamiani viestejä.

Ketju on jo niin pitkä, että on vaikea selata vanhoja viestejä. En löydä viestiä, jossa puhuttaisiin pelkästä "juttelusta". Löydätkö sinä, voitko laittaa lainauksen?

Luulenpa kuitenkin, että ei ole tarkoitettu pelkkää puhumista, vaan erilaisia kasvatuskeinoja, joiden kokonaisuudesta jotkut käyttävät termiä "pehmeä linja". Ja sitten on perusteltu, miksi pehmeiden keinojen karahtaessa kiville olisi hyvä pyytää ulkopuolisen ammattilaisen arvio siitä, johtuuko pehmeiden keinojen toimimattomuus esim. vuorovaikutussuhteen ongelmista.

Nähdäkseni tässä on kyse näkemyseroista sen suhteen, että mikä lapsen tottelemattomuuden aiheuttaa. Kovan linjan kannattajat näkevät, että kyseessä on usein, vaikkakaan ei aina, valtataistelu vanhemman kanssa. Josta valtataistelusta pienillä lapsilla voidaan myös monesti käyttää sanaa testaaminen. Pehmeän linjan kannattajat taas näkevät, ettei lapsi itsessään voi olla esimerkiksi uhmakas, itsekäs tai ilkeä, vaan, että tottelemattomuudessa on kyse lapsen puutteellisista tunne- tai muista taidoista sekä erilaisista häiriöistä. Pehmeän linjan kannattaja siis lähestyy lapsen tottelemattomuutta ikään kuin lääketieteellistä ongelmaa, ja on siten myös hyvin herkästi valmis hakemaan ammattiapua jos yksinkertaiset pehmeät keinot eivät tottelemattomuutta poista.

Eihän lapsen puutteelliset tunne- tai muut taidot ole mikään lääketieteellinen ongelma, vaan fakta. Ei lapset ole aikuisia, aikuisten taidoilla minikoossa, vaan kehittyviä ihmisen alkuja. Joku tasavertainen valtataistelu, samoin tiedoin ja taidoin, lapsen ja aikuisen välillä on absurdi ajatus. Vanhemmuuden tehtävä on tukea näiden kehittymistä, ei olettaa että ovat olemassa annettuina. Valinta on se kysymys siinä. Ajatellaan, että lapset esim. ymmärtäisivät asiat aikuisen tavoin ja päättäisivät olla näitä noudattamatta. Tekisivät tietoisen valinnan arvioinnin kautta, jolloin voidaan leimata ilkeiksi tai itsekkäiksi kun valitsevat oman edun. Ei. Lapset testaavat, jotta voivat hahmottaa maailmaa. Ei siksi, että hahmottavat sen jo ja tekevät päätöksen. Lisäksi lapsilla on rajalliset päätös- ja vaikutusmahdollisuudet ylipäätään, joten samalla viivalla ei olla "taistelemassa". Siksi voidaan hyvin perustellusti ajatella, että kodin olosuhteet vaikuttavat välttämättä lapsen reagointiin, käytökseen ja "valintoihin" paljon enemmän, kuin mitkään olosuhteet aikuisen käytökseen ja valintoihin. Aikuisella ne ovat päätökseen pohjautuvia valintoja, koska on myös mahdollisuus, tiedoin ja taidoin, suhteellisuudentajun avulla, valita toisinkin.

Amen. Lapsen kyky hahmottaa syy-seuraussuhteita kehittyy vähitellen. Siksi olisi tärkeää olla rangaistuksissa _kohtuullinen_ ja _johdonmukainen_. Varsinkaan pienelle lapselle (esim. alle kouluikäinen) ei ole automaattisesti selvää, että teosta X seuraa Y. Hän oppii sen, kun hän toistaa teon X riittävän monta kertaa ja siitä aina seuraa Y.

Ennen kuin hän on oppinut sen, lapsi ei voi olla varma seurauksesta, eikä hän siis voi tehdä loogista päättelyketjua " en tee X, ettei tapahdu Y" tai jopa "teen X, vaikka tapahtuisi Y, koska X:n on hyöty ylittää Y:n haitan" (tämä jälkimmäinen on jo tosi pitkä päättelyketju).

Ja on pienelle lapselle aivan hirveän hämmentävää, jos X:stä seuraa ensin Y, sitten 2*Y, sitten 3*Y jne. Tämä on paljon vaikeampi tilanne lapselle hahmottaa, se voi vaikuttaa lapsesta täysin mielivaltaiselta. Varsinkin alle 5-6 v. lapsesta, jonka kyky vertailla suuruusluokkia on hyvin rajallinen. Siis tällaiset kovenevat rangaistukset, vaikka ovatkin aikuisen mielestä loogisia, eivät toimi varsinkaan pieniin lapsiin. Isommille lapsille niitä voi yrittää selittää, mutta se pitää sitten tehdä etukäteen (eli kertoa lapselle, että seuraavalla kerralla rangaistus on esim. 50*Y).

Jatkan tähän vielä sen verran, että juuri tämän lapsen vaiheittaisen kehityksen kannalta on kamalaa, että ap sanoo lapsensa olleen _aina_ epäluotettava. Jos käyttää tällaista kieltä, herää lähinnä kysymys, onko aikuinen ollut ymmärtämätön jo pikkulapsivaiheessa ja siksi on päädytty umpikujaan.

Sehän onkin ongelma, kun sitä kasvatusvastuuta ei oteta silloin kun kaikki vielä jotenkin sujuu uhkailulla ym. hedelmättömillä keinoilla. Sitten kun aletaan katsoa ympärille muiden huomioonottavia ja itsenäisiä lapsia joskus kouluiässä ja myöhemmin, ihmetellään kuinka oma lopputulos onkin ihan erilainen. Aletaan syyttämään lasta, "miten et ole sellainen ja tällainen", pahimmillaan "olitkin aina vaikea". Ei tajuta että nyt niitetään sitä mitä kylvettiin (tai siis ei kylvetty) ja syytellään muita. Vastuutetaan lasta omasta kyvyttömyydestä - kun hoitamaton puutarha ei kukoistakaan silloin muut pohjatyön tehneet keräävät satoa.

Jos et ole empaattinen ja kohtuullinen lastasi kohtaan, kuinka voit olettaa että hän oppii empatian ja kohtuuden sinua kohtaan? Joku tuurillaan oppii muualta, mutta silloinkaan sinä et sitä osaksesi ansaitse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, ymmärrän että se tuntuu mielestäsi hurjalta. Siellä jutellaan myös sen vanhemman kanssa, että minkälaiset kasvatusperiaatteet on. Lapsi voidaan myös ohjata jatkotutkimuksiin, koska käytöshäiriöt voivat johtua mm. neurologisista syistä tai vaikkapa huonosta näöstä tai kuulosta.

Ymmärrän kyllä että ajatus siitä että joku lapsi voisi olla jo syntyjään "paha" tai "vaikea" on äärimmäisen epämiellyttävä, ajatus lapsen myötäsyntyisestä täydellisestä viattomuudesta ja puhtaudesta on niin paljon mukavampi.

Olisiko kuitenkin järkevää myöntää, että molemmat ääripäät ovat kuitenkin olemassa, ja valtaenemmistö meistä asettuu janalle, jossa suurin osa on jossain tuolla ääripäiden välissä luonteeltaan?

Tätä keskustelua voisi nimittäin jalostaa tämän faktan hyväksyminen.

-> kovan linjan kannattajat alkaisi ymmärtää, että heitä raivokkaasti vastustava joukko on ollut onnekas, ja saaneet luonteeltaan helppoja lapsia.

-> kovan linjan vastustajat alkaisi ymmärtää, että heidän omat, hyväksi havaitsevansa pehmeät metodit saattavat olla vaikeisiin luonteisiin melko, tai jopa täysin tehottomia.

Yritän tässä nyt rakentaa siltaa kahden eri koulukunnan välille, saa nähdä onnistuuko.

Kuten aiemminkin on sanottu, metsään meni. Kuulun itse kirjoittajiin, joita kutsut "raivokkaasti vastustavaksi joukoksi", eikä lapseni ole helppo. Olen tästä jo kirjoittanut aiemminkin, mutta avaan yksityiskohtia nyt tarkemmin, koska jankutus täällä vain jatkuu. 

Lapseni vastustaa tiettyjä asioita ja tehtäviä, jotka ovat hänelle vaikeita mm. aistijärjestelmän ongelmien takia. Esimerkiksi piirtäminen on hänelle vaikeaa, ja paitsi että se on vaikeaa, se on hänen näkökulmastaan merkityksetöntä ja ikään kuin vailla sisältöä. Tämä johtuu siitä, että hän ei saa samaa onnistumisen iloa ja kokemusta kuin ns. normaali lapsi. Piirtäminen on kuitenkin tärkeää, koska se harjaannuttaa käden hienomotoriikkaa, mikä on myöhemmin välttämätöntä kirjoittamiseen opettelussa.

No, jos mä yrittäisin nyt häntä saada harjaannuttamaan tätä hienomotoriikkaa pakottamalla hänet piirtämään, lopputulos olisi vain itkua ja hammastenkiristystä molemmin puolin. Näiden rankaisijoiden logiikan mukaan lapsen pitäisi nyt totella minun käskyäni (joka on siis minun kannaltani looginen), vaikka se on hänen kannaltaan järjetön, koska piirtäminen on hänen kokemusmaailmassaan vailla sisältöä. Jos hän ei tottelisi, minun tulisi rangaista häntä yhä kovemmin ja kovemmin, kunnes hän rankaisemisen pelossa tekisi niin kuin käsken. Auttaisiko se häntä? Ei. Aistijärjestelmän ongelmat eivät parane eikä edes sanottavasti edisty pakottamalla. Siksi tällainen pakottaminen olisi paitsi vahingollista meidän suhteellemme ja lapsen myöhemmälle motivaatiolle, myös tarpeetonta lapsen kehityksen kannalta.

Sen sijaan lapsi hyötyy siitä, että hän käy toimintaterapiassa, jossa aistijärjestelmän häiriöihin perehtynyt ja erityiskoulutuksen (SI) käynyt toimintaterapeutti tekee hänen kanssaan vuosikymmenien ajan kehitettyjä harjoituksia, joiden on tieteellisissä tutkimuksissa osoitettu edistävän lapsen motorista kehitystä. Maallikko ei tiedä, että esimerkiksi keinumiseen yhdistettynä hernepussien heittely koriin auttaa juuri siihen mikä lapselleni on vaikeaa - käden hienomotoriikan kehittymiseen. Kysy alan asiantuntijalta, jos et usko. En tietenkään jätä lapsen motorista kehitystä kokonaan toimintaterapian varaan. Toimintaterapiassa myötä tapahtuneen kypsymisen ja minun sieltä saamieni vinkkien ansiosta minun on paljon helpompi auttaa lasta harjoittelemaan kotona ilman pakottamista.

Voi olla, että joku tulee nyt sanomaan, että ei ODD-lapselle tällainen auta. No, tässä kohtaa herää kysymys että mistä se ODD sitten lapselle tulee? Pystyykö kukaan keskustelijoista osoittamaan yhtään ainutta lasta, joka on mennyt illalla nukkumaan tavallisena lapsena ja herännyt ODD-lapsena. On ihan mahdollista, että oma lapseni olisi vuosien saatossa kehittynyt tilaan, jossa ODD:n diagnostiset kriteerit täyttyvät, jos olisin alkanut kasvattaa häntä rankaisevalla tavalla. Ja se ei olisi ollut hänen oma syynsä vaan minun. Hänen aisti- ja hermojärjestelmänsä ei yksinkertaisesti olisi pystynyt sopeutumaan tällaisiin rankaiseviin vaatimuksiin ja lopulta olisimme olleet niin tulehtuneessa tilanteessa, että en uskalla sitä edes ajatella.

Ja mitä tulee noihin vaikeisiin luonteisiin - asiat ovat harvoin yksinkertaisia. Lapsille ei tosiaan anneta persoonallisuushäiriödiagnooseja, koska heidän persoonallisuutensa (ja kaikki heissä, ihan hermojärjestelmästä alkaen) kehittyy kaiken aikaa. Ei ihmistä, erityisesti kehittyvää ihmistä, voi kuitata "vaikeana luonteena". Erityisesti tuo ODD-jankkaajan itse diagnosoima lapsi - kukaan kirjoittaja täällä ei voi mistään tietää, mistä tässä asiassa on kyse. Samoin kuin ei AP:n lapsesta. En ymmärrä millaisesta ratapölkystä tämä asia pitäisi vääntää, että tuo ääripäiden huutelija lopettaisi jankuttamisen.

Johtuuko lapsesi kaikki tottelemattomuus siis siitä aistijärjestelmän ongelmasta? Hänellä ei siis ole taipumusta olla tottelematon muista syistä, kuten itsekkyydestä?

Entä jos hän tekisi jotain oikeasti hyvin vaarallista kiellettyä, kuten menisi toistuvasti ja kielloista huolimatta leikkimään heikoille jäille? Olisiko siinäkin tapauksessa rankaisu tai muu pelote väärä ratkaisu, ja oikea ratkaisu taas terapia, harjoitteet yms?

Nämä minun lapseni aistijärjestelmän ongelmat (ja muut joita en tässä avaa tarkemmin) eivät ole erotettavissa hänen persoonallisuudestaan sillä tavalla, että voisin oikeastaan koskaan sanoa, mikä johtuu puhtaasti aistiongelmista, mikä tunnekuohusta, mikä lapselle tyypillisestä impulssijärjestelmän kehittymättömyydestä tai mikä mainitsemasta "itsekkyydestä". Yritän katsoa lasta aina kokonaisuutena.

Voisiko olla niin, että sinä puolestasi ajattelet, että lapsesta voi "eristää" tällaisen "puhtaan" itsekkyyden, jolloin sinun logiikkasi mukaan ainoa toimiva keino on kosto (eli rankaisu)? Ensinnäkään tämä ei ole mahdollista, koska et näe lapsesi pään sisään, ja toiseksi: jos oletetaan että lapsi on itsekäs, rankaisu ei lopeta itsekkyyttä. Vai pystytkö perustelemaan, että se lopettaisi?

Jos lapsi toimii tavalla, jonka sinä nimeät "itsekkääksi" (esim. ottaa lelun toisen kädestä), oikea ratkaisu ei ole laittaa lasta nurkkaan, vaan palauttaa lelu toiselle lapselle ja kysyä, miltä lelun ottajasta itsestään tuntuisi, jos joku tekisi hänelle samalla tavalla. Näinhän esimerkiksi päiväkodissa toimitaan. Jos lapsen käyttäytyminen ei muutu paremmaksi, yksi looginen seuraus on, että lapsi joutuu pois kyseisestä leikistä. Isommilla lapsilla tietysti ikätasoon sopivat seuraukset.

Nuo vaaratilanteet ovat lapsen kasvattamisessa oma lukunsa. On vanhemman tehtävä arvioida, miten paljon lasta täytyy estää etukäteen joutumasta vaaratilanteisiin (esim. oma lapseni kulki 1-vuotiaana jalkakäytävällä kävelyvaljaissa), ja miten paljon lapseen voi luottaa. On selvää, että jos lapsi hakeutuu toistuvasti vaaratilanteisiin, hänen estämisekseen tarvitaan voimakkaitakin rajoituksia. Esimerkiksi joillekin nuorille ykköstyypin diabeetikoille on tyypillistä, että he antavat hoitotasapainon mennä päin honkia ilman mitään varsinaista syytä. Sairaalakeikkoja voi kertyä tällaisille nuorille useampiakin. Tällöin sairaala voi tehdä asiasta lasun ja nuorelle voidaan kertoa, että jos hän joutuu vielä välinpitämättömyytensä takia sairaalaan, hänet sijoitetaan väliaikaisesti esimerkiksi lastensuojelulaitokseen. Tässäkään tapauksessa kyseinen uhka ei ole tarkoitettu rangaistukseksi, vaan sen tehtävä on varmistaa nuoren turvallisuus.

Tiedän tapauksia, joissa läheltä piti -tilanteessa äärimmäisen säikähtäneet vanhemmat ovat antaneet lapselle selkään siinä paikalla, vaikka eivät missään muussa tilanteessa tekisi niin. Tällöin vanhemman toiminnan taustalla on jossain määrin ymmärrettävä syy, mikä ei kuitenkaan poista teon rangaistavuutta rikoslaissa. Kukaan ei kuitenkaan voi sataprosenttisesti väittää, että tällainen fyysinen rangaistus ehdottomasti estäisi vaaratilanteet jatkossa. Itse pitäisin lasta tiukemmin "talutusnuorassa", kunnes taas pystyisin luottamaan häneen. Jos lapsi meneet toistuvasti esimerkiksi heikoille jäille, reaktio riippuu lapsen iästä. Jos ongelma näyttää olevan impulssikontrollissa (pienet lapset, adhd), hän ei saisi mennä ulos ilman valvompaa. Jos lapsi vaikuttaisi itsetuhoiselta, rankaisun sijasta lapselle täytyy hankkia apua terveydenhuollon kautta.

Itsekkyys on luontaista ihmisille. Ei sitä pidä poistaa, vaikkakin toki tulee yrittää opettaa lasta olemaan järkevästi empaattinen. Koska itsekkyyttä ei voi eikä kannata poistaa, niin ratkaisu on, että sitä tulee hillitä. HIllitseminen tapahtuu yleensä siten, että pyritään tekemään haitallisista itsekkyyden osoituksista kannattamattomia. Keskeinen väline tähän ovat rangaistukset ja muut seuraamukset sekä palkitseminen hyvästä käytöksestä.

Läheskään aina ei tosiaan pysty sanomaan mistä se johtuu, että lapsi käyttäytyy huonosti. Päätellä tietysti voi, ja usein päättely osuukin oikeaan. Tästä syystä, sekä siitä syystä, että huonon käytöksen usein halutaan loppuvan nyt eikä vasta joskus tulevaisuudessa, ei huonoa käytöstä useinkaan voi lähestyä yksinään siitä näkökulmasta, että korjataan se jokin huonon käytöksen syynä oleva asia. Myös tästä syystä tarvitaan siis pakkokeinoja, rangaistuksia, muita seuraamuksia ja palkitsemista.

Rangaistukset ja muut seuraamukset ovat myös keino alleviivata lapselle, että se mitä lapsi teki oli vakavaa ja väärin (tätä lapsi ei välttämättä tajua jos asiasta vain puhutaan), tarjota keino sovittaa tekonsa (eli korjata huono omatunto) yleisesti saavuttaa oikeudenmukaisuus, eli paha saa palkkansa.

Pelkissä "loogisissa seuraamuksissa", kuten sinä niitä kutsut, ei myöskään ole yleensä mahdollisuutta pitäytyä. Useinkaan sellaista ei ole keksittävissä siinä tilanteessa mikä on käsillä, tai vaikka olisi, niin se ei välttämättä tehoa lapseen. Seuraamus joka ei tehoa lapseen on yleensä vain vahingollinen, ei siis tarkoituksenmukainen.  Tästä syystä tarvitaan myös niitä "pahoja, julmia, hirvittäviä, traumaattisia, vanhanaikaisia" (tai mitä lie :D ) rangaistuksia.

Ja ei, rangaistukset eivät auta aina. Ihan niin kuin mikään muukaan keino ei auta aina. Mutta usein ne auttavat, ja siitä syystä niitä käytetään.

Kaikesta muusta olen samaa mieltä paitsi tuosta "Tästä syystä tarvitaan myös niitä "pahoja, julmia, hirvittäviä, traumaattisia, vanhanaikaisia" (tai mitä lie :D ) rangaistuksia." Kun tällaiseen ketjuun laitat tällaisen kommentin vielä nauruhymiön kanssa, niin vaikutus on puistattava.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiva, että yrität rakentaa siltaa. Täytyy kuitenkin myöntää, että itse putosin nyt kärryiltä. Noissa sinun nuolella merkkaamissa kohdissa muodostuu jotenkin automaatioksi, että kovan linjan kasvattajilla on hankalat lapset ja kovan linjan vastustajilla on helpot lapset. Oliko tämä tarkoituksesi vai pitäiskö tarkastelua laajentaa?

Myönnän että alkuasetelmani oli liian mustavalkoinen, eli syyllistyin itse juuri samaan ääripää-ajatteluun kuin moni muukin tässä keskustelussa.

Se kuitenkin kuvasti sitä tulkintaa ja mielikuvaa minkä olen näistä lähes tuhannesta kommentista saanut.

Lähes kaikki kovan linjan vastustajien omat kasvatuskokemukset tuntuvat liittyvän lapsiin, joilla on ollut vain ihan tavallinen uhmaikä ja murrosikä.

En siis tunnista ainoatakaan tarinaa tässä ketjussa, jossa joku kertoisi omakohtaista kokemusta ammattilaisen diagnosoimasta uhmakkuushäiriöisestä lapsesta, ja tämä lapsi olisi "tervehtynyt" pelkkien torumisten, keskustelujen, ja tunteiden sanoittamisen keinoin.

Jos olen väärässä, toivon että joku korjaa!

Ei varmaankaan ole löytynyt, koska lähtökohtaosesti uhmakkuushäiriö johtuu niistä kovista otteista. Ei se lapseen ilman niitä tule. Kovaluonteisia lapsia on useammalla tässäkin ketjussa pehmeää linjaa kannattavilla. Toinen syy on se miten ääripäiden efustajat näkevät sen lapsen, mitä leimoja haluavat lapselleen laittaa.

ODD-jankkaaja kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisitko kertoa, mikä on ollut motiivisi osallistua tähän keskusteluun? Se olisi reilua, koska ns. pehmeän linjan kannattajat ovat kertoneet omista motiiveistaan (mm. hlökohtainen kokemus murtamisesta, pelko että joku kokeilee murtamista itsetehdyn diagnoosin perusteella).

Ai anteeksi, sinä kirjoititkin että aiot avata niitä myöhemmin. Toivottavasti todella teet niin, sillä tämä ketju on ollut monelle kirjoittajalle ilmeisen tärkeä.

Lupaan sen, taidan olla sen teille kaikille velkaa...

Yritin tuossa matkan varrella jo "paikkailla" sanomisiani, mm. kehoitin ihmisiä pidättäytymään omista diagnooseista, ja olemaan yhteydessä ammattilaisiin, mutta lumipallo oli selvästi jo lähtenyt vyörymään tuossa vaiheessa :-/

Juuri tällä hetkellä tämä käyttämäni nimimerkki taitaa olla niin syvässä uskottavuus-kriisissä, että lienee mielekästä antaa pölyn hiukan laskeutua, ennenkuin avaan motiivejani.

Turha vaivautua. Palstalla kuka tahansa voi sanoa olevansa mitä tahansa.

Olet mitä tahansa, se on selvää että suuruuskuvitelmaa on liiaksi. Motiivi on persoonallisuushäiriö. Tosiasiassa sinä tai luomasi hahmot on täysi nolla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, ymmärrän että se tuntuu mielestäsi hurjalta. Siellä jutellaan myös sen vanhemman kanssa, että minkälaiset kasvatusperiaatteet on. Lapsi voidaan myös ohjata jatkotutkimuksiin, koska käytöshäiriöt voivat johtua mm. neurologisista syistä tai vaikkapa huonosta näöstä tai kuulosta.

Ymmärrän kyllä että ajatus siitä että joku lapsi voisi olla jo syntyjään "paha" tai "vaikea" on äärimmäisen epämiellyttävä, ajatus lapsen myötäsyntyisestä täydellisestä viattomuudesta ja puhtaudesta on niin paljon mukavampi.

Olisiko kuitenkin järkevää myöntää, että molemmat ääripäät ovat kuitenkin olemassa, ja valtaenemmistö meistä asettuu janalle, jossa suurin osa on jossain tuolla ääripäiden välissä luonteeltaan?

Tätä keskustelua voisi nimittäin jalostaa tämän faktan hyväksyminen.

-> kovan linjan kannattajat alkaisi ymmärtää, että heitä raivokkaasti vastustava joukko on ollut onnekas, ja saaneet luonteeltaan helppoja lapsia.

-> kovan linjan vastustajat alkaisi ymmärtää, että heidän omat, hyväksi havaitsevansa pehmeät metodit saattavat olla vaikeisiin luonteisiin melko, tai jopa täysin tehottomia.

Yritän tässä nyt rakentaa siltaa kahden eri koulukunnan välille, saa nähdä onnistuuko.

Kuten aiemminkin on sanottu, metsään meni. Kuulun itse kirjoittajiin, joita kutsut "raivokkaasti vastustavaksi joukoksi", eikä lapseni ole helppo. Olen tästä jo kirjoittanut aiemminkin, mutta avaan yksityiskohtia nyt tarkemmin, koska jankutus täällä vain jatkuu. 

Lapseni vastustaa tiettyjä asioita ja tehtäviä, jotka ovat hänelle vaikeita mm. aistijärjestelmän ongelmien takia. Esimerkiksi piirtäminen on hänelle vaikeaa, ja paitsi että se on vaikeaa, se on hänen näkökulmastaan merkityksetöntä ja ikään kuin vailla sisältöä. Tämä johtuu siitä, että hän ei saa samaa onnistumisen iloa ja kokemusta kuin ns. normaali lapsi. Piirtäminen on kuitenkin tärkeää, koska se harjaannuttaa käden hienomotoriikkaa, mikä on myöhemmin välttämätöntä kirjoittamiseen opettelussa.

No, jos mä yrittäisin nyt häntä saada harjaannuttamaan tätä hienomotoriikkaa pakottamalla hänet piirtämään, lopputulos olisi vain itkua ja hammastenkiristystä molemmin puolin. Näiden rankaisijoiden logiikan mukaan lapsen pitäisi nyt totella minun käskyäni (joka on siis minun kannaltani looginen), vaikka se on hänen kannaltaan järjetön, koska piirtäminen on hänen kokemusmaailmassaan vailla sisältöä. Jos hän ei tottelisi, minun tulisi rangaista häntä yhä kovemmin ja kovemmin, kunnes hän rankaisemisen pelossa tekisi niin kuin käsken. Auttaisiko se häntä? Ei. Aistijärjestelmän ongelmat eivät parane eikä edes sanottavasti edisty pakottamalla. Siksi tällainen pakottaminen olisi paitsi vahingollista meidän suhteellemme ja lapsen myöhemmälle motivaatiolle, myös tarpeetonta lapsen kehityksen kannalta.

Sen sijaan lapsi hyötyy siitä, että hän käy toimintaterapiassa, jossa aistijärjestelmän häiriöihin perehtynyt ja erityiskoulutuksen (SI) käynyt toimintaterapeutti tekee hänen kanssaan vuosikymmenien ajan kehitettyjä harjoituksia, joiden on tieteellisissä tutkimuksissa osoitettu edistävän lapsen motorista kehitystä. Maallikko ei tiedä, että esimerkiksi keinumiseen yhdistettynä hernepussien heittely koriin auttaa juuri siihen mikä lapselleni on vaikeaa - käden hienomotoriikan kehittymiseen. Kysy alan asiantuntijalta, jos et usko. En tietenkään jätä lapsen motorista kehitystä kokonaan toimintaterapian varaan. Toimintaterapiassa myötä tapahtuneen kypsymisen ja minun sieltä saamieni vinkkien ansiosta minun on paljon helpompi auttaa lasta harjoittelemaan kotona ilman pakottamista.

Voi olla, että joku tulee nyt sanomaan, että ei ODD-lapselle tällainen auta. No, tässä kohtaa herää kysymys että mistä se ODD sitten lapselle tulee? Pystyykö kukaan keskustelijoista osoittamaan yhtään ainutta lasta, joka on mennyt illalla nukkumaan tavallisena lapsena ja herännyt ODD-lapsena. On ihan mahdollista, että oma lapseni olisi vuosien saatossa kehittynyt tilaan, jossa ODD:n diagnostiset kriteerit täyttyvät, jos olisin alkanut kasvattaa häntä rankaisevalla tavalla. Ja se ei olisi ollut hänen oma syynsä vaan minun. Hänen aisti- ja hermojärjestelmänsä ei yksinkertaisesti olisi pystynyt sopeutumaan tällaisiin rankaiseviin vaatimuksiin ja lopulta olisimme olleet niin tulehtuneessa tilanteessa, että en uskalla sitä edes ajatella.

Ja mitä tulee noihin vaikeisiin luonteisiin - asiat ovat harvoin yksinkertaisia. Lapsille ei tosiaan anneta persoonallisuushäiriödiagnooseja, koska heidän persoonallisuutensa (ja kaikki heissä, ihan hermojärjestelmästä alkaen) kehittyy kaiken aikaa. Ei ihmistä, erityisesti kehittyvää ihmistä, voi kuitata "vaikeana luonteena". Erityisesti tuo ODD-jankkaajan itse diagnosoima lapsi - kukaan kirjoittaja täällä ei voi mistään tietää, mistä tässä asiassa on kyse. Samoin kuin ei AP:n lapsesta. En ymmärrä millaisesta ratapölkystä tämä asia pitäisi vääntää, että tuo ääripäiden huutelija lopettaisi jankuttamisen.

Johtuuko lapsesi kaikki tottelemattomuus siis siitä aistijärjestelmän ongelmasta? Hänellä ei siis ole taipumusta olla tottelematon muista syistä, kuten itsekkyydestä?

Entä jos hän tekisi jotain oikeasti hyvin vaarallista kiellettyä, kuten menisi toistuvasti ja kielloista huolimatta leikkimään heikoille jäille? Olisiko siinäkin tapauksessa rankaisu tai muu pelote väärä ratkaisu, ja oikea ratkaisu taas terapia, harjoitteet yms?

Nämä minun lapseni aistijärjestelmän ongelmat (ja muut joita en tässä avaa tarkemmin) eivät ole erotettavissa hänen persoonallisuudestaan sillä tavalla, että voisin oikeastaan koskaan sanoa, mikä johtuu puhtaasti aistiongelmista, mikä tunnekuohusta, mikä lapselle tyypillisestä impulssijärjestelmän kehittymättömyydestä tai mikä mainitsemasta "itsekkyydestä". Yritän katsoa lasta aina kokonaisuutena.

Voisiko olla niin, että sinä puolestasi ajattelet, että lapsesta voi "eristää" tällaisen "puhtaan" itsekkyyden, jolloin sinun logiikkasi mukaan ainoa toimiva keino on kosto (eli rankaisu)? Ensinnäkään tämä ei ole mahdollista, koska et näe lapsesi pään sisään, ja toiseksi: jos oletetaan että lapsi on itsekäs, rankaisu ei lopeta itsekkyyttä. Vai pystytkö perustelemaan, että se lopettaisi?

Jos lapsi toimii tavalla, jonka sinä nimeät "itsekkääksi" (esim. ottaa lelun toisen kädestä), oikea ratkaisu ei ole laittaa lasta nurkkaan, vaan palauttaa lelu toiselle lapselle ja kysyä, miltä lelun ottajasta itsestään tuntuisi, jos joku tekisi hänelle samalla tavalla. Näinhän esimerkiksi päiväkodissa toimitaan. Jos lapsen käyttäytyminen ei muutu paremmaksi, yksi looginen seuraus on, että lapsi joutuu pois kyseisestä leikistä. Isommilla lapsilla tietysti ikätasoon sopivat seuraukset.

Nuo vaaratilanteet ovat lapsen kasvattamisessa oma lukunsa. On vanhemman tehtävä arvioida, miten paljon lasta täytyy estää etukäteen joutumasta vaaratilanteisiin (esim. oma lapseni kulki 1-vuotiaana jalkakäytävällä kävelyvaljaissa), ja miten paljon lapseen voi luottaa. On selvää, että jos lapsi hakeutuu toistuvasti vaaratilanteisiin, hänen estämisekseen tarvitaan voimakkaitakin rajoituksia. Esimerkiksi joillekin nuorille ykköstyypin diabeetikoille on tyypillistä, että he antavat hoitotasapainon mennä päin honkia ilman mitään varsinaista syytä. Sairaalakeikkoja voi kertyä tällaisille nuorille useampiakin. Tällöin sairaala voi tehdä asiasta lasun ja nuorelle voidaan kertoa, että jos hän joutuu vielä välinpitämättömyytensä takia sairaalaan, hänet sijoitetaan väliaikaisesti esimerkiksi lastensuojelulaitokseen. Tässäkään tapauksessa kyseinen uhka ei ole tarkoitettu rangaistukseksi, vaan sen tehtävä on varmistaa nuoren turvallisuus.

Tiedän tapauksia, joissa läheltä piti -tilanteessa äärimmäisen säikähtäneet vanhemmat ovat antaneet lapselle selkään siinä paikalla, vaikka eivät missään muussa tilanteessa tekisi niin. Tällöin vanhemman toiminnan taustalla on jossain määrin ymmärrettävä syy, mikä ei kuitenkaan poista teon rangaistavuutta rikoslaissa. Kukaan ei kuitenkaan voi sataprosenttisesti väittää, että tällainen fyysinen rangaistus ehdottomasti estäisi vaaratilanteet jatkossa. Itse pitäisin lasta tiukemmin "talutusnuorassa", kunnes taas pystyisin luottamaan häneen. Jos lapsi meneet toistuvasti esimerkiksi heikoille jäille, reaktio riippuu lapsen iästä. Jos ongelma näyttää olevan impulssikontrollissa (pienet lapset, adhd), hän ei saisi mennä ulos ilman valvompaa. Jos lapsi vaikuttaisi itsetuhoiselta, rankaisun sijasta lapselle täytyy hankkia apua terveydenhuollon kautta.

Itsekkyys on luontaista ihmisille. Ei sitä pidä poistaa, vaikkakin toki tulee yrittää opettaa lasta olemaan järkevästi empaattinen. Koska itsekkyyttä ei voi eikä kannata poistaa, niin ratkaisu on, että sitä tulee hillitä. HIllitseminen tapahtuu yleensä siten, että pyritään tekemään haitallisista itsekkyyden osoituksista kannattamattomia. Keskeinen väline tähän ovat rangaistukset ja muut seuraamukset sekä palkitseminen hyvästä käytöksestä.

Läheskään aina ei tosiaan pysty sanomaan mistä se johtuu, että lapsi käyttäytyy huonosti. Päätellä tietysti voi, ja usein päättely osuukin oikeaan. Tästä syystä, sekä siitä syystä, että huonon käytöksen usein halutaan loppuvan nyt eikä vasta joskus tulevaisuudessa, ei huonoa käytöstä useinkaan voi lähestyä yksinään siitä näkökulmasta, että korjataan se jokin huonon käytöksen syynä oleva asia. Myös tästä syystä tarvitaan siis pakkokeinoja, rangaistuksia, muita seuraamuksia ja palkitsemista.

Rangaistukset ja muut seuraamukset ovat myös keino alleviivata lapselle, että se mitä lapsi teki oli vakavaa ja väärin (tätä lapsi ei välttämättä tajua jos asiasta vain puhutaan), tarjota keino sovittaa tekonsa (eli korjata huono omatunto) yleisesti saavuttaa oikeudenmukaisuus, eli paha saa palkkansa.

Pelkissä "loogisissa seuraamuksissa", kuten sinä niitä kutsut, ei myöskään ole yleensä mahdollisuutta pitäytyä. Useinkaan sellaista ei ole keksittävissä siinä tilanteessa mikä on käsillä, tai vaikka olisi, niin se ei välttämättä tehoa lapseen. Seuraamus joka ei tehoa lapseen on yleensä vain vahingollinen, ei siis tarkoituksenmukainen.  Tästä syystä tarvitaan myös niitä "pahoja, julmia, hirvittäviä, traumaattisia, vanhanaikaisia" (tai mitä lie :D ) rangaistuksia.

Ja ei, rangaistukset eivät auta aina. Ihan niin kuin mikään muukaan keino ei auta aina. Mutta usein ne auttavat, ja siitä syystä niitä käytetään.

Tämä koko viesti on epälooginen.

Mikä on se kamala asia, josta se rangaistus pitää antaa? Halutaan, että asia loppuu heti ja se saadaan loppumaan ja lapsen tilanne rauhoitettua. Miksi tarvitaan lisäksi rangaistus? Mitä sillä tavoitellaan. Uskomus behavioristiseen kasvatukseen on aikoja sitten kumottu.

Syy siihen lapsen 'huonoon käytökseen" on usein täysin looginen. Perustarpeet, vanhemman käytös tms. Ei suinkaan itsekkyys.

Ratkaisu on ratkaista nämä perustarpeet seuraavalla kerralla etukäteen. Ja tarkastella omaa käytöstään ja muuttaa sitä niin ettei konfliktia edes tule.

Se oppiminen tulee siitä, että hyvää toistetaan ja hyvää jaetaan.

Nämä eri käsitykset kuvaavat vain sitä miten me näemme ihmisen. Siis itsemme ja kaikki muut.

Vierailija kirjoitti:

ODD-jankkaaja kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisitko kertoa, mikä on ollut motiivisi osallistua tähän keskusteluun? Se olisi reilua, koska ns. pehmeän linjan kannattajat ovat kertoneet omista motiiveistaan (mm. hlökohtainen kokemus murtamisesta, pelko että joku kokeilee murtamista itsetehdyn diagnoosin perusteella).

Ai anteeksi, sinä kirjoititkin että aiot avata niitä myöhemmin. Toivottavasti todella teet niin, sillä tämä ketju on ollut monelle kirjoittajalle ilmeisen tärkeä.

Lupaan sen, taidan olla sen teille kaikille velkaa...

Yritin tuossa matkan varrella jo "paikkailla" sanomisiani, mm. kehoitin ihmisiä pidättäytymään omista diagnooseista, ja olemaan yhteydessä ammattilaisiin, mutta lumipallo oli selvästi jo lähtenyt vyörymään tuossa vaiheessa :-/

Juuri tällä hetkellä tämä käyttämäni nimimerkki taitaa olla niin syvässä uskottavuus-kriisissä, että lienee mielekästä antaa pölyn hiukan laskeutua, ennenkuin avaan motiivejani.

Turha vaivautua. Palstalla kuka tahansa voi sanoa olevansa mitä tahansa.

Olet mitä tahansa, se on selvää että suuruuskuvitelmaa on liiaksi. Motiivi on persoonallisuushäiriö. Tosiasiassa sinä tai luomasi hahmot on täysi nolla.

Olen eri mieltä. Palstalla kuka tahansa voi toki sanoa mitä tahansa, mutta jos pelkäät että nimimerkki ODD-jankkaaja aikoo pitää muita pilkkanaan, voit aivan hyvin jättää vain hänen viestinsä huomiotta.

Minua kiinnostaa, löytyykö hänen viestiensä takaa jotain, mikä selittää hänen trollaamisensa (arvelen siis että ainakin osa hänen viesteistään oli trollausmielessä kirjoitettuja).

Voihan hän - tai joku muu - perustella että hänellä itsellään on ODD ja sitä kautta yrittää "todistaa" rakentavan keskustelun olevan turhaa ODD-tapauksissa. :D (*lievää sarkasmia*)

Mutta sitä ennen on turha tuomita muita, jos ei ole valmis kuuntelemaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

ODD-jankkaaja kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisitko kertoa, mikä on ollut motiivisi osallistua tähän keskusteluun? Se olisi reilua, koska ns. pehmeän linjan kannattajat ovat kertoneet omista motiiveistaan (mm. hlökohtainen kokemus murtamisesta, pelko että joku kokeilee murtamista itsetehdyn diagnoosin perusteella).

Ai anteeksi, sinä kirjoititkin että aiot avata niitä myöhemmin. Toivottavasti todella teet niin, sillä tämä ketju on ollut monelle kirjoittajalle ilmeisen tärkeä.

Lupaan sen, taidan olla sen teille kaikille velkaa...

Yritin tuossa matkan varrella jo "paikkailla" sanomisiani, mm. kehoitin ihmisiä pidättäytymään omista diagnooseista, ja olemaan yhteydessä ammattilaisiin, mutta lumipallo oli selvästi jo lähtenyt vyörymään tuossa vaiheessa :-/

Juuri tällä hetkellä tämä käyttämäni nimimerkki taitaa olla niin syvässä uskottavuus-kriisissä, että lienee mielekästä antaa pölyn hiukan laskeutua, ennenkuin avaan motiivejani.

Turha vaivautua. Palstalla kuka tahansa voi sanoa olevansa mitä tahansa.

Olet mitä tahansa, se on selvää että suuruuskuvitelmaa on liiaksi. Motiivi on persoonallisuushäiriö. Tosiasiassa sinä tai luomasi hahmot on täysi nolla.

Olen eri mieltä. Palstalla kuka tahansa voi toki sanoa mitä tahansa, mutta jos pelkäät että nimimerkki ODD-jankkaaja aikoo pitää muita pilkkanaan, voit aivan hyvin jättää vain hänen viestinsä huomiotta.

Minua kiinnostaa, löytyykö hänen viestiensä takaa jotain, mikä selittää hänen trollaamisensa (arvelen siis että ainakin osa hänen viesteistään oli trollausmielessä kirjoitettuja).

Voihan hän - tai joku muu - perustella että hänellä itsellään on ODD ja sitä kautta yrittää "todistaa" rakentavan keskustelun olevan turhaa ODD-tapauksissa. :D (*lievää sarkasmia*)

Mutta sitä ennen on turha tuomita muita, jos ei ole valmis kuuntelemaan.

Eli oikeasti uskoisit sen seuraavan muunnellun tarinan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, ymmärrän että se tuntuu mielestäsi hurjalta. Siellä jutellaan myös sen vanhemman kanssa, että minkälaiset kasvatusperiaatteet on. Lapsi voidaan myös ohjata jatkotutkimuksiin, koska käytöshäiriöt voivat johtua mm. neurologisista syistä tai vaikkapa huonosta näöstä tai kuulosta.

Ymmärrän kyllä että ajatus siitä että joku lapsi voisi olla jo syntyjään "paha" tai "vaikea" on äärimmäisen epämiellyttävä, ajatus lapsen myötäsyntyisestä täydellisestä viattomuudesta ja puhtaudesta on niin paljon mukavampi.

Olisiko kuitenkin järkevää myöntää, että molemmat ääripäät ovat kuitenkin olemassa, ja valtaenemmistö meistä asettuu janalle, jossa suurin osa on jossain tuolla ääripäiden välissä luonteeltaan?

Tätä keskustelua voisi nimittäin jalostaa tämän faktan hyväksyminen.

-> kovan linjan kannattajat alkaisi ymmärtää, että heitä raivokkaasti vastustava joukko on ollut onnekas, ja saaneet luonteeltaan helppoja lapsia.

-> kovan linjan vastustajat alkaisi ymmärtää, että heidän omat, hyväksi havaitsevansa pehmeät metodit saattavat olla vaikeisiin luonteisiin melko, tai jopa täysin tehottomia.

Yritän tässä nyt rakentaa siltaa kahden eri koulukunnan välille, saa nähdä onnistuuko.

Kuten aiemminkin on sanottu, metsään meni. Kuulun itse kirjoittajiin, joita kutsut "raivokkaasti vastustavaksi joukoksi", eikä lapseni ole helppo. Olen tästä jo kirjoittanut aiemminkin, mutta avaan yksityiskohtia nyt tarkemmin, koska jankutus täällä vain jatkuu. 

Lapseni vastustaa tiettyjä asioita ja tehtäviä, jotka ovat hänelle vaikeita mm. aistijärjestelmän ongelmien takia. Esimerkiksi piirtäminen on hänelle vaikeaa, ja paitsi että se on vaikeaa, se on hänen näkökulmastaan merkityksetöntä ja ikään kuin vailla sisältöä. Tämä johtuu siitä, että hän ei saa samaa onnistumisen iloa ja kokemusta kuin ns. normaali lapsi. Piirtäminen on kuitenkin tärkeää, koska se harjaannuttaa käden hienomotoriikkaa, mikä on myöhemmin välttämätöntä kirjoittamiseen opettelussa.

No, jos mä yrittäisin nyt häntä saada harjaannuttamaan tätä hienomotoriikkaa pakottamalla hänet piirtämään, lopputulos olisi vain itkua ja hammastenkiristystä molemmin puolin. Näiden rankaisijoiden logiikan mukaan lapsen pitäisi nyt totella minun käskyäni (joka on siis minun kannaltani looginen), vaikka se on hänen kannaltaan järjetön, koska piirtäminen on hänen kokemusmaailmassaan vailla sisältöä. Jos hän ei tottelisi, minun tulisi rangaista häntä yhä kovemmin ja kovemmin, kunnes hän rankaisemisen pelossa tekisi niin kuin käsken. Auttaisiko se häntä? Ei. Aistijärjestelmän ongelmat eivät parane eikä edes sanottavasti edisty pakottamalla. Siksi tällainen pakottaminen olisi paitsi vahingollista meidän suhteellemme ja lapsen myöhemmälle motivaatiolle, myös tarpeetonta lapsen kehityksen kannalta.

Sen sijaan lapsi hyötyy siitä, että hän käy toimintaterapiassa, jossa aistijärjestelmän häiriöihin perehtynyt ja erityiskoulutuksen (SI) käynyt toimintaterapeutti tekee hänen kanssaan vuosikymmenien ajan kehitettyjä harjoituksia, joiden on tieteellisissä tutkimuksissa osoitettu edistävän lapsen motorista kehitystä. Maallikko ei tiedä, että esimerkiksi keinumiseen yhdistettynä hernepussien heittely koriin auttaa juuri siihen mikä lapselleni on vaikeaa - käden hienomotoriikan kehittymiseen. Kysy alan asiantuntijalta, jos et usko. En tietenkään jätä lapsen motorista kehitystä kokonaan toimintaterapian varaan. Toimintaterapiassa myötä tapahtuneen kypsymisen ja minun sieltä saamieni vinkkien ansiosta minun on paljon helpompi auttaa lasta harjoittelemaan kotona ilman pakottamista.

Voi olla, että joku tulee nyt sanomaan, että ei ODD-lapselle tällainen auta. No, tässä kohtaa herää kysymys että mistä se ODD sitten lapselle tulee? Pystyykö kukaan keskustelijoista osoittamaan yhtään ainutta lasta, joka on mennyt illalla nukkumaan tavallisena lapsena ja herännyt ODD-lapsena. On ihan mahdollista, että oma lapseni olisi vuosien saatossa kehittynyt tilaan, jossa ODD:n diagnostiset kriteerit täyttyvät, jos olisin alkanut kasvattaa häntä rankaisevalla tavalla. Ja se ei olisi ollut hänen oma syynsä vaan minun. Hänen aisti- ja hermojärjestelmänsä ei yksinkertaisesti olisi pystynyt sopeutumaan tällaisiin rankaiseviin vaatimuksiin ja lopulta olisimme olleet niin tulehtuneessa tilanteessa, että en uskalla sitä edes ajatella.

Ja mitä tulee noihin vaikeisiin luonteisiin - asiat ovat harvoin yksinkertaisia. Lapsille ei tosiaan anneta persoonallisuushäiriödiagnooseja, koska heidän persoonallisuutensa (ja kaikki heissä, ihan hermojärjestelmästä alkaen) kehittyy kaiken aikaa. Ei ihmistä, erityisesti kehittyvää ihmistä, voi kuitata "vaikeana luonteena". Erityisesti tuo ODD-jankkaajan itse diagnosoima lapsi - kukaan kirjoittaja täällä ei voi mistään tietää, mistä tässä asiassa on kyse. Samoin kuin ei AP:n lapsesta. En ymmärrä millaisesta ratapölkystä tämä asia pitäisi vääntää, että tuo ääripäiden huutelija lopettaisi jankuttamisen.

Johtuuko lapsesi kaikki tottelemattomuus siis siitä aistijärjestelmän ongelmasta? Hänellä ei siis ole taipumusta olla tottelematon muista syistä, kuten itsekkyydestä?

Entä jos hän tekisi jotain oikeasti hyvin vaarallista kiellettyä, kuten menisi toistuvasti ja kielloista huolimatta leikkimään heikoille jäille? Olisiko siinäkin tapauksessa rankaisu tai muu pelote väärä ratkaisu, ja oikea ratkaisu taas terapia, harjoitteet yms?

Nämä minun lapseni aistijärjestelmän ongelmat (ja muut joita en tässä avaa tarkemmin) eivät ole erotettavissa hänen persoonallisuudestaan sillä tavalla, että voisin oikeastaan koskaan sanoa, mikä johtuu puhtaasti aistiongelmista, mikä tunnekuohusta, mikä lapselle tyypillisestä impulssijärjestelmän kehittymättömyydestä tai mikä mainitsemasta "itsekkyydestä". Yritän katsoa lasta aina kokonaisuutena.

Voisiko olla niin, että sinä puolestasi ajattelet, että lapsesta voi "eristää" tällaisen "puhtaan" itsekkyyden, jolloin sinun logiikkasi mukaan ainoa toimiva keino on kosto (eli rankaisu)? Ensinnäkään tämä ei ole mahdollista, koska et näe lapsesi pään sisään, ja toiseksi: jos oletetaan että lapsi on itsekäs, rankaisu ei lopeta itsekkyyttä. Vai pystytkö perustelemaan, että se lopettaisi?

Jos lapsi toimii tavalla, jonka sinä nimeät "itsekkääksi" (esim. ottaa lelun toisen kädestä), oikea ratkaisu ei ole laittaa lasta nurkkaan, vaan palauttaa lelu toiselle lapselle ja kysyä, miltä lelun ottajasta itsestään tuntuisi, jos joku tekisi hänelle samalla tavalla. Näinhän esimerkiksi päiväkodissa toimitaan. Jos lapsen käyttäytyminen ei muutu paremmaksi, yksi looginen seuraus on, että lapsi joutuu pois kyseisestä leikistä. Isommilla lapsilla tietysti ikätasoon sopivat seuraukset.

Nuo vaaratilanteet ovat lapsen kasvattamisessa oma lukunsa. On vanhemman tehtävä arvioida, miten paljon lasta täytyy estää etukäteen joutumasta vaaratilanteisiin (esim. oma lapseni kulki 1-vuotiaana jalkakäytävällä kävelyvaljaissa), ja miten paljon lapseen voi luottaa. On selvää, että jos lapsi hakeutuu toistuvasti vaaratilanteisiin, hänen estämisekseen tarvitaan voimakkaitakin rajoituksia. Esimerkiksi joillekin nuorille ykköstyypin diabeetikoille on tyypillistä, että he antavat hoitotasapainon mennä päin honkia ilman mitään varsinaista syytä. Sairaalakeikkoja voi kertyä tällaisille nuorille useampiakin. Tällöin sairaala voi tehdä asiasta lasun ja nuorelle voidaan kertoa, että jos hän joutuu vielä välinpitämättömyytensä takia sairaalaan, hänet sijoitetaan väliaikaisesti esimerkiksi lastensuojelulaitokseen. Tässäkään tapauksessa kyseinen uhka ei ole tarkoitettu rangaistukseksi, vaan sen tehtävä on varmistaa nuoren turvallisuus.

Tiedän tapauksia, joissa läheltä piti -tilanteessa äärimmäisen säikähtäneet vanhemmat ovat antaneet lapselle selkään siinä paikalla, vaikka eivät missään muussa tilanteessa tekisi niin. Tällöin vanhemman toiminnan taustalla on jossain määrin ymmärrettävä syy, mikä ei kuitenkaan poista teon rangaistavuutta rikoslaissa. Kukaan ei kuitenkaan voi sataprosenttisesti väittää, että tällainen fyysinen rangaistus ehdottomasti estäisi vaaratilanteet jatkossa. Itse pitäisin lasta tiukemmin "talutusnuorassa", kunnes taas pystyisin luottamaan häneen. Jos lapsi meneet toistuvasti esimerkiksi heikoille jäille, reaktio riippuu lapsen iästä. Jos ongelma näyttää olevan impulssikontrollissa (pienet lapset, adhd), hän ei saisi mennä ulos ilman valvompaa. Jos lapsi vaikuttaisi itsetuhoiselta, rankaisun sijasta lapselle täytyy hankkia apua terveydenhuollon kautta.

Itsekkyys on luontaista ihmisille. Ei sitä pidä poistaa, vaikkakin toki tulee yrittää opettaa lasta olemaan järkevästi empaattinen. Koska itsekkyyttä ei voi eikä kannata poistaa, niin ratkaisu on, että sitä tulee hillitä. HIllitseminen tapahtuu yleensä siten, että pyritään tekemään haitallisista itsekkyyden osoituksista kannattamattomia. Keskeinen väline tähän ovat rangaistukset ja muut seuraamukset sekä palkitseminen hyvästä käytöksestä.

Läheskään aina ei tosiaan pysty sanomaan mistä se johtuu, että lapsi käyttäytyy huonosti. Päätellä tietysti voi, ja usein päättely osuukin oikeaan. Tästä syystä, sekä siitä syystä, että huonon käytöksen usein halutaan loppuvan nyt eikä vasta joskus tulevaisuudessa, ei huonoa käytöstä useinkaan voi lähestyä yksinään siitä näkökulmasta, että korjataan se jokin huonon käytöksen syynä oleva asia. Myös tästä syystä tarvitaan siis pakkokeinoja, rangaistuksia, muita seuraamuksia ja palkitsemista.

Rangaistukset ja muut seuraamukset ovat myös keino alleviivata lapselle, että se mitä lapsi teki oli vakavaa ja väärin (tätä lapsi ei välttämättä tajua jos asiasta vain puhutaan), tarjota keino sovittaa tekonsa (eli korjata huono omatunto) yleisesti saavuttaa oikeudenmukaisuus, eli paha saa palkkansa.

Pelkissä "loogisissa seuraamuksissa", kuten sinä niitä kutsut, ei myöskään ole yleensä mahdollisuutta pitäytyä. Useinkaan sellaista ei ole keksittävissä siinä tilanteessa mikä on käsillä, tai vaikka olisi, niin se ei välttämättä tehoa lapseen. Seuraamus joka ei tehoa lapseen on yleensä vain vahingollinen, ei siis tarkoituksenmukainen.  Tästä syystä tarvitaan myös niitä "pahoja, julmia, hirvittäviä, traumaattisia, vanhanaikaisia" (tai mitä lie :D ) rangaistuksia.

Ja ei, rangaistukset eivät auta aina. Ihan niin kuin mikään muukaan keino ei auta aina. Mutta usein ne auttavat, ja siitä syystä niitä käytetään.

No tuota. Ensinnäkin kukaan ei ole vielä pystynyt osoittamaan tekoa, johon ei olisi olemassa kohtuullista loogista seurausta. Eli kerro ihmeessä jos olet keksinyt sellaisen.

Mutta pahempi ongelma viestisi sisällössä on sen sisältämä perusajatus on erittäin tekninen ja kylmä. Jos itsekkyydestä rangaistaan siksi että lapsi alkaisi laskeskella tekojensa "kannattamattomuutta" eikä siksi tekisi pahoja tekoja, niin:

Se opettaa lapselle ainoastaan sen että tekojen seurauksilla (esim. muiden mielen pahoittamisella) on merkitystä ainoastaan välinearvon näkökulmasta. Eli se ei opeta lasta aitoa empatiaa, vaan ainoastaan oman edun arviointia.

Ihmisen moraalin kehityksen näkökulmasta (esim. Kohlbergin teoriat) olet viestiesi perusteella jäänyt lapsen tasolle. Sitä kertoo myös ajatuksesi rankaisemisen "korjaavuudesta", jonkinlaisesta tasapainon palauttamisesta jonka edellytys on että "paha saa palkkansa".

Lapselta tuon ymmärtää mutta aikuinen ihminen vuonna 2020... Huh huh.

Vierailija kirjoitti:

...

Minua kiinnostaa, löytyykö hänen viestiensä takaa jotain, mikä selittää hänen trollaamisensa (arvelen siis että ainakin osa hänen viesteistään oli trollausmielessä kirjoitettuja).

Voihan hän - tai joku muu - perustella että hänellä itsellään on ODD ja sitä kautta yrittää "todistaa" rakentavan keskustelun olevan turhaa ODD-tapauksissa. :D (*lievää sarkasmia*)

Mutta sitä ennen on turha tuomita muita, jos ei ole valmis kuuntelemaan.

No sen verran avaan jo tässä vaiheessa, että ODD koskettaa henkilökohtaisesti, eli motiivini ei ollut mikään trollailu taikka aihepiirin vähättely, päin vastoin, halusin että tästä harvoin puhutusta aiheesta oikeasti keskustellaan.

(ei, itseltäni ei ole kuitenkaan ole moista diagnosoitu)

Huomenna sitten lisää...

ODD-jankkaaja kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

...

Minua kiinnostaa, löytyykö hänen viestiensä takaa jotain, mikä selittää hänen trollaamisensa (arvelen siis että ainakin osa hänen viesteistään oli trollausmielessä kirjoitettuja).

Voihan hän - tai joku muu - perustella että hänellä itsellään on ODD ja sitä kautta yrittää "todistaa" rakentavan keskustelun olevan turhaa ODD-tapauksissa. :D (*lievää sarkasmia*)

Mutta sitä ennen on turha tuomita muita, jos ei ole valmis kuuntelemaan.

No sen verran avaan jo tässä vaiheessa, että ODD koskettaa henkilökohtaisesti, eli motiivini ei ollut mikään trollailu taikka aihepiirin vähättely, päin vastoin, halusin että tästä harvoin puhutusta aiheesta oikeasti keskustellaan.

(ei, itseltäni ei ole kuitenkaan ole moista diagnosoitu)

Huomenna sitten lisää...

Miksi? Luulet että satuilusi kiinnostaa.

Ihan kamalan kontrollifriikiltä tunnut ja just semmoselta, että sääntöjä on vaan sääntöjen takia.

Järkyttävää, että tuon ikäinen on ollut jo noin kauan ilman puhelinta. Ei ihme, että uhmaa vaan lisää.

Mulla oli just tommoset vanhemmat, jotka loi älyttömiä sääntöjä, joissa ei ollut mitään järkeä eikä logiikkaa. Tuntui, että ainoa päämäärä oli, että kunhan on sääntöjä, mistä saa valittaa. No, eipä ole oltu tekemisissä sen jälkeen kun sieltä lähdin. Pelkkää alistamista oli koko lapsuus ja nuoruus.