Lue keskustelun säännöt.
13v poika, ollut aina epäluotettava, en jaksa enää lastani
06.12.2020 |
Poikaan ei ole koko 13 vuoden aikana luottaa yhtään, ei pienenä, eikä nyt vieläkään. Jos hänelle sanoo jotakin, tekee toisin heti, kun silmä välttää.
Esim. pyytää autossa puhelimeni kuunnellakseen äänikirjaa, mutta kiellän selaamassa nettiä, voi vain kuunnella, heti kun lähden ajamaan enkä huomaa, poika selaa nettiä.
Jos jääkaappiin ostaa jotakin, mikä on tarkoitettu ruuanlaittoon ja erikseen kieltää syömästä, kun poika on hetken yksin kotona, se on syöty.
Pelipaikkoja ei noudata, siksi konsolit on lukitussa kaapissa, saa ne vain peliaikoina.
Jos on kotiintuloaika, ei ikinä ole tullut sovittuun aikaan, aina pitää soittaa monta kertaa ja kehottaa kotiin.
Lupaa tehdä läksyt ennen harkkoja, ei ole KOSKAAN tehnyt omatoimisesti, jollei ole kehottanut kymmeniä kertoja.
Olen kieltänyt tonkimasta laatikoita, missä on työpapereitani, usein ollessaan yksin kotona käy ko. laatikon ja muitakin kaappeja läpi ja penkoo kaiken.
Meillä on useampi lukittu kaappi ja vaatehuone, koska poikaan ei voi luottaa yhtään. Mikään puhe, tai etuuden menetys ei auta. Koulu menee hyvin ja kavereita on. On vaan kamala asua epäluotettavan ihmisen kanssa.
Onko kokemuksia vastaavasta?
Kommentit (1081)
Vierailija kirjoitti:
Voitko sekopää googlettaa mikä on splitting.
Se kuuluu sun persoonallisuushäiriöön, että näet ihmiset joko kokonaan pahoina, tai kokonaan hyvinä.
Se on sun persoonallisuushäiriö, ei todellisuutta, ja aiheutat pysyvää vahinkoa sille lapselle, joka tällä kertaa saa olla se totaalinen demoni elämässäsi.
Mitä ihmettä? Luitko ollenkaan tekstiäni???
Enkö nimenomaan sanonut, että on olemassa nämä mainitsemasi ääripäät, MUTTA suurin osa meistä asettuu janalle johonkin näiden ääripäiden välille.
Ymmärrätkö tahallasi väärin tekstiäni? Yritätkö lietsoa lisää riitaa tähän keskusteluun?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voitko sekopää googlettaa mikä on splitting.
Se kuuluu sun persoonallisuushäiriöön, että näet ihmiset joko kokonaan pahoina, tai kokonaan hyvinä.
Se on sun persoonallisuushäiriö, ei todellisuutta, ja aiheutat pysyvää vahinkoa sille lapselle, joka tällä kertaa saa olla se totaalinen demoni elämässäsi.
Mitä ihmettä? Luitko ollenkaan tekstiäni???
Enkö nimenomaan sanonut, että on olemassa nämä mainitsemasi ääripäät, MUTTA suurin osa meistä asettuu janalle johonkin näiden ääripäiden välille.
Ymmärrätkö tahallasi väärin tekstiäni? Yritätkö lietsoa lisää riitaa tähän keskusteluun?
Tiedän, että olet odd, koska lauserakenteesi on sama.
Ja sinun on turha yrittää mukamas selitellä miten ihmiset ovat siinä keskellä, mutta oma lapsesi nyt vain sattuu olemaan syntymäpaha, jota kidutetaan samoilla menetelmillä kuin sotavankeja, koska noh, se vain on paha.
Olen tottunut olemaan tekemisissä ihmisten kanssa, joilla on sama häiriö kuin sinulla, ja tiedän, että olet täällä hakemassa oikeutusta sen lapsen kidutukselle ja sen takia vingut, vingut ja vingut muita myöntämään, että jotkut lapset vain on pahoja ihmisiä.
Hanki apua, useammat on jo nettivinkanneet viestisi poliisille, jotta sinut saadaan kiinni, toivon, että jäät kiinni, mitään mahdollisuutta ei ole siihen, että ymmärrät itse olevasi sairas, koska se ei ole mahdollista häiriölläsi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voitko sekopää googlettaa mikä on splitting.
Se kuuluu sun persoonallisuushäiriöön, että näet ihmiset joko kokonaan pahoina, tai kokonaan hyvinä.
Se on sun persoonallisuushäiriö, ei todellisuutta, ja aiheutat pysyvää vahinkoa sille lapselle, joka tällä kertaa saa olla se totaalinen demoni elämässäsi.
Mitä ihmettä? Luitko ollenkaan tekstiäni???
Enkö nimenomaan sanonut, että on olemassa nämä mainitsemasi ääripäät, MUTTA suurin osa meistä asettuu janalle johonkin näiden ääripäiden välille.
Ymmärrätkö tahallasi väärin tekstiäni? Yritätkö lietsoa lisää riitaa tähän keskusteluun?
Hän taitaa pitää sinua ODD-jankkaajana? Kieltämättä itsellekin tuli sama mieleen, mutta en nyt sano mitään varmaa.
Mitä tulee tuohon ajatukseen joidenkin ihmisten synnynäisestä pahuudesta. Mielestäni yhdenkään _vanhemman_ ei pitäisi ajatella näin omasta lapsestaan ominpäin. Se vie lapsen ja vanhemman välisen vuorovaikutuksen ihan väärille urille. Jos vanhempi huomaa viljelevänsä tällaisia ajatuksia, niin sitten pitäisi hälytyskellojen soida ja hakeutua avun piiriin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Silti mielestäni rinnastus lakien/valtion ja perheen välillä on vähän ontuva. Valtion ja kansalaisen välillä ei ole samanlaista kiintymyssuhdetta kuin vanhemman ja lapsen välillä kuuluisi olla. Mielestäni on vähän kylmäävää, että osa keskustelijoista ei tunnista/tunnusta tätä eroa.
Miksi koet, ettei lapsella voi olla toimivaa kiintymyssuhdetta sellaiseen vanhempaan joka seurauksena tottelemattomuudesta kurittaa häntä? Ei lapsen ja vanhemman suhteen ole tarkoitus olla mikään kaverisuhde. Kautta aikain vanhemmat ovat kurittaneet lapsiaan, eivätkä lapset siitä katkeroidu paitsi jos siihen liittyy joku voimakas epäoikeudenmukaisuus kuten jatkuva syyttömän rankaiseminen.
Kaverivanhemmuutta kukaan ei aja. Kiintymyssuhde perustuu turvaan ja rakkauteen. Se ei voi perustua rangaistuksiin ja pelkoon.
Miten se poikkeaa kaveruudesta jos kaikki on vaan mukavaa naminamia?
Perustelisitko millä perusteella kiintymyssuhteeseen perustuva vanhemmuus on vain mukavaa naminamia. Kiintymyssuhde sisältää myös mahdollisuuden rajoittamiseen ja ohjaamiseen. Jos et pysty perustelemaan, niin voisitko nyt vaan lopettaa tuon jankkaamisen ja vääristelyn.
Juurihan yllä kerrot, että pakkoa ei saa käyttää. Tosin ei pelkkä pakko edes riitä. Tarvitaan myös rangaistuksia.
Osoita kohta, jossa niin on sanottu. Jos viittaat tuohon rangaistuksiin ja pelkoon, niin ne ovat eri asia kuin "pakko". Pakko voi olla esimerkiksi sitä että kun 3-vuotias yrittää kiukustuneena lyödä vanhempaa lelulla, vanhempi estää lyömisen pitämällä kiinni lapsen kädestä ja laittaa lelun ylähyllylle. Vanhempi ei silti rankaise lasta kiukustumisesta esimerkiksi nurkassa seisottamalla, vaan auttaa häntä pääsemään tunnekuohun yli. Se on paljon rakentavampi vaihtoehto kuin se että vanhempi pahentaa lapsen oloa rankaisemalla ja sen jälkeen jättää hänet selviytymään koko tunnekuohusta itse.
Kirjoitit, että jos juttelu ei auta, niin sitten on aika hakea ammattiapua.
