Lue keskustelun säännöt.
13v poika, ollut aina epäluotettava, en jaksa enää lastani
06.12.2020 |
Poikaan ei ole koko 13 vuoden aikana luottaa yhtään, ei pienenä, eikä nyt vieläkään. Jos hänelle sanoo jotakin, tekee toisin heti, kun silmä välttää.
Esim. pyytää autossa puhelimeni kuunnellakseen äänikirjaa, mutta kiellän selaamassa nettiä, voi vain kuunnella, heti kun lähden ajamaan enkä huomaa, poika selaa nettiä.
Jos jääkaappiin ostaa jotakin, mikä on tarkoitettu ruuanlaittoon ja erikseen kieltää syömästä, kun poika on hetken yksin kotona, se on syöty.
Pelipaikkoja ei noudata, siksi konsolit on lukitussa kaapissa, saa ne vain peliaikoina.
Jos on kotiintuloaika, ei ikinä ole tullut sovittuun aikaan, aina pitää soittaa monta kertaa ja kehottaa kotiin.
Lupaa tehdä läksyt ennen harkkoja, ei ole KOSKAAN tehnyt omatoimisesti, jollei ole kehottanut kymmeniä kertoja.
Olen kieltänyt tonkimasta laatikoita, missä on työpapereitani, usein ollessaan yksin kotona käy ko. laatikon ja muitakin kaappeja läpi ja penkoo kaiken.
Meillä on useampi lukittu kaappi ja vaatehuone, koska poikaan ei voi luottaa yhtään. Mikään puhe, tai etuuden menetys ei auta. Koulu menee hyvin ja kavereita on. On vaan kamala asua epäluotettavan ihmisen kanssa.
Onko kokemuksia vastaavasta?
Kommentit (1081)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Silti mielestäni rinnastus lakien/valtion ja perheen välillä on vähän ontuva. Valtion ja kansalaisen välillä ei ole samanlaista kiintymyssuhdetta kuin vanhemman ja lapsen välillä kuuluisi olla. Mielestäni on vähän kylmäävää, että osa keskustelijoista ei tunnista/tunnusta tätä eroa.
Miksi koet, ettei lapsella voi olla toimivaa kiintymyssuhdetta sellaiseen vanhempaan joka seurauksena tottelemattomuudesta kurittaa häntä? Ei lapsen ja vanhemman suhteen ole tarkoitus olla mikään kaverisuhde. Kautta aikain vanhemmat ovat kurittaneet lapsiaan, eivätkä lapset siitä katkeroidu paitsi jos siihen liittyy joku voimakas epäoikeudenmukaisuus kuten jatkuva syyttömän rankaiseminen.
Kaverivanhemmuutta kukaan ei aja. Kiintymyssuhde perustuu turvaan ja rakkauteen. Se ei voi perustua rangaistuksiin ja pelkoon.
Miten se poikkeaa kaveruudesta jos kaikki on vaan mukavaa naminamia?
Perustelisitko millä perusteella kiintymyssuhteeseen perustuva vanhemmuus on vain mukavaa naminamia. Kiintymyssuhde sisältää myös mahdollisuuden rajoittamiseen ja ohjaamiseen. Jos et pysty perustelemaan, niin voisitko nyt vaan lopettaa tuon jankkaamisen ja vääristelyn.
Juurihan yllä kerrot, että pakkoa ei saa käyttää. Tosin ei pelkkä pakko edes riitä. Tarvitaan myös rangaistuksia.
Osoita kohta, jossa niin on sanottu. Jos viittaat tuohon rangaistuksiin ja pelkoon, niin ne ovat eri asia kuin "pakko". Pakko voi olla esimerkiksi sitä että kun 3-vuotias yrittää kiukustuneena lyödä vanhempaa lelulla, vanhempi estää lyömisen pitämällä kiinni lapsen kädestä ja laittaa lelun ylähyllylle. Vanhempi ei silti rankaise lasta kiukustumisesta esimerkiksi nurkassa seisottamalla, vaan auttaa häntä pääsemään tunnekuohun yli. Se on paljon rakentavampi vaihtoehto kuin se että vanhempi pahentaa lapsen oloa rankaisemalla ja sen jälkeen jättää hänet selviytymään koko tunnekuohusta itse.
Kirjoitit, että jos juttelu ei auta, niin sitten on aika hakea ammattiapua.
Mitä näihin tunnekuohuihin tulee, niin etpä paljon inhimillistä elämää tunne jos ajattelet, että lasten tottelemattomuus on yksinkertaistettavissa joksikin tunnekuohuiksi. Saati että tällainen tunnekuohu menisi aina tai edes yleensä ohi sillä, että hyvitellään ja istutaan vieressä.
Apua, nyt taitaa mennä keskustelijat sekaisin. Minä olen se, joka kirjoitti tuon viestin, jossa pohdittiin vanhemman ja valtion eroja. Sen jälkeen ei tässä lainausketjussa ole minun kirjoittamiani viestejä.
Ketju on jo niin pitkä, että on vaikea selata vanhoja viestejä. En löydä viestiä, jossa puhuttaisiin pelkästä "juttelusta". Löydätkö sinä, voitko laittaa lainauksen?
Luulenpa kuitenkin, että ei ole tarkoitettu pelkkää puhumista, vaan erilaisia kasvatuskeinoja, joiden kokonaisuudesta jotkut käyttävät termiä "pehmeä linja". Ja sitten on perusteltu, miksi pehmeiden keinojen karahtaessa kiville olisi hyvä pyytää ulkopuolisen ammattilaisen arvio siitä, johtuuko pehmeiden keinojen toimimattomuus esim. vuorovaikutussuhteen ongelmista.
Viesti nro 930.
Kiitos, sehän tuli kuin apteekin hyllyltä! :) Itse tulkitsen tuon viestin nro 930 juuri kuten yllä kirjoitin. Ilmeisesti sinä näet jotenkin toisin? Saako kysyä, miten?
-sama kuin yllä
Näkisin, että jos kirjoitetaan "juttelu" niin silloin todellakin tarkoitetaan vain erilaista juttelua ja muuta suusanallista ohjaamista.
Ok, mun mielestä tuota "juttelu"-sanaa oli käytetty vähän ironisesti kuvaamaan nk. kovan linjan kannattajien näkemystä kaikista pehmeistä keinoista.
-edelleen sama
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, ymmärrän että se tuntuu mielestäsi hurjalta. Siellä jutellaan myös sen vanhemman kanssa, että minkälaiset kasvatusperiaatteet on. Lapsi voidaan myös ohjata jatkotutkimuksiin, koska käytöshäiriöt voivat johtua mm. neurologisista syistä tai vaikkapa huonosta näöstä tai kuulosta.
Ymmärrän kyllä että ajatus siitä että joku lapsi voisi olla jo syntyjään "paha" tai "vaikea" on äärimmäisen epämiellyttävä, ajatus lapsen myötäsyntyisestä täydellisestä viattomuudesta ja puhtaudesta on niin paljon mukavampi.
Olisiko kuitenkin järkevää myöntää, että molemmat ääripäät ovat kuitenkin olemassa, ja valtaenemmistö meistä asettuu janalle, jossa suurin osa on jossain tuolla ääripäiden välissä luonteeltaan?
Tätä keskustelua voisi nimittäin jalostaa tämän faktan hyväksyminen.
-> kovan linjan kannattajat alkaisi ymmärtää, että heitä raivokkaasti vastustava joukko on ollut onnekas, ja saaneet luonteeltaan helppoja lapsia.
-> kovan linjan vastustajat alkaisi ymmärtää, että heidän omat, hyväksi havaitsevansa pehmeät metodit saattavat olla vaikeisiin luonteisiin melko, tai jopa täysin tehottomia.
Yritän tässä nyt rakentaa siltaa kahden eri koulukunnan välille, saa nähdä onnistuuko.
Kuten aiemminkin on sanottu, metsään meni. Kuulun itse kirjoittajiin, joita kutsut "raivokkaasti vastustavaksi joukoksi", eikä lapseni ole helppo. Olen tästä jo kirjoittanut aiemminkin, mutta avaan yksityiskohtia nyt tarkemmin, koska jankutus täällä vain jatkuu.
Lapseni vastustaa tiettyjä asioita ja tehtäviä, jotka ovat hänelle vaikeita mm. aistijärjestelmän ongelmien takia. Esimerkiksi piirtäminen on hänelle vaikeaa, ja paitsi että se on vaikeaa, se on hänen näkökulmastaan merkityksetöntä ja ikään kuin vailla sisältöä. Tämä johtuu siitä, että hän ei saa samaa onnistumisen iloa ja kokemusta kuin ns. normaali lapsi. Piirtäminen on kuitenkin tärkeää, koska se harjaannuttaa käden hienomotoriikkaa, mikä on myöhemmin välttämätöntä kirjoittamiseen opettelussa.
No, jos mä yrittäisin nyt häntä saada harjaannuttamaan tätä hienomotoriikkaa pakottamalla hänet piirtämään, lopputulos olisi vain itkua ja hammastenkiristystä molemmin puolin. Näiden rankaisijoiden logiikan mukaan lapsen pitäisi nyt totella minun käskyäni (joka on siis minun kannaltani looginen), vaikka se on hänen kannaltaan järjetön, koska piirtäminen on hänen kokemusmaailmassaan vailla sisältöä. Jos hän ei tottelisi, minun tulisi rangaista häntä yhä kovemmin ja kovemmin, kunnes hän rankaisemisen pelossa tekisi niin kuin käsken. Auttaisiko se häntä? Ei. Aistijärjestelmän ongelmat eivät parane eikä edes sanottavasti edisty pakottamalla. Siksi tällainen pakottaminen olisi paitsi vahingollista meidän suhteellemme ja lapsen myöhemmälle motivaatiolle, myös tarpeetonta lapsen kehityksen kannalta.
Sen sijaan lapsi hyötyy siitä, että hän käy toimintaterapiassa, jossa aistijärjestelmän häiriöihin perehtynyt ja erityiskoulutuksen (SI) käynyt toimintaterapeutti tekee hänen kanssaan vuosikymmenien ajan kehitettyjä harjoituksia, joiden on tieteellisissä tutkimuksissa osoitettu edistävän lapsen motorista kehitystä. Maallikko ei tiedä, että esimerkiksi keinumiseen yhdistettynä hernepussien heittely koriin auttaa juuri siihen mikä lapselleni on vaikeaa - käden hienomotoriikan kehittymiseen. Kysy alan asiantuntijalta, jos et usko. En tietenkään jätä lapsen motorista kehitystä kokonaan toimintaterapian varaan. Toimintaterapiassa myötä tapahtuneen kypsymisen ja minun sieltä saamieni vinkkien ansiosta minun on paljon helpompi auttaa lasta harjoittelemaan kotona ilman pakottamista.