Mitä näihin tunnekuohuihin tulee, niin etpä paljon inhimillistä elämää tunne jos ajattelet, että lasten tottelemattomuus on yksinkertaistettavissa joksikin tunnekuohuiksi. Saati että tällainen tunnekuohu menisi aina tai edes yleensä ohi sillä, että hyvitellään ja istutaan vieressä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voitko sekopää googlettaa mikä on splitting.
Se kuuluu sun persoonallisuushäiriöön, että näet ihmiset joko kokonaan pahoina, tai kokonaan hyvinä.
Se on sun persoonallisuushäiriö, ei todellisuutta, ja aiheutat pysyvää vahinkoa sille lapselle, joka tällä kertaa saa olla se totaalinen demoni elämässäsi.
Mitä ihmettä? Luitko ollenkaan tekstiäni???
Enkö nimenomaan sanonut, että on olemassa nämä mainitsemasi ääripäät, MUTTA suurin osa meistä asettuu janalle johonkin näiden ääripäiden välille.
Ymmärrätkö tahallasi väärin tekstiäni? Yritätkö lietsoa lisää riitaa tähän keskusteluun?
Tiedän, että olet odd, koska lauserakenteesi on sama.
Ja sinun on turha yrittää mukamas selitellä miten ihmiset ovat siinä keskellä, mutta oma lapsesi nyt vain sattuu olemaan syntymäpaha, jota kidutetaan samoilla menetelmillä kuin sotavankeja, koska noh, se vain on paha.
Olen tottunut olemaan tekemisissä ihmisten kanssa, joilla on sama häiriö kuin sinulla, ja tiedän, että olet täällä hakemassa oikeutusta sen lapsen kidutukselle ja sen takia vingut, vingut ja vingut muita myöntämään, että jotkut lapset vain on pahoja ihmisiä.
Hanki apua, useammat on jo nettivinkanneet viestisi poliisille, jotta sinut saadaan kiinni, toivon, että jäät kiinni, mitään mahdollisuutta ei ole siihen, että ymmärrät itse olevasi sairas, koska se ei ole mahdollista häiriölläsi.
Tämä juuri. Huomaa jo peukutuksien määrästä, että täällä on vain yksi kovia keinoja käyttävä. Tämä ODD on esiintynyt jo tuhkelona (vai mikä olikaan), nössön äitinä ja vaikka minä muuna. Jatkaa aina siitä erinä mihin toinen lopettaa (kun on "savustettu" ulos keskustelusta) ja yrittää löytää edes jotain esimerkkiä käyttämällä oikeutusta teoilleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kiva, että yrität rakentaa siltaa. Täytyy kuitenkin myöntää, että itse putosin nyt kärryiltä. Noissa sinun nuolella merkkaamissa kohdissa muodostuu jotenkin automaatioksi, että kovan linjan kasvattajilla on hankalat lapset ja kovan linjan vastustajilla on helpot lapset. Oliko tämä tarkoituksesi vai pitäiskö tarkastelua laajentaa?
Myönnän että alkuasetelmani oli liian mustavalkoinen, eli syyllistyin itse juuri samaan ääripää-ajatteluun kuin moni muukin tässä keskustelussa.
Se kuitenkin kuvasti sitä tulkintaa ja mielikuvaa minkä olen näistä lähes tuhannesta kommentista saanut.
Lähes kaikki kovan linjan vastustajien omat kasvatuskokemukset tuntuvat liittyvän lapsiin, joilla on ollut vain ihan tavallinen uhmaikä ja murrosikä.
En siis tunnista ainoatakaan tarinaa tässä ketjussa, jossa joku kertoisi omakohtaista kokemusta ammattilaisen diagnosoimasta uhmakkuushäiriöisestä lapsesta, ja tämä lapsi olisi "tervehtynyt" pelkkien torumisten, keskustelujen, ja tunteiden sanoittamisen keinoin.
Jos olen väärässä, toivon että joku korjaa!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, ymmärrän että se tuntuu mielestäsi hurjalta. Siellä jutellaan myös sen vanhemman kanssa, että minkälaiset kasvatusperiaatteet on. Lapsi voidaan myös ohjata jatkotutkimuksiin, koska käytöshäiriöt voivat johtua mm. neurologisista syistä tai vaikkapa huonosta näöstä tai kuulosta.
Ymmärrän kyllä että ajatus siitä että joku lapsi voisi olla jo syntyjään "paha" tai "vaikea" on äärimmäisen epämiellyttävä, ajatus lapsen myötäsyntyisestä täydellisestä viattomuudesta ja puhtaudesta on niin paljon mukavampi.
Olisiko kuitenkin järkevää myöntää, että molemmat ääripäät ovat kuitenkin olemassa, ja valtaenemmistö meistä asettuu janalle, jossa suurin osa on jossain tuolla ääripäiden välissä luonteeltaan?
Tätä keskustelua voisi nimittäin jalostaa tämän faktan hyväksyminen.
-> kovan linjan kannattajat alkaisi ymmärtää, että heitä raivokkaasti vastustava joukko on ollut onnekas, ja saaneet luonteeltaan helppoja lapsia.
-> kovan linjan vastustajat alkaisi ymmärtää, että heidän omat, hyväksi havaitsevansa pehmeät metodit saattavat olla vaikeisiin luonteisiin melko, tai jopa täysin tehottomia.
Yritän tässä nyt rakentaa siltaa kahden eri koulukunnan välille, saa nähdä onnistuuko.
Onhan lapsissa eroja, perheen sisälläkin. Kasvatus on vaikeaa, myös vanhemmuus haastavaa ja vastuullista. Varmasti joku on haastavampi kuin toinen. Mutta ensiksi tulisi aina kysyä, miksi niin on?
Se että sanotaan että itse on synnyttänyt pahan lapsen ja se edes kuulostaisi todennäköiseltä vastaukselta, on epätodennäköistä. Mutta se on helppoa jos ei halua tai kykene ottamaan vastuuta. Syyttää muita. Vastuuttaa muita. Projisoida omat heikkoudet muihin. Esimerkiksi se, kun ei pysty luomaan mielekkään rakastavia suhteita ympärillä oleviin, jää auktoriteetti ainoaksi tavoitteeksi. Se otetaan vaikka väkisin, koska sen sijaan että kyettäisiin olemaan aikuinen, vastuullinen ihminen, vaaditaan kunnioitus jota ei pystytä alunperin omalla käytöksellä ja esimerkillä saamaan.
Nämä ihmiset eivät rakasta itseään, joten heillä ei ole kykyä toimia vastuullisesti ja rakastaa muita. Se vaatisi heikkouden ja mahdollisesti väärässä olemisen tunnustamista. Epätäydellisyyden ja erillisyyden sietämistä. Kun lapsi ei ole nukke, jonka voi aina suurempaa voimaa käyttäen pakottaa tiettyyn asentoon. Ei rajatonta voimaa vaan kasvua yhdessä. Ei mustaa ja valkoista, hyvää ja pahaa, vaan onnistumisia ja epäonnistumisia, voittoja ja vajaavuutta (myös vanhemman). Katsokaa myös omaa mahdollista pahuuttanne silmiin, niin hallitsette sitä eikä sitä tarvitse hengenhädässä siirtää ulkopuolelle jotta pysyy kasassa.
Kunnioitusta ei saa pelolla ja kivulla. Sen saa toimilla oikein. Kärsivällisyydellä, kypsyydellä ja nöyryydellä. Katsokaa vaikka mitä vain arkkityyppejä tai satuja jos noihin "yleisiin totuuksiin" maailmasta uskotte omaa järkeänne enemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiva, että yrität rakentaa siltaa. Täytyy kuitenkin myöntää, että itse putosin nyt kärryiltä. Noissa sinun nuolella merkkaamissa kohdissa muodostuu jotenkin automaatioksi, että kovan linjan kasvattajilla on hankalat lapset ja kovan linjan vastustajilla on helpot lapset. Oliko tämä tarkoituksesi vai pitäiskö tarkastelua laajentaa?
Myönnän että alkuasetelmani oli liian mustavalkoinen, eli syyllistyin itse juuri samaan ääripää-ajatteluun kuin moni muukin tässä keskustelussa.
Se kuitenkin kuvasti sitä tulkintaa ja mielikuvaa minkä olen näistä lähes tuhannesta kommentista saanut.
Lähes kaikki kovan linjan vastustajien omat kasvatuskokemukset tuntuvat liittyvän lapsiin, joilla on ollut vain ihan tavallinen uhmaikä ja murrosikä.
En siis tunnista ainoatakaan tarinaa tässä ketjussa, jossa joku kertoisi omakohtaista kokemusta ammattilaisen diagnosoimasta uhmakkuushäiriöisestä lapsesta, ja tämä lapsi olisi "tervehtynyt" pelkkien torumisten, keskustelujen, ja tunteiden sanoittamisen keinoin.
Jos olen väärässä, toivon että joku korjaa!
Ei sinullakaan OLE MITÄÄN KOKEMUSTA ammattilaisen diagnosoimasta odd lapsesta.
Olet keksinyt itse diagnoosin lapsellesi, sen jälkeen ottanut oppia jostain amerikkalaisesta hömppäkirjasta, olet rikkonut suomen lakia, kiduttanut lastasi jne.
Olet sairas, ja tarvitset itse hoitoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Silti mielestäni rinnastus lakien/valtion ja perheen välillä on vähän ontuva. Valtion ja kansalaisen välillä ei ole samanlaista kiintymyssuhdetta kuin vanhemman ja lapsen välillä kuuluisi olla. Mielestäni on vähän kylmäävää, että osa keskustelijoista ei tunnista/tunnusta tätä eroa.
Miksi koet, ettei lapsella voi olla toimivaa kiintymyssuhdetta sellaiseen vanhempaan joka seurauksena tottelemattomuudesta kurittaa häntä? Ei lapsen ja vanhemman suhteen ole tarkoitus olla mikään kaverisuhde. Kautta aikain vanhemmat ovat kurittaneet lapsiaan, eivätkä lapset siitä katkeroidu paitsi jos siihen liittyy joku voimakas epäoikeudenmukaisuus kuten jatkuva syyttömän rankaiseminen.
Kaverivanhemmuutta kukaan ei aja. Kiintymyssuhde perustuu turvaan ja rakkauteen. Se ei voi perustua rangaistuksiin ja pelkoon.
Miten se poikkeaa kaveruudesta jos kaikki on vaan mukavaa naminamia?
Perustelisitko millä perusteella kiintymyssuhteeseen perustuva vanhemmuus on vain mukavaa naminamia. Kiintymyssuhde sisältää myös mahdollisuuden rajoittamiseen ja ohjaamiseen. Jos et pysty perustelemaan, niin voisitko nyt vaan lopettaa tuon jankkaamisen ja vääristelyn.
Juurihan yllä kerrot, että pakkoa ei saa käyttää. Tosin ei pelkkä pakko edes riitä. Tarvitaan myös rangaistuksia.
Osoita kohta, jossa niin on sanottu. Jos viittaat tuohon rangaistuksiin ja pelkoon, niin ne ovat eri asia kuin "pakko". Pakko voi olla esimerkiksi sitä että kun 3-vuotias yrittää kiukustuneena lyödä vanhempaa lelulla, vanhempi estää lyömisen pitämällä kiinni lapsen kädestä ja laittaa lelun ylähyllylle. Vanhempi ei silti rankaise lasta kiukustumisesta esimerkiksi nurkassa seisottamalla, vaan auttaa häntä pääsemään tunnekuohun yli. Se on paljon rakentavampi vaihtoehto kuin se että vanhempi pahentaa lapsen oloa rankaisemalla ja sen jälkeen jättää hänet selviytymään koko tunnekuohusta itse.
Kirjoitit, että jos juttelu ei auta, niin sitten on aika hakea ammattiapua.
Mitä näihin tunnekuohuihin tulee, niin etpä paljon inhimillistä elämää tunne jos ajattelet, että lasten tottelemattomuus on yksinkertaistettavissa joksikin tunnekuohuiksi. Saati että tällainen tunnekuohu menisi aina tai edes yleensä ohi sillä, että hyvitellään ja istutaan vieressä.
Hän puhui 3-vuoriaasta. Oikeastikko tuon ikäinen tarvii mielestäsi jotain älyttömiä rangaistuksia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Silti mielestäni rinnastus lakien/valtion ja perheen välillä on vähän ontuva. Valtion ja kansalaisen välillä ei ole samanlaista kiintymyssuhdetta kuin vanhemman ja lapsen välillä kuuluisi olla. Mielestäni on vähän kylmäävää, että osa keskustelijoista ei tunnista/tunnusta tätä eroa.
Miksi koet, ettei lapsella voi olla toimivaa kiintymyssuhdetta sellaiseen vanhempaan joka seurauksena tottelemattomuudesta kurittaa häntä? Ei lapsen ja vanhemman suhteen ole tarkoitus olla mikään kaverisuhde. Kautta aikain vanhemmat ovat kurittaneet lapsiaan, eivätkä lapset siitä katkeroidu paitsi jos siihen liittyy joku voimakas epäoikeudenmukaisuus kuten jatkuva syyttömän rankaiseminen.
Kaverivanhemmuutta kukaan ei aja. Kiintymyssuhde perustuu turvaan ja rakkauteen. Se ei voi perustua rangaistuksiin ja pelkoon.
Miten se poikkeaa kaveruudesta jos kaikki on vaan mukavaa naminamia?
Perustelisitko millä perusteella kiintymyssuhteeseen perustuva vanhemmuus on vain mukavaa naminamia. Kiintymyssuhde sisältää myös mahdollisuuden rajoittamiseen ja ohjaamiseen. Jos et pysty perustelemaan, niin voisitko nyt vaan lopettaa tuon jankkaamisen ja vääristelyn.
Juurihan yllä kerrot, että pakkoa ei saa käyttää. Tosin ei pelkkä pakko edes riitä. Tarvitaan myös rangaistuksia.
Osoita kohta, jossa niin on sanottu. Jos viittaat tuohon rangaistuksiin ja pelkoon, niin ne ovat eri asia kuin "pakko". Pakko voi olla esimerkiksi sitä että kun 3-vuotias yrittää kiukustuneena lyödä vanhempaa lelulla, vanhempi estää lyömisen pitämällä kiinni lapsen kädestä ja laittaa lelun ylähyllylle. Vanhempi ei silti rankaise lasta kiukustumisesta esimerkiksi nurkassa seisottamalla, vaan auttaa häntä pääsemään tunnekuohun yli. Se on paljon rakentavampi vaihtoehto kuin se että vanhempi pahentaa lapsen oloa rankaisemalla ja sen jälkeen jättää hänet selviytymään koko tunnekuohusta itse.
Kirjoitit, että jos juttelu ei auta, niin sitten on aika hakea ammattiapua.
Mitä näihin tunnekuohuihin tulee, niin etpä paljon inhimillistä elämää tunne jos ajattelet, että lasten tottelemattomuus on yksinkertaistettavissa joksikin tunnekuohuiksi. Saati että tällainen tunnekuohu menisi aina tai edes yleensä ohi sillä, että hyvitellään ja istutaan vieressä.
Apua, nyt taitaa mennä keskustelijat sekaisin. Minä olen se, joka kirjoitti tuon viestin, jossa pohdittiin vanhemman ja valtion eroja. Sen jälkeen ei tässä lainausketjussa ole minun kirjoittamiani viestejä.
Ketju on jo niin pitkä, että on vaikea selata vanhoja viestejä. En löydä viestiä, jossa puhuttaisiin pelkästä "juttelusta". Löydätkö sinä, voitko laittaa lainauksen?
Luulenpa kuitenkin, että ei ole tarkoitettu pelkkää puhumista, vaan erilaisia kasvatuskeinoja, joiden kokonaisuudesta jotkut käyttävät termiä "pehmeä linja". Ja sitten on perusteltu, miksi pehmeiden keinojen karahtaessa kiville olisi hyvä pyytää ulkopuolisen ammattilaisen arvio siitä, johtuuko pehmeiden keinojen toimimattomuus esim. vuorovaikutussuhteen ongelmista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Silti mielestäni rinnastus lakien/valtion ja perheen välillä on vähän ontuva. Valtion ja kansalaisen välillä ei ole samanlaista kiintymyssuhdetta kuin vanhemman ja lapsen välillä kuuluisi olla. Mielestäni on vähän kylmäävää, että osa keskustelijoista ei tunnista/tunnusta tätä eroa.
Miksi koet, ettei lapsella voi olla toimivaa kiintymyssuhdetta sellaiseen vanhempaan joka seurauksena tottelemattomuudesta kurittaa häntä? Ei lapsen ja vanhemman suhteen ole tarkoitus olla mikään kaverisuhde. Kautta aikain vanhemmat ovat kurittaneet lapsiaan, eivätkä lapset siitä katkeroidu paitsi jos siihen liittyy joku voimakas epäoikeudenmukaisuus kuten jatkuva syyttömän rankaiseminen.
Kaverivanhemmuutta kukaan ei aja. Kiintymyssuhde perustuu turvaan ja rakkauteen. Se ei voi perustua rangaistuksiin ja pelkoon.
Miten se poikkeaa kaveruudesta jos kaikki on vaan mukavaa naminamia?
Perustelisitko millä perusteella kiintymyssuhteeseen perustuva vanhemmuus on vain mukavaa naminamia. Kiintymyssuhde sisältää myös mahdollisuuden rajoittamiseen ja ohjaamiseen. Jos et pysty perustelemaan, niin voisitko nyt vaan lopettaa tuon jankkaamisen ja vääristelyn.
Juurihan yllä kerrot, että pakkoa ei saa käyttää. Tosin ei pelkkä pakko edes riitä. Tarvitaan myös rangaistuksia.
Osoita kohta, jossa niin on sanottu. Jos viittaat tuohon rangaistuksiin ja pelkoon, niin ne ovat eri asia kuin "pakko". Pakko voi olla esimerkiksi sitä että kun 3-vuotias yrittää kiukustuneena lyödä vanhempaa lelulla, vanhempi estää lyömisen pitämällä kiinni lapsen kädestä ja laittaa lelun ylähyllylle. Vanhempi ei silti rankaise lasta kiukustumisesta esimerkiksi nurkassa seisottamalla, vaan auttaa häntä pääsemään tunnekuohun yli. Se on paljon rakentavampi vaihtoehto kuin se että vanhempi pahentaa lapsen oloa rankaisemalla ja sen jälkeen jättää hänet selviytymään koko tunnekuohusta itse.
Kirjoitit, että jos juttelu ei auta, niin sitten on aika hakea ammattiapua.
Mitä näihin tunnekuohuihin tulee, niin etpä paljon inhimillistä elämää tunne jos ajattelet, että lasten tottelemattomuus on yksinkertaistettavissa joksikin tunnekuohuiksi. Saati että tällainen tunnekuohu menisi aina tai edes yleensä ohi sillä, että hyvitellään ja istutaan vieressä.
Apua, nyt taitaa mennä keskustelijat sekaisin. Minä olen se, joka kirjoitti tuon viestin, jossa pohdittiin vanhemman ja valtion eroja. Sen jälkeen ei tässä lainausketjussa ole minun kirjoittamiani viestejä.
Ketju on jo niin pitkä, että on vaikea selata vanhoja viestejä. En löydä viestiä, jossa puhuttaisiin pelkästä "juttelusta". Löydätkö sinä, voitko laittaa lainauksen?
Luulenpa kuitenkin, että ei ole tarkoitettu pelkkää puhumista, vaan erilaisia kasvatuskeinoja, joiden kokonaisuudesta jotkut käyttävät termiä "pehmeä linja". Ja sitten on perusteltu, miksi pehmeiden keinojen karahtaessa kiville olisi hyvä pyytää ulkopuolisen ammattilaisen arvio siitä, johtuuko pehmeiden keinojen toimimattomuus esim. vuorovaikutussuhteen ongelmista.
Viesti nro 930.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, ymmärrän että se tuntuu mielestäsi hurjalta. Siellä jutellaan myös sen vanhemman kanssa, että minkälaiset kasvatusperiaatteet on. Lapsi voidaan myös ohjata jatkotutkimuksiin, koska käytöshäiriöt voivat johtua mm. neurologisista syistä tai vaikkapa huonosta näöstä tai kuulosta.
Ymmärrän kyllä että ajatus siitä että joku lapsi voisi olla jo syntyjään "paha" tai "vaikea" on äärimmäisen epämiellyttävä, ajatus lapsen myötäsyntyisestä täydellisestä viattomuudesta ja puhtaudesta on niin paljon mukavampi.
Olisiko kuitenkin järkevää myöntää, että molemmat ääripäät ovat kuitenkin olemassa, ja valtaenemmistö meistä asettuu janalle, jossa suurin osa on jossain tuolla ääripäiden välissä luonteeltaan?
Tätä keskustelua voisi nimittäin jalostaa tämän faktan hyväksyminen.
-> kovan linjan kannattajat alkaisi ymmärtää, että heitä raivokkaasti vastustava joukko on ollut onnekas, ja saaneet luonteeltaan helppoja lapsia.
-> kovan linjan vastustajat alkaisi ymmärtää, että heidän omat, hyväksi havaitsevansa pehmeät metodit saattavat olla vaikeisiin luonteisiin melko, tai jopa täysin tehottomia.
Yritän tässä nyt rakentaa siltaa kahden eri koulukunnan välille, saa nähdä onnistuuko.
Onhan lapsissa eroja, perheen sisälläkin. Kasvatus on vaikeaa, myös vanhemmuus haastavaa ja vastuullista. Varmasti joku on haastavampi kuin toinen. Mutta ensiksi tulisi aina kysyä, miksi niin on?
Se että sanotaan että itse on synnyttänyt pahan lapsen ja se edes kuulostaisi todennäköiseltä vastaukselta, on epätodennäköistä. Mutta se on helppoa jos ei halua tai kykene ottamaan vastuuta. Syyttää muita. Vastuuttaa muita. Projisoida omat heikkoudet muihin. Esimerkiksi se, kun ei pysty luomaan mielekkään rakastavia suhteita ympärillä oleviin, jää auktoriteetti ainoaksi tavoitteeksi. Se otetaan vaikka väkisin, koska sen sijaan että kyettäisiin olemaan aikuinen, vastuullinen ihminen, vaaditaan kunnioitus jota ei pystytä alunperin omalla käytöksellä ja esimerkillä saamaan.
Nämä ihmiset eivät rakasta itseään, joten heillä ei ole kykyä toimia vastuullisesti ja rakastaa muita. Se vaatisi heikkouden ja mahdollisesti väärässä olemisen tunnustamista. Epätäydellisyyden ja erillisyyden sietämistä. Kun lapsi ei ole nukke, jonka voi aina suurempaa voimaa käyttäen pakottaa tiettyyn asentoon. Ei rajatonta voimaa vaan kasvua yhdessä. Ei mustaa ja valkoista, hyvää ja pahaa, vaan onnistumisia ja epäonnistumisia, voittoja ja vajaavuutta (myös vanhemman). Katsokaa myös omaa mahdollista pahuuttanne silmiin, niin hallitsette sitä eikä sitä tarvitse hengenhädässä siirtää ulkopuolelle jotta pysyy kasassa.
Kunnioitusta ei saa pelolla ja kivulla. Sen saa toimilla oikein. Kärsivällisyydellä, kypsyydellä ja nöyryydellä. Katsokaa vaikka mitä vain arkkityyppejä tai satuja jos noihin "yleisiin totuuksiin" maailmasta uskotte omaa järkeänne enemmän.
Hienosti kirjoitettu, kiitos! :)
Tulee mieleen Hjalmar Söderbergin runosäkeistö "Ihminen haluaa olla rakastettu, sen puuttuessa ihailtu, sen puuttuessa pelätty, sen puuttuessa ylenkatsottu ja inhottu". Summa aika hyvin koko ketjun pehmeän linjan kannattajista ja kaverivanhemmista kovan linjan kannattajiin ja ODD-jankkaajaan!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, ymmärrän että se tuntuu mielestäsi hurjalta. Siellä jutellaan myös sen vanhemman kanssa, että minkälaiset kasvatusperiaatteet on. Lapsi voidaan myös ohjata jatkotutkimuksiin, koska käytöshäiriöt voivat johtua mm. neurologisista syistä tai vaikkapa huonosta näöstä tai kuulosta.
Ymmärrän kyllä että ajatus siitä että joku lapsi voisi olla jo syntyjään "paha" tai "vaikea" on äärimmäisen epämiellyttävä, ajatus lapsen myötäsyntyisestä täydellisestä viattomuudesta ja puhtaudesta on niin paljon mukavampi.
Olisiko kuitenkin järkevää myöntää, että molemmat ääripäät ovat kuitenkin olemassa, ja valtaenemmistö meistä asettuu janalle, jossa suurin osa on jossain tuolla ääripäiden välissä luonteeltaan?
Tätä keskustelua voisi nimittäin jalostaa tämän faktan hyväksyminen.
-> kovan linjan kannattajat alkaisi ymmärtää, että heitä raivokkaasti vastustava joukko on ollut onnekas, ja saaneet luonteeltaan helppoja lapsia.
-> kovan linjan vastustajat alkaisi ymmärtää, että heidän omat, hyväksi havaitsevansa pehmeät metodit saattavat olla vaikeisiin luonteisiin melko, tai jopa täysin tehottomia.
Yritän tässä nyt rakentaa siltaa kahden eri koulukunnan välille, saa nähdä onnistuuko.
Kuten aiemminkin on sanottu, metsään meni. Kuulun itse kirjoittajiin, joita kutsut "raivokkaasti vastustavaksi joukoksi", eikä lapseni ole helppo. Olen tästä jo kirjoittanut aiemminkin, mutta avaan yksityiskohtia nyt tarkemmin, koska jankutus täällä vain jatkuu.
Lapseni vastustaa tiettyjä asioita ja tehtäviä, jotka ovat hänelle vaikeita mm. aistijärjestelmän ongelmien takia. Esimerkiksi piirtäminen on hänelle vaikeaa, ja paitsi että se on vaikeaa, se on hänen näkökulmastaan merkityksetöntä ja ikään kuin vailla sisältöä. Tämä johtuu siitä, että hän ei saa samaa onnistumisen iloa ja kokemusta kuin ns. normaali lapsi. Piirtäminen on kuitenkin tärkeää, koska se harjaannuttaa käden hienomotoriikkaa, mikä on myöhemmin välttämätöntä kirjoittamiseen opettelussa.
No, jos mä yrittäisin nyt häntä saada harjaannuttamaan tätä hienomotoriikkaa pakottamalla hänet piirtämään, lopputulos olisi vain itkua ja hammastenkiristystä molemmin puolin. Näiden rankaisijoiden logiikan mukaan lapsen pitäisi nyt totella minun käskyäni (joka on siis minun kannaltani looginen), vaikka se on hänen kannaltaan järjetön, koska piirtäminen on hänen kokemusmaailmassaan vailla sisältöä. Jos hän ei tottelisi, minun tulisi rangaista häntä yhä kovemmin ja kovemmin, kunnes hän rankaisemisen pelossa tekisi niin kuin käsken. Auttaisiko se häntä? Ei. Aistijärjestelmän ongelmat eivät parane eikä edes sanottavasti edisty pakottamalla. Siksi tällainen pakottaminen olisi paitsi vahingollista meidän suhteellemme ja lapsen myöhemmälle motivaatiolle, myös tarpeetonta lapsen kehityksen kannalta.
Sen sijaan lapsi hyötyy siitä, että hän käy toimintaterapiassa, jossa aistijärjestelmän häiriöihin perehtynyt ja erityiskoulutuksen (SI) käynyt toimintaterapeutti tekee hänen kanssaan vuosikymmenien ajan kehitettyjä harjoituksia, joiden on tieteellisissä tutkimuksissa osoitettu edistävän lapsen motorista kehitystä. Maallikko ei tiedä, että esimerkiksi keinumiseen yhdistettynä hernepussien heittely koriin auttaa juuri siihen mikä lapselleni on vaikeaa - käden hienomotoriikan kehittymiseen. Kysy alan asiantuntijalta, jos et usko. En tietenkään jätä lapsen motorista kehitystä kokonaan toimintaterapian varaan. Toimintaterapiassa myötä tapahtuneen kypsymisen ja minun sieltä saamieni vinkkien ansiosta minun on paljon helpompi auttaa lasta harjoittelemaan kotona ilman pakottamista.
Voi olla, että joku tulee nyt sanomaan, että ei ODD-lapselle tällainen auta. No, tässä kohtaa herää kysymys että mistä se ODD sitten lapselle tulee? Pystyykö kukaan keskustelijoista osoittamaan yhtään ainutta lasta, joka on mennyt illalla nukkumaan tavallisena lapsena ja herännyt ODD-lapsena. On ihan mahdollista, että oma lapseni olisi vuosien saatossa kehittynyt tilaan, jossa ODD:n diagnostiset kriteerit täyttyvät, jos olisin alkanut kasvattaa häntä rankaisevalla tavalla. Ja se ei olisi ollut hänen oma syynsä vaan minun. Hänen aisti- ja hermojärjestelmänsä ei yksinkertaisesti olisi pystynyt sopeutumaan tällaisiin rankaiseviin vaatimuksiin ja lopulta olisimme olleet niin tulehtuneessa tilanteessa, että en uskalla sitä edes ajatella.
Ja mitä tulee noihin vaikeisiin luonteisiin - asiat ovat harvoin yksinkertaisia. Lapsille ei tosiaan anneta persoonallisuushäiriödiagnooseja, koska heidän persoonallisuutensa (ja kaikki heissä, ihan hermojärjestelmästä alkaen) kehittyy kaiken aikaa. Ei ihmistä, erityisesti kehittyvää ihmistä, voi kuitata "vaikeana luonteena". Erityisesti tuo ODD-jankkaajan itse diagnosoima lapsi - kukaan kirjoittaja täällä ei voi mistään tietää, mistä tässä asiassa on kyse. Samoin kuin ei AP:n lapsesta. En ymmärrä millaisesta ratapölkystä tämä asia pitäisi vääntää, että tuo ääripäiden huutelija lopettaisi jankuttamisen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Silti mielestäni rinnastus lakien/valtion ja perheen välillä on vähän ontuva. Valtion ja kansalaisen välillä ei ole samanlaista kiintymyssuhdetta kuin vanhemman ja lapsen välillä kuuluisi olla. Mielestäni on vähän kylmäävää, että osa keskustelijoista ei tunnista/tunnusta tätä eroa.
Miksi koet, ettei lapsella voi olla toimivaa kiintymyssuhdetta sellaiseen vanhempaan joka seurauksena tottelemattomuudesta kurittaa häntä? Ei lapsen ja vanhemman suhteen ole tarkoitus olla mikään kaverisuhde. Kautta aikain vanhemmat ovat kurittaneet lapsiaan, eivätkä lapset siitä katkeroidu paitsi jos siihen liittyy joku voimakas epäoikeudenmukaisuus kuten jatkuva syyttömän rankaiseminen.
Kaverivanhemmuutta kukaan ei aja. Kiintymyssuhde perustuu turvaan ja rakkauteen. Se ei voi perustua rangaistuksiin ja pelkoon.
Miten se poikkeaa kaveruudesta jos kaikki on vaan mukavaa naminamia?
Perustelisitko millä perusteella kiintymyssuhteeseen perustuva vanhemmuus on vain mukavaa naminamia. Kiintymyssuhde sisältää myös mahdollisuuden rajoittamiseen ja ohjaamiseen. Jos et pysty perustelemaan, niin voisitko nyt vaan lopettaa tuon jankkaamisen ja vääristelyn.
Juurihan yllä kerrot, että pakkoa ei saa käyttää. Tosin ei pelkkä pakko edes riitä. Tarvitaan myös rangaistuksia.
Osoita kohta, jossa niin on sanottu. Jos viittaat tuohon rangaistuksiin ja pelkoon, niin ne ovat eri asia kuin "pakko". Pakko voi olla esimerkiksi sitä että kun 3-vuotias yrittää kiukustuneena lyödä vanhempaa lelulla, vanhempi estää lyömisen pitämällä kiinni lapsen kädestä ja laittaa lelun ylähyllylle. Vanhempi ei silti rankaise lasta kiukustumisesta esimerkiksi nurkassa seisottamalla, vaan auttaa häntä pääsemään tunnekuohun yli. Se on paljon rakentavampi vaihtoehto kuin se että vanhempi pahentaa lapsen oloa rankaisemalla ja sen jälkeen jättää hänet selviytymään koko tunnekuohusta itse.
Kirjoitit, että jos juttelu ei auta, niin sitten on aika hakea ammattiapua.
Mitä näihin tunnekuohuihin tulee, niin etpä paljon inhimillistä elämää tunne jos ajattelet, että lasten tottelemattomuus on yksinkertaistettavissa joksikin tunnekuohuiksi. Saati että tällainen tunnekuohu menisi aina tai edes yleensä ohi sillä, että hyvitellään ja istutaan vieressä.
Apua, nyt taitaa mennä keskustelijat sekaisin. Minä olen se, joka kirjoitti tuon viestin, jossa pohdittiin vanhemman ja valtion eroja. Sen jälkeen ei tässä lainausketjussa ole minun kirjoittamiani viestejä.
Ketju on jo niin pitkä, että on vaikea selata vanhoja viestejä. En löydä viestiä, jossa puhuttaisiin pelkästä "juttelusta". Löydätkö sinä, voitko laittaa lainauksen?
Luulenpa kuitenkin, että ei ole tarkoitettu pelkkää puhumista, vaan erilaisia kasvatuskeinoja, joiden kokonaisuudesta jotkut käyttävät termiä "pehmeä linja". Ja sitten on perusteltu, miksi pehmeiden keinojen karahtaessa kiville olisi hyvä pyytää ulkopuolisen ammattilaisen arvio siitä, johtuuko pehmeiden keinojen toimimattomuus esim. vuorovaikutussuhteen ongelmista.
Viesti nro 930.
Kiitos, sehän tuli kuin apteekin hyllyltä! :) Itse tulkitsen tuon viestin nro 930 juuri kuten yllä kirjoitin. Ilmeisesti sinä näet jotenkin toisin? Saako kysyä, miten?
-sama kuin yllä
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiva, että yrität rakentaa siltaa. Täytyy kuitenkin myöntää, että itse putosin nyt kärryiltä. Noissa sinun nuolella merkkaamissa kohdissa muodostuu jotenkin automaatioksi, että kovan linjan kasvattajilla on hankalat lapset ja kovan linjan vastustajilla on helpot lapset. Oliko tämä tarkoituksesi vai pitäiskö tarkastelua laajentaa?
Myönnän että alkuasetelmani oli liian mustavalkoinen, eli syyllistyin itse juuri samaan ääripää-ajatteluun kuin moni muukin tässä keskustelussa.
Se kuitenkin kuvasti sitä tulkintaa ja mielikuvaa minkä olen näistä lähes tuhannesta kommentista saanut.
Lähes kaikki kovan linjan vastustajien omat kasvatuskokemukset tuntuvat liittyvän lapsiin, joilla on ollut vain ihan tavallinen uhmaikä ja murrosikä.
En siis tunnista ainoatakaan tarinaa tässä ketjussa, jossa joku kertoisi omakohtaista kokemusta ammattilaisen diagnosoimasta uhmakkuushäiriöisestä lapsesta, ja tämä lapsi olisi "tervehtynyt" pelkkien torumisten, keskustelujen, ja tunteiden sanoittamisen keinoin.
Jos olen väärässä, toivon että joku korjaa!
Äitini kertoman mukaan olen ollut juuri noin vaikea lapsi, kuin mitä esim. ap kuvaa. Lisäksi villi. Minä "tervehdyin" itse myöhemmin. Pitkään kesti selviytyä vanhempien henkisestä ja fyysisestä väkivallasta, sekä päästä eroon ajatuksesta, että todella olen paha tai juuria myöden viallinen. Vanhemmat minua eivät valitettavasti korjanneet, enkä tiedä olisiko se ollut mahdollista. Keinottomuutta oli ainakin. Pitkään yritin olla väleissä, jotta kaikilla meillä ei olisi kannettavana kivuliaan, epäfunktionaalisen särkyneen perheen surua. Ja vanhemmat vanhenevat. Kuitenkin ollessani eri mieltä aikuisena omasta elämästäni ja sen ratkaisuista, päälle tulivat jälleen kerran huudon säestäminä väkivaltaiset fantasiat, pahaksi (mitä taikauskoa tämä aikuisilta edes on??) ja psykopaatiksi haukkuminen, ajattelin että aika aikansa kutakin ja tämä ei ole minun käsissäni. En minä ole paha vaan tuo toinen on kohtuuttoman ja tarpeettoman ilkeä. Suru tuli vasta sitten.
Ne muut keinot auttavat korkeintaan siinä hetkessä, mutta niillä tulee olemaan hirvittävä hinta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, ymmärrän että se tuntuu mielestäsi hurjalta. Siellä jutellaan myös sen vanhemman kanssa, että minkälaiset kasvatusperiaatteet on. Lapsi voidaan myös ohjata jatkotutkimuksiin, koska käytöshäiriöt voivat johtua mm. neurologisista syistä tai vaikkapa huonosta näöstä tai kuulosta.
Ymmärrän kyllä että ajatus siitä että joku lapsi voisi olla jo syntyjään "paha" tai "vaikea" on äärimmäisen epämiellyttävä, ajatus lapsen myötäsyntyisestä täydellisestä viattomuudesta ja puhtaudesta on niin paljon mukavampi.
Olisiko kuitenkin järkevää myöntää, että molemmat ääripäät ovat kuitenkin olemassa, ja valtaenemmistö meistä asettuu janalle, jossa suurin osa on jossain tuolla ääripäiden välissä luonteeltaan?
Tätä keskustelua voisi nimittäin jalostaa tämän faktan hyväksyminen.
-> kovan linjan kannattajat alkaisi ymmärtää, että heitä raivokkaasti vastustava joukko on ollut onnekas, ja saaneet luonteeltaan helppoja lapsia.
-> kovan linjan vastustajat alkaisi ymmärtää, että heidän omat, hyväksi havaitsevansa pehmeät metodit saattavat olla vaikeisiin luonteisiin melko, tai jopa täysin tehottomia.
Yritän tässä nyt rakentaa siltaa kahden eri koulukunnan välille, saa nähdä onnistuuko.
Kuten aiemminkin on sanottu, metsään meni. Kuulun itse kirjoittajiin, joita kutsut "raivokkaasti vastustavaksi joukoksi", eikä lapseni ole helppo. Olen tästä jo kirjoittanut aiemminkin, mutta avaan yksityiskohtia nyt tarkemmin, koska jankutus täällä vain jatkuu.
Lapseni vastustaa tiettyjä asioita ja tehtäviä, jotka ovat hänelle vaikeita mm. aistijärjestelmän ongelmien takia. Esimerkiksi piirtäminen on hänelle vaikeaa, ja paitsi että se on vaikeaa, se on hänen näkökulmastaan merkityksetöntä ja ikään kuin vailla sisältöä. Tämä johtuu siitä, että hän ei saa samaa onnistumisen iloa ja kokemusta kuin ns. normaali lapsi. Piirtäminen on kuitenkin tärkeää, koska se harjaannuttaa käden hienomotoriikkaa, mikä on myöhemmin välttämätöntä kirjoittamiseen opettelussa.
No, jos mä yrittäisin nyt häntä saada harjaannuttamaan tätä hienomotoriikkaa pakottamalla hänet piirtämään, lopputulos olisi vain itkua ja hammastenkiristystä molemmin puolin. Näiden rankaisijoiden logiikan mukaan lapsen pitäisi nyt totella minun käskyäni (joka on siis minun kannaltani looginen), vaikka se on hänen kannaltaan järjetön, koska piirtäminen on hänen kokemusmaailmassaan vailla sisältöä. Jos hän ei tottelisi, minun tulisi rangaista häntä yhä kovemmin ja kovemmin, kunnes hän rankaisemisen pelossa tekisi niin kuin käsken. Auttaisiko se häntä? Ei. Aistijärjestelmän ongelmat eivät parane eikä edes sanottavasti edisty pakottamalla. Siksi tällainen pakottaminen olisi paitsi vahingollista meidän suhteellemme ja lapsen myöhemmälle motivaatiolle, myös tarpeetonta lapsen kehityksen kannalta.
Sen sijaan lapsi hyötyy siitä, että hän käy toimintaterapiassa, jossa aistijärjestelmän häiriöihin perehtynyt ja erityiskoulutuksen (SI) käynyt toimintaterapeutti tekee hänen kanssaan vuosikymmenien ajan kehitettyjä harjoituksia, joiden on tieteellisissä tutkimuksissa osoitettu edistävän lapsen motorista kehitystä. Maallikko ei tiedä, että esimerkiksi keinumiseen yhdistettynä hernepussien heittely koriin auttaa juuri siihen mikä lapselleni on vaikeaa - käden hienomotoriikan kehittymiseen. Kysy alan asiantuntijalta, jos et usko. En tietenkään jätä lapsen motorista kehitystä kokonaan toimintaterapian varaan. Toimintaterapiassa myötä tapahtuneen kypsymisen ja minun sieltä saamieni vinkkien ansiosta minun on paljon helpompi auttaa lasta harjoittelemaan kotona ilman pakottamista.
Voi olla, että joku tulee nyt sanomaan, että ei ODD-lapselle tällainen auta. No, tässä kohtaa herää kysymys että mistä se ODD sitten lapselle tulee? Pystyykö kukaan keskustelijoista osoittamaan yhtään ainutta lasta, joka on mennyt illalla nukkumaan tavallisena lapsena ja herännyt ODD-lapsena. On ihan mahdollista, että oma lapseni olisi vuosien saatossa kehittynyt tilaan, jossa ODD:n diagnostiset kriteerit täyttyvät, jos olisin alkanut kasvattaa häntä rankaisevalla tavalla. Ja se ei olisi ollut hänen oma syynsä vaan minun. Hänen aisti- ja hermojärjestelmänsä ei yksinkertaisesti olisi pystynyt sopeutumaan tällaisiin rankaiseviin vaatimuksiin ja lopulta olisimme olleet niin tulehtuneessa tilanteessa, että en uskalla sitä edes ajatella.
Ja mitä tulee noihin vaikeisiin luonteisiin - asiat ovat harvoin yksinkertaisia. Lapsille ei tosiaan anneta persoonallisuushäiriödiagnooseja, koska heidän persoonallisuutensa (ja kaikki heissä, ihan hermojärjestelmästä alkaen) kehittyy kaiken aikaa. Ei ihmistä, erityisesti kehittyvää ihmistä, voi kuitata "vaikeana luonteena". Erityisesti tuo ODD-jankkaajan itse diagnosoima lapsi - kukaan kirjoittaja täällä ei voi mistään tietää, mistä tässä asiassa on kyse. Samoin kuin ei AP:n lapsesta. En ymmärrä millaisesta ratapölkystä tämä asia pitäisi vääntää, että tuo ääripäiden huutelija lopettaisi jankuttamisen.
Johtuuko lapsesi kaikki tottelemattomuus siis siitä aistijärjestelmän ongelmasta? Hänellä ei siis ole taipumusta olla tottelematon muista syistä, kuten itsekkyydestä?
Entä jos hän tekisi jotain oikeasti hyvin vaarallista kiellettyä, kuten menisi toistuvasti ja kielloista huolimatta leikkimään heikoille jäille? Olisiko siinäkin tapauksessa rankaisu tai muu pelote väärä ratkaisu, ja oikea ratkaisu taas terapia, harjoitteet yms?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Silti mielestäni rinnastus lakien/valtion ja perheen välillä on vähän ontuva. Valtion ja kansalaisen välillä ei ole samanlaista kiintymyssuhdetta kuin vanhemman ja lapsen välillä kuuluisi olla. Mielestäni on vähän kylmäävää, että osa keskustelijoista ei tunnista/tunnusta tätä eroa.
Miksi koet, ettei lapsella voi olla toimivaa kiintymyssuhdetta sellaiseen vanhempaan joka seurauksena tottelemattomuudesta kurittaa häntä? Ei lapsen ja vanhemman suhteen ole tarkoitus olla mikään kaverisuhde. Kautta aikain vanhemmat ovat kurittaneet lapsiaan, eivätkä lapset siitä katkeroidu paitsi jos siihen liittyy joku voimakas epäoikeudenmukaisuus kuten jatkuva syyttömän rankaiseminen.
Kaverivanhemmuutta kukaan ei aja. Kiintymyssuhde perustuu turvaan ja rakkauteen. Se ei voi perustua rangaistuksiin ja pelkoon.
Miten se poikkeaa kaveruudesta jos kaikki on vaan mukavaa naminamia?
Perustelisitko millä perusteella kiintymyssuhteeseen perustuva vanhemmuus on vain mukavaa naminamia. Kiintymyssuhde sisältää myös mahdollisuuden rajoittamiseen ja ohjaamiseen. Jos et pysty perustelemaan, niin voisitko nyt vaan lopettaa tuon jankkaamisen ja vääristelyn.
Juurihan yllä kerrot, että pakkoa ei saa käyttää. Tosin ei pelkkä pakko edes riitä. Tarvitaan myös rangaistuksia.
Osoita kohta, jossa niin on sanottu. Jos viittaat tuohon rangaistuksiin ja pelkoon, niin ne ovat eri asia kuin "pakko". Pakko voi olla esimerkiksi sitä että kun 3-vuotias yrittää kiukustuneena lyödä vanhempaa lelulla, vanhempi estää lyömisen pitämällä kiinni lapsen kädestä ja laittaa lelun ylähyllylle. Vanhempi ei silti rankaise lasta kiukustumisesta esimerkiksi nurkassa seisottamalla, vaan auttaa häntä pääsemään tunnekuohun yli. Se on paljon rakentavampi vaihtoehto kuin se että vanhempi pahentaa lapsen oloa rankaisemalla ja sen jälkeen jättää hänet selviytymään koko tunnekuohusta itse.
Kirjoitit, että jos juttelu ei auta, niin sitten on aika hakea ammattiapua.
Mitä näihin tunnekuohuihin tulee, niin etpä paljon inhimillistä elämää tunne jos ajattelet, että lasten tottelemattomuus on yksinkertaistettavissa joksikin tunnekuohuiksi. Saati että tällainen tunnekuohu menisi aina tai edes yleensä ohi sillä, että hyvitellään ja istutaan vieressä.
Tästä vieressä istumista, tarkoitat ehkä muuta, mutta kerron silti.
Kun lapseni oli pieni ja huomasin, että nyt oli ränkkäkänkkä päällä (oli väsynyt, oli tapahtunut tarhassa jotan, oli turhaantunut, kaipasi huomiota tms.) niin sillon oli kaikista paras keino, että istui ihan maahan hänen viereensä, otti lähelleen tai otti käden käteen ja alkoi jutella rauhallisesti hänen kanssaan. Tai vain ensin halasi tai piti sylissä, että lapsi rauhoittui ja tunsi olonsa turvalliseksi.
Huomasin eron selkeästi: joskus kun oli itsellä kiire tai ensin yritti, että sanoo ohimennen jotain, sanoo, että jutellaan myöhemmin tai jopa sanoi, että ole nyt hiljaa niin tilanne paheni.
Mietin aina silloin, että onko se ruoka tai joku muu arkiasia hoitaa ensin tärkeämpi kuin lapseni. Usein tajusin, että ei ole.
Hetki lapsen kanssa lattialla istuen ja jutellen riitti. Lapsi sai huomiota, rauhoittui ja meni omiin leikkeihinsä. Minä sain rauhassa jatkaa omia hommiani.
Pieni askel, mutta tärkeä ja suuri vaikutus.
Lapsen vieressä tai lattialla istuminen on joskus paljon tehokkaampi keino kuin lapsen yksin nurkassa seisottaminen tms.
Vaatii kyllä vanhemmalta enemmän kuin sen rangaistuksen jakaminen, mutta on sen arvoista.
Sillä säilyttää lapsen luottamuksen ja keskinäisen arvostuksen.
Kunnioitus säilyy ja kumpikaan ei menetä kasvojaan.
Kummankaan ei silloin tarvitse tuntea häpeää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Silti mielestäni rinnastus lakien/valtion ja perheen välillä on vähän ontuva. Valtion ja kansalaisen välillä ei ole samanlaista kiintymyssuhdetta kuin vanhemman ja lapsen välillä kuuluisi olla. Mielestäni on vähän kylmäävää, että osa keskustelijoista ei tunnista/tunnusta tätä eroa.
Miksi koet, ettei lapsella voi olla toimivaa kiintymyssuhdetta sellaiseen vanhempaan joka seurauksena tottelemattomuudesta kurittaa häntä? Ei lapsen ja vanhemman suhteen ole tarkoitus olla mikään kaverisuhde. Kautta aikain vanhemmat ovat kurittaneet lapsiaan, eivätkä lapset siitä katkeroidu paitsi jos siihen liittyy joku voimakas epäoikeudenmukaisuus kuten jatkuva syyttömän rankaiseminen.
Kaverivanhemmuutta kukaan ei aja. Kiintymyssuhde perustuu turvaan ja rakkauteen. Se ei voi perustua rangaistuksiin ja pelkoon.
Miten se poikkeaa kaveruudesta jos kaikki on vaan mukavaa naminamia?
Perustelisitko millä perusteella kiintymyssuhteeseen perustuva vanhemmuus on vain mukavaa naminamia. Kiintymyssuhde sisältää myös mahdollisuuden rajoittamiseen ja ohjaamiseen. Jos et pysty perustelemaan, niin voisitko nyt vaan lopettaa tuon jankkaamisen ja vääristelyn.
Juurihan yllä kerrot, että pakkoa ei saa käyttää. Tosin ei pelkkä pakko edes riitä. Tarvitaan myös rangaistuksia.
Osoita kohta, jossa niin on sanottu. Jos viittaat tuohon rangaistuksiin ja pelkoon, niin ne ovat eri asia kuin "pakko". Pakko voi olla esimerkiksi sitä että kun 3-vuotias yrittää kiukustuneena lyödä vanhempaa lelulla, vanhempi estää lyömisen pitämällä kiinni lapsen kädestä ja laittaa lelun ylähyllylle. Vanhempi ei silti rankaise lasta kiukustumisesta esimerkiksi nurkassa seisottamalla, vaan auttaa häntä pääsemään tunnekuohun yli. Se on paljon rakentavampi vaihtoehto kuin se että vanhempi pahentaa lapsen oloa rankaisemalla ja sen jälkeen jättää hänet selviytymään koko tunnekuohusta itse.
Kirjoitit, että jos juttelu ei auta, niin sitten on aika hakea ammattiapua.
Mitä näihin tunnekuohuihin tulee, niin etpä paljon inhimillistä elämää tunne jos ajattelet, että lasten tottelemattomuus on yksinkertaistettavissa joksikin tunnekuohuiksi. Saati että tällainen tunnekuohu menisi aina tai edes yleensä ohi sillä, että hyvitellään ja istutaan vieressä.
Apua, nyt taitaa mennä keskustelijat sekaisin. Minä olen se, joka kirjoitti tuon viestin, jossa pohdittiin vanhemman ja valtion eroja. Sen jälkeen ei tässä lainausketjussa ole minun kirjoittamiani viestejä.
Ketju on jo niin pitkä, että on vaikea selata vanhoja viestejä. En löydä viestiä, jossa puhuttaisiin pelkästä "juttelusta". Löydätkö sinä, voitko laittaa lainauksen?
Luulenpa kuitenkin, että ei ole tarkoitettu pelkkää puhumista, vaan erilaisia kasvatuskeinoja, joiden kokonaisuudesta jotkut käyttävät termiä "pehmeä linja". Ja sitten on perusteltu, miksi pehmeiden keinojen karahtaessa kiville olisi hyvä pyytää ulkopuolisen ammattilaisen arvio siitä, johtuuko pehmeiden keinojen toimimattomuus esim. vuorovaikutussuhteen ongelmista.
Viesti nro 930.
Kiitos, sehän tuli kuin apteekin hyllyltä! :) Itse tulkitsen tuon viestin nro 930 juuri kuten yllä kirjoitin. Ilmeisesti sinä näet jotenkin toisin? Saako kysyä, miten?
-sama kuin yllä
Näkisin, että jos kirjoitetaan "juttelu" niin silloin todellakin tarkoitetaan vain erilaista juttelua ja muuta suusanallista ohjaamista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Silti mielestäni rinnastus lakien/valtion ja perheen välillä on vähän ontuva. Valtion ja kansalaisen välillä ei ole samanlaista kiintymyssuhdetta kuin vanhemman ja lapsen välillä kuuluisi olla. Mielestäni on vähän kylmäävää, että osa keskustelijoista ei tunnista/tunnusta tätä eroa.
Miksi koet, ettei lapsella voi olla toimivaa kiintymyssuhdetta sellaiseen vanhempaan joka seurauksena tottelemattomuudesta kurittaa häntä? Ei lapsen ja vanhemman suhteen ole tarkoitus olla mikään kaverisuhde. Kautta aikain vanhemmat ovat kurittaneet lapsiaan, eivätkä lapset siitä katkeroidu paitsi jos siihen liittyy joku voimakas epäoikeudenmukaisuus kuten jatkuva syyttömän rankaiseminen.
Kaverivanhemmuutta kukaan ei aja. Kiintymyssuhde perustuu turvaan ja rakkauteen. Se ei voi perustua rangaistuksiin ja pelkoon.
Miten se poikkeaa kaveruudesta jos kaikki on vaan mukavaa naminamia?
Perustelisitko millä perusteella kiintymyssuhteeseen perustuva vanhemmuus on vain mukavaa naminamia. Kiintymyssuhde sisältää myös mahdollisuuden rajoittamiseen ja ohjaamiseen. Jos et pysty perustelemaan, niin voisitko nyt vaan lopettaa tuon jankkaamisen ja vääristelyn.
Juurihan yllä kerrot, että pakkoa ei saa käyttää. Tosin ei pelkkä pakko edes riitä. Tarvitaan myös rangaistuksia.
Osoita kohta, jossa niin on sanottu. Jos viittaat tuohon rangaistuksiin ja pelkoon, niin ne ovat eri asia kuin "pakko". Pakko voi olla esimerkiksi sitä että kun 3-vuotias yrittää kiukustuneena lyödä vanhempaa lelulla, vanhempi estää lyömisen pitämällä kiinni lapsen kädestä ja laittaa lelun ylähyllylle. Vanhempi ei silti rankaise lasta kiukustumisesta esimerkiksi nurkassa seisottamalla, vaan auttaa häntä pääsemään tunnekuohun yli. Se on paljon rakentavampi vaihtoehto kuin se että vanhempi pahentaa lapsen oloa rankaisemalla ja sen jälkeen jättää hänet selviytymään koko tunnekuohusta itse.
Kirjoitit, että jos juttelu ei auta, niin sitten on aika hakea ammattiapua.
Mitä näihin tunnekuohuihin tulee, niin etpä paljon inhimillistä elämää tunne jos ajattelet, että lasten tottelemattomuus on yksinkertaistettavissa joksikin tunnekuohuiksi. Saati että tällainen tunnekuohu menisi aina tai edes yleensä ohi sillä, että hyvitellään ja istutaan vieressä.
Apua, nyt taitaa mennä keskustelijat sekaisin. Minä olen se, joka kirjoitti tuon viestin, jossa pohdittiin vanhemman ja valtion eroja. Sen jälkeen ei tässä lainausketjussa ole minun kirjoittamiani viestejä.
Ketju on jo niin pitkä, että on vaikea selata vanhoja viestejä. En löydä viestiä, jossa puhuttaisiin pelkästä "juttelusta". Löydätkö sinä, voitko laittaa lainauksen?
Luulenpa kuitenkin, että ei ole tarkoitettu pelkkää puhumista, vaan erilaisia kasvatuskeinoja, joiden kokonaisuudesta jotkut käyttävät termiä "pehmeä linja". Ja sitten on perusteltu, miksi pehmeiden keinojen karahtaessa kiville olisi hyvä pyytää ulkopuolisen ammattilaisen arvio siitä, johtuuko pehmeiden keinojen toimimattomuus esim. vuorovaikutussuhteen ongelmista.
Viesti nro 930.
Kiitos, sehän tuli kuin apteekin hyllyltä! :) Itse tulkitsen tuon viestin nro 930 juuri kuten yllä kirjoitin. Ilmeisesti sinä näet jotenkin toisin? Saako kysyä, miten?
-sama kuin yllä
Helpotan muita lukijoita ja lainaan viestin 930 tähän:
"Täällä on usein kysytty, että no mitä sitten kun se juttelu ei toimi ja tähän on vastattu n.1000 viestin voimin, että sitten pyydetään ammattilaisia avuksi ja heiltä saa työkaluja ja neuvoja, mutta ei se kelpaa näille kurittajille, kun pitäisi saada eristää, seisottaa nurkassa ja alistaa."
Jankkaaja tulkitsee tätä viestiä kuin p'ru r'amattua. Tämä viesti 930 ei osoita millään tavalla että ns pehmeän linjan kannattajat kieltäisivät kaiken "pakon" käyttämisen lasten kasvattamisessa. Tässä ketjussa on ollut paljon vääristelyä jo aiemminkin, tämä on vain yksi uusi esimerkki lisää.
Ps. Lapsen auttaminen tunnekuohun yli ei ole mitään "hyvittelyä".
Voitko sekopää googlettaa mikä on splitting.
Se kuuluu sun persoonallisuushäiriöön, että näet ihmiset joko kokonaan pahoina, tai kokonaan hyvinä.
Se on sun persoonallisuushäiriö, ei todellisuutta, ja aiheutat pysyvää vahinkoa sille lapselle, joka tällä kertaa saa olla se totaalinen demoni elämässäsi.