Voi olla, että joku tulee nyt sanomaan, että ei ODD-lapselle tällainen auta. No, tässä kohtaa herää kysymys että mistä se ODD sitten lapselle tulee? Pystyykö kukaan keskustelijoista osoittamaan yhtään ainutta lasta, joka on mennyt illalla nukkumaan tavallisena lapsena ja herännyt ODD-lapsena. On ihan mahdollista, että oma lapseni olisi vuosien saatossa kehittynyt tilaan, jossa ODD:n diagnostiset kriteerit täyttyvät, jos olisin alkanut kasvattaa häntä rankaisevalla tavalla. Ja se ei olisi ollut hänen oma syynsä vaan minun. Hänen aisti- ja hermojärjestelmänsä ei yksinkertaisesti olisi pystynyt sopeutumaan tällaisiin rankaiseviin vaatimuksiin ja lopulta olisimme olleet niin tulehtuneessa tilanteessa, että en uskalla sitä edes ajatella.
Ja mitä tulee noihin vaikeisiin luonteisiin - asiat ovat harvoin yksinkertaisia. Lapsille ei tosiaan anneta persoonallisuushäiriödiagnooseja, koska heidän persoonallisuutensa (ja kaikki heissä, ihan hermojärjestelmästä alkaen) kehittyy kaiken aikaa. Ei ihmistä, erityisesti kehittyvää ihmistä, voi kuitata "vaikeana luonteena". Erityisesti tuo ODD-jankkaajan itse diagnosoima lapsi - kukaan kirjoittaja täällä ei voi mistään tietää, mistä tässä asiassa on kyse. Samoin kuin ei AP:n lapsesta. En ymmärrä millaisesta ratapölkystä tämä asia pitäisi vääntää, että tuo ääripäiden huutelija lopettaisi jankuttamisen.
Johtuuko lapsesi kaikki tottelemattomuus siis siitä aistijärjestelmän ongelmasta? Hänellä ei siis ole taipumusta olla tottelematon muista syistä, kuten itsekkyydestä?
Entä jos hän tekisi jotain oikeasti hyvin vaarallista kiellettyä, kuten menisi toistuvasti ja kielloista huolimatta leikkimään heikoille jäille? Olisiko siinäkin tapauksessa rankaisu tai muu pelote väärä ratkaisu, ja oikea ratkaisu taas terapia, harjoitteet yms?
Isäni on syntynyt 40-luvulla. Hänellä oli kaksi veljeä. Heitä oli kielletty menemästä jäälle, rangaistuksena kiellon rikkomisesta remmiä. Kieltoa perusteltiin sillä, että on vaarallista. Järkevä kielto, ei siinä mitään. Mutta eipä tuo kova rangaistus mitään auttanut. Menivät silti jäälle, ja muutaman kerran joku pojista mulskahti veteen, toiset onkivat sitten ylös. Rangaistuksen ainoa vaikutus oli se, että vahingon tapahtuessa veljekset eivät uskaltaneet mennä suoraan kotiin lämmittelemään vaan pujahtivat johonkin naapurin saunaan kuivattelemaan vaatteita. Välillä jäivät kiinni, ja sitten remmi viuhui. Sitten taas seuraavana päivänä jäälle.
Kuinkahan kauan kestää, että joku analysoi viaksi sen, ettei lyöty solkipäällä...? :(
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, ymmärrän että se tuntuu mielestäsi hurjalta. Siellä jutellaan myös sen vanhemman kanssa, että minkälaiset kasvatusperiaatteet on. Lapsi voidaan myös ohjata jatkotutkimuksiin, koska käytöshäiriöt voivat johtua mm. neurologisista syistä tai vaikkapa huonosta näöstä tai kuulosta.
Ymmärrän kyllä että ajatus siitä että joku lapsi voisi olla jo syntyjään "paha" tai "vaikea" on äärimmäisen epämiellyttävä, ajatus lapsen myötäsyntyisestä täydellisestä viattomuudesta ja puhtaudesta on niin paljon mukavampi.
Olisiko kuitenkin järkevää myöntää, että molemmat ääripäät ovat kuitenkin olemassa, ja valtaenemmistö meistä asettuu janalle, jossa suurin osa on jossain tuolla ääripäiden välissä luonteeltaan?
Tätä keskustelua voisi nimittäin jalostaa tämän faktan hyväksyminen.
-> kovan linjan kannattajat alkaisi ymmärtää, että heitä raivokkaasti vastustava joukko on ollut onnekas, ja saaneet luonteeltaan helppoja lapsia.
-> kovan linjan vastustajat alkaisi ymmärtää, että heidän omat, hyväksi havaitsevansa pehmeät metodit saattavat olla vaikeisiin luonteisiin melko, tai jopa täysin tehottomia.
Yritän tässä nyt rakentaa siltaa kahden eri koulukunnan välille, saa nähdä onnistuuko.
Kuten aiemminkin on sanottu, metsään meni. Kuulun itse kirjoittajiin, joita kutsut "raivokkaasti vastustavaksi joukoksi", eikä lapseni ole helppo. Olen tästä jo kirjoittanut aiemminkin, mutta avaan yksityiskohtia nyt tarkemmin, koska jankutus täällä vain jatkuu.
Lapseni vastustaa tiettyjä asioita ja tehtäviä, jotka ovat hänelle vaikeita mm. aistijärjestelmän ongelmien takia. Esimerkiksi piirtäminen on hänelle vaikeaa, ja paitsi että se on vaikeaa, se on hänen näkökulmastaan merkityksetöntä ja ikään kuin vailla sisältöä. Tämä johtuu siitä, että hän ei saa samaa onnistumisen iloa ja kokemusta kuin ns. normaali lapsi. Piirtäminen on kuitenkin tärkeää, koska se harjaannuttaa käden hienomotoriikkaa, mikä on myöhemmin välttämätöntä kirjoittamiseen opettelussa.
No, jos mä yrittäisin nyt häntä saada harjaannuttamaan tätä hienomotoriikkaa pakottamalla hänet piirtämään, lopputulos olisi vain itkua ja hammastenkiristystä molemmin puolin. Näiden rankaisijoiden logiikan mukaan lapsen pitäisi nyt totella minun käskyäni (joka on siis minun kannaltani looginen), vaikka se on hänen kannaltaan järjetön, koska piirtäminen on hänen kokemusmaailmassaan vailla sisältöä. Jos hän ei tottelisi, minun tulisi rangaista häntä yhä kovemmin ja kovemmin, kunnes hän rankaisemisen pelossa tekisi niin kuin käsken. Auttaisiko se häntä? Ei. Aistijärjestelmän ongelmat eivät parane eikä edes sanottavasti edisty pakottamalla. Siksi tällainen pakottaminen olisi paitsi vahingollista meidän suhteellemme ja lapsen myöhemmälle motivaatiolle, myös tarpeetonta lapsen kehityksen kannalta.
Sen sijaan lapsi hyötyy siitä, että hän käy toimintaterapiassa, jossa aistijärjestelmän häiriöihin perehtynyt ja erityiskoulutuksen (SI) käynyt toimintaterapeutti tekee hänen kanssaan vuosikymmenien ajan kehitettyjä harjoituksia, joiden on tieteellisissä tutkimuksissa osoitettu edistävän lapsen motorista kehitystä. Maallikko ei tiedä, että esimerkiksi keinumiseen yhdistettynä hernepussien heittely koriin auttaa juuri siihen mikä lapselleni on vaikeaa - käden hienomotoriikan kehittymiseen. Kysy alan asiantuntijalta, jos et usko. En tietenkään jätä lapsen motorista kehitystä kokonaan toimintaterapian varaan. Toimintaterapiassa myötä tapahtuneen kypsymisen ja minun sieltä saamieni vinkkien ansiosta minun on paljon helpompi auttaa lasta harjoittelemaan kotona ilman pakottamista.
Voi olla, että joku tulee nyt sanomaan, että ei ODD-lapselle tällainen auta. No, tässä kohtaa herää kysymys että mistä se ODD sitten lapselle tulee? Pystyykö kukaan keskustelijoista osoittamaan yhtään ainutta lasta, joka on mennyt illalla nukkumaan tavallisena lapsena ja herännyt ODD-lapsena. On ihan mahdollista, että oma lapseni olisi vuosien saatossa kehittynyt tilaan, jossa ODD:n diagnostiset kriteerit täyttyvät, jos olisin alkanut kasvattaa häntä rankaisevalla tavalla. Ja se ei olisi ollut hänen oma syynsä vaan minun. Hänen aisti- ja hermojärjestelmänsä ei yksinkertaisesti olisi pystynyt sopeutumaan tällaisiin rankaiseviin vaatimuksiin ja lopulta olisimme olleet niin tulehtuneessa tilanteessa, että en uskalla sitä edes ajatella.
Ja mitä tulee noihin vaikeisiin luonteisiin - asiat ovat harvoin yksinkertaisia. Lapsille ei tosiaan anneta persoonallisuushäiriödiagnooseja, koska heidän persoonallisuutensa (ja kaikki heissä, ihan hermojärjestelmästä alkaen) kehittyy kaiken aikaa. Ei ihmistä, erityisesti kehittyvää ihmistä, voi kuitata "vaikeana luonteena". Erityisesti tuo ODD-jankkaajan itse diagnosoima lapsi - kukaan kirjoittaja täällä ei voi mistään tietää, mistä tässä asiassa on kyse. Samoin kuin ei AP:n lapsesta. En ymmärrä millaisesta ratapölkystä tämä asia pitäisi vääntää, että tuo ääripäiden huutelija lopettaisi jankuttamisen.
Johtuuko lapsesi kaikki tottelemattomuus siis siitä aistijärjestelmän ongelmasta? Hänellä ei siis ole taipumusta olla tottelematon muista syistä, kuten itsekkyydestä?
Entä jos hän tekisi jotain oikeasti hyvin vaarallista kiellettyä, kuten menisi toistuvasti ja kielloista huolimatta leikkimään heikoille jäille? Olisiko siinäkin tapauksessa rankaisu tai muu pelote väärä ratkaisu, ja oikea ratkaisu taas terapia, harjoitteet yms?
Nämä minun lapseni aistijärjestelmän ongelmat (ja muut joita en tässä avaa tarkemmin) eivät ole erotettavissa hänen persoonallisuudestaan sillä tavalla, että voisin oikeastaan koskaan sanoa, mikä johtuu puhtaasti aistiongelmista, mikä tunnekuohusta, mikä lapselle tyypillisestä impulssijärjestelmän kehittymättömyydestä tai mikä mainitsemasta "itsekkyydestä". Yritän katsoa lasta aina kokonaisuutena.
Voisiko olla niin, että sinä puolestasi ajattelet, että lapsesta voi "eristää" tällaisen "puhtaan" itsekkyyden, jolloin sinun logiikkasi mukaan ainoa toimiva keino on kosto (eli rankaisu)? Ensinnäkään tämä ei ole mahdollista, koska et näe lapsesi pään sisään, ja toiseksi: jos oletetaan että lapsi on itsekäs, rankaisu ei lopeta itsekkyyttä. Vai pystytkö perustelemaan, että se lopettaisi?
Jos lapsi toimii tavalla, jonka sinä nimeät "itsekkääksi" (esim. ottaa lelun toisen kädestä), oikea ratkaisu ei ole laittaa lasta nurkkaan, vaan palauttaa lelu toiselle lapselle ja kysyä, miltä lelun ottajasta itsestään tuntuisi, jos joku tekisi hänelle samalla tavalla. Näinhän esimerkiksi päiväkodissa toimitaan. Jos lapsen käyttäytyminen ei muutu paremmaksi, yksi looginen seuraus on, että lapsi joutuu pois kyseisestä leikistä. Isommilla lapsilla tietysti ikätasoon sopivat seuraukset.
Nuo vaaratilanteet ovat lapsen kasvattamisessa oma lukunsa. On vanhemman tehtävä arvioida, miten paljon lasta täytyy estää etukäteen joutumasta vaaratilanteisiin (esim. oma lapseni kulki 1-vuotiaana jalkakäytävällä kävelyvaljaissa), ja miten paljon lapseen voi luottaa. On selvää, että jos lapsi hakeutuu toistuvasti vaaratilanteisiin, hänen estämisekseen tarvitaan voimakkaitakin rajoituksia. Esimerkiksi joillekin nuorille ykköstyypin diabeetikoille on tyypillistä, että he antavat hoitotasapainon mennä päin honkia ilman mitään varsinaista syytä. Sairaalakeikkoja voi kertyä tällaisille nuorille useampiakin. Tällöin sairaala voi tehdä asiasta lasun ja nuorelle voidaan kertoa, että jos hän joutuu vielä välinpitämättömyytensä takia sairaalaan, hänet sijoitetaan väliaikaisesti esimerkiksi lastensuojelulaitokseen. Tässäkään tapauksessa kyseinen uhka ei ole tarkoitettu rangaistukseksi, vaan sen tehtävä on varmistaa nuoren turvallisuus.
Tiedän tapauksia, joissa läheltä piti -tilanteessa äärimmäisen säikähtäneet vanhemmat ovat antaneet lapselle selkään siinä paikalla, vaikka eivät missään muussa tilanteessa tekisi niin. Tällöin vanhemman toiminnan taustalla on jossain määrin ymmärrettävä syy, mikä ei kuitenkaan poista teon rangaistavuutta rikoslaissa. Kukaan ei kuitenkaan voi sataprosenttisesti väittää, että tällainen fyysinen rangaistus ehdottomasti estäisi vaaratilanteet jatkossa. Itse pitäisin lasta tiukemmin "talutusnuorassa", kunnes taas pystyisin luottamaan häneen. Jos lapsi meneet toistuvasti esimerkiksi heikoille jäille, reaktio riippuu lapsen iästä. Jos ongelma näyttää olevan impulssikontrollissa (pienet lapset, adhd), hän ei saisi mennä ulos ilman valvompaa. Jos lapsi vaikuttaisi itsetuhoiselta, rankaisun sijasta lapselle täytyy hankkia apua terveydenhuollon kautta.
No johan hiljeni. Toivottavasti odd-jankkaaja ei nyt kosta tätä syyttömälle lapselleen! Kylmää ajatellakin. Elättelen pientä toivoa, että hänen silmänsä aukenisivat ja lapsi pääsisi turvaan. Erittäin epätodennäköistähän se on tietenkin, mutta ei ehkä aivan mahdotonta. Jos hän sen osaisi tehdä, niin sepä olisi aivan suurenmoinen uroteko. Kun vanhempi on tuossa tilassa, vaatii häneltä varmaan uskomatonta ponnistusta päästää lapsi turvaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Silti mielestäni rinnastus lakien/valtion ja perheen välillä on vähän ontuva. Valtion ja kansalaisen välillä ei ole samanlaista kiintymyssuhdetta kuin vanhemman ja lapsen välillä kuuluisi olla. Mielestäni on vähän kylmäävää, että osa keskustelijoista ei tunnista/tunnusta tätä eroa.
Miksi koet, ettei lapsella voi olla toimivaa kiintymyssuhdetta sellaiseen vanhempaan joka seurauksena tottelemattomuudesta kurittaa häntä? Ei lapsen ja vanhemman suhteen ole tarkoitus olla mikään kaverisuhde. Kautta aikain vanhemmat ovat kurittaneet lapsiaan, eivätkä lapset siitä katkeroidu paitsi jos siihen liittyy joku voimakas epäoikeudenmukaisuus kuten jatkuva syyttömän rankaiseminen.
Kaverivanhemmuutta kukaan ei aja. Kiintymyssuhde perustuu turvaan ja rakkauteen. Se ei voi perustua rangaistuksiin ja pelkoon.
Miten se poikkeaa kaveruudesta jos kaikki on vaan mukavaa naminamia?
Perustelisitko millä perusteella kiintymyssuhteeseen perustuva vanhemmuus on vain mukavaa naminamia. Kiintymyssuhde sisältää myös mahdollisuuden rajoittamiseen ja ohjaamiseen. Jos et pysty perustelemaan, niin voisitko nyt vaan lopettaa tuon jankkaamisen ja vääristelyn.
Juurihan yllä kerrot, että pakkoa ei saa käyttää. Tosin ei pelkkä pakko edes riitä. Tarvitaan myös rangaistuksia.
Osoita kohta, jossa niin on sanottu. Jos viittaat tuohon rangaistuksiin ja pelkoon, niin ne ovat eri asia kuin "pakko". Pakko voi olla esimerkiksi sitä että kun 3-vuotias yrittää kiukustuneena lyödä vanhempaa lelulla, vanhempi estää lyömisen pitämällä kiinni lapsen kädestä ja laittaa lelun ylähyllylle. Vanhempi ei silti rankaise lasta kiukustumisesta esimerkiksi nurkassa seisottamalla, vaan auttaa häntä pääsemään tunnekuohun yli. Se on paljon rakentavampi vaihtoehto kuin se että vanhempi pahentaa lapsen oloa rankaisemalla ja sen jälkeen jättää hänet selviytymään koko tunnekuohusta itse.
Kirjoitit, että jos juttelu ei auta, niin sitten on aika hakea ammattiapua.
Mitä näihin tunnekuohuihin tulee, niin etpä paljon inhimillistä elämää tunne jos ajattelet, että lasten tottelemattomuus on yksinkertaistettavissa joksikin tunnekuohuiksi. Saati että tällainen tunnekuohu menisi aina tai edes yleensä ohi sillä, että hyvitellään ja istutaan vieressä.
Apua, nyt taitaa mennä keskustelijat sekaisin. Minä olen se, joka kirjoitti tuon viestin, jossa pohdittiin vanhemman ja valtion eroja. Sen jälkeen ei tässä lainausketjussa ole minun kirjoittamiani viestejä.
Ketju on jo niin pitkä, että on vaikea selata vanhoja viestejä. En löydä viestiä, jossa puhuttaisiin pelkästä "juttelusta". Löydätkö sinä, voitko laittaa lainauksen?
Luulenpa kuitenkin, että ei ole tarkoitettu pelkkää puhumista, vaan erilaisia kasvatuskeinoja, joiden kokonaisuudesta jotkut käyttävät termiä "pehmeä linja". Ja sitten on perusteltu, miksi pehmeiden keinojen karahtaessa kiville olisi hyvä pyytää ulkopuolisen ammattilaisen arvio siitä, johtuuko pehmeiden keinojen toimimattomuus esim. vuorovaikutussuhteen ongelmista.
Viesti nro 930.
Kiitos, sehän tuli kuin apteekin hyllyltä! :) Itse tulkitsen tuon viestin nro 930 juuri kuten yllä kirjoitin. Ilmeisesti sinä näet jotenkin toisin? Saako kysyä, miten?
-sama kuin yllä
Näkisin, että jos kirjoitetaan "juttelu" niin silloin todellakin tarkoitetaan vain erilaista juttelua ja muuta suusanallista ohjaamista.
Ok, mun mielestä tuota "juttelu"-sanaa oli käytetty vähän ironisesti kuvaamaan nk. kovan linjan kannattajien näkemystä kaikista pehmeistä keinoista.
-edelleen sama
Nimenomaan näin. Ja tämä jankkaaja tietää sen itsekin, hän käyttää vain vääristelyä aseenaan, koska omat argumentit eivät riitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No johan hiljeni. Toivottavasti odd-jankkaaja ei nyt kosta tätä syyttömälle lapselleen! Kylmää ajatellakin. Elättelen pientä toivoa, että hänen silmänsä aukenisivat ja lapsi pääsisi turvaan. Erittäin epätodennäköistähän se on tietenkin, mutta ei ehkä aivan mahdotonta. Jos hän sen osaisi tehdä, niin sepä olisi aivan suurenmoinen uroteko. Kun vanhempi on tuossa tilassa, vaatii häneltä varmaan uskomatonta ponnistusta päästää lapsi turvaan.
Samaa toivon minäkin.
Tämä on todella hämmentävä ketju 🙄
Yksikään lapsi ei ole ODD syntymästään.
Nepsyongelmatkin tulevat esiin vasta vuosien varrella, tai niitä tutkitaan paremmin vasta kun lapsi on liki kouluikää.
Kamalaa on se, että tälläisiä vanhempia on oikeasti olemassa jotka ominpäin diagnostisoivat lapsensa ODD tapaukseksi.
ADD, ADHD yms diagnosoidaan neuropsykologin tekemänä, ei terveyskeskus tms lääkärin avulla.
ODDstä ei suomeksi googlettamalla löytynyt oikein mitään, mutta tuskin sitäKÄÄN normi terveyskeskuslääkäri arvuuttelee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Silti mielestäni rinnastus lakien/valtion ja perheen välillä on vähän ontuva. Valtion ja kansalaisen välillä ei ole samanlaista kiintymyssuhdetta kuin vanhemman ja lapsen välillä kuuluisi olla. Mielestäni on vähän kylmäävää, että osa keskustelijoista ei tunnista/tunnusta tätä eroa.
Miksi koet, ettei lapsella voi olla toimivaa kiintymyssuhdetta sellaiseen vanhempaan joka seurauksena tottelemattomuudesta kurittaa häntä? Ei lapsen ja vanhemman suhteen ole tarkoitus olla mikään kaverisuhde. Kautta aikain vanhemmat ovat kurittaneet lapsiaan, eivätkä lapset siitä katkeroidu paitsi jos siihen liittyy joku voimakas epäoikeudenmukaisuus kuten jatkuva syyttömän rankaiseminen.
Kaverivanhemmuutta kukaan ei aja. Kiintymyssuhde perustuu turvaan ja rakkauteen. Se ei voi perustua rangaistuksiin ja pelkoon.
Miten se poikkeaa kaveruudesta jos kaikki on vaan mukavaa naminamia?
Perustelisitko millä perusteella kiintymyssuhteeseen perustuva vanhemmuus on vain mukavaa naminamia. Kiintymyssuhde sisältää myös mahdollisuuden rajoittamiseen ja ohjaamiseen. Jos et pysty perustelemaan, niin voisitko nyt vaan lopettaa tuon jankkaamisen ja vääristelyn.
Juurihan yllä kerrot, että pakkoa ei saa käyttää. Tosin ei pelkkä pakko edes riitä. Tarvitaan myös rangaistuksia.
Osoita kohta, jossa niin on sanottu. Jos viittaat tuohon rangaistuksiin ja pelkoon, niin ne ovat eri asia kuin "pakko". Pakko voi olla esimerkiksi sitä että kun 3-vuotias yrittää kiukustuneena lyödä vanhempaa lelulla, vanhempi estää lyömisen pitämällä kiinni lapsen kädestä ja laittaa lelun ylähyllylle. Vanhempi ei silti rankaise lasta kiukustumisesta esimerkiksi nurkassa seisottamalla, vaan auttaa häntä pääsemään tunnekuohun yli. Se on paljon rakentavampi vaihtoehto kuin se että vanhempi pahentaa lapsen oloa rankaisemalla ja sen jälkeen jättää hänet selviytymään koko tunnekuohusta itse.
Kirjoitit, että jos juttelu ei auta, niin sitten on aika hakea ammattiapua.
Mitä näihin tunnekuohuihin tulee, niin etpä paljon inhimillistä elämää tunne jos ajattelet, että lasten tottelemattomuus on yksinkertaistettavissa joksikin tunnekuohuiksi. Saati että tällainen tunnekuohu menisi aina tai edes yleensä ohi sillä, että hyvitellään ja istutaan vieressä.
Tästä vieressä istumista, tarkoitat ehkä muuta, mutta kerron silti.
Kun lapseni oli pieni ja huomasin, että nyt oli ränkkäkänkkä päällä (oli väsynyt, oli tapahtunut tarhassa jotan, oli turhaantunut, kaipasi huomiota tms.) niin sillon oli kaikista paras keino, että istui ihan maahan hänen viereensä, otti lähelleen tai otti käden käteen ja alkoi jutella rauhallisesti hänen kanssaan. Tai vain ensin halasi tai piti sylissä, että lapsi rauhoittui ja tunsi olonsa turvalliseksi.
Huomasin eron selkeästi: joskus kun oli itsellä kiire tai ensin yritti, että sanoo ohimennen jotain, sanoo, että jutellaan myöhemmin tai jopa sanoi, että ole nyt hiljaa niin tilanne paheni.
Mietin aina silloin, että onko se ruoka tai joku muu arkiasia hoitaa ensin tärkeämpi kuin lapseni. Usein tajusin, että ei ole.
Hetki lapsen kanssa lattialla istuen ja jutellen riitti. Lapsi sai huomiota, rauhoittui ja meni omiin leikkeihinsä. Minä sain rauhassa jatkaa omia hommiani.
Pieni askel, mutta tärkeä ja suuri vaikutus.Lapsen vieressä tai lattialla istuminen on joskus paljon tehokkaampi keino kuin lapsen yksin nurkassa seisottaminen tms.
Vaatii kyllä vanhemmalta enemmän kuin sen rangaistuksen jakaminen, mutta on sen arvoista.
Sillä säilyttää lapsen luottamuksen ja keskinäisen arvostuksen.
Kunnioitus säilyy ja kumpikaan ei menetä kasvojaan.
Kummankaan ei silloin tarvitse tuntea häpeää.
Hyvin kauniisti kirjoitettu, kiitos. Yritän toimia samoin oman lapseni kanssa, mutta aina ei voimat riitä.
Sekin pitää muistaa että vanhemman täytyy olla sillä tavalla armollinen itselleen, että ei vaadi täydellisyyttä. Se on kuitenkin eri asia kuin että ei ota vastuuta virheistään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Silti mielestäni rinnastus lakien/valtion ja perheen välillä on vähän ontuva. Valtion ja kansalaisen välillä ei ole samanlaista kiintymyssuhdetta kuin vanhemman ja lapsen välillä kuuluisi olla. Mielestäni on vähän kylmäävää, että osa keskustelijoista ei tunnista/tunnusta tätä eroa.
Miksi koet, ettei lapsella voi olla toimivaa kiintymyssuhdetta sellaiseen vanhempaan joka seurauksena tottelemattomuudesta kurittaa häntä? Ei lapsen ja vanhemman suhteen ole tarkoitus olla mikään kaverisuhde. Kautta aikain vanhemmat ovat kurittaneet lapsiaan, eivätkä lapset siitä katkeroidu paitsi jos siihen liittyy joku voimakas epäoikeudenmukaisuus kuten jatkuva syyttömän rankaiseminen.
Kaverivanhemmuutta kukaan ei aja. Kiintymyssuhde perustuu turvaan ja rakkauteen. Se ei voi perustua rangaistuksiin ja pelkoon.
Miten se poikkeaa kaveruudesta jos kaikki on vaan mukavaa naminamia?
Perustelisitko millä perusteella kiintymyssuhteeseen perustuva vanhemmuus on vain mukavaa naminamia. Kiintymyssuhde sisältää myös mahdollisuuden rajoittamiseen ja ohjaamiseen. Jos et pysty perustelemaan, niin voisitko nyt vaan lopettaa tuon jankkaamisen ja vääristelyn.
Juurihan yllä kerrot, että pakkoa ei saa käyttää. Tosin ei pelkkä pakko edes riitä. Tarvitaan myös rangaistuksia.
Osoita kohta, jossa niin on sanottu. Jos viittaat tuohon rangaistuksiin ja pelkoon, niin ne ovat eri asia kuin "pakko". Pakko voi olla esimerkiksi sitä että kun 3-vuotias yrittää kiukustuneena lyödä vanhempaa lelulla, vanhempi estää lyömisen pitämällä kiinni lapsen kädestä ja laittaa lelun ylähyllylle. Vanhempi ei silti rankaise lasta kiukustumisesta esimerkiksi nurkassa seisottamalla, vaan auttaa häntä pääsemään tunnekuohun yli. Se on paljon rakentavampi vaihtoehto kuin se että vanhempi pahentaa lapsen oloa rankaisemalla ja sen jälkeen jättää hänet selviytymään koko tunnekuohusta itse.
Kirjoitit, että jos juttelu ei auta, niin sitten on aika hakea ammattiapua.
Mitä näihin tunnekuohuihin tulee, niin etpä paljon inhimillistä elämää tunne jos ajattelet, että lasten tottelemattomuus on yksinkertaistettavissa joksikin tunnekuohuiksi. Saati että tällainen tunnekuohu menisi aina tai edes yleensä ohi sillä, että hyvitellään ja istutaan vieressä.
Apua, nyt taitaa mennä keskustelijat sekaisin. Minä olen se, joka kirjoitti tuon viestin, jossa pohdittiin vanhemman ja valtion eroja. Sen jälkeen ei tässä lainausketjussa ole minun kirjoittamiani viestejä.
Ketju on jo niin pitkä, että on vaikea selata vanhoja viestejä. En löydä viestiä, jossa puhuttaisiin pelkästä "juttelusta". Löydätkö sinä, voitko laittaa lainauksen?
Luulenpa kuitenkin, että ei ole tarkoitettu pelkkää puhumista, vaan erilaisia kasvatuskeinoja, joiden kokonaisuudesta jotkut käyttävät termiä "pehmeä linja". Ja sitten on perusteltu, miksi pehmeiden keinojen karahtaessa kiville olisi hyvä pyytää ulkopuolisen ammattilaisen arvio siitä, johtuuko pehmeiden keinojen toimimattomuus esim. vuorovaikutussuhteen ongelmista.
Nähdäkseni tässä on kyse näkemyseroista sen suhteen, että mikä lapsen tottelemattomuuden aiheuttaa. Kovan linjan kannattajat näkevät, että kyseessä on usein, vaikkakaan ei aina, valtataistelu vanhemman kanssa. Josta valtataistelusta pienillä lapsilla voidaan myös monesti käyttää sanaa testaaminen. Pehmeän linjan kannattajat taas näkevät, ettei lapsi itsessään voi olla esimerkiksi uhmakas, itsekäs tai ilkeä, vaan, että tottelemattomuudessa on kyse lapsen puutteellisista tunne- tai muista taidoista sekä erilaisista häiriöistä. Pehmeän linjan kannattaja siis lähestyy lapsen tottelemattomuutta ikään kuin lääketieteellistä ongelmaa, ja on siten myös hyvin herkästi valmis hakemaan ammattiapua jos yksinkertaiset pehmeät keinot eivät tottelemattomuutta poista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No nyt on pakko kommentoida, kun näyttää siltä että hahmo ja tarina on alkanut elää ihan omaa elämäänsä täällä...
Totuus on se, että olen lapseton, ei siis ole olemassa mitään kidutettua lasta joka liittyisi minuun.
Moni varmasti pohtii tämän tiedon valossa motiivejani kirjoitella aiheesta, avaan niitä myöhemmin, vaikkapa tällä samalla nimimerkillä.
Moni varmasti myös pohtii, onko tämä kirjoitukseni nyt vain epätoivoinen yritys hälventää epäilyksiä, ja livahtaa kuin "koira veräjästä"
--> Koska kirjoituksistani on nyt tehty ilmeisesti useampikin nettivinkki, ja olen omat kirjoitukseni tehnyt ilman mitään vpn:ää taikka tor-verkkoa, palstan ylläpito ja viranomaiset varmastikin hoitavat työnsä, ja todentavat asioiden todellisen laidan.
Tämä keskustelu on ollut mielenkiintoinen, ja ilmeisen tarpeellinen, kun sitä on näin pitkään jatkunut.
Olen ylläpitänyt keskustelua useamman kommentin verran, ja saanut muutaman ihan asiallisenkin vastineen, kiitos niistä.
Nyt kuitenkin näyttää siltä että muutama täällä otti kirjoitukseni vähän liian tosissaan, ja alkoi kytkeä minuun myös sellaisia kirjoituksia jotka eivät ole minun kynästäni --> aika viheltää peli poikki minun osaltani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Silti mielestäni rinnastus lakien/valtion ja perheen välillä on vähän ontuva. Valtion ja kansalaisen välillä ei ole samanlaista kiintymyssuhdetta kuin vanhemman ja lapsen välillä kuuluisi olla. Mielestäni on vähän kylmäävää, että osa keskustelijoista ei tunnista/tunnusta tätä eroa.
Miksi koet, ettei lapsella voi olla toimivaa kiintymyssuhdetta sellaiseen vanhempaan joka seurauksena tottelemattomuudesta kurittaa häntä? Ei lapsen ja vanhemman suhteen ole tarkoitus olla mikään kaverisuhde. Kautta aikain vanhemmat ovat kurittaneet lapsiaan, eivätkä lapset siitä katkeroidu paitsi jos siihen liittyy joku voimakas epäoikeudenmukaisuus kuten jatkuva syyttömän rankaiseminen.
Kaverivanhemmuutta kukaan ei aja. Kiintymyssuhde perustuu turvaan ja rakkauteen. Se ei voi perustua rangaistuksiin ja pelkoon.
Miten se poikkeaa kaveruudesta jos kaikki on vaan mukavaa naminamia?
Perustelisitko millä perusteella kiintymyssuhteeseen perustuva vanhemmuus on vain mukavaa naminamia. Kiintymyssuhde sisältää myös mahdollisuuden rajoittamiseen ja ohjaamiseen. Jos et pysty perustelemaan, niin voisitko nyt vaan lopettaa tuon jankkaamisen ja vääristelyn.
Juurihan yllä kerrot, että pakkoa ei saa käyttää. Tosin ei pelkkä pakko edes riitä. Tarvitaan myös rangaistuksia.
Osoita kohta, jossa niin on sanottu. Jos viittaat tuohon rangaistuksiin ja pelkoon, niin ne ovat eri asia kuin "pakko". Pakko voi olla esimerkiksi sitä että kun 3-vuotias yrittää kiukustuneena lyödä vanhempaa lelulla, vanhempi estää lyömisen pitämällä kiinni lapsen kädestä ja laittaa lelun ylähyllylle. Vanhempi ei silti rankaise lasta kiukustumisesta esimerkiksi nurkassa seisottamalla, vaan auttaa häntä pääsemään tunnekuohun yli. Se on paljon rakentavampi vaihtoehto kuin se että vanhempi pahentaa lapsen oloa rankaisemalla ja sen jälkeen jättää hänet selviytymään koko tunnekuohusta itse.
Kirjoitit, että jos juttelu ei auta, niin sitten on aika hakea ammattiapua.
Mitä näihin tunnekuohuihin tulee, niin etpä paljon inhimillistä elämää tunne jos ajattelet, että lasten tottelemattomuus on yksinkertaistettavissa joksikin tunnekuohuiksi. Saati että tällainen tunnekuohu menisi aina tai edes yleensä ohi sillä, että hyvitellään ja istutaan vieressä.
Apua, nyt taitaa mennä keskustelijat sekaisin. Minä olen se, joka kirjoitti tuon viestin, jossa pohdittiin vanhemman ja valtion eroja. Sen jälkeen ei tässä lainausketjussa ole minun kirjoittamiani viestejä.
Ketju on jo niin pitkä, että on vaikea selata vanhoja viestejä. En löydä viestiä, jossa puhuttaisiin pelkästä "juttelusta". Löydätkö sinä, voitko laittaa lainauksen?
Luulenpa kuitenkin, että ei ole tarkoitettu pelkkää puhumista, vaan erilaisia kasvatuskeinoja, joiden kokonaisuudesta jotkut käyttävät termiä "pehmeä linja". Ja sitten on perusteltu, miksi pehmeiden keinojen karahtaessa kiville olisi hyvä pyytää ulkopuolisen ammattilaisen arvio siitä, johtuuko pehmeiden keinojen toimimattomuus esim. vuorovaikutussuhteen ongelmista.
Nähdäkseni tässä on kyse näkemyseroista sen suhteen, että mikä lapsen tottelemattomuuden aiheuttaa. Kovan linjan kannattajat näkevät, että kyseessä on usein, vaikkakaan ei aina, valtataistelu vanhemman kanssa. Josta valtataistelusta pienillä lapsilla voidaan myös monesti käyttää sanaa testaaminen. Pehmeän linjan kannattajat taas näkevät, ettei lapsi itsessään voi olla esimerkiksi uhmakas, itsekäs tai ilkeä, vaan, että tottelemattomuudessa on kyse lapsen puutteellisista tunne- tai muista taidoista sekä erilaisista häiriöistä. Pehmeän linjan kannattaja siis lähestyy lapsen tottelemattomuutta ikään kuin lääketieteellistä ongelmaa, ja on siten myös hyvin herkästi valmis hakemaan ammattiapua jos yksinkertaiset pehmeät keinot eivät tottelemattomuutta poista.
Vai niin. Minun nähdäkseni kyse ei ole ollenkaan siitä, mikä tottelemattomuuden aiheuttaa, vaan että miten siihen kannattaisi reagoida. Ns. kovan linjan kannattajat ovat sitä mieltä, että pakko, rankaiseminen ja jopa pelko ovat oikeita tapoja. Ns. pehmeän linjan kannattajat taas katsovat, että mm. loogiset seuraukset ja lapsen kuunteleminen ovat oikeita tapoja. Mielestäsi pehmeän linjan kannattaja "on siten myös hyvin herkästi valmis hakemaan ammattiapua"; ehkä näin joo, mutta ainakin itse olen hyvin tarkasti perustellut, miksi ammattiapu on ollut omalle aistihäiriöiselle lapselleni parempi vaihtoehto kuin rankaiseminen. Eli omalta osaltani apua olen hakenut herkästi mutta en ilman perusteita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ODD-jankkaaja kirjoitti:
No nyt on pakko kommentoida, kun näyttää siltä että hahmo ja tarina on alkanut elää ihan omaa elämäänsä täällä...
Totuus on se, että olen lapseton, ei siis ole olemassa mitään kidutettua lasta joka liittyisi minuun.
Moni varmasti pohtii tämän tiedon valossa motiivejani kirjoitella aiheesta, avaan niitä myöhemmin, vaikkapa tällä samalla nimimerkillä.
Moni varmasti myös pohtii, onko tämä kirjoitukseni nyt vain epätoivoinen yritys hälventää epäilyksiä, ja livahtaa kuin "koira veräjästä"
--> Koska kirjoituksistani on nyt tehty ilmeisesti useampikin nettivinkki, ja olen omat kirjoitukseni tehnyt ilman mitään vpn:ää taikka tor-verkkoa, palstan ylläpito ja viranomaiset varmastikin hoitavat työnsä, ja todentavat asioiden todellisen laidan.
Tämä keskustelu on ollut mielenkiintoinen, ja ilmeisen tarpeellinen, kun sitä on näin pitkään jatkunut.
Olen ylläpitänyt keskustelua useamman kommentin verran, ja saanut muutaman ihan asiallisenkin vastineen, kiitos niistä.
Nyt kuitenkin näyttää siltä että muutama täällä otti kirjoitukseni vähän liian tosissaan, ja alkoi kytkeä minuun myös sellaisia kirjoituksia jotka eivät ole minun kynästäni --> aika viheltää peli poikki minun osaltani.
Voisitko kertoa, mikä on ollut motiivisi osallistua tähän keskusteluun? Se olisi reilua, koska ns. pehmeän linjan kannattajat ovat kertoneet omista motiiveistaan (mm. hlökohtainen kokemus murtamisesta, pelko että joku kokeilee murtamista itsetehdyn diagnoosin perusteella).
Vierailija kirjoitti:
ODD-jankkaaja kirjoitti:
No nyt on pakko kommentoida, kun näyttää siltä että hahmo ja tarina on alkanut elää ihan omaa elämäänsä täällä...
Totuus on se, että olen lapseton, ei siis ole olemassa mitään kidutettua lasta joka liittyisi minuun.
Moni varmasti pohtii tämän tiedon valossa motiivejani kirjoitella aiheesta, avaan niitä myöhemmin, vaikkapa tällä samalla nimimerkillä.
Moni varmasti myös pohtii, onko tämä kirjoitukseni nyt vain epätoivoinen yritys hälventää epäilyksiä, ja livahtaa kuin "koira veräjästä"
--> Koska kirjoituksistani on nyt tehty ilmeisesti useampikin nettivinkki, ja olen omat kirjoitukseni tehnyt ilman mitään vpn:ää taikka tor-verkkoa, palstan ylläpito ja viranomaiset varmastikin hoitavat työnsä, ja todentavat asioiden todellisen laidan.
Tämä keskustelu on ollut mielenkiintoinen, ja ilmeisen tarpeellinen, kun sitä on näin pitkään jatkunut.
Olen ylläpitänyt keskustelua useamman kommentin verran, ja saanut muutaman ihan asiallisenkin vastineen, kiitos niistä.
Nyt kuitenkin näyttää siltä että muutama täällä otti kirjoitukseni vähän liian tosissaan, ja alkoi kytkeä minuun myös sellaisia kirjoituksia jotka eivät ole minun kynästäni --> aika viheltää peli poikki minun osaltani.
Voisitko kertoa, mikä on ollut motiivisi osallistua tähän keskusteluun? Se olisi reilua, koska ns. pehmeän linjan kannattajat ovat kertoneet omista motiiveistaan (mm. hlökohtainen kokemus murtamisesta, pelko että joku kokeilee murtamista itsetehdyn diagnoosin perusteella).
Ai anteeksi, sinä kirjoititkin että aiot avata niitä myöhemmin. Toivottavasti todella teet niin, sillä tämä ketju on ollut monelle kirjoittajalle ilmeisen tärkeä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Silti mielestäni rinnastus lakien/valtion ja perheen välillä on vähän ontuva. Valtion ja kansalaisen välillä ei ole samanlaista kiintymyssuhdetta kuin vanhemman ja lapsen välillä kuuluisi olla. Mielestäni on vähän kylmäävää, että osa keskustelijoista ei tunnista/tunnusta tätä eroa.
Miksi koet, ettei lapsella voi olla toimivaa kiintymyssuhdetta sellaiseen vanhempaan joka seurauksena tottelemattomuudesta kurittaa häntä? Ei lapsen ja vanhemman suhteen ole tarkoitus olla mikään kaverisuhde. Kautta aikain vanhemmat ovat kurittaneet lapsiaan, eivätkä lapset siitä katkeroidu paitsi jos siihen liittyy joku voimakas epäoikeudenmukaisuus kuten jatkuva syyttömän rankaiseminen.
Kaverivanhemmuutta kukaan ei aja. Kiintymyssuhde perustuu turvaan ja rakkauteen. Se ei voi perustua rangaistuksiin ja pelkoon.
Miten se poikkeaa kaveruudesta jos kaikki on vaan mukavaa naminamia?
Perustelisitko millä perusteella kiintymyssuhteeseen perustuva vanhemmuus on vain mukavaa naminamia. Kiintymyssuhde sisältää myös mahdollisuuden rajoittamiseen ja ohjaamiseen. Jos et pysty perustelemaan, niin voisitko nyt vaan lopettaa tuon jankkaamisen ja vääristelyn.
Juurihan yllä kerrot, että pakkoa ei saa käyttää. Tosin ei pelkkä pakko edes riitä. Tarvitaan myös rangaistuksia.
Osoita kohta, jossa niin on sanottu. Jos viittaat tuohon rangaistuksiin ja pelkoon, niin ne ovat eri asia kuin "pakko". Pakko voi olla esimerkiksi sitä että kun 3-vuotias yrittää kiukustuneena lyödä vanhempaa lelulla, vanhempi estää lyömisen pitämällä kiinni lapsen kädestä ja laittaa lelun ylähyllylle. Vanhempi ei silti rankaise lasta kiukustumisesta esimerkiksi nurkassa seisottamalla, vaan auttaa häntä pääsemään tunnekuohun yli. Se on paljon rakentavampi vaihtoehto kuin se että vanhempi pahentaa lapsen oloa rankaisemalla ja sen jälkeen jättää hänet selviytymään koko tunnekuohusta itse.
Kirjoitit, että jos juttelu ei auta, niin sitten on aika hakea ammattiapua.
Mitä näihin tunnekuohuihin tulee, niin etpä paljon inhimillistä elämää tunne jos ajattelet, että lasten tottelemattomuus on yksinkertaistettavissa joksikin tunnekuohuiksi. Saati että tällainen tunnekuohu menisi aina tai edes yleensä ohi sillä, että hyvitellään ja istutaan vieressä.
Apua, nyt taitaa mennä keskustelijat sekaisin. Minä olen se, joka kirjoitti tuon viestin, jossa pohdittiin vanhemman ja valtion eroja. Sen jälkeen ei tässä lainausketjussa ole minun kirjoittamiani viestejä.
Ketju on jo niin pitkä, että on vaikea selata vanhoja viestejä. En löydä viestiä, jossa puhuttaisiin pelkästä "juttelusta". Löydätkö sinä, voitko laittaa lainauksen?
Luulenpa kuitenkin, että ei ole tarkoitettu pelkkää puhumista, vaan erilaisia kasvatuskeinoja, joiden kokonaisuudesta jotkut käyttävät termiä "pehmeä linja". Ja sitten on perusteltu, miksi pehmeiden keinojen karahtaessa kiville olisi hyvä pyytää ulkopuolisen ammattilaisen arvio siitä, johtuuko pehmeiden keinojen toimimattomuus esim. vuorovaikutussuhteen ongelmista.
Nähdäkseni tässä on kyse näkemyseroista sen suhteen, että mikä lapsen tottelemattomuuden aiheuttaa. Kovan linjan kannattajat näkevät, että kyseessä on usein, vaikkakaan ei aina, valtataistelu vanhemman kanssa. Josta valtataistelusta pienillä lapsilla voidaan myös monesti käyttää sanaa testaaminen. Pehmeän linjan kannattajat taas näkevät, ettei lapsi itsessään voi olla esimerkiksi uhmakas, itsekäs tai ilkeä, vaan, että tottelemattomuudessa on kyse lapsen puutteellisista tunne- tai muista taidoista sekä erilaisista häiriöistä. Pehmeän linjan kannattaja siis lähestyy lapsen tottelemattomuutta ikään kuin lääketieteellistä ongelmaa, ja on siten myös hyvin herkästi valmis hakemaan ammattiapua jos yksinkertaiset pehmeät keinot eivät tottelemattomuutta poista.
Mielestäni lapset testaavat paljonkin. Testaamiseen auttaa johdonmukaisuus, ei rangaistusten koventaminen. Kantapään kautta opittu on. Välillä tuhansiakin toistoja vaatii, ja turhauttavaa on välillä. Mutta ei pidä luovuttaa.
Osa testaamisesta varsinkin ihan pienillä lapsilla johtuu siitä, että he yrittävät selvittää, päteekö kielto yhä. Esim. vanhempi kieltää leikkimästä sähköjohdolla. Lapsi testaa, koskeeko kielto vain kyseistä johtoa vai kaikkia kodin sähköjohtoja (koska eihän hän voi tietää etukäteen).
Sitten on myös sellaista rajojen koettelua, kun jo ymmärretään asian olevan kielletty. "Mitä tapahtuu, kun teen kielletyn asian X?" Mutta on ymmärrettävä, että samalla lapsi testaa myös "Rakastatko minua, vaikka teen asian X." Siksi kohtuullinen seuraamus JA lapsen kanssa käydään keskustellen tilanne läpi, ei mitään "peukaloruuveja".
Vierailija kirjoitti:
Voisitko kertoa, mikä on ollut motiivisi osallistua tähän keskusteluun? Se olisi reilua, koska ns. pehmeän linjan kannattajat ovat kertoneet omista motiiveistaan (mm. hlökohtainen kokemus murtamisesta, pelko että joku kokeilee murtamista itsetehdyn diagnoosin perusteella).
Ai anteeksi, sinä kirjoititkin että aiot avata niitä myöhemmin. Toivottavasti todella teet niin, sillä tämä ketju on ollut monelle kirjoittajalle ilmeisen tärkeä.
Lupaan sen, taidan olla sen teille kaikille velkaa...
Yritin tuossa matkan varrella jo "paikkailla" sanomisiani, mm. kehoitin ihmisiä pidättäytymään omista diagnooseista, ja olemaan yhteydessä ammattilaisiin, mutta lumipallo oli selvästi jo lähtenyt vyörymään tuossa vaiheessa :-/
Juuri tällä hetkellä tämä käyttämäni nimimerkki taitaa olla niin syvässä uskottavuus-kriisissä, että lienee mielekästä antaa pölyn hiukan laskeutua, ennenkuin avaan motiivejani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, ymmärrän että se tuntuu mielestäsi hurjalta. Siellä jutellaan myös sen vanhemman kanssa, että minkälaiset kasvatusperiaatteet on. Lapsi voidaan myös ohjata jatkotutkimuksiin, koska käytöshäiriöt voivat johtua mm. neurologisista syistä tai vaikkapa huonosta näöstä tai kuulosta.
Ymmärrän kyllä että ajatus siitä että joku lapsi voisi olla jo syntyjään "paha" tai "vaikea" on äärimmäisen epämiellyttävä, ajatus lapsen myötäsyntyisestä täydellisestä viattomuudesta ja puhtaudesta on niin paljon mukavampi.
Olisiko kuitenkin järkevää myöntää, että molemmat ääripäät ovat kuitenkin olemassa, ja valtaenemmistö meistä asettuu janalle, jossa suurin osa on jossain tuolla ääripäiden välissä luonteeltaan?
Tätä keskustelua voisi nimittäin jalostaa tämän faktan hyväksyminen.
-> kovan linjan kannattajat alkaisi ymmärtää, että heitä raivokkaasti vastustava joukko on ollut onnekas, ja saaneet luonteeltaan helppoja lapsia.
-> kovan linjan vastustajat alkaisi ymmärtää, että heidän omat, hyväksi havaitsevansa pehmeät metodit saattavat olla vaikeisiin luonteisiin melko, tai jopa täysin tehottomia.
Yritän tässä nyt rakentaa siltaa kahden eri koulukunnan välille, saa nähdä onnistuuko.
Kuten aiemminkin on sanottu, metsään meni. Kuulun itse kirjoittajiin, joita kutsut "raivokkaasti vastustavaksi joukoksi", eikä lapseni ole helppo. Olen tästä jo kirjoittanut aiemminkin, mutta avaan yksityiskohtia nyt tarkemmin, koska jankutus täällä vain jatkuu.
Lapseni vastustaa tiettyjä asioita ja tehtäviä, jotka ovat hänelle vaikeita mm. aistijärjestelmän ongelmien takia. Esimerkiksi piirtäminen on hänelle vaikeaa, ja paitsi että se on vaikeaa, se on hänen näkökulmastaan merkityksetöntä ja ikään kuin vailla sisältöä. Tämä johtuu siitä, että hän ei saa samaa onnistumisen iloa ja kokemusta kuin ns. normaali lapsi. Piirtäminen on kuitenkin tärkeää, koska se harjaannuttaa käden hienomotoriikkaa, mikä on myöhemmin välttämätöntä kirjoittamiseen opettelussa.
No, jos mä yrittäisin nyt häntä saada harjaannuttamaan tätä hienomotoriikkaa pakottamalla hänet piirtämään, lopputulos olisi vain itkua ja hammastenkiristystä molemmin puolin. Näiden rankaisijoiden logiikan mukaan lapsen pitäisi nyt totella minun käskyäni (joka on siis minun kannaltani looginen), vaikka se on hänen kannaltaan järjetön, koska piirtäminen on hänen kokemusmaailmassaan vailla sisältöä. Jos hän ei tottelisi, minun tulisi rangaista häntä yhä kovemmin ja kovemmin, kunnes hän rankaisemisen pelossa tekisi niin kuin käsken. Auttaisiko se häntä? Ei. Aistijärjestelmän ongelmat eivät parane eikä edes sanottavasti edisty pakottamalla. Siksi tällainen pakottaminen olisi paitsi vahingollista meidän suhteellemme ja lapsen myöhemmälle motivaatiolle, myös tarpeetonta lapsen kehityksen kannalta.
Sen sijaan lapsi hyötyy siitä, että hän käy toimintaterapiassa, jossa aistijärjestelmän häiriöihin perehtynyt ja erityiskoulutuksen (SI) käynyt toimintaterapeutti tekee hänen kanssaan vuosikymmenien ajan kehitettyjä harjoituksia, joiden on tieteellisissä tutkimuksissa osoitettu edistävän lapsen motorista kehitystä. Maallikko ei tiedä, että esimerkiksi keinumiseen yhdistettynä hernepussien heittely koriin auttaa juuri siihen mikä lapselleni on vaikeaa - käden hienomotoriikan kehittymiseen. Kysy alan asiantuntijalta, jos et usko. En tietenkään jätä lapsen motorista kehitystä kokonaan toimintaterapian varaan. Toimintaterapiassa myötä tapahtuneen kypsymisen ja minun sieltä saamieni vinkkien ansiosta minun on paljon helpompi auttaa lasta harjoittelemaan kotona ilman pakottamista.
Voi olla, että joku tulee nyt sanomaan, että ei ODD-lapselle tällainen auta. No, tässä kohtaa herää kysymys että mistä se ODD sitten lapselle tulee? Pystyykö kukaan keskustelijoista osoittamaan yhtään ainutta lasta, joka on mennyt illalla nukkumaan tavallisena lapsena ja herännyt ODD-lapsena. On ihan mahdollista, että oma lapseni olisi vuosien saatossa kehittynyt tilaan, jossa ODD:n diagnostiset kriteerit täyttyvät, jos olisin alkanut kasvattaa häntä rankaisevalla tavalla. Ja se ei olisi ollut hänen oma syynsä vaan minun. Hänen aisti- ja hermojärjestelmänsä ei yksinkertaisesti olisi pystynyt sopeutumaan tällaisiin rankaiseviin vaatimuksiin ja lopulta olisimme olleet niin tulehtuneessa tilanteessa, että en uskalla sitä edes ajatella.
Ja mitä tulee noihin vaikeisiin luonteisiin - asiat ovat harvoin yksinkertaisia. Lapsille ei tosiaan anneta persoonallisuushäiriödiagnooseja, koska heidän persoonallisuutensa (ja kaikki heissä, ihan hermojärjestelmästä alkaen) kehittyy kaiken aikaa. Ei ihmistä, erityisesti kehittyvää ihmistä, voi kuitata "vaikeana luonteena". Erityisesti tuo ODD-jankkaajan itse diagnosoima lapsi - kukaan kirjoittaja täällä ei voi mistään tietää, mistä tässä asiassa on kyse. Samoin kuin ei AP:n lapsesta. En ymmärrä millaisesta ratapölkystä tämä asia pitäisi vääntää, että tuo ääripäiden huutelija lopettaisi jankuttamisen.
Johtuuko lapsesi kaikki tottelemattomuus siis siitä aistijärjestelmän ongelmasta? Hänellä ei siis ole taipumusta olla tottelematon muista syistä, kuten itsekkyydestä?
Entä jos hän tekisi jotain oikeasti hyvin vaarallista kiellettyä, kuten menisi toistuvasti ja kielloista huolimatta leikkimään heikoille jäille? Olisiko siinäkin tapauksessa rankaisu tai muu pelote väärä ratkaisu, ja oikea ratkaisu taas terapia, harjoitteet yms?
Nämä minun lapseni aistijärjestelmän ongelmat (ja muut joita en tässä avaa tarkemmin) eivät ole erotettavissa hänen persoonallisuudestaan sillä tavalla, että voisin oikeastaan koskaan sanoa, mikä johtuu puhtaasti aistiongelmista, mikä tunnekuohusta, mikä lapselle tyypillisestä impulssijärjestelmän kehittymättömyydestä tai mikä mainitsemasta "itsekkyydestä". Yritän katsoa lasta aina kokonaisuutena.
Voisiko olla niin, että sinä puolestasi ajattelet, että lapsesta voi "eristää" tällaisen "puhtaan" itsekkyyden, jolloin sinun logiikkasi mukaan ainoa toimiva keino on kosto (eli rankaisu)? Ensinnäkään tämä ei ole mahdollista, koska et näe lapsesi pään sisään, ja toiseksi: jos oletetaan että lapsi on itsekäs, rankaisu ei lopeta itsekkyyttä. Vai pystytkö perustelemaan, että se lopettaisi?
Jos lapsi toimii tavalla, jonka sinä nimeät "itsekkääksi" (esim. ottaa lelun toisen kädestä), oikea ratkaisu ei ole laittaa lasta nurkkaan, vaan palauttaa lelu toiselle lapselle ja kysyä, miltä lelun ottajasta itsestään tuntuisi, jos joku tekisi hänelle samalla tavalla. Näinhän esimerkiksi päiväkodissa toimitaan. Jos lapsen käyttäytyminen ei muutu paremmaksi, yksi looginen seuraus on, että lapsi joutuu pois kyseisestä leikistä. Isommilla lapsilla tietysti ikätasoon sopivat seuraukset.
Nuo vaaratilanteet ovat lapsen kasvattamisessa oma lukunsa. On vanhemman tehtävä arvioida, miten paljon lasta täytyy estää etukäteen joutumasta vaaratilanteisiin (esim. oma lapseni kulki 1-vuotiaana jalkakäytävällä kävelyvaljaissa), ja miten paljon lapseen voi luottaa. On selvää, että jos lapsi hakeutuu toistuvasti vaaratilanteisiin, hänen estämisekseen tarvitaan voimakkaitakin rajoituksia. Esimerkiksi joillekin nuorille ykköstyypin diabeetikoille on tyypillistä, että he antavat hoitotasapainon mennä päin honkia ilman mitään varsinaista syytä. Sairaalakeikkoja voi kertyä tällaisille nuorille useampiakin. Tällöin sairaala voi tehdä asiasta lasun ja nuorelle voidaan kertoa, että jos hän joutuu vielä välinpitämättömyytensä takia sairaalaan, hänet sijoitetaan väliaikaisesti esimerkiksi lastensuojelulaitokseen. Tässäkään tapauksessa kyseinen uhka ei ole tarkoitettu rangaistukseksi, vaan sen tehtävä on varmistaa nuoren turvallisuus.
Tiedän tapauksia, joissa läheltä piti -tilanteessa äärimmäisen säikähtäneet vanhemmat ovat antaneet lapselle selkään siinä paikalla, vaikka eivät missään muussa tilanteessa tekisi niin. Tällöin vanhemman toiminnan taustalla on jossain määrin ymmärrettävä syy, mikä ei kuitenkaan poista teon rangaistavuutta rikoslaissa. Kukaan ei kuitenkaan voi sataprosenttisesti väittää, että tällainen fyysinen rangaistus ehdottomasti estäisi vaaratilanteet jatkossa. Itse pitäisin lasta tiukemmin "talutusnuorassa", kunnes taas pystyisin luottamaan häneen. Jos lapsi meneet toistuvasti esimerkiksi heikoille jäille, reaktio riippuu lapsen iästä. Jos ongelma näyttää olevan impulssikontrollissa (pienet lapset, adhd), hän ei saisi mennä ulos ilman valvompaa. Jos lapsi vaikuttaisi itsetuhoiselta, rankaisun sijasta lapselle täytyy hankkia apua terveydenhuollon kautta.
Itsekkyys on luontaista ihmisille. Ei sitä pidä poistaa, vaikkakin toki tulee yrittää opettaa lasta olemaan järkevästi empaattinen. Koska itsekkyyttä ei voi eikä kannata poistaa, niin ratkaisu on, että sitä tulee hillitä. HIllitseminen tapahtuu yleensä siten, että pyritään tekemään haitallisista itsekkyyden osoituksista kannattamattomia. Keskeinen väline tähän ovat rangaistukset ja muut seuraamukset sekä palkitseminen hyvästä käytöksestä.
Läheskään aina ei tosiaan pysty sanomaan mistä se johtuu, että lapsi käyttäytyy huonosti. Päätellä tietysti voi, ja usein päättely osuukin oikeaan. Tästä syystä, sekä siitä syystä, että huonon käytöksen usein halutaan loppuvan nyt eikä vasta joskus tulevaisuudessa, ei huonoa käytöstä useinkaan voi lähestyä yksinään siitä näkökulmasta, että korjataan se jokin huonon käytöksen syynä oleva asia. Myös tästä syystä tarvitaan siis pakkokeinoja, rangaistuksia, muita seuraamuksia ja palkitsemista.
Rangaistukset ja muut seuraamukset ovat myös keino alleviivata lapselle, että se mitä lapsi teki oli vakavaa ja väärin (tätä lapsi ei välttämättä tajua jos asiasta vain puhutaan), tarjota keino sovittaa tekonsa (eli korjata huono omatunto) yleisesti saavuttaa oikeudenmukaisuus, eli paha saa palkkansa.
Pelkissä "loogisissa seuraamuksissa", kuten sinä niitä kutsut, ei myöskään ole yleensä mahdollisuutta pitäytyä. Useinkaan sellaista ei ole keksittävissä siinä tilanteessa mikä on käsillä, tai vaikka olisi, niin se ei välttämättä tehoa lapseen. Seuraamus joka ei tehoa lapseen on yleensä vain vahingollinen, ei siis tarkoituksenmukainen. Tästä syystä tarvitaan myös niitä "pahoja, julmia, hirvittäviä, traumaattisia, vanhanaikaisia" (tai mitä lie :D ) rangaistuksia.
Ja ei, rangaistukset eivät auta aina. Ihan niin kuin mikään muukaan keino ei auta aina. Mutta usein ne auttavat, ja siitä syystä niitä käytetään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, ymmärrän että se tuntuu mielestäsi hurjalta. Siellä jutellaan myös sen vanhemman kanssa, että minkälaiset kasvatusperiaatteet on. Lapsi voidaan myös ohjata jatkotutkimuksiin, koska käytöshäiriöt voivat johtua mm. neurologisista syistä tai vaikkapa huonosta näöstä tai kuulosta.
Ymmärrän kyllä että ajatus siitä että joku lapsi voisi olla jo syntyjään "paha" tai "vaikea" on äärimmäisen epämiellyttävä, ajatus lapsen myötäsyntyisestä täydellisestä viattomuudesta ja puhtaudesta on niin paljon mukavampi.
Olisiko kuitenkin järkevää myöntää, että molemmat ääripäät ovat kuitenkin olemassa, ja valtaenemmistö meistä asettuu janalle, jossa suurin osa on jossain tuolla ääripäiden välissä luonteeltaan?
Tätä keskustelua voisi nimittäin jalostaa tämän faktan hyväksyminen.
-> kovan linjan kannattajat alkaisi ymmärtää, että heitä raivokkaasti vastustava joukko on ollut onnekas, ja saaneet luonteeltaan helppoja lapsia.
-> kovan linjan vastustajat alkaisi ymmärtää, että heidän omat, hyväksi havaitsevansa pehmeät metodit saattavat olla vaikeisiin luonteisiin melko, tai jopa täysin tehottomia.
Yritän tässä nyt rakentaa siltaa kahden eri koulukunnan välille, saa nähdä onnistuuko.
Psykopaatteja on niin häviävän pieni määrä valtaväestössä, etten heidän takiaan alkaisi liputtamaan tunteja kestävien nurkkaseisotuksien puolesta. En myöskään tunne alaa niin hyvin että osaisin sanoa, kannattaako sitä väkivaltaa ja nöyryyttämistä käyttää psykopaattienkaan kasvattamiseen. Koska mikä syy sillä psykopaatilla on olla kääntymättä sinua vastaan heti, kun kasvaa tarpeeksi suureksi?
Miksi vedät äärilaitaan heti?
Kaikille aiheeseen perehtyneille on varmasti selvää että psykopaatti on täysin toivoton tapaus.
Puhun nyt siitä valtaenemmistöstä, joka asettuu janalle noiden ääripäiden väliin.
Ja tässä keskustelussa ylipäätään painopiste on siinä populaatiossa, joka asuu janalla jossain kohtaa välillä keskiarvo...lähes psykopaatti.
Jotenkin tuntuu että yrityksestäni rakentaa silta tuli pannukakku...
Vedän äärilaitaan, koska psykopatia on ainut näistä "pahoiksi" mielletyistä diagnooseista, josta on todisteita siitä, että se on synnynnäinen. Näin ollen he ovat ainoita, jotka ovat "syntyjään pahoja". Kaikissa muissa tapauksissa ympäristöllä on vähintään 50% vaikutus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Silti mielestäni rinnastus lakien/valtion ja perheen välillä on vähän ontuva. Valtion ja kansalaisen välillä ei ole samanlaista kiintymyssuhdetta kuin vanhemman ja lapsen välillä kuuluisi olla. Mielestäni on vähän kylmäävää, että osa keskustelijoista ei tunnista/tunnusta tätä eroa.
Miksi koet, ettei lapsella voi olla toimivaa kiintymyssuhdetta sellaiseen vanhempaan joka seurauksena tottelemattomuudesta kurittaa häntä? Ei lapsen ja vanhemman suhteen ole tarkoitus olla mikään kaverisuhde. Kautta aikain vanhemmat ovat kurittaneet lapsiaan, eivätkä lapset siitä katkeroidu paitsi jos siihen liittyy joku voimakas epäoikeudenmukaisuus kuten jatkuva syyttömän rankaiseminen.
Kaverivanhemmuutta kukaan ei aja. Kiintymyssuhde perustuu turvaan ja rakkauteen. Se ei voi perustua rangaistuksiin ja pelkoon.
Miten se poikkeaa kaveruudesta jos kaikki on vaan mukavaa naminamia?
Perustelisitko millä perusteella kiintymyssuhteeseen perustuva vanhemmuus on vain mukavaa naminamia. Kiintymyssuhde sisältää myös mahdollisuuden rajoittamiseen ja ohjaamiseen. Jos et pysty perustelemaan, niin voisitko nyt vaan lopettaa tuon jankkaamisen ja vääristelyn.
Juurihan yllä kerrot, että pakkoa ei saa käyttää. Tosin ei pelkkä pakko edes riitä. Tarvitaan myös rangaistuksia.
Osoita kohta, jossa niin on sanottu. Jos viittaat tuohon rangaistuksiin ja pelkoon, niin ne ovat eri asia kuin "pakko". Pakko voi olla esimerkiksi sitä että kun 3-vuotias yrittää kiukustuneena lyödä vanhempaa lelulla, vanhempi estää lyömisen pitämällä kiinni lapsen kädestä ja laittaa lelun ylähyllylle. Vanhempi ei silti rankaise lasta kiukustumisesta esimerkiksi nurkassa seisottamalla, vaan auttaa häntä pääsemään tunnekuohun yli. Se on paljon rakentavampi vaihtoehto kuin se että vanhempi pahentaa lapsen oloa rankaisemalla ja sen jälkeen jättää hänet selviytymään koko tunnekuohusta itse.
Kirjoitit, että jos juttelu ei auta, niin sitten on aika hakea ammattiapua.
Mitä näihin tunnekuohuihin tulee, niin etpä paljon inhimillistä elämää tunne jos ajattelet, että lasten tottelemattomuus on yksinkertaistettavissa joksikin tunnekuohuiksi. Saati että tällainen tunnekuohu menisi aina tai edes yleensä ohi sillä, että hyvitellään ja istutaan vieressä.
Apua, nyt taitaa mennä keskustelijat sekaisin. Minä olen se, joka kirjoitti tuon viestin, jossa pohdittiin vanhemman ja valtion eroja. Sen jälkeen ei tässä lainausketjussa ole minun kirjoittamiani viestejä.
Ketju on jo niin pitkä, että on vaikea selata vanhoja viestejä. En löydä viestiä, jossa puhuttaisiin pelkästä "juttelusta". Löydätkö sinä, voitko laittaa lainauksen?
Luulenpa kuitenkin, että ei ole tarkoitettu pelkkää puhumista, vaan erilaisia kasvatuskeinoja, joiden kokonaisuudesta jotkut käyttävät termiä "pehmeä linja". Ja sitten on perusteltu, miksi pehmeiden keinojen karahtaessa kiville olisi hyvä pyytää ulkopuolisen ammattilaisen arvio siitä, johtuuko pehmeiden keinojen toimimattomuus esim. vuorovaikutussuhteen ongelmista.
Nähdäkseni tässä on kyse näkemyseroista sen suhteen, että mikä lapsen tottelemattomuuden aiheuttaa. Kovan linjan kannattajat näkevät, että kyseessä on usein, vaikkakaan ei aina, valtataistelu vanhemman kanssa. Josta valtataistelusta pienillä lapsilla voidaan myös monesti käyttää sanaa testaaminen. Pehmeän linjan kannattajat taas näkevät, ettei lapsi itsessään voi olla esimerkiksi uhmakas, itsekäs tai ilkeä, vaan, että tottelemattomuudessa on kyse lapsen puutteellisista tunne- tai muista taidoista sekä erilaisista häiriöistä. Pehmeän linjan kannattaja siis lähestyy lapsen tottelemattomuutta ikään kuin lääketieteellistä ongelmaa, ja on siten myös hyvin herkästi valmis hakemaan ammattiapua jos yksinkertaiset pehmeät keinot eivät tottelemattomuutta poista.
Vai niin. Minun nähdäkseni kyse ei ole ollenkaan siitä, mikä tottelemattomuuden aiheuttaa, vaan että miten siihen kannattaisi reagoida. Ns. kovan linjan kannattajat ovat sitä mieltä, että pakko, rankaiseminen ja jopa pelko ovat oikeita tapoja. Ns. pehmeän linjan kannattajat taas katsovat, että mm. loogiset seuraukset ja lapsen kuunteleminen ovat oikeita tapoja. Mielestäsi pehmeän linjan kannattaja "on siten myös hyvin herkästi valmis hakemaan ammattiapua"; ehkä näin joo, mutta ainakin itse olen hyvin tarkasti perustellut, miksi ammattiapu on ollut omalle aistihäiriöiselle lapselleni parempi vaihtoehto kuin rankaiseminen. Eli omalta osaltani apua olen hakenut herkästi mutta en ilman perusteita.
Oletko valmis käyttämään "loogista seurausta" jos lapsi pelkää sen saamista? Eli siis se on pelote lapselle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Silti mielestäni rinnastus lakien/valtion ja perheen välillä on vähän ontuva. Valtion ja kansalaisen välillä ei ole samanlaista kiintymyssuhdetta kuin vanhemman ja lapsen välillä kuuluisi olla. Mielestäni on vähän kylmäävää, että osa keskustelijoista ei tunnista/tunnusta tätä eroa.
Miksi koet, ettei lapsella voi olla toimivaa kiintymyssuhdetta sellaiseen vanhempaan joka seurauksena tottelemattomuudesta kurittaa häntä? Ei lapsen ja vanhemman suhteen ole tarkoitus olla mikään kaverisuhde. Kautta aikain vanhemmat ovat kurittaneet lapsiaan, eivätkä lapset siitä katkeroidu paitsi jos siihen liittyy joku voimakas epäoikeudenmukaisuus kuten jatkuva syyttömän rankaiseminen.
Kaverivanhemmuutta kukaan ei aja. Kiintymyssuhde perustuu turvaan ja rakkauteen. Se ei voi perustua rangaistuksiin ja pelkoon.
Miten se poikkeaa kaveruudesta jos kaikki on vaan mukavaa naminamia?
Perustelisitko millä perusteella kiintymyssuhteeseen perustuva vanhemmuus on vain mukavaa naminamia. Kiintymyssuhde sisältää myös mahdollisuuden rajoittamiseen ja ohjaamiseen. Jos et pysty perustelemaan, niin voisitko nyt vaan lopettaa tuon jankkaamisen ja vääristelyn.
Juurihan yllä kerrot, että pakkoa ei saa käyttää. Tosin ei pelkkä pakko edes riitä. Tarvitaan myös rangaistuksia.
Osoita kohta, jossa niin on sanottu. Jos viittaat tuohon rangaistuksiin ja pelkoon, niin ne ovat eri asia kuin "pakko". Pakko voi olla esimerkiksi sitä että kun 3-vuotias yrittää kiukustuneena lyödä vanhempaa lelulla, vanhempi estää lyömisen pitämällä kiinni lapsen kädestä ja laittaa lelun ylähyllylle. Vanhempi ei silti rankaise lasta kiukustumisesta esimerkiksi nurkassa seisottamalla, vaan auttaa häntä pääsemään tunnekuohun yli. Se on paljon rakentavampi vaihtoehto kuin se että vanhempi pahentaa lapsen oloa rankaisemalla ja sen jälkeen jättää hänet selviytymään koko tunnekuohusta itse.
Kirjoitit, että jos juttelu ei auta, niin sitten on aika hakea ammattiapua.
Mitä näihin tunnekuohuihin tulee, niin etpä paljon inhimillistä elämää tunne jos ajattelet, että lasten tottelemattomuus on yksinkertaistettavissa joksikin tunnekuohuiksi. Saati että tällainen tunnekuohu menisi aina tai edes yleensä ohi sillä, että hyvitellään ja istutaan vieressä.
Apua, nyt taitaa mennä keskustelijat sekaisin. Minä olen se, joka kirjoitti tuon viestin, jossa pohdittiin vanhemman ja valtion eroja. Sen jälkeen ei tässä lainausketjussa ole minun kirjoittamiani viestejä.
Ketju on jo niin pitkä, että on vaikea selata vanhoja viestejä. En löydä viestiä, jossa puhuttaisiin pelkästä "juttelusta". Löydätkö sinä, voitko laittaa lainauksen?
Luulenpa kuitenkin, että ei ole tarkoitettu pelkkää puhumista, vaan erilaisia kasvatuskeinoja, joiden kokonaisuudesta jotkut käyttävät termiä "pehmeä linja". Ja sitten on perusteltu, miksi pehmeiden keinojen karahtaessa kiville olisi hyvä pyytää ulkopuolisen ammattilaisen arvio siitä, johtuuko pehmeiden keinojen toimimattomuus esim. vuorovaikutussuhteen ongelmista.
Nähdäkseni tässä on kyse näkemyseroista sen suhteen, että mikä lapsen tottelemattomuuden aiheuttaa. Kovan linjan kannattajat näkevät, että kyseessä on usein, vaikkakaan ei aina, valtataistelu vanhemman kanssa. Josta valtataistelusta pienillä lapsilla voidaan myös monesti käyttää sanaa testaaminen. Pehmeän linjan kannattajat taas näkevät, ettei lapsi itsessään voi olla esimerkiksi uhmakas, itsekäs tai ilkeä, vaan, että tottelemattomuudessa on kyse lapsen puutteellisista tunne- tai muista taidoista sekä erilaisista häiriöistä. Pehmeän linjan kannattaja siis lähestyy lapsen tottelemattomuutta ikään kuin lääketieteellistä ongelmaa, ja on siten myös hyvin herkästi valmis hakemaan ammattiapua jos yksinkertaiset pehmeät keinot eivät tottelemattomuutta poista.
Eihän lapsen puutteelliset tunne- tai muut taidot ole mikään lääketieteellinen ongelma, vaan fakta. Ei lapset ole aikuisia, aikuisten taidoilla minikoossa, vaan kehittyviä ihmisen alkuja. Joku tasavertainen valtataistelu, samoin tiedoin ja taidoin, lapsen ja aikuisen välillä on absurdi ajatus. Vanhemmuuden tehtävä on tukea näiden kehittymistä, ei olettaa että ovat olemassa annettuina. Valinta on se kysymys siinä. Ajatellaan, että lapset esim. ymmärtäisivät asiat aikuisen tavoin ja päättäisivät olla näitä noudattamatta. Tekisivät tietoisen valinnan arvioinnin kautta, jolloin voidaan leimata ilkeiksi tai itsekkäiksi kun valitsevat oman edun. Ei. Lapset testaavat, jotta voivat hahmottaa maailmaa. Ei siksi, että hahmottavat sen jo ja tekevät päätöksen. Lisäksi lapsilla on rajalliset päätös- ja vaikutusmahdollisuudet ylipäätään, joten samalla viivalla ei olla "taistelemassa". Siksi voidaan hyvin perustellusti ajatella, että kodin olosuhteet vaikuttavat välttämättä lapsen reagointiin, käytökseen ja "valintoihin" paljon enemmän, kuin mitkään olosuhteet aikuisen käytökseen ja valintoihin. Aikuisella ne ovat päätökseen pohjautuvia valintoja, koska on myös mahdollisuus, tiedoin ja taidoin, suhteellisuudentajun avulla, valita toisinkin.
Joo, olet väärässä, koska ketjussa ei ole yhtään tapausta ammattilaisen diagnosoimasta uhmakkuushäiriöstä. (Jos olet odd-jankkaaja, niin myöskään oma lapsesi EI ole sellainen!!!) Lähimmäksi pääsee tämä viesti, jossa uhmakkuushäiriön rajamailla ollut lapsi "tervehtyi" juurikin niillä pehmeillä keinoilla